Part 2

Tarzania harmitti. Ei Taug eikä Tika huomanneet häntä, kun hän heilautti itseään puita myöten aukeamalle. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan paria; sitten hänen kasvonsa vääntyivät surumieliseen virnistykseen, hän kääntyi ja katosi lehväisten oksien ja sammalkiehkuroiden sokkeloihin, joista hän oli tullut.

Tarzan halusi päästä niin kauaksi sydänsurunsa aiheuttajasta kuin suinkin voi. Hän kärsi hylätyn rakkauden ensimmäisiä tuskia eikä oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi. Hän luuli olevansa kiukuissaan Taugille eikä jaksanut niin ollen käsittää, minkä vuoksi hän juoksi tiehensä eikä syöksynyt murhaavaan tappeluun onnensa tuhoojaa vastaan.

Hän luuli myös suuttuneensa Tikaan, mutta kuitenkin väikkyivät hänen silmissään Tikan monet kauniit piirteet, joten hän rakkauden valossa näki Tikan maailman viehättävimpänä olentona.

Apinapoika kaipasi rakkautta. Lapsuudesta alkaen oli Kaala ollut kuolemaansa saakka, jolloin Kulongan myrkytetty nuoli oli lävistänyt hänen villin sydämensä, englantilaispojan mielestä ainoa rakastettu olento, jonka oli tuntenut.

Villillä, rajulla tavallaan oli Kaala rakastanut ottopoikaansa, ja Tarzan oli vastannut hänen rakkauteensa, vaikka sen ulkonaiset merkit eivät olleetkaan selvemmät kuin voitiin odottaa miltä muulta viidakon pedolta hyvänsä. Vasta menetettyään hänet käsitti poika, kuinka syvästi hän oli kiintynyt äitiinsä, sillä sinä hän Kaalaa piti.

Tikasta hän oli muutamien viime tuntien aikana arvellut saavansa Kaalan sijaisen, -- jonkun, jonka puolesta hän voisi taistella ja metsästää -- jonkun, jota hän voisi hyväillä; mutta nyt hänen haaveensa oli romahtanut. Hänen rintaansa kirveli. Hän vei käden sydämelleen ja ihmetteli, mikä hänelle oli tullut. Hämärästi hän liitti kipunsa Tikan yhteyteen. Kuta enemmän hän ajatteli Tikaa sellaisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt, hyväilemässä Taugia, sitä purevampana tuntui kipu hänen rinnassaan.

Tarzan pudisti päätänsä ja murisi. Yhä kauemmaksi viidakkoon hän eteni, ja kuta pitemmälle hän tunkeutui ja kuta enemmän hän ajatteli kärsimäänsä vääryyttä, sitä parantumattomammaksi naisvihaajaksi hän alkoi muuttua.

Kaksi päivää myöhemmin hän yhäti metsästeli yksin, hyvin äreänä ja hyvin onnettomana; hän oli päättänyt, ettei hän enää koskaan palaisi heimon keskuuteen. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että hän aina näkisi Taugin ja Tikan yhdessä. Kun hän heilautti itsensä eräälle vankalle oksalle, meni hänen alitseen Numa, leijona, ja Sabor, naarasleijona, ja Sabor nojautui leijonaa vasten ja puri leikillään sen poskea. Se oli puolittain hyväilyä. Tarzan huokasi ja viskasi petoja pähkinällä.

Myöhemmin hän osui useiden Mbongan mustien soturien tielle. Hän oli juuri pudottamaisillaan silmukkansa kaulaan yhdelle heistä, joka oli vähän matkan päässä tovereistaan, kun hänen huomionsa kiintyi laitteeseen, jonka kimpussa villit puuhailivat. He rakensivat polulle häkin ja peittivät sen lehväisillä oksilla. Kun he olivat lopettaneet työnsä, voi laitosta tuskin havaita.

Tarzan ihmetteli, mikä tarkoitus tuolla kojeella voisi olla ja miksi mustaihoiset rakennettuaan sen lähtivät takaisin kyläänsä päin vievää tietä myöten.

Oli kulunut joku aika siitä, kun Tarzan oli vieraillut neekerien luona ja katsellut kylän turva-aitauksen vierellä kasvavista suojaisista jättiläispuista noiden vihamiestensä puuhia, joiden keskuudesta Kaalan surmaaja oli tullut.

Vaikka Tarzan vihasikin heitä, niin hänestä oli varsin hauskaa tarkkailla heidän jokapäiväisiä puuhiaan kylässä ja erittäinkin heidän tanssejaan, jolloin nuotioiden valo välkkyi heidän alastomilla vartaloillaan ja he hypähtelivät, pyörähtelivät ja kiemurtelivat sotaleikeissään. Toivoen näkevänsä jotakin sellaista hän nytkin seurasi kylään palaavia sotureita, mutta se toive petti, sillä sinä yönä ei kylässä tanssittu.

Sensijaan Tarzan, joka kyyrötti turvaisen piiloisassa puussansa, näki neekerien istuvan pienissä ryhmissä vähäisten nuotioiden ääressä keskustelemassa päivän tapahtumista, ja kylän pimeimmistä sopukoista hän erotti yksinäisiä pareja, jotka naureskellen puhelivat keskenään, ja jokaisesta parista oli toinen aina nuori mies ja toinen nuori nainen.

Tarzan kallisti päätään sivulle ja mietti, ja ennenkuin hän sinä iltana vetäytyi nukkumaan kyyristyneenä kylän laidassa kasvavan ison puun haarukkaan, pyörivät hänen ajatuksensa ja sittemmin hänen unensa yksinomaan Tikassa -- hänessä ja nuorissa neekerimiehissä, jotka naureskelivat ja puhelivat nuorten neekerinaisten kanssa.

Taug oli metsästellyt yksin ja joutunut jonkun matkan päähän heimon muista jäsenistä. Hän asteli verkkaisesti pitkin norsunpolkua, kun hän huomasi, että sen oli tukkinut alakasvullisuus. Täysikasvuiseksi tultuaan Taug oli pahasisuinen ja harvinaisen äkkipikainen otus. Jos hän kohtasi jonkun vastuksen, oli hänellä ainoana ajatuksenaan voittaa se raa'alla voimalla ja hurjuudella, ja kun hän nyt näki tiensä tukituksi, repi hän kiukkuisesti lehväverkkoa ja havaitsi hetkisen kuluttua joutuneensa kummalliseen loukkoon, josta hän ei päässyt etenemään siitä huolimatta, että hän ponnisteli mitä rajuimmin tunkeutuakseen lävitse.

Purren ja hakaten ristikkoa Taug lopulta yltyi peloittavan raivoiseksi, mutta kaikki oli turhaa; ja vihdoin hän uskoi, että hänen oli käännyttävä takaisin. Mutta kuinka hirveästi hän kiukustuikaan, kun hän alkoi peräytyä ja huomasi, että hänen taakseen oli laskeutunut toinen ristikko sillä aikaa kun hän oli reutoillut särkeäkseen toisen edestään! Taug oli satimessa. Hän rimpuili mielettömästi vapautuakseen, kunnes nääntymys hänet voitti; mutta mikään ei auttanut.

Seuraavana aamuna lähti Mbongan kylästä seurue mustia edellisenä päivänä: rakennetulle satimelle, samalla kun heidän kohdallaan ylhäällä puiden oksilla liikkui alaston nuori jättiläinen villeille olennoille ominaisen uteliaisuuden kannustamana. Manu, marakatti, leperteli ja rähisi Tarzanin kiitäessä ohi, ja vaikka se ei pelännytkään usein näkemäänsä apinapoikaa, painoi se kuitenkin elämäntoverinsa pientä, ruskeata ruumista tiukemmin itseään vasten. Tarzan nauroi nähdessään sen, mutta heti senjälkeen hänen kasvonsa äkkiä synkkenivät ja häneltä pääsi syvä huokaus.

Hieman kauempana pöyhisteli kirkashöyheninen lintu tummanvärisen puolisonsa ihailevien silmien edessä. Tarzanista tuntui, että koko viidakko oli liittynyt muistuttamaan hänelle sitä, että hän oli menettänyt Tikan, vaikka hän olikin joka päivä koko elämänsä aikana nähnyt nämä sadat olennot eivätkä ne olleet herättäneet mitään ajatuksia.

Kun mustaihoiset saapuivat satimelle, nosti Taug pahan metelin. Hän tarttui vankilansa ristikon tankoihin ja pudisteli niitä rajusti, koko ajan karjuen ja muristen peloittavasti. Mustaihoiset olivat haltioissaan, sillä vaikka he eivät olleetkaan rakentaneet sadintaan puiden karvaisen asukkaan varalle, olivat he riemuissaan saaliistaan.

Tarzan herkisti korviaan kuullessaan ison apinan äänen, kiersi nopeasti tuulen alapuolelle satimesta ja nuuhki ilmaa tunteakseen vangin hajun. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänen herkkiin sieraimiinsa kantautui tuttu tuoksu, joka ilmoitti hänelle, kuka vanki oli, yhtä erehtymättömästi, kuin jos hän olisi nähnyt Taugin. Niin, se oli Taug, ja hän oli yksin.

Tarzan irvisti ja meni lähemmäksi ottaakseen selvää, mitä mustat tekivät vangilleen. Epäilemättä hänet surmattaisiin heti. Taaskin Tarzan irvisti. Nyt hän voisi saada Tikan omakseen, eikä olisi ketään panemassa hänen omistusoikeuttaan riidanalaiseksi. Tarkkaillessaan hän näki mustien soturien repivän lehväpeitteen häkin ympäriltä, kiinnittävän siihen nuoria ja lähtevän hinaamaan sitä kylään vievää tietä myöten.

Tarzan katseli, kunnes hänen kilpakosijansa oli kadonnut näkyvistä, yhä takoen vankilansa tankoja ja muristen raivoissaan ja uhkaillen. Sitten apinapoika kääntyi ja kiiti nopeasti pois etsimään heimoa ja Tikaa.

Matkallaan hän yllätti Shitan perheineen pienellä, rehevän kasvullisuuden ympäröimällä aukeamalla. Iso kissaeläin loikoi pitkänään maassa, ja sen puoliso oli painanut toisen etukäpälänsä sen villille naamalle ja nuoli kurkun pehmeätä, valkoista turkkia.

Tarzan lisäsi sitten vauhtiaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän läpi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän löysi heimon. Hän näki heimon jäsenet, ennenkuin kukaan heistä huomasi häntä, sillä ei kukaan koko viidakon asukkaista liikkunut äänettömämmin kuin Apinain Tarzan. Hän näki Kamman ja tämän puolison etsimässä ruokaansa kylki kyljessä, niin että karvaiset ruumiit hankautuivat vastakkain. Ja hän näki Tikan etsivän ruokaa yksinään. Kauan, hän ei liikkuisi noin yksin, mietti Tarzan pudottautuessaan heimon keskelle.

Kaikki hätkähtivät ja päästivät vihastuneita ja säikähtyneitä ärähdyksiä, sillä Tarzan oli yllättänyt heidät; mutta pelkkä äkillinen hermokiihoitus ei riittänyt selittämään sitä, että niskakarvat olivat pörhössä vielä kauan senjälkeen, kun apinat olivat nähneet, kuka tulija oli.

Tarzan pani sen merkille, kuten hän oli huomannut monesti ennenkin -- että hänen äkillinen ilmestymisensä jätti heimon jäsenet aina ärtyisiksi ja huonolle tuulelle pitkäksi, aikaa ja että heidän täytyi jokaisen saada itsekohtaisesti varmistautua siitä, kuka hän oli, nuuhkimalla häntä puolikymmentä kertaa tai useamminkin, ennenkuin rauhoittuivat.

Pujottelehtien heidän välitseen hän asteli Tikaa kohti, mutta hänen lähestyessään apina vetäytyi poispäin.

"Tika", sanoi hän, "minä olen Tarzan. Sinä olet Tarzanin. Tulin sinua etsimään."

Apina tuli lähemmäksi ja silmäili häntä tarkoin. Lopulta hän nuuhki Tarzania, ikäänkuin saadakseen kaksinkertaisen varmuuden.

"Missä on Taug?" hän kysyi.

"Gomanganit ottivat hänet kiinni", vastasi Tarzan. "He tappavat hänet."

Kertoessaan Taugin kohtalosta Tarzan näki naaraksen silmissä murheellisen ilmeen ja huolestuneen suruisen katseen. Mutta Tika tuli aivan lähelle häntä ja painautui häntä, vasten, ja Tarzan, loordi Greystoke, kiersi käsivartensa naarasapinan ympärille.

Sen tehdessään hän säpsähti havaitessaan, kuinka oudon, sopimattomalta hänen sileä, ruskea kätensä näytti hänen rakastettunsa mustalla, karvaisella iholla. Hän muisti Shitan puolison käpälän Shitan naamalla -- siinä ei ollut mitään luonnotonta. Hän ajatteli pientä Manua puristamassa naarastaan rintaansa vasten -- ne näyttivät kuuluvan yhteen. Myöskin ylpeä koiraslintu kirkkaine höyhenineen muistutti hyvin läheisesti rauhallisempiväristä puolisoaan, ja jollei Numalla olisi takkuista harjaa, olisi se melkein aivan samannäköinen kuin Sabor, naarasleijona. Urokset ja naaraat olivat erilaisia, se oli totta; mutta niiden eroavaisuudet eivät olleet sellaiset kuin Tarzanin ja Tikan.

Tarzan oli ymmällä. Jotakin oli vialla. Hänen kätensä putosi Tikan olalta. Hyvin hitaasti hän vetäytyi kauemmaksi. Tika katseli häntä pää kallellaan. Tarzan ojensihe täyteen mittaansa ja iski nyrkillään rintaansa. Hän nosti päänsä taivasta kohti ja avasi suunsa. Hänen avarasta rinnastaan kajahti voittoisan urosapinan hurja, kaamean kumea taisteluhaaste. Heimon jäsenet kääntyivät uteliaina silmäilemään häntä. Hän ei ollut surmannut ketään, eikä hänen vastustajanaan ollut ketään, joka olisi pitänyt yllyttää raivoon tuolla hurjalla kiljaisulla. Niin, se oli aivan aiheeton, ja he kääntyivät jälleen etsimään ravintoa, kuitenkin vilkuillen apinapoikaan päin, ettei hän voisi äkkiä karata heidän kimppuunsa.

Pitäessään häntä silmällä he näkivät hänen heilauttavan itsensä läheiseen puuhun ja katoavan näkyvistä. Sitten he unohtivat hänet, myöskin Tika.

Mbongan mustat soturit, jotka hikoilivat raskaassa työssään ja levähtivät usein, etenivät hitaasti kyläänsä kohti. Alkeelliseen häkkiin suljettu raju peto murisi ja karjui aina, kun, häntä vedettiin eteenpäin. Hän pieksi tankoja suu vaahdossa, pitäen kauheaa melua.

He olivat kulkeneet melkein koko matkan ja levähtivät viimeistä kertaa, ennenkuin tunkeutuisivat aukeamalle, jossa heidän kylänsä sijaitsi. Muutaman minuutin perästä he olisivat päässeet metsästä, ja sitten ei epäilemättä olisi käynyt niin kuin kävi.

Äänetön olento liikkui puissa heidän kohdallaan. Terävät silmät tarkastivat häkkiä ja laskivat sotilaiden lukua. Nopeat ja rohkeat aivot punnitsivat, mitä onnistumisen mahdollisuuksia olisi, kun erästä suunnitelmaa koetettaisiin toteuttaa.

Tarzan silmäili varjossa loikovia mustaihoisia. He olivat lopen uupuneet. Useita heistä nukkui jo nyt. Hän hiipi lähemmäksi, pysähtyen juuri heidän kohdalleen. Ei ainoakaan lehti kahahtanut, kun hän eteni varovasti. Hän odotti rajattoman kärsivällisesti kuten petoeläin ainakin. Pian oli valveilla enää vain kaksi soturia, ja heistäkin toinen torkkui.

Apinain Tarzan jännitti lihaksiaan, mutta samalla valvova mustaihoinen nousi ja kiersi häkin toiselle puolelle. Apinapoika seurasi häntä aivan hänen päänsä kohdalla. Taug silmäili soturia ja päästeli matalia murahduksia. Tarzan pelkäsi apinan herättävän nukkujat.

Kuiskaten niin hiljaa, ettei neekeri sitä kuullut, Tarzan mainitsi Taugin nimen, varoittaen häntä pysymään hiljaa, ja Taugin murina lakkasi.

Mustaihoinen lähestyi häkin takaosaa ja tarkasti oven kiinnikkeitä, mutta hänen siinä seisoessaan pudottautui ylhäältä väijynyt otus suoraan hänen niskaansa. Rautaiset sormet puristautuivat hänen kurkkuunsa, tukehduttaen huudon, joka kohosi säikähtäneen miehen huulille. Vahvat hampaat upposivat hänen olkapäähänsä ja voimakkaat jalat kiertyivät hänen vartalonsa ympärille.

Mielipuolena kauhusta koetti mustaihoinen irroittaa kiinni takertunutta äänetöntä olentoa. Hän heittäytyi pitkälleen ja kieriskeli maassa, mutta vahvat sormet puristivat yhä vain tiukemmalle murhaavaa otettaan.

Miehen suu avautui ammolleen, turvonnut kieli työntyi esiin; silmät pullistuivat kuopistaan; mutta hellittämättömien sormien puristus vain tiukkeni.

Taug katseli äänettömänä kamppailua. Hänen pienet, villit aivonsa epäilemättä ihmettelivät, missä tarkoituksessa Tarzan oli hyökännyt mustaihoisen kimppuun. Taug ei ollut unohtanut äskeistä riitaansa apinapojan kanssa eikä sen syytä. Nyt hän näki gomanganin ruumiin äkkiä retkahtavan veltosti. Mies vapisi suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hievahtamatta.

Tarzan hypähti uhrinsa luota ja juoksi häkin ovelle. Näppärin sormin hän käsitteli vikkelästi hihnoja, jotka pitivät ovea paikallaan. Taug voi vain katsella -- hän ei kyennyt auttamaan. Pian Tarzan nosti ovea pari jalkaa, ja Taug ryömi ulos. Apina olisi tahtonut karata nukkuvien mustaihoisten kimppuun tyydyttääkseen hillittyä kostonhimoaan, mutta Tarzan ei sallinut sitä.

Sensijaan apinapoika kiskoi mustaihoisen ruumiin häkkiin ja sijoitti sen nojalleen sivutankoja vasten. Sitten hän laski oven alas ja kiinnitti hihnat entiseen tapaansa.

Hänen puuhaillessaan valaisi hänen kasvojaan onnellinen hymy, sillä hänen päähuvituksiaan oli Mbongan kylän neekerien kiusoittelu. Hän saattoi mielessään kuvitella heidän kauhuaan, kun he heräisivät ja näkisivät toverinsa kuolleen ruumiin häkissä, johon he vain muutamia minuutteja sitten olivat jättäneet ison apinan varmasti teljettynä.

Tarzan ja Taug nousivat yhdessä puihin rajun apinan takkuisten karvojen hankautuessa englantilaisen loordin pojan sileää ihoa vasten, kun he rinnakkain vaelsivat aarnioviidakossa.

"Mene takaisin Tikan luokse!" kehoitti Tarzan. "Hän on sinun. Tarzan ei tahdo häntä."

"Onko Tarzan löytänyt uuden naaraksen?" tiedusti Taug.

Apinapoika kohautti olkapäitään.

"Gomangania varten on toinen gomangani", hän selitti; "Numaa, leijonaa, varten on Sabor, naarasleijona; Shitaa varten on hänen laatuisensa naaras; Baraa, hirveä, Manua, marakattia, kaikkia viidakon eläimiä ja lintuja varten on puoliso. Vain Apinain Tarzania varten ei ole. Taug on apina. Tika on apina. Palaa Tikan luokse. Tarzan on ihminen. Hän tahtoo olla yksin."

TOINEN LUKU

Tarzan vankina

Mustat soturit uurastivat viidakon painostavan ummehtuneen siimeksen kosteassa helteessä. Sotakeihäällään he rouhivat irti jäykkää, mustaa savea ja paksuja kerrostumia lahoavaa kasvullisuutta. Vankkakyntisillä sormillaan he kaapivat irroitetut maakokkareet ikivanhan riistapolun keskeltä. Usein he keskeyttivät työnsä istuutuen levähtämään kaivamansa kuopan reunalle, puhellen ja nauraa remuten.

Läheisten puitten runkoja vastaan nojasivat heidän pitkät, soikeat, paksusta puhvelinnahasta valmistetut kilpensä ja käsineen kaivavien miesten keihäät. Hiki helmeili heidän sileällä, kiiltävän mustalla ihollaan, jonka alla liikkuivat heidän pyöreät, luonnon turmeltumattomissa oloissa joustaviksi ja täydellisiksi kehittyneet lihaksensa.

Nopsajalkainen antilooppi, joka varovasti asteli vedelle vievää tietä myöten, pysähtyi, kun pelästyttävä naurunremakka kantautui sen korviin. Hetkisen se seisoi kuin kivettyneenä; vain sen herkät sieraimet värähtelivät; sitten se pyörähti ympäri ja pakeni meluttomasti ihmisen peloittavasta läheisyydestä.

Sadan askeleen päässä, syvällä viidakon läpitunkemattomassa tiheikössä kohotti Numa vankkaa päätään. Numa oli aterioinut hyvin melkein päivän koittaessa, ja tarvittiin kovaa melua sen herättämiseksi. Nyt se nosti kuonoaan ja nuuhki ilmaa, tunsi antiloopin terävän ja ihmisen voimakkaan tuoksun. Mutta Numa oli hyvin kylläinen. Päästäen matalan, tyytymättömän murahduksen se nousi ja lönkytti tiehensä.

Loistavahöyhenisiä, käheä-äänisiä lintuja lenteli puusta puuhun. Pieniä, lörpötteleviä ja toruskelevia apinoita kiipeili huojuvilla oksilla mustien sotureiden yläpuolella. Mutta he olivat kuitenkin yksin, sillä viidakko, jossa kuhisee kymmeniätuhansia eläviä olentoja, on samoin kuin suurkaupunkien ihmistungosten täyttämät kadut yksinäisimpiä paikkoja Jumalan avarassa luomakunnassa.

Mutta olivatko he yksin?

Heidän yläpuolellaan istui lehväisen puun oksalla harmaasilmäinen nuorukainen, sulavasti pysytellen tasapainossa tarkkaillessaan heidän kaikkia liikkeitään kiihkeän innokkaasti. Poika halusi ilmeisesti saada tietää, mikä oli mustien puuhien tarkoitus, mutta pohjalla kyti hänessä hillitty viha. Juuri näiden kaltainen olento oli surmannut hänen rakkaan Kaalansa. Heitä kohtaan oli mahdoton tuntea muuta kuin vihamielisyyttä, mutta hyvin mielellään hän tarkasteli heitä, sillä hän tahtoi perin hartaasti oppia paremmin tuntemaan, ihmisten tapoja.

Hän näki kuopan syventyvän, kunnes hänen allaan ammotti tilava onkalo, joka täytti koko polun leveyden ja johon kaikki kuusi kaivajaa mahtuivat helposti samalla kertaa. Tarzan ei kyennyt arvaamaan niin suuren työn tarkoitusta. Ja kun miehet katkaisivat pitkiä seipäitä, teroittivat ne yläpäästä ja asettivat ne tasaisten välimatkojen päähän toisistaan pystyyn kuopan pohjaan, niin hänen ihmettelynsä vain lisääntyi, eikä se lakannut sittenkään, kun kuopan päälle laskettiin ohuita poikkitankoja ja levitettiin sitten huolellisesti lehdeksiä ja multaa, niin että mustien miesten suorittama työ täydelleen piilottui näkyvistä.

Saatuaan työnsä valmiiksi neekerit silmäilivät käsialaansa hyvin tyytyväisinä, ja myöskin Tarzan silmäili sitä. Tuskin edes hänen harjaantunut katseensa huomasi mitään jälkiä, jotka olisivat osoittaneet, että ikivanhaa riistapolkua oli millään tavoin salakähmäisesti käsitelty.

Apinamies oli niin syvästi vaipunut miettimään peitetyn kuopan tarkoitusta, että hän salli mustaihoisten poistua kyläänsä päin ilman tavanmukaista kiusoittelua, joka oli tehnyt hänestä Mbongan kansan kauhun ja tarjonnut Tarzanille sekä keinon kostaa että ehtymättömän hauskuuden lähteen.

Mutta pohtipa hän kuinka hyvänsä, hän ei kyennyt ratkaisemaan piilotetun kuopan salaperäistä arvoitusta, sillä mustaihoisten menettelytavat olivat vielä Tarzanille outoja. He olivat tunkeutuneet hänen viidakkoonsa vasta vähän aikaa sitten -- laatuaan ensimmäisinä, jotka olivat tulleet loukkaamaan siellä asustavien eläinten ikivanhaa ylivaltaa. Numalle, leijonalle, Tantorille, norsulle, isoille apinoille ja pienille apinoille, koko tämän villin aarniometsän kaikille kymmenilletuhansille olennoille oli ihmisten toiminta uutta. Niillä oli paljon oppimista näiltä mustilta, karvattomilta otuksilta, jotka kävelivät pystyssä takajaloillaan -- ja ne oppivat hitaasti ja aina omaksi surukseen.

Kohta mustaihoisten lähdettyä Tarzan pudottautui keveästi polulle, epäluuloisesti nuuhkien hän kaarsi kuopan reunaa. Laskeuduttuaan kyykkysilleen hän raapi pois vähän maata, niin että yksi poikkitanko paljastui. Hän nuuhki sitä, kosketti sitä, kallisti päätään sivulle ja aprikoi asiaa vakavasti useita minuutteja. Sitten hän peitti sen jälleen huolellisesti, tasoittaen maan yhtä hyvästi kuin mustatkin olivat tehneet. Senjälkeen hän heilautti itsensä takaisin puiden oksien sekaan ja lähti liikkeelle etsimään karvaisia tovereitaan, Kertshakin heimon isoja apinoita.

Kerran hän osui Numan, leijonan, tielle, ja pysähtyi hetkeksi sinkauttamaan pehmoisen hedelmän vasten vihollisensa äriseviä kasvoja ja pilkkaamaan ja herjaamaan sitä, nimitellen petoa haaskojen syöjäksi ja Dangon, hyenan, veljeksi. Numan kellanvihreistä, pyöristyneistä silmistä hehkui katkeraa vihaa, kun se katsella tuijotteli yläpuolellaan hyppelevää olentoa. Matalat murahdukset panivat leijonan vankat leukapielet värähtelemään, ja sen sapekas kiukku antoi kiemurtelevalle hännälle rajun, ruoskamaisen liikkeen; mutta kun se entisten kokemustensa nojalla hyvin käsitti, kuinka turhaa oli pitkän matkan päästä käydä sanasotaa apinamiehen kanssa, niin se pian kääntyi ja katosi sotkuisen kasviston sekaan, joka piiloitti sen kiusanhenkensä näkyvistä. Vielä viimeisen kerran kiljaistuaan poistuvalle viholliselleen viidakkohäväistyksen ja irvistettyään sille apinain tavalla Tarzan lähti jatkamaan matkaansa.

Hänen edettyään vielä noin puolitoista kilometriä osui hänen teräviin sieraimiinsa toisaalta puhaltavan tuulahduksen mukana tuttu, kirpeä, lähellä olevan otuksen tuoksu, ja hetkisen kuluttua häämöitti hänen allaan tavattoman kookas, tumman harmaa ruho, joka tukevasti astua tömisti viidakkopolkua pitkin. Tarzan tarttui ohueen oksaan ja katkaisi sen; kuultuaan sen äkillisen risahduksen raskas olento pysähtyi. Isot korvat kääntyivät eteenpäin, ja pitkä, notkea kärsä kohosi heilumaan sinne tänne, etsien vihollisen hajua, samalla kun kaksi heikkoa pientä silmää turhaan tirkisteli epäluuloisesti ympärilleen löytääkseen rauhallista vaellusta häirinneen melun aiheuttajan.

Tarzan nauroi ääneen ja tuli lähemmäksi paksunahan pään kohdalle.

"Tantor! Tantor!" hän huusi. "Bara, hirvi, ei ole niin pelokas kuin sinä -- sinä, Tantor, norsu, isoin viidakon asukkaista, vaikka sinulla onkin yhtä monen Numan voimat kuin minulla on varpaita jaloissani ja sormia käsissäni. Tantor, joka jaksaa kiskoa juurineen paksuja puita, vapisee pelosta kuullessaan katkeavan oksan risahtavan."

Jymisevä ääni, joka saattoi olla yhtä hyvin halveksumisen kuin huojennuksen merkki, oli Tantorin ainoa vastaus, samalla kun kohotettu kärsä ja korvat laskeutuivat ja otuksen häntä vaipui tavalliseen asentoonsa; mutta hänen silmänsä pyörivät yhä vieläkin ympäri, etsien Tarzania. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut jännittyneenä arvailla, missä apinamies oli, sillä sekuntia myöhemmin pudottautui nuorukainen keveästi vanhan ystävänsä leveälle päälaelle. Sitten hän ojensihe pitkin pituuttaan, naputteli paljailla varpaillaan paksua nahkaa, raaputti sormillaan hennompia kohtia isojen korvien takaa ja puheli Tantorille viidakon juoruja, ikäänkuin kookas eläin olisi ymmärtänyt kaikki hänen sanansa.

Paljon Tarzan saattoikin saada Tantorin ymmärtämään, ja vaikka aarniometsän pakinat eivät lainkaan liikuttaneet viidakon vankkaa, harmaata jättiläistä, seisoi hän kuitenkin, räpytellen silmiään ja heiluttaen tyynesti kärsäänsä, ikäänkuin hän olisi perin tarkkaavasti imenyt itseensä jokaisen sanan ja pitänyt niitä tärkeinä. Oikeastaan hän nautti miellyttävästä, ystävällisestä äänestä, korvien taustaa hyväilevistä käsistä ja sen olennon välittömästä läheisyydestä, jota hän oli usein kantanut selässään, senjälkeen kun Tarzan kerran pienenä lapsena oli pelkäämättä lähestynyt kookasta koirasnorsua, uskoen paksunahalla olevan yhtä ystävälliset tunteet kuin ne olivat, jotka sykähdyttelivät hänen omaa sydäntään.