Part 5

Purren ja purtuna, repien ja revittynä Shita kamppaili henkensä edestä; mutta hänellä oli ylivoima vastassaan. Jopa Numa, leijonakin, olisi empinyt ahdistaa niin suurta lukumäärää Kertshakin heimon isoja urosapinoita, ja kun eläinten kuningas nyt lähes kilometrin päähän kuuli tämän hirveän tappelun äänet, nousi se levottomana puolipäivä-uinailustaan ja hölkytti kauemmaksi viidakkoon.

Pian lakkasivat Shitan raadellun ja verisen ruumiin jättimäiset ponnistukset. Se jäykkeni kuin suonenvedossa, värisi ja oli hiljaa, mutta apinat jatkoivat repimistään, kunnes kaunis nahka oli ihan siekaleina. Vihdoin he herkesivät pelkästään ruumiillisen väsymyksen tähden, ja sitten nousi sekasortoisina myllertäneiden vartaloiden keskeltä veren punaama jättiläinen suorana kuin keihäs.

Hän laski toisen jalkansa pantterin raadolle, kohotti veren tahraamat kasvonsa päiväntasaajan sinistä taivasta kohti ja kajautti urosapinain kauhistuttavan voittohuudon.

Toinen toisensa jälkeen noudattivat hänen Kertshakin heimoon kuuluvat karvaiset toverinsa hänen esimerkkiään. Naaraat laskeutuivat turvaisilta oksiltaan ja pieksivät ja häpäisivät Shitan kuollutta ruumista. Nuoret apinat suorittivat taistelun uudelleen, matkien valtavia vanhempiaan.

Tika oli aivan lähellä Tarzania. Tämä kääntyi ja näki hänen painavan balua lujasti rintaansa vasten; apinamies ojensi kätensä ottamaan pienokaista, odottaen Tikan karkaavan hampaat irvissä kimppuunsa; mutta sensijaan naaras laski halun hänen käsivarrelleen, tuli lähemmäksi ja nuoli hänen kauheita haavojaan.

Ja samassa Taug, joka oli selviytynyt vain muutamilla naarmuilla, tuli kyyköttämään Tarzanin viereen, katseli häntä, kun hän leikki pikku balun kanssa, ja vihdoin myöskin Taug kumartui auttamaan Tikaa puhdistamaan ja parantamaan apinamiehen vammoja.

NELJÄS LUKU

Tarzanin jumala.

Isä-vainajansa kirjoista, joihin Apinain Tarzan tutustui suojaisen sataman pohjukassa sijaitsevassa pienessä majassa, löysi hän paljon sellaista, mikä oli omiaan panemaan hänen nuoren päänsä ymmälle. Vaivojaan säästämättä ja kärsivällisesti uurastamalla hän oli ilman apua saanut selville kirjojen sivuille painettujen, tanssivalta hyttysparvelta näyttävien merkkien tarkoituksen. Hän oli oppinut, että ne niissä monissa yhtymissä, joissa ne esiintyivät, puhuivat äänetöntä, outoa kieltä, kertoivat ihmeellisistä asioista, joita pieni apinapoika ei millään tavoin kyennyt täysin käsittämään; ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan, vilkastuttivat hänen mielikuvitustaan ja valoivat hänen sieluunsa voimakasta tiedon kaipuuta.

Sanakirja oli osoittautunut ihastuttavaksi tietoaitaksi, sittenkun hän monivuotisen väsymättömän ponnistelun jälkeen oli ratkaissut salaperäisen arvoituksen siitä, mikä on sen tarkoitus ja miten sitä käytetään. Hän oli oppinut noudattamaan sitä lukiessaan jonkunlaista metsästysmenetelmää, pysytellen uuden käsitteen jäljillä niiden lukuisten määritelmien sokkeloissa, joista jokainen outo sana pakotti hänet ottamaan selkoa. Se oli samanlaista kuin otuksen seuraaminen viidakossa -- se oli metsästämistä, ja Apinain Tarzan oli väsymätön metsästäjä.

Oli luonnollisestikin sellaisia sanoja, jotka herättivät hänen uteliaisuuttaan suuremmassa määrin kuin toiset ja jotka syystä tai toisesta kannustivat hänen mielikuvitustaan. Oli esimerkiksi yksi, jonka merkitys oli hyvin vaikea käsittää. Se oli sana Jumala. Tarzanin huomio oli aluksi kiintynyt siihen sen vuoksi, että se alkoi isommalla j-merkillä kuin sen läheisyydessä olevat sanat -- urospuolinen j-itikka se oli Tarzanista, kun taas pienet kirjaimet olivat naaraspuolisia. Toinen seikka, joka veti hänet sitä tarkastamaan, oli se, että sen määritelmässä -- Korkein Olento, Maailman Luoja ja Ylläpitäjä -- oli niin runsaasti uros-merkkejä. Sen täytyi totisesti olla hyvin tärkeä sana; hänen oli otettava siitä selvää, ja hän ottikin, vaikka hän vielä kuukausia kestäneen miettimisen ja tutkimisen jälkeen yhä olikin neuvoton sen merkityksestä.

Yhtä kaikki Tarzan ei katsonut sitä aikaa tuhlatuksi, jonka hän uhrasi näihin omituisiin metsästysretken tiedon riistakentillä, sillä jokainen sana, jokainen määritelmä opasti häntä yhä edelleen outoihin paikkoihin, uusiin maailmoihin, joissa hän yhä useammin kohtasi vanhoja, tuttuja kasvoja. Ja aina hän kartutti tietovarastoaan.

Mutta _Jumala_-sanan merkitys pani hänet yhä vieläkin epäilemään. Kerran hän luuli sen käsittäneensä -- Jumala on mahtava päällikkö, kaikkien manganien kuningas. Aivan varma hän ei kuitenkaan ollut, koska se merkitsi sitä, että Jumala oli mahtavampi kuin Tarzan -- ja sitä ei Apinain Tarzan, joka ei tunnustanut, vertaisekseen ketään koko viidakossa, ollut hevillä valmis myöntämään.

Ei missään niistä kirjoista, joita siellä oli, ollut ainoatakaan kuvaa Jumalasta, vaikka hän löysikin niistä paljon sellaista, mikä vahvisti hänen uskoaan, että Jumala oli suuri, kaikkivaltias yksilö. Hän näki kuvattuina paikkoja, joissa Jumalaa palvottiin, mutta ei yhtään kuvaa Jumalasta. Lopulta hän alkoi aprikoida, että Jumala kenties olikin toisenlainen olento kuin hän, ja vihdoin hän päätti lähteä etsimään Häntä.

Hän aloitti etsintänsä tiedustamalla Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja oli nähnyt paljon kummallisia seikkoja pitkän elämänsä aikana. Mutta koska Mumga oli apina, oli hänellä kyky muistaa joutavanpäiväisiä pikkuseikkoja. Se, että Gunto oli erehtynyt luulemaan pistiäistä syötäväksi kuoriaiseksi, oli tehnyt häneen paljon syvemmän vaikutuksen, kuin kaikki näkemänsä Jumalan suuruuden ilmaisut, joita hän luonnollisestikaan ei ollut ymmärtänyt.

Numgo, joka kuuli Tarzanin kysymyksen, sai riistetyksi huomionsa kirppujen tappamisen suomasta huvista kyllin pitkäksi aikaa esittääkseen teorian, että se voima, joka aiheutti salamat ja sateen ja jyrinän, johtui Gorosta, kuusta. Hän tiesi sen, selitti hän, siitä että dum-dumia tanssittiin Goron valossa. Vaikka tällainen päätteleminen tyydytti täydellisesti Numgoa ja Mumgaa, ei se kyennyt saamaan Tarzania aivan varmaksi. Se tarjosi hänelle kuitenkin pohjan uuteen suuntaan käyville jatkuville tutkimuksille. Hän päätti tutkia kuuta.

Sinä iltana hän kiipesi viidakon korkeimman jättiläispuun ylimmälle oksalle. Oli täysikuu, suuri, loistava, päiväntasaajan kuu. Apinamies nousi seisomaan hennolle, huojuvalle oksalle ja nosti pronssinväriset kasvonsa hopeista pyörää kohti. Mutta nyt, kun hän oli kiivennyt niin korkealle kuin suinkin pääsi, hän huomasi hämmästyksekseen, että Goro oli yhtä kaukana kuin silloin, kun hän katseli sinnepäin maasta. Hän arveli, että Goro koetti välttää häntä.

"Tule tänne, Goro!" hän huusi. "Apinain Tarzan ei tee sinulle pahaa!" Mutta kuu pysyi sittenkin korkealla.

"Sano minulle", jatkoi Tarzan, "oletko sinä se suuri kuningas, joka lähettää Aran, salaman, joka synnyttää kovan jyrinän ja rajut tuulet ja joka heittää vettä viidakon asukkaiden päälle, kun päivät ovat pimeät ja on kylmä. Sano minulle, Goro, oletko sinä Jumala!"

Tietystikään hän ei lausunut Jumalan nimeä kuten te ja minä sen lausumme, sillä Tarzanilla ei ollut aavistustakaan englantilaisesta esi-isiensä puhutusta kielestä. Mutta hänellä oli omat keksimänsä nimet kaikille niille pikku merkeille, jotka muodostivat aapiston. Päinvastoin kuin apinat hän ei tyytynyt pelkästään siihen, että hänellä oli mielessään kuva tuntemistaan asioista, vaan hänellä täytyi olla myöskin kutakin niistä kuvaava sana. Lukiessaan hän tajusi sanan kokonaisuutena, mutta lausuessaan isänsä kirjoista oppimiaan sanoja hän äänsi järjestyksessä peräkkäin ne nimet, jotka hän oli antanut niissä esiintyville pienille itikoille, usein pannen kunkin eteen sukupuolta ilmaisevan etuliitteen.

Niinpä oli Tarzan _Jumalasta_ muodostanut juhlallisen sanan. Apinoiden miespuolinen etuliite on _bu_, naispuolinen _mu_, j:n nimitys oli Tarzanilla _la_, u:n _tu_, m:n _mo_, a:n _re_ ja l:n _ga_. Sana _Jumala_ oli hänen suussaan _Bulamutumoregare_ eli suomeksi uros-ja-naaras-j-u-m-a-l-a.

Samalla tavoin oli hän saanut omalle nimelleen oudon ihmeellisen tavaamistavan. Tarzan johtuu kahdesta apinakielen sanasta, _tar_ ja _zan_, joka merkitsee valkea iho. Sen antoi hänen kasvatusäitinsä Kaala, iso naarasapina. Kun Tarzan ensi kerran käänsi sen oman kansansa kirjoitetulle kielelle, ei hän vielä ollut sattunut tapaamaan sanoja _valkea_ ja _iho_ sanakirjasta; mutta aapisessa hän oli nähnyt pienen valkoisen pojan ja niinpä hän kirjoitti nimensä bumudetarokare, eli urosapina.

Tarzanin omituisen tavaamisjärjestelmän noudattaminen olisi sekä vaivaloista että turhaa, minkä vuoksi tästä eteenpäin pysymme meille tutummassa, koulussa opitussa kirjoitustavassa, kuten olemme tähänkin asti tehneet. Teitä väsyttäisi, jos teidän pitäisi muistaa, että _de_ on p, _ta_ o, _ro_ i, _ka_ k, ja _re_ a, ja että lausuaksenne sanan "urosapina" on teidän liitettävä apinain miespuolinen etuliite bu koko sanan eteen ja naispuolinen etuliite mu ainakin ensimmäisen sanassa "poika" olevan kirjaimen eteen -- se väsyttäisi teitä, ja minut se saattaisi pahempaan kuin pulaan.

Näin Tarzan puheli kuulle, ja kun Goro ei vastannut, kiukustui Apinain Tarzan. Hän pullisti valtavaa rintaansa, paljasti hampaansa ja sinkautti maapallon kuolleelle seuralaiselle vasten kasvoja urosapinan taisteluhaasteen.

"Sinä et ole Bulamutumoregare", hän kiljui. "Sinä et ole viidakon väen kuningas. Sinä et ole niin suuri kuin Tarzan, mahtava taistelija, mahtava metsästäjä. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Jos olisi joku Bulamutumoregare, niin Tarzan voisi tappaa hänet. Tule alas, Goro, pelkuri-raukka, taistelemaan Tarzanin kanssa. Tarzan surmaa sinut. Minä olen Tarzan, surmaaja."

Mutta kuu ei vastannut mitään apinamiehen kerskailuun, ja kun sitten pilvi ajautui sen eteen, niin Tarzan luuli, että Goro todellakin pelkäsi ja meni häntä piiloon. Senvuoksi hän laskeutui puusta, herätti Numgon ja kertoi tälle, kuinka suuri Tarzan oli -- kuinka hän oli säikäyttänyt Goron pois taivaalta ja pannut hänet vapisemaan. Tarzan puhui kuusta uroksena, sillä kaikki isot tai muuten pelkoa ja kunnioitusta herättävät oliot ovat apinakansasta miespuolisia.

Numgoon ei hänen puheensa suurestikaan tehonnut; mutta hän oli hyvin uninen, minkä vuoksi hän käski Tarzanin mennä tiehensä ja jättää rauhaan parempansa.

"Mutta mistä minä löydän Jumalan?" tiukkasi Tarzan. "Sinä olet hyvin vanha; jos on olemassa joku Jumala, on sinun täytynyt nähdä hänet. Minkä näköinen Hän on? Missä Hän asustaa?"

"Minä olen Jumala", vastasi Numgo. "Ja nyt mene nukkumaan äläkä enää häiritse minua!"

Tarzan katsoi muutamia minuutteja värähtämättä Numgoa; hänen siromuotoinen päänsä painui hiukkasen alemmaksi leveiden hartioiden väliin, vankka leuka työntyi eteenpäin ja lyhyt ylähuuli meni irveen, niin että valkeat hampaat näkyivät. Sitten hän murahti matalasti, syöksyi apinan kimppuun ja upotti hampaansa toisen karvaiseen olkapäähän, puristaen tanakkaa niskaa lujilla sormillaan. Kahdesti hän pudisti apinavanhusta ja hellitti sitten irti hampaansa.

"Oletko Jumala?" hän kysyi.

"En", ulvoi Numgo. "Olen vain vanha apina-parka. Jätä minut rauhaan. Mene tiedustamaan gomanganeilta, missä Jumala on! He ovat karvattomia kuten sinä itsekin ja myöskin perin viisaita. Heidän pitäisi se tietää."

Tarzan päästi Numgon irti ja kääntyi poispäin. Ehdotus, että hänen olisi kysyttävä mustaihoisilta, miellytti häntä, ja vaikka hänen suhteensa Mbongan, päällikön, kansaan olivatkin kaikkea muuta kuin ystävälliset, niin hän voi ainakin vakoilla vihattuja vainolaisiaan saadakseen selville, olivatko he missään tekemisissä Jumalan kanssa.

Niinpä siis Tarzan lähti oikaisemaan puita myöten neekerien kylää kohti, vapisten innostuksesta ajatellessaan, että hän oppisi tuntemaan Korkeimman Olennon, kaikkien olioiden Luojan. Matkalla hän mielessään tarkasti aseistustaan metsästyspuukkonsa kuntoa, nuoliensa lukumäärää, jousensa jänteen joustavuutta -- ja punnitsi kädessään sotakeihästään, joka aikoinaan oli ollut jonkun Mbongan heimoon kuuluneen mustan soturin ylpeys.

Jos hän kohtaisi Jumalan, niin hän olisi valmistautunut. Mahdotonta oli sanoa, oliko ruohoköysi, sotakeihäs vaiko myrkytetty nuoli tehokkain ase outoa vihollista vastaan. Apinain Tarzan oli aivan tyytyväinen -- jos Jumala haluaisi otella, niin apinamies olisi ihan varma kamppailun tuloksesta. Tarzanilla oli paljon kyseltävää Maailman Luojalta, ja siksi hän toivoi, ettei Jumala olisi sotainen Jumala; mutta hänen kokemuksensa elämästä ja elollisten olentojen tavoista olivat opettaneet hänelle, että kaikki, joilla oli hyökkäys- ja puolustusvälineitä, olivat varsin todennäköisesti valmiit ryhtymään taisteluun, jos olivat oikealla tuulella.

Oli pimeä Tarzanin saapuessa Mbongan kylän laitaan. Yhtä äänettömästi kuin yön hiljaiset varjot hän meni tavanmukaiselle paikalleen suojapaalutuksen vieressä kasvavan tuuhean puun oksille. Allaan kylän raitilla hän näki miehiä ja naisia. Miehet olivat kamalan näköisiksi maalattuja -- kamalamman kuin tavallisesti. Heidän keskuudessaan liikkui kummallinen, luonnoton otus, pitkä hahmo, joka käveli kahdella ihmisjalalla, mutta jolla oli puhvelin pää. Hänen selästään roikkui nilkkoihin saakka ulottuva häntä, ja toisessa kädessä hänellä oli seepran häntä, toinen puristi kimppua pieniä nuolia.

Tarzan oli kuin sähköistynyt. Oliko sattuma voinut näin pian suoda hänelle tilaisuuden Jumalan näkemiseen? Varmaa oli, ettei tämä olento ollut ihminen eikä eläin. Mikä muu siis se olisi voinut olla kuin Maailman Luoja? Apinamies tarkkasi kummallisen olennon jokaista liikettä. Hän näki mustien miesten ja naisten vetäytyvän taaksepäin sen lähestyessä, ikäänkuin he olisivat pelänneet sen salaperäisiä voimia.

Piakkoin hän näki tämän jumaluusolennon puhuvan ja kaikkien kuuntelevan hänen sanojaan äänettöminä. Tarzan oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin Jumala kyennyt herättämään niin suurta kunnioitusta gomanganien sydämissä, eikä niin tarkoin suistamaan heidän suutaan turvautumatta nuoliin tai keihäisiin. Tarzan oli johtunut halveksimaan mustaihoisia, etupäässä heidän lörpöttelyhalunsa tähden. Pienet apinat puhelivat paljon ja kiirehtivät pois vihollisen läheisyydestä. Kertshakin isot, vanhat urokset puhuivat vain vähän ja tappelivat mitä mitättömimmistä aiheista. Numalla, leijonalla, ei ollut lavertelutaipumuksia, mutta kaikista viidakon asukkaista vain harvat taistelivat useammin kuin se.

Tarzan sai sinä yönä nähdä paljon kummallista, mistä hän ei ymmärtänyt mitään, ja kenties juuri siitä syystä, että se oli kummallista, luuli hän sen olevan yhteydessä Jumalan kanssa, jota hän ei käsittänyt. Hän näki kolmen nuorukaisen saavan ensimmäiset sotakeihäänsä taikamenoissa, jotka kuvatuksen näköinen poppamies onnistuneesti koetti tehdä kaameiksi ja kunnioitusta herättäviksi.

Äärettömän innostuneena hän katseli, kuinka kunkin nuorukaisen mustaan käsivarteen viillettiin haava ja heidän vertaan ja Mbongan verta sekoitettiin veriveljeyden juhlalliseksi vahvistukseksi. Hän näki, kuinka seebran häntää kastettiin vesikattilassa, jonka kohdalla poppamies oli tehnyt taikatemppuja tanssiessaan ja hyppiessään sen ympärillä; ja hän näki, että kunkin kolmen alokkaan otsaan ja rintaan pirskoitettiin tätä taiottua nestettä. Jos apinamies olisi tietänyt tämän teon tarkoituksen, että sillä tahdottiin tehdä soturi haavoittumattomaksi vihollisen hyökkäyksistä ja pelottomaksi kaikissa vaaroissa, niin hän olisi epäilemättä syöksynyt kylän raitille ja anastanut seepran hännän ja osan kattilan sisällöstä.

Mutta hän ei sitä tietänyt, ja senvuoksi hän vain ihmetteli, ei ainoastaan näkemäänsä, vaan myöskin kummallisia väreitä, jotka kulkivat edestakaisin pitkin hänen selkäpiitään; epäilemättä ne aiheutti sama hypnoottinen vaikutus, joka piti mustat katselijat tiukasti pelokkaan kunnioituksen vallassa, hysteerisen innostuksen partaalla.

Kuta kauemmin Tarzan tarkkaili, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänen silmäinsä edessä oli Jumala, ja sen varmuuden mukaan vakiutui hänessä päätös, että hänen oli päästävä tuon jumaluusolennon puheille. Apinain Tarzanille olivat ajatus ja toiminta yhtä.

Mbongan kansan hysteerinen kiihtymys oli nyt mahdollisimman tiukassa vireessä. Paljon ei tarvittu laukaisemaan mustaihoisien äärimmilleen kohonnutta hermojännitystä, jonka poppamies oli kammottavilla tempuillaan saanut aikaan.

Äkkiä kuului leijonan voimakas karjaisu aivan paaluaitauksen takaa. Neekerit hätkähtivät hermostuneesti, jääden hievahtamatta ja hiljaa odottamaan tuon liiankin tutun, mutta aina peloittavan äänen toistumista. Myöskin poppamies keskeytti monimutkaisen toimituksen, jäykistyen silmänräpäykseksi ikäänkuin kivipatsaaksi ja vaivaten ovelia aivojaan miettiessään, kuinka hän parhaiten voisi käyttää hyväkseen kuulijakuntansa mielentilaa ja sopivaan aikaan sattunutta keskeytystä.

Jo nyt oli ilta ollut hänelle tavattoman edullinen. Hän saisi kolme vuohta siitä, että vihki mainitut kolme nuorukaista täysikelpoisiksi sotilaiksi, ja lisäksi hän oli ihailevilta ja pelästyneiltä kuulijoiltaan saanut useita jyvä- ja helmilahjoja sekä palasen kuparilankaa.

Numan karjaisun vielä tärisyttäessä pingoittuneita hermoja, särki kylässä vallitsevan hiljaisuuden naisen kimeä, vihlova nauru. Tämän hetken valitsi Tarzan pudottautuakseen keveästi puusta kylän raitille. Pelottomana hän seisoi verivihollistensa seassa hyvinkin päätään pitempänä kuin muut Mbongan soturit, suorana kuin aidanseiväs, voimakaslihaksisena kuin Numa, leijona.

Hetkisen Tarzan seisoi paikallaan, silmäillen poppamiestä. Kaikkien silmät olivat tähdätyt häneen, mutta kukaan ei ollut liikahtanut -- he olivat kuin halvautuneet pelosta, mutta herpaannus kirposi heistä hetkisen kuluttua, kun Tarzan päätään keikauttaen astui suoraan kamalaa, puhvelipäistä olentoa kohti.

Silloin eivät neekerien hermot enää kestäneet. Kuukausimääriä oli heitä painanut oudon, vaalean viidakkojumalan herättämä kauhu. Heidän nuoliaan oli varastettu aivan kylän keskeltä; heidän sotureitaan oli äänettömästi surmattu viidakkopoluilla, ja niiden ruumiit olivat salaperäisesti yöllä tipahtaneet kylän raitille ikäänkuin taivaasta.

Pari, kolme heistä oli vilahdukselta nähnyt tämän oudon haltian kummallisen hahmon, ja juuri heidän usein toistettujen kuvaustensa perusteella tunsi koko kylä nyt Tarzanin useiden heidän vahinkojensa aiheuttajaksi. Jossakin toisessa tilaisuudessa olisivat soturit epäilemättä karanneet hänen kimppuunsa, mutta yöllä ja ennen kaikkea tänä yönä, jolloin heidän poppamiehensä kaameat taikatemput olivat siinä määrin saaneet heidät hermostuneen kauhun valtaan, he olivat pelosta avuttomia. Yhtenä miehenä he Tarzanin lähestyessä kääntyivät pakoon, hajautuen majoihinsa. Hetkisen pysyi heistä lujana yksi, mutta vain yksi. Se oli poppamies. Hän oli enemmän kuin puolittain hypnotisoinut itsensäkin uskomaan omaan taikurimahtiinsa ja jäi uhmaamaan tätä uutta haltiaa, joka uhkasi tuhota pohjan hänen ikivanhalta, tuottavalta ammatiltaan.

"Oletko sinä Jumala?" kysyi Tarzan.

Poppamies, jolla ei ollut aavistustakaan toisen sanojen merkityksestä, tanssi muutamia omituisia askelia, hyppäsi korkealle ilmaan, pyörähtäen täyden kierroksen ympäri, ja tuli maahan kumaraan asentoon, jalat hyvin levällään ja pää ojennettuna apinamiestä kohti. Niin hän oli hetkisen, lausuen sitten äänekkäästi: "Buu!" Sillä hän ilmeisestikin aikoi säikäyttää Tarzanin tiehensä; mutta sellaista tehoa ei sanalla ollut.

Tarzan ei hellittänyt. Hän oli saanut päähänsä, että hänen oli päästävä kuulustelemaan Jumalaa, eikä mikään maailmassa kyennyt nyt häntä pidättämään. Nähtyään ettei hänen kujeilunsa lainkaan tepsinyt vieraaseen, koetti poppamies uutta keinoa. Hän sylkäsi seebran häntään, joka hänellä oli yhä kädessään, piirsi sen yläpuolelle ympyröitä toisessa kädessään olevilla nuolilla, samalla peräytyen varovasti kauemmaksi Tarzanista ja puhellen hännän jouhipäälle kuten uskotulleen.

Tämän taian täytyi kuitenkin olla kehno, sillä otus, olipa hän sitten jumala tai haltia, lyhensi pysähtymättä heidän välistänsä matkaa. Ympyröitä tulikin senvuoksi vain vähän ja vikkelästi, minkä jälkeen poppamies koetti tehdä ryhtinsä pelkoa ja kunnioitusta herättäväksi ja heilautti seebran häntää edessään, pyyhkäisten sillä kuvitellun rajan itsensä ja Tarzanin väliin.

"Tämän rajan ylitse sinä et voi astua, sillä taikani on voimakas taika", hän huusi. "Seis! Muutoin kaadut kuoliaana maahan, niin pian kun jalkasi koskettaa tätä paikkaa. Äitini oli vudu, isäni oli käärme; minä olen leijonan sydämistä ja pantterin sisälmyksistä; syön pieniä lapsia aamiaiseksi, ja viidakon haltiat ovat orjiani. Olen mahtavin poppamies koko maailmassa; en pelkää mitään, sillä minä en voi kuolla. Minä --" Sen edemmäksi hän ei päässyt; sensijaan hän kääntyi pakoon, kun Apinain Tarzan astui taiotun surmaviivan yli ja oli sittenkin elossa.

Poppamiehen lähtiessä juoksemaan oli Tarzan vähällä menettää malttinsa. Tällainen ei ollut Jumalalle sopivaa menettelyä, ei ainakaan sen käsityksen mukaan, jonka Tarzan oli saanut Jumalasta.

"Tule takaisin!" kiljaisi apinamies. "Tule takaisin, Jumala! Minä en tee sinulle pahaa!" Mutta silloin poppamies jo pakeni täyttä karkua, hyppien korkealle, harpatessaan keittopatojen ja kyläläisten majojen edustalla palaneiden, suitsuaviksi tuhkaläjiksi hiiltyneiden pikkunuotioiden ylitse. Suoraan omaa majaansa kohti juoksi poppamies, jota pelko kannusti harvinaisen vinhaan vauhtiin; mutta turhaan hän ponnisteli -- apinamies kiiti hänen perässään yhtä nopeasti kuin Bara, kauris.

Juuri majansa ovella joutui poppamies kiinni. Raskas käsi laskeutui hänen olalleen ja kiskaisi hänet takaisin. Se kouraisi puhvelinnahan liepeestä ja tempasi häneltä naamion. Tarzan näki, että pimeään majaan pujahti alaston neekeri.

Tätäkö hän siis oli luullut jumalaksi! Tarzanin huulet kaartuivat äkäisesti irveen, kun hän syöksyi majaan kauhistuneen taikurin jäljessä. Siellä vallitsevassa sysimustassa pimeydessä hän löysi miehen kyyristyneenä vastaiselle seinustalle ja veti hänen kuutamoisen yön verrattain valoisaan ulkoilmaan.

Poppamies puri ja raapi, pyrkien karkuun; mutta saatuaan muutamia nyrkiniskuja kalloonsa hän pian tajusi vastustelun turhaksi. Kuutamossa Tarzan nosti kyyristelevän olennon vapiseville jaloilleen.

"Sinä siis olet Jumala!" hän huusi. "Jos sinä olet Jumala, niin Tarzan on suurempi Jumala." Ja niin apinamies ajattelikin. "Minä olen Tarzan", hän mylvi neekerin korvaan. "Ei koko viidakossa, ei sen yläpuolella, ei juoksevassa vedessä, ei hiljaisessa vedessä, ei isossa vedessä eikä pienessä vedessä ole ketään suurempaa kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin manganit; hän on suurempi kuin gomanganit. Omin käsin hän on surmannut Numan, leijonan, ja Shitan, pantterin; ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin Jumala. Katso!" Äkkiä nykäisten hän kiersi mustaihoisen niskaa, kunnes mies kirkui tuskasta ja vaipui, sitten pyörtyneenä maahan.

Laskien jalkansa kaatuneen poppamiehen kaulalle, apinamies nosti kasvonsa kuuhun päin ja päästi voittoisan urosapinan pitkän, vihlovan kiljaisun. Sitten hän kumartui sieppaamaan seebran hännän tiedottoman miehen hervottomista sormista ja lähti vilkaisemattakaan taaksepäin astelemaan samaa tietä kylän läpi takaisin.

Useiden majojen ovilta tarkkailivat häntä pelokkaat silmät. Muiden muassa oli Mbonga, päällikkö, nähnyt, mitä poppamiehelle oli tapahtunut. Mbonga oli kovin suuttunut. Vanhana viisaana patriarkkana hän ei ollut koskaan uskonut poppamiehiin muuta kuin puolittain, ei ainakaan sitten kun hän iän mukana oli saanut enemmän viisautta; mutta päällikkönä hän antoi poppamiehen vallalle täyden arvon hallituksen aseena, ja usein Mbonga oli käyttänyt kansansa taikauskoista pelkoa omiin tarkoituksiinsa taikurin välityksellä.

Mbonga ja poppamies olivat työskennelleet yhdessä ja jakaneet saaliin, mutta nyt olisi poppamiehen arvo ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos kukaan muu oli nähnyt samaa kuin Mbonga, eikä tällä miespoloisella enää olisi yhtä suurta luottamusta ketään muuta vastaista poppamiestä kohtaan.