Part 17

Etsijäin palatessa tyhjin toimin Mbonga suuttui; mutta kun hän näki, kuinka valtavan määrän hunajaa he toivat muassaan, lauhtui hänen vihansa. Muudan vilkas ja ilkeämielinen Tubuto-niminen nuorukainen harjoitti taikurin ammattia, puoskaroiden sairasta lasta siinä hurskaassa toivossa, että hän saisi periä Rabba Kegan viran ja tulot. Tänä yönä vanhan poppamiehen naiset itkisivät ja vaikeroisivat. Huomenna hän olisi unohdettu. Sellaista on elämä, sellaista maine, sellaista valta -- maailman korkeimman sivistyksen keskuksessa ja synkän, koskemattoman viidakon sydämessä. Aina ja kaikkialla ihminen on ihminen, eikä hänessä ole suuresti muuttunut muu kuin ulkokuori siitä saakka, kun hän hädissään riensi kahden kallion väliseen onkaloon, paeten tyrannosaurusta kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Rabba Kegan katoamisen jälkeisenä aamuna lähtivät sotilaat päällikkönsä Mbongan johdolla tarkastamaan Numalle virittämäänsä loukkua. Kauan ennen häkille saapumistaan he kuulivat ison leijonan karjumista ja arvasivat, että heidän pyynti-hommansa oli onnistunut; niinpä he lähestyivätkin riemuisesti kiljuen sitä paikkaa, mistä he löytäisivät vankinsa.

Niin, siellä se oli, kookas upea otus -- tavattoman iso, mustaharjainen leijona. Soturit olivat hulluina ilosta. He hyppivät ilmaan ja päästelivät villejä huutoja käheitä voittohuutoja. Mutta kun he menivät likemmäksi, niin huudot kuolivat heidän huulilleen, ja heidän silmänsä laajentuivat, niin että valkuaiset näkyivät joka puolelta silmäterien ympärillä, ja heidän, paksut alahuulensa jäivät riippumaan, kun alaleuat painuivat alas. He peräytyivät kauhusta nähdessään, mitä häkissä oli -- siellä oli silvottu ja raadeltu ruumis jäljellä siitä miehestä, joka vielä eilen oli ollut Rabba Kega, poppamies.

Vangiksi joutunut leijona oli ollut liian kiukuissaan ja peloissaan syödäkseen surmaamaansa miestä; mutta se oli purkanut raivoaan Rabba Kegaan, niin että tämä oli hirvittävän näköinen.

Läheisessä puussa kyyröttävä Apinain Tarzan katseli suu irvessä mustia sotureita. Taaskin hän sai ylpeillä kujeilemiskyvystään. Se oli ollut käyttämättömänä jonkun aikaa sen tuskallisen löylytyksen jälkeen, jonka hän oli saanut silloin, kun hän oli Numan taljaan verhoutuneena syöksynyt Kertshakin apinain keskuuteen, mutta tämä kuje oli kerrassaan onnistunut.

Oltuaan vähän aikaa kauhun lamauttamia, menivät neekerit lähemmäksi häkkiä; raivo voitti pelon -- raivo ja uteliaisuus. Miten oli Rabba Kega joutunut häkkiin? Missä oli vohla? Siellä ei ollut jälkeäkään, ei merkkiäkään alkuperäisestä syötistä. Lähemmin tarkastettaessa he kauhukseen näkivät, että heidän toverivainajansa oli sidottu juuri samalla jänteellä, jolla he olivat köyttäneet vohlan. Kuka oli saattanut sen tehdä? He katselivat toisiinsa.

Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Tubuto. Hän oli sinä aamuna lähtenyt retkikunnan mukana toiveikkaana. Jostakin hän voisi löytää jälkiä, jotka selittäisivät Rabba Kegan kuoleman. Nyt hän oli niitä löytänyt, ja ensimmäiseksi hän keksi selityksen.

"Valkoinen paha haltia", hän kuiskasi. "Tämä on valkean pahan haltian työtä."

Kukaan ei väittänyt Tubutoa vastaan, sillä kukapa muu se olikaan voinut olla kuin se iso, karvaton apina, jota he kaikki pelkäsivät? Ja niin heidän vihansa Tarzania kohtaan yltyi taaskin, samalla kun he alkoivat pelätä häntä entistä pahemmin. Tarzan istui puussa ja hykerteli käsiään mielihyvästä.

Ei yksikään neekereistä surrut Rabba Kegan kuolemaa; mutta jokainen heistä pelkäsi henkilökohtaisesti tuota kekseliästä olentoa, joka saattaisi valmistaa keille jokaiselle yhtä hirmuisen, kuoleman kuin se oli, jonka poppamies oli kärsinyt. Niinpä olikin seurue, joka veti vangitun leijonan norsunpolkua pitkin Mbongan, päällikön, kylään, perin alakuloinen ja masentunut.

Ja helpotuksesta huokaisten he vihdoin kiskoivat häkin kylään ja sulkivat portin jälkeensä. Jokaisesta heistä oli tuntunut, että häntä vakoiltiin siitä alkaen, kun he poistuivat siltä paikalta, jossa loukku oli ollut, vaikka kukaan heistä ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään, mikä olisi antanut kouraantuntuvaa aihetta pelkoon.

Nähdessään häkissä olevan ruumiin ja leijonan aloittivat kylän naiset ja lapset hirveän voivottelun, saavuttaen nautintorikkaan hysteerisen tilan, paljon valtavamman kuin heidän sivistyneiden sisariensa murhe, jotka huolellisesti jakavat aikansa omille puuhilleen ja naapurien, sekä ystävien että vieraiden -- erittäinkin vieraiden -- hautajaisille.

Tarzan kyyrötteli puussa, jonka oksat riippuivat paaluaitauksen toisella puolella, ja tarkkaili, mitä kylässä tapahtui. Hän näki vimmastuneiden naisten härnäävän leijonaa viskelemällä sitä kalikoilla ja kivillä. Neekerien julmuus vankejaan kohtaan herätti aina Tarzanissa suuttumusta ja halveksumista. Jos hän olisi koettanut eritellä näitä tunteitaan, niin se olisi käynyt hänelle vaikeaksi, sillä koko elämänsä ajan hän oli tottunut näkemään kärsimyksiä ja julmuutta. Hän oli itsekin julma. Kaikki viidakon eläimet olivat julmia; mutta neekerien julmuus oli toisenlaista. Heidän julmuutensa oli avuttomien olentojen tarpeetonta rääkkäämistä, kun taas Tarzanin ja muiden eläinten julmuus johtui välttämättömyydestä tai intohimosta.

Ja sitä mukaan kuin hänen kiukkunsa gomanganeja kohtaan yltyi, kävi hänen villi luontonsa yhä myötätuntoisemmaksi Numalle, leijonalle, sillä vaikka Numa olikin hänen verivihollisensa, ei Tarzanin tunteissa sitä kohtaan ollut lainkaan katkeruutta eikä halveksumista. Apinamiehen mielessä syntyi senvuoksi päätös tehdä tyhjäksi neekerien aikeet ja vapauttaa leijona; mutta hänen oli tehtävä se sellaisella tavalla, että se mahdollisimman paljon kiusoittaisi ja masentaisi gomanganeja.

Kyyköttäessään tarkkailemassa allaan toimitettavia menoja hän näki sotilaiden taaskin käyvän käsiksi häkkiin ja vetävän sen kahden majan väliin. Tarzan tiesi, että se saisi nyt olla siellä iltaan saakka ja että mustaihoiset valmistelivat juhlaa ja syöminkejään tämän pyydystyksen kunniaksi. Nähdessään, että häkin luokse sijoitettiin kaksi sotilasta ja että nämä ajoivat pois naiset, lapset ja nuorukaiset, jotka mahdollisesti olisivat rääkänneet Numan kuoliaaksi, hän tiesi, että leijona oli turvassa, kunnes sitä tarvittaisiin sen iltaisia huveja varten, jolloin petoa rääkättäisiin julmemmin ja täsmällisemmin koko heimon mielenylennykseksi.

Tarzanista oli hauskinta kiusoitella neekereitä niin dramaattisesti kuin hänen tuottelias mielikuvituksensa suinkin voi keksiä. Hänellä oli puolinainen käsitys heidän taikauskoisesta pelostaan ja heidän erikoisesti yön pimeyttä kohtaan tuntemastaan kammosta, ja siksi hän päätti odottaa, kunnes tulisi pimeä ja tanssi ja uskonnolliset menot tekisivät neekerit melkein hysteerisiksi, ja vasta sitten ryhtyä toimenpiteisiin Numan vapauttamiseksi. Siihen mennessä hän toivoi keksivänsä jonkun keinon, joka soveltuisi kaikkiin huomioon otettaviin seikkoihin. Ja ennen pitkää hän sen keksikin.

Painuttuaan viidakkoon ravintoa etsimään Tarzan sai päähänsä suunnitelman. Aluksi se pani hänet hieman, hymyilemään ja sitten arvelemaan, sillä hänellä oli vielä elävästi muistissa ne surkeat seuraukset, joita oli ollut perin ihailtavan ja melkein samansuuntaisen ajatuksen toteuttamisesta. Mutta hän ei luopunut aikeestaan, ja hetkistä myöhemmin hän kiiti ripeää vauhtia metsän keskitasanteita myöten Kertshakin heimon oleskelupaikkaa kohti.

Tapansa mukaan hän tipahti apinoiden keskelle ilmoittamatta tuloaan muutoin kuin kirkaisemalla kamalasti juuri hypätessään puun oksalta maahan. Kaikeksi onneksi ei Kertshakin apinoilla ollut taipumuksia sydänhalvaukseen, sillä Tarzanin temput aiheuttivat heille ankaran säikähdyksen toisensa jälkeen, eivätkä he voineet tottua apinamiehelle ominaiseen huumoriin.

Kun he nyt tunsivat tulijan, ärisivät he ja murahtelivat vain hetkisen, alkaen sitten jälleen ruokailla tai torkkua, mitkä puuhat Tarzan oli keskeyttänyt, kun taas hän, saatuaan tehdä pienen tepposensa, riensi ontolle puulle, jossa hän säilytti aarteitaan suojattuna toveriensa uteliailta silmiltä ja sormilta ja pahankurisilta pieniltä manuilta. Sieltä hän otti esille tiukkaan myttyyn käärityn taljan -- Numan taljan, jossa oli myöskin pää; se oli näppärä alkeellisen nahkurintaidon tuote, joka oli ollut Rabba Kegan, poppamiehen, omaisuutta, ennenkuin Tarzan oli varastanut sen kylästä.

Otettuaan sen mukaansa hän palasi neekerien kylälle, pysähtyen matkalla metsästämään ja ruokailemaan, jopa iltapäivällä torkahtamaankin tunniksi, joten oli jo hämärä, kun hän ehti paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun, josta hän näki koko kylän. Numa oli vielä elossa, ja vartijat torkkuivat häkin luona. Leijona ei ole mikään erikoinen uutuus leijonamaan neekereistä, ja kun kyläläisten pahin halu kiusata eläintä oli talttunut, eivät he kiinnittäneet isoon kissaeläimeen kovinkaan paljon huomiota, tyytyen odottamaan illalla esitettävää suurta näytöstä.

Kohta pimeän tultua aloitettiin juhlamenot. Tom-tomin säestämänä esiintyi yksinäinen soturi: kyyrysillään hän hypähti nuotion hohteeseen keskelle muiden soturien muodostamaa laajaa ympyrää, jonka takana naiset ja lapset seisoivat tai kyyköttivät. Tanssija oli maalattu ja aseistettu metsästysasuun, ja hänen liikkeensä ja eleensä olivat samanlaiset kuin riistan jälkiä, etsittäessä. Hän kumartui syvään ja nojasi silloin tällöin toiseen polveensa hakien otuksen jättämiä merkkejä, sitten hän taas oikaisihe liikkumattomaksi kuin kuvapatsas ja kuunteli. Soturi oli nuori, notkea ja komeavartaloinen, voimakaslihaksinen ja suora kuin aidanseiväs. Nuotion hehku välkkyi hänen kiiltävän mustalla ihollaan, valaisten selvästi hänen kasvoihinsa, rintaansa ja vatsaansa maalattuja eriskummaisia kuvioita.

Äkkiä hän kumartui aivan lähelle maata ja hyppäsi sitten korkealle ilmaan. Hänen kasvojensa piirteet ja ruumiinsa asento osoittivat, että hän oli päässyt jäljille. Heti hän riensi kertomaan ympärilleen kertyneille sotureille huomioistaan ja kehoittamaan heitä metsästysretkelle. Se oli kaikki vain näyttelemistä; mutta se esitettiin niin tosielämän mukaisesti, että Tarzankin käsitti sen pienempiä yksityiskohtia myöten.

Hän näki toisten soturien tempaavan metsästyskeihäänsä ja hypähtävän pystyyn yhtyäkseen viehättävään, hiipimistä muistuttavaan "väijymistanssiin". Se oli hyvin hauskaa; mutta Tarzan käsitti, että jos hänen oli mieli menestyksellisesti toteuttaa päätöksensä, hänen oli toimittava ripeästi. Hän oli ennenkin nähnyt näitä tansseja ja tiesi, että väijymisen jälkeen ahdistettaisiin riistaa ja surmattaisiin se, ja silloin olisi Numa soturien ympäröimä eikä sen lähelle voisi päästä.

Leijonantalja kainalossaan Tarzan pudottautui maahan puun synkkään varjoon ja kiersi sitten majojen taitse aivan häkin taakse, jossa Numa ärtyneenä käveli edestakaisin. Häkin luona ei nyt ollut vartijoita, sillä molemmat siellä olleet soturit olivat poistuneet yhtyäkseen toisten tanssiin.

Häkin takana Tarzan pukeutui leijonantaljaan samoin kuin siinä muistettavassa tilaisuudessa, jolloin Kertshakin apinat, jotka eivät tunteneet häntä naamion lävitse, olivat vähällä tappaa hänet. Sitten hän ryömi nelin kontin, tuli esiin molempien majojen välistä ja pysähtyi hämärässä seisovan kuulijakunnan taakse, jonka koko huomio oli kiintynyt tanssijoihin.

Tarzan näki neekerien nyt saaneen hermonsa niin kiihkeän jännittyneiksi, että leijonan oli sopiva aika esiintyä. Pian jakautuisi katsojain piiri häkissä olevan leijonan kohdalta, ja uhri vedettäisiin piirin keskelle. Juuri sitä hetkeä Tarzan odotti.

Vihdoin se tuli, Mbonga, päällikkö, antoi merkin ja heti nousivat Tarzanin edessä kyyköttävät naiset, ja lapset pystyyn, siirtyen sivulle ja jättäen avoimeksi leveän, leijonan häkille vievän tien. Samassa Tarzan päästi äkäisen leijonan matalan, yskimistä muistuttavan karjaisun ja ryömi hitaasti avointa tietä myöten hurjistuneihin tanssijoihin päin.

Ensimmäiseksi huomasi hänet eräs nainen, joka kirkaisi. Heti syntyi pakokauhu apinamiestä lähimpänä olevien keskuudessa. Nuotion voimakas hehku valaisi hyvin leijonan päätä, ja mustat päättelivät, kuten Tarzan oli arvannut, että heidän vankinsa oli päässyt häkistä.

Uudelleen karjaisten Tarzan meni edemmäksi. Tanssivat soturit seisahtuivat vain hetkeksi. He olivat aikoneet metsästää leijonaa, joka oli varmasti teljetty lujaan häkkiin, ja kun se nyt oli vapaana heidän keskellään, joutui asia kokonaan toisenlaiseen valoon. Heidän hermonsa eivät olleet sellaisessa vireessä, joka olisi sopinut tällaiseen mahdollisuuteen. Naiset, ja lapset olivat jo paenneet epävarmaan turvaan läheisimpiin majoihin, eivätkä soturit vitkastelleet seuratessaan heidän esimerkkiään, niin että Tarzan pian jäi yksin kylän raitin valtiaaksi.

Mutta ei kauaksi. Eikä hän halunnutkaan jäädä pitkäksi aikaa yksikseen. Se ei soveltuisi hänen suunnitelmaansa. Kohta pilkisti pää läheisen majan ovesta, sitten toinen ja vielä kolmas, kunnes ainakin parikymmentä soturia katseli häntä, odottaen hänen seuraavaa liikettään - odottaen, että leijona hyökkäisi tai koettaisi paeta kylästä.

Heillä oli keihäät kädessään kaiken varalta, hyökkäisipä leijona tai lähtisi pyrkimään vapauteen; ja sitten nousi leijona takakäpälilleen, kellanruskea talja putosi sen yltä, ja heidän edessään nuotion kirkkaassa hohteessa seisoi nuorekkaan suorana valkea viidakkojumala.

Hetkisen olivat neekerit liian ällistyneitä tehdäkseen mitään. He pelkäsivät tätä ilmestystä aivan yhtä paljon kuin Numaakin, mutta he olisivat ilomielin tappaneet Tarzanin, jos olisivat kyllin pian tointuneet hämmästyksestään. Mutta pelko, taikausko ja luontainen henkinen hitaus lamauttivat heitä, sillä aikaa kun apinamies kumartui käärimään kokoon leijonantaljaa. Sitten he näkivät hänen kääntyvän ja katoavan pimentoon kylän vastaiselle laidalle. Vasta sitten he rohkaistuivat ajamaan häntä takaa, mutta kun he syöksyivät joukolla esiin, heiluttaen keihäitään ja kiljuen sotahuutojaan, oli ahdistettava tipo tiessään.

Tarzan ei viipynyt puussa vähääkään. Heitettyään taljan oksalle hän pudottausi erään majan varjoon ja juoksi nopeasti leijonan häkille. Hypättyään häkin katolle hän veti köyttä, joka nosti ovea, ja samassa syöksähti kylään parhaissa voimissaan ja jäntevimmillään oleva iso leijona.

Soturit, jotka palasivat turhaan etsittyään Tarzania, näkivät hänen tulevan nuotion valoon. Kas! Tuolla oli viidakkohaltia jälleen, yrittäen vanhaa temppuaan. Luuliko hän voivansa, kahdesti pimittää Mbongan väkeä samalla tavalla lyhyessä ajassa? He näyttäisivät hänelle! Jo kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta voidakseen iäksi vapautua pelottavasta viidakkohaltiasta. Yhtenä miehenä he riensivät eteenpäin keihäät koholla.

Naiset ja lapset tulivat majoista katsomaan ilkeän haltian kuolemaa. Leijona vilkaisi heihin hehkuvin silmin ja pyörähti sitten lähestyviä sotureita vastaan.

Kiljuen hurjasti ilosta ja voitonriemusta he lähestyivät sitä, uhaten keihäillään. Ilkeä haltia oli heidän käsissään!

Ja sitten Numa, leijona, hyökkäsi, karjuen hirvittävästi.

Mbongan, päällikön, miehet ottivat Numan vastaan keihäät tanassa ja syytäen pilkkahuutoja. Mustana, kiiltävänä lihasryhmänä he odottivat viidakkohaltian tuloa; mutta heidän uljaan ulkokuorensa alla sykähti pelko, ettei heidän laitansa ollutkaan hyvin -- etteivät heidän aseensa kenties sittenkään pystyisi kummalliseen otukseen, vaan että hän rankaisisi kauheasti heidän herjauksistaan. Heidän päälleen karkaava leijona oli aivan liian todellinen -- he näkivät sen pikaisen hyökkäyksen aikana; mutta he tiesivät, että kellanruskean taljan alla oli valkoisen miehen pehmeä ruumis, ja kuinka se voisi kestää monien keihäiden ryntäystä?

Heidän eturintamassaan seisoi tavattoman kookas soturi, joka uhkui voimaa ja nuoruutta ja oli senvuoksi uhkamielinen. Peloittiko? Ei toki häntä! Hän nauroi Numalle, kun Numa syöksähti hänen kimppuunsa; hän nauroi ja laski keihäänsä tanaan, suunnaten sen kärjen Numan leveään rintaan. Ja sitten leijona oli hänessä kiinni. Väkevä käpälä iski syrjään raskaan sotakeihään, pirstoen sen sirpaleiksi, kuten ihmiskäsi pirstoo kuivan oksan.

Neekeri sortui maahan, kallo toisen iskun musertamana. Ja sitten oli leijona soturien keskellä, raapien ja raadellen joka taholle. Kauan he eivät sitä kestäneet; mutta toistakymmentä miestä virui runneltuina, ennenkuin muut ennättivät päästä pakoon noilta kauheilta kynsiltä ja välkkyviltä hampailta.

Kyläläiset pakenivat säikähtyneinä sinne tänne. Ei yksikään maja tuntunut kyllin vannalta turvapaikalta, kun Numa riehui paaluaitauksen sisällä. Neekerit pakenivat kauhuissaan toisesta toiseen, samalla kun Numa seisoi keskellä kylää tappamiensa soturien ruumiiden päällä muristen ja silmät hehkuvina.

Vihdoin eräs neekereistä työnsi kylän portit selälleen ja pakeni turvaan metsän puiden oksille. Lampaiden lailla seurasivat toiset häntä, kunnes kylään jäi vain leijona yksin uhreineen.

Lähimmissä puissa kyyköttävät Mbongan miehet näkivät leijonan painavan jykevän päänsä alas, tarttuvan yhtä uhriaan hartioista ja astelevan verkkaisesti ja arvokkaasti kylän raittia pitkin avonaisesta portista viidakkoon. He näkivät sen ja vapisivat. Ja omasta puustaan Apinain Tarzan näki sen ja hymyili.

Kului kokonainen tunti sen jälkeen kun leijona oli saaliineen, kadonnut, ennenkuin neekerit uskalsivat laskeutua puista ja palata kylään. Silmät levällään he mulkoilivat sinne tänne, ja heidän paljaat ruumiinsa värisivät enemmän pelosta kuin viidakkoyön kylmyydestä.

"Hän se oli koko ajan", mutisi joku. "Se oli viidakkohaltia."

"Hän muuttui leijonasta ihmiseksi ja jälleen leijonaksi", supatti toinen.

"Ja hän raahasi Mwizan metsään ja syö häntä parhaillaan", säesti kolmas vapisten.

"Me emme ole enää turvassa täällä", valitti neljäs. "Ottakaamme tavaramme ja etsikäämme uusi kylän paikka, kaukana ilkeän viidakkohaltian oleskelusijoilta!"

Mutta aamun valjetessa kasvoi neekerien rohkeus jälleen, joten sen yön kokemuksilla ei ollut juuri mitään muuta vaikutusta kuin se, että heidän pelkonsa Tarzania kohtaan lisääntyi ja heidän uskonsa hänen yliluonnolliseen alkuperäänsä vahvistui.

Ja niin kasvoi apinamiehen maine ja valta villissä, salaperäisessä viidakossa, jossa hän vaelsi mahtavampana kuin mikään muu eläin, koska ihmisjärki ohjasi hänen jättiläislihaksiaan ja hänen horjumatonta rohkeuttaan.

KAHDESTOISTA LUKU

Tarzan pelastaa kuun

Kuu paistoi pilvettömällä taivaalla -- tavattoman isoksi paisunut kuu, joka näytti olevan niin lähellä maata, että saattoi tuntua ihmeelliseltä, miksi se ei hiponut korkeiden puiden latvoja. Oli yö, Tarzan vaelsi viidakossa -- Tarzan, apinamies, suuri taistelija, suuri metsästäjä. Miksi hän harhaili puissa suuren metsän tummien varjojen keskellä, sitä hän ei olisi voinut sanoa. Siihen ei suinkaan ollut syynä nälkä -- hän oli syönyt runsaasti sinä päivänä, ja hänen saaliinsa tähteet olivat varmassa kätkössä vastaisen ruokahalun varalta. Kenties juuri elämänilo kiihoitti häntä lähtemään huojuvalta makuusijaltaan ja koettelemaan voimiaan, ja aistejaan öisen viidakon vaaroja vastaan, ja lisäksi Tarzania aina kannusti voimakas tiedonhalu.

Kudun, auringon, hallitsema viidakko on kokonaan toisenlainen kuin Goron, kuun, hallitsema, Päiväsaikaisella viidakolla on oma asunsa -- omat valonsa ja varjonsa, omat lintunsa, omat kukkansa, omat eläimensä; sen äänet ovat päivän ääniä. Öisen viidakon valot ja varjot eroavat päiväaikaisista niin paljon kuin suinkin voimme kuvitella jonkun toisen maailman valojen ja varjojen eroavan meidän maailmamme valoista ja varjoista; sen eläimet, kukat ja linnut eivät ole samat kuin Kudun, auringon, viidakon.

Juuri näiden eroavaisuuksien tähden Tarzan mielellään tutki viidakkoa yöllä. Silloin ei elämä ollut ainoastaan toisenlainen, vaan se oli lukuisampi ja haaveellisempi; myöskin oli silloin enemmän vaaroja uhkaamassa, ja Apinain Tarzanista vaara oli elämän maustetta. Ja viidakkoyön äänet -- leijonan karjaisut, pantterin kiljuminen, Dangon, hyenan, kamala nauru -- olivat musiikkia apinamiehen korvissa.

Näkymättömien käpälien pehmeä tassutus, lehtien ja ruohojen kahina hurjien petojen niitä polkiessa, pimeässä kiiluvat opaalinväriset silmät, kuuluvan ja hajuavan, mutta harvoin näkyvän kuhisevan elämän miljoonat äänet -- kas siinä se öisen viidakon lumousvoima, joka kiehtoi Tarzania.

Tänä yönä hän oli kaartanut laajan ympyrän -- ensin itään, sitten etelään, ja nyt hän kiersi jälleen pohjoiseen. Hänen silmänsä, korvansa ja herkät sieraimensa olivat alituisesti valppaina. Hänen tuntemiinsa ääniin sekautui outoja, kummallisia ääniä, joita hän ei ollut koskaan kuullut, ennenkuin Kudu oli kadonnut pesäänsä laajan veden, kaukaisen rannan taakse; ne äänet olivat Goron, kuun, ja Goron salaperäisen valtakauden ääniä. Nämä äänet herättivät Tarzanissa usein syviä mietteitä. Ne saattoivat hänet ymmälle, koska hän luuli tuntevansa viidakkonsa niin hyvin, ettei siinä voinut olla mitään outoa. Joskus hän ajatteli, että samoin kuin värit ja muodot näyttivät öisin toisenlaisilta kuin päivänvalossa, niin myöskin äänet muuttuivat Kudun poistuessa ja Goron saapuessa ja hänen aivoissaan heräsi hämärä arvelu, että kenties juuri Goro ja Kudu saivat aikaan nämä muutokset. Ja mikäpä oli sen luonnollisempaa kuin että hän johtui pitämään aurinkoa ja kuuta henkilönä samoin kuin itseäänkin? Aurinko oli elävä olento ja hallitsi päivää. Kuu, jolla oli aivot ja ihmeellisiä kykyjä, hallitsi yötä.

Tällä tavoin hapuili oppimaton ihmisjärki tietämättömyyden pimeydessä, hakien selitystä sellaisille seikoille, joita hän ei voinut koskettaa, ei maistaa eikä tuntea, ja luonnon suurille, tuntemattomille voimille, joita hän ei voinut nähdä.

Kun Tarzan kaarsi laajassa ympyrässä pohjoiseen päin, kantautui hänen sieraimiinsa gomanganien hajua, johon sekaantui kirpeätä palaneen puun käryä. Apinamies lähti ripeästi siihen suuntaan, josta haju tuli yötuulen mukana. Pian alkoi lehvistön välitse tuikkia ison nuotion punertavaa hohdetta, ja pysähtyessään sen lähellä olevaan puuhun näki Tarzan puoli tusinaa mustia sotureita häärivän tulen ympärillä. Se oli ilmeisesti Mbongan, päällikön, kylästä lähtenyt metsästysseurue, jonka yö oli yllättänyt viidakossa. Ympärilleen olivat neekerit kyhänneet pyöreähkön suojuksen orjantappurapensaista, jonka he nähtävästi toivoivat yhdessä tulen kanssa peloittavan isompia raatelijoita lähestymästä.

Ettei toivo ollut varmuutta, kävi ilmi siitä, että he kyyristelivät silminnähtävän pelokkaasti, vapisten ja silmät levällään, sillä Numan ja Saborin vinkuna kuului jo viidakosta heidän läheltään. Oli myöskin muita otuksia nuotion luomissa varjoissa. Tarzan saattoi nähdä niiden keltaiset, kiiluvat silmät. Myöskin neekerit näkivät ne ja värisivät. Yksi heistä nousi ja viskasi palavan kekäleen silmiä kohti, jotka heti katosivat. Neekeri istuutui jälleen. Tarkkaileva Tarzan pani merkille, että kului useita minuutteja, ennenkuin silmät jälleen tulivat näkyviin kaksittain ja neljittäin.

Nyt tulivat Numa, leijona, ja Sabor, sen puoliso. Kaikki muut silmät hajaantuivat oikealle ja vasemmalle näiden isojen kissaeläinten muristessa uhkaavasti, ja sitten hehkuivat ihmissyöjien isot silmät yksin pimeässä. Jotkut neekereistä heittäytyivät kasvoilleen ja valittivat; mutta se mies, joka äsken oli viskannut palavan kekäleen, sinkautti nyt toisen suoraan nälkäisten leijonain naamaan, ja ne katosivat samoin kuin pienemmät pedot olivat kadonneet ennen niitä. Se huvitti Tarzania kovasti. Hän oivalsi uuden syyn, miksi neekerit öisin polttivat nuotioita, sen lisäksi, että he tarvitsevat tulta, lämpöä, valoa ja keittämistä varten. Viidakon pedot pelkäsivät tulta, ja siksi oli tuli jossakin määrin heidän turvanaan. Tarzan itsekin kammosi tulta jonkun verran. Kerran hän oli tutkiessaan hylättyä nuotiota ottanut käteensä hehkuvan hiilen. Sen jälkeen hän oli pysytellyt kunnioittavan välimatkan päässä tapaamistaan nuotioista. Yksi kokemus oli riittänyt.