Part 16

Viimein se onnistui -- ruskea käsi ojentui, pudistuen karvaiseen kurkkuun, toinen heilahti ylöspäin, välkyttäen terävää asetta. Kolme nopeaa, rajua iskua, ja rentona ja valittaen retkahti apina vastustajansa alle. Heti irroittautui Tarzan kuolevan uroksen syleilystä ja riensi auttamaan Taugia. Tug näki hänen tulevan ja pyörähti häntä vastaan. Rajussa hyökkäyksessä luiskahti puukko Tarzanin kädestä, ja sitten hän joutui käsikähmään Tugin kanssa. Nyt oli taistelu tasainen -- kaksi kahta vastaan -- ja lisäksi Tika, joka tällävälin oli tointunut saamastaan iskusta, puikkelehti sivussa, vaanien tilaisuutta voidakseen auttaa. Hän huomasi Tarzanin veitsen ja otti sen maasta. Kertaakaan hän ei ollut sitä käyttänyt, mutta tiesi, miten Tarzan käytti sitä. Hän oli aina pelännyt tuota asetta, joka tuotti kuoleman viidakon väkevimmillekin asukkaille yhtä helposti kuin Tantorin vankat torahampaat tuottavat kuoleman Tantorin vihollisille.

Hän näki, että Tarzanin reppu sinkoutui irti vyöstä, ja noudattaen apinalle ominaista uteliaisuutta, jota ei edes vaara eikä kiihtymys voi täydelleen tukahduttaa, hän nosti senkin maasta.

Nyt olivat urokset seisoallaan -- otteet olivat hellinneet. Veri virtasi pitkin heidän kylkiään; heidän kasvonsa olivat siitä punaisina. Pieni harmaaparta oli niin ihastunut, että hän oli viimeinkin unohtanut kirkua ja hyppiä, istui vain jäykkänä, katsellen hurmaantuneena näytelmää.

Takaisin lehdon läpi pakottivat Tarzan ja Taug vastustajansa peräytymään. Tika seurasi heitä hitaasti. Hän tuskin tiesi mitä tehdä. Hän oli herpaantunut, kipeä ja nääntynyt kestämästään kauheasta koettelemuksesta, ja sukupuolensa tavoin hän luotti puolisonsa ja toisen omaan heimoonsa kuuluvan uroksen taistelukuntoon -- he eivät tarvitsisi naaraksen apua otellessaan noita kahta vierasta urosta vastaan.

Kamppailijoiden karjaisut ja kiljunta kiirivät viidakossa, niin että kaukaiset kukkulat kajahtelivat, Tarzanin vastustajan kurkusta oli useita kertoja lähtenyt "Krig-ah!" ja nyt kuului takaapäin hänen odottamansa vastaus. Ärjyen ja murahdellen saapui lehtoon parikymmentä isoa koirasapinaa -- Tugin heimon taistelijoita.

Tika havaitsi heidät ensiksi ja kirkaisi, varoittaen Tarzania ja Taugia. Sitten hän pakeni ottelijain sivuitse aukeaman vastaiselle laidalle, sillä hetkeksi valtasi hänet pelko. Eikä häntä sovi siitä moittia, kun otetaan huomioon ne hirveät vaivat, joiden seurauksista hän vieläkin kärsi.

Isot apinat lähestyivät kiirehtien. Hetkisen kuluttua olisivat Tarzan ja Taug siekaleina, jotka sittemmin olisivat pääruokana tappojuhlan villissä ateriassa. Tika kääntyi vilkaisemaan taaksepäin. Hän tajusi, mikä kohtalo hänen puolustajiaan uhkasi, ja hänen rajussa rinnassaan syttyi palamaan se uhrautuvaisuuden liekki, jonka yhteinen kantaäiti on jättänyt perinnöksi yhtä hyvin Tikalle, villille apinalle, kuin miestensä tähden kuolemaa uhitelleille, yleville, korkealle kehittyneille naisille. Kimeästi kirkaisten hän lähti rientämään taistelevia kohti, jotka temmelsivät sekasotkuisena röykkiönä yhden sellaisen kivimöhkäleen juurella, joita oli lehdossa siellä täällä.

Mutta mitä hän kykeni tekemään? Kädessään olevaa puukkoa hän ei kyennyt käyttelemään tehokkaasti, koska hän oli uroksia heikompi. Hän oli nähnyt Tarzanin heittelevän aseita, ja sen taidon oli hän muun muassa oppinut lapsuudenaikaiselta leikkitoveriltaan. Hän etsi jotakin heittoasetta, ja vihdoin hänen sormensa osuivat apinamieheltä pudonneessa pussissa oleviin koviin esineisiin. Hän repi repun auki ja kahmaisi kourallisen kiiltäviä lieriöitä -- raskailta niin pieniksi ne tuntuivat hänestä, oivallisilta heittoaseilta. Kaikin voimin hän sinkautti ne graniittilohkareen vierellä otteleviin apinoihin.

Tulos ällistytti Tikaa aivan yhtä paljon kuin apinoitakin. Kuului kova pamaus, joka pani taistelijoiden korvat lukkoon, ja ilmaan lehahti kirpeää savua. Ei koskaan ollut heistä yksikään kuullut niin hirvittävää täräystä. Kirkuen kauhusta hypähtivät vieraat apinat pystyyn ja pakenivat heimonsa oleskelupaikalle päin, samalla kun Tarzan ja Taug tointuivat hitaasti ja nousivat heikkoina ja verisinä seisomaan. Myöskin he olisivat mielellään paenneet, jolleivät he olisi nähneet Tikan seisovan edessään, puukko ja reppu kädessään.

"Mikä se oli?" kysyi Tarzan.

Tika pudisti päätään. "Minä viskasin näillä vieraita uroksia", hän sanoi ja näytti toista kourallista kiiltäviä metallilieriöitä, joiden toinen pää oli himmeä, harmaa ja kartionmuotoinen.

Tarzan katsahti niihin ja raapi päätään.

"Mitä ne ovat?" tiedusti Taug.

"En tiedä", vastasi Tarzan. "Minä löysin ne."

Pieni, harmaapartainen marakatti pysähtyi puuhun puolentoista kilometrin päähän ja painautui peloissaan oksaa vasten. Hän ei tiennyt, että Apinain Tarzanin isä-vainaja oli kahdenkymmenen vuoden pituisen menneisyyden takaa pelastanut poikansa hengen.

Eikä sitä tiennyt myöskään Tarzan, loordi Greystoke.

YHDESTOISTA LUKU

Viidakkotepponen

Tarzanin aika vieri harvoin ikävystyttävän hitaasti. Vaikka elämä kulkeekin samaa, vanhaa latuaan, niin se ei voi olla yksitoikkoista, jos sen pääsisältönä on milloin missäkin muodossa uhkaavan kuoleman vältteleminen ja toisen hengen väijyminen. Sellainen olemassaolo ei ole tympäisevää; mutta siihenkin osasi Apinain Tarzan keksiä eloisuutta keksimällä itselleen lisäharrastuksia.

Hän oli nyt täysikasvuinen, miehekkään kaunis kuin kreikkalainen jumala ja jäntevä kuin härkä. Apinain elämänviisauden kannalta katsottuna hänen olisi pitänyt olla jörö, kärttyinen ja synkkä; mutta hän ei ollut. Hänen mielensä ei tuntunut ollenkaan vanhentuvan -- yhä vieläkin hän oli vallaton lapsi apinatoveriensa haikeaksi kiusaksi. He eivät jaksaneet ymmärtää häntä eikä hänen tapojaan, sillä tultuaan täysikasvuiseksi he pian unohtivat nuoruutensa ja sen hauskuudet.

Eikä Tarzan puolestaan voinut oikein ymmärtää heitä. Hänestä oli omituista, että kun vain muutamia kuukausia sitten oli kietaissut köytensä Taugin nilkkaan ja raahannut häntä kirkuvana viidakon pitkässä heinikossa, he olivat sitten nuoren apinan vapauduttua kierineet ja temmeltäneet ystävällisessä leikkitappelussa, mutta kun hän nyt oli hiipinyt samaisen Taugin taakse ja kiskaissut hänet selälleen mättäälle, niin hilpeän apinanuorukaisen sijasta oli häntä vastaan pyörähtänyt iso, ärisevä peto, joka tavoitti hänen kurkkuaan.

Helposti Tarzan vältti hyökkäyksen, ja nopeasti haihtui Taugin suuttumus, vaikka hän ei muuttunutkaan leikkisäksi; mutta apinamies tajusi, ettei Taug ollut huvitettu eikä liioin itsekään huvittava. Kookas urosapina näkyi menettäneen viimeisetkin rippeet siitä huumorintajunnasta, joka hänellä aikoinaan lienee ollut. Tyytymättömästi murahtaen kääntyi nuori loordi Greystoke yrittämään jotakin muuta. Musta hiustupsu valahti hänen toiselle silmälleen. Hän pyyhkäisi sen pois kämmenellään, keikauttaen päätään. Silloin hän muisti jotakin ja hän lähti noutamaan viintänsä, joka oli piilotettuna salamaniskemän puun onttoon runkoon. Otettuaan siitä nuolet hän käänsi sen alassuin, tyhjentäen maahan pohjaa myöten sen sisällön -- vähäiset aarteensa. Näiden joukossa oli litteä kivenkaistale ja simpukankuori, jonka hän oli löytänyt rannalta läheltä isänsä majaa.

Perin huolellisesti hän hankasi simpukankuoren reunaa edestakaisin kiveä vasten, kunnes pehmeä reuna oli hyvin hieno ja terävä. Hän menetteli varsin samaan tapaan kuin partaveistä hiova parturi ja ilmeisesti yhtä tottuneesti; mutta hänen kätevyytensä oli vuosikausia kestäneiden ponnistusten tulos. Auttamatta ja opastamatta hän oli kehittänyt kuoren reunan teroittamismenetelmän -- hän myöskin koetteli terää peukalonsa päällä -- ja huomattuaan sen kyllin pystyväksi hän tarttui silmillensä valuvaan hiustupsuun, puristaen sitä peukalollaan ja vasemman kätensä etusormella, ja sahasi poikki sen terävällä kuorella. Hän kiersi ympäri päätään, kunnes hänen musta, tuuhea tukkansa oli karkeasti keritty, niin että otsalle jäi epätasainen reuna. Ulkonäöstä hän ei välittänyt vähääkään; mutta turvallisuuden ja mukavuuden kannalta katsoen oli sillä ratkaiseva merkitys. Väärällä hetkellä silmille valahtava hiuskiehkura saattoi merkitä hengen menettämistä, kun taas pitkä, niskaan roikkuva tukka oli perin epämukava, erittäinkin jos oli märkänä kasteesta, sateesta tai hiestä.

Tarzanin uurastaessa parturin ammatissa, pyöri hänen vilkkaassa mielessään monenlaisia asioita. Hän muisteli äskeistä otteluaan Bolganin, gorillan, kanssa, jolta saadut haavat olivat juuri ehtineet parantua. Hän mietti ensimmäisen unensa kummallisia seikkailuja, ja häntä hymyilytti surkea lopputulos hänen viimeisestä heimolle tekemästään kepposesta, kun hän Numan, leijonan, taljaan verhoutuneena oli mennyt apinoiden keskelle.

Tukan pituus oli hänestä nyt täysin tyydyttävä ja kun hän ei nähnyt minkäänlaisia hauskuuden mahdollisuuksia heimon keskuudessa, kiipesi hän verkkaisesti puuhun ja lähti majalleen; mutta hänen jouduttuaan matkan puoliväliin kiintyi hänen huomionsa pohjoisesta päin kantautuvaan voimakkaaseen hajuun. Se oli gomanganien hajua.

Uteliaisuus, ihmisten ja apinain yhteinen, parhaiten kehittynyt perintö, kannusti Tarzania aina ottamaan selkoa, milloin gomanganit olivat esillä. Heissä oli sellaista, mikä kiihoitti hänen mielikuvitustaan. Kenties se johtui heidän puuhiensa ja harrastustensa moninaisuudesta. Apinat elivät syödäkseen, nukkuakseen ja lisääntyäkseen. Samoin oli kaikkien muiden viidakon asukkaiden paitsi gomanganien laita.

Nämä mustaihoiset olennot tanssivat ja lauloivat, kaivelivat maata raivattuaan siitä ensin puut ja pensaat, antoivat sitten ruohon siinä kasvaa, kunnes se tuleentui, minkä jälkeen he leikkasivat sen ja veivät sen olkikattoisiin majoihin. He valmistivat keihäitä ja nuolia, myrkkyjä, keittopatoja ja metalliesineitä, joita he kiinnittivät jalkoihinsa ja käsiinsä. Jolleivät heidän kasvonsa olisi olleet mustat ja heidän piirteensä runneltu kamalan näköisiksi eikä yksi heistä olisi surmannut Kaalaa, niin Tarzan olisi saattanut toivoa olevansa yksi heistä. Ainakin hän joskus niin arveli, mutta aina hänessä silloin heräsi kummallinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei osannut selittää eikä käsittää -- hän vain tiesi vihaavansa gomanganeja ja haluavansa mieluummin olla Histah, käärme, kuin yksi heistä.

Mutta heidän puuhansa olivat mielenkiintoisia, eikä Tarzan koskaan kyllästynyt vakoilemaan heitä, vaikka hänen johtavana ajatuksenaan aina oli keksiä joku uusi keino tehdäkseen heidän elämänsä kurjaksi. Neekerien kiusoitteleminen oli Tarzanin päähuvitus.

Tarzan oli nyt varma siitä, että mustaihoisia oli läheisyydessä ja että heitä oli paljon, minkä vuoksi hän eteni hiljaa ja hyvin varovaisesti. Meluttomasti hän liikkui avointen paikkojen mehevässä ruohikossa, ja missä metsä eli sankkaa, heilautteli itseään huojuvalta oksalta toiselle tai hyppi keveästi sekasortoisiksi röykkiöiksi kaatuneiden puiden ylitse, milloin ei päässyt etenemään metsän alatasanteita myöten ja maanpinta oli läpipääsemättömän ryteikköistä.

Pian hän sitten pääsi Mbongan, päällikön, mustien soturien näkyviin. He uurastivat sellaisessa hommassa, joka oli Tarzanille jonkun verran tuttua, sillä hän oli tarkkaillut sitä muulloinkin. He virittivät ja varustivat syötillä loukkua Numalle, leijonalle. Pyörillä työnnettävään häkkiin he sitoivat vohlaa sitoen sen niin että kun Numa tarttuisi onnettomaan eläimeen, laskeutuisi häkin ovi kiinni, vangiten pedon.

Näitä vehkeitä olivat mustaihoiset oppineet käsittelemään entisillä kotipaikoillaan, ennenkuin he pakenivat tiettömän viidakon halki uuteen kyläänsä. Aikaisemmin he olivat asustaneet Belgian Kongossa, ennenkuin sydämettömien sortajain julmuus oli pakottanut heidät etsimään turvapaikkaa tutkimattomista erämaista Leopoldin valta-alueen rajojen ulkopuolelta.

Entisissä oloissaan olivat he usein pyydystäneet eläimiä eurooppalaisten kauppiaiden asiamiehille ja oppineet heiltä erinäisiä temppuja kuten tämänkin, jonka avulla he saivat vangituksi Numankin vahingoittamatta sitä ja kuljetetuksi kyläänsä turvallisesti ja verrattain keveästi.

Enää ei ollut valkoihoisia ostamassa heiltä elävää, villiä tavaraa; mutta heillä oli vielä riittävästi kiihoketta innostamassa heitä pyytämään Numaa -- elävänä. Ensinnäkin oli välttämätöntä puhdistaa viidakko ihmisiä hätyyttävistä pedoista, ja leijonan metsästys järjestettiinkin vain näiden julmien, peloittavien raatelijain suorittamien ryöstöretkien jälkeen. Toiseksi saatiin aihetta mässäysjuhlan pitämiseen, jos metsästys onnistui, ja nämä juhlat tulivat kaksin verroin hauskemmiksi, jos saatiin elävä otus, joka voitiin rääkätä kuoliaaksi.

Tarzan oli katsellut näitä julmia menoja aikaisemmin. Kun hän itse oli villimpi kuin villit gomanganisoturit, ei näiden julmuus kauhistuttanut häntä siinä määrin kuin sen olisi pitänyt, mutta kuitenkin se loukkasi hänen tunteitaan. Hän ei käsittänyt sitä vastenmielisyyttä, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa valtasi hänet. Hän ei lainkaan pitänyt Numasta, leijonasta, mutta hänen karvansa nousivat pystyyn raivosta, kun mustaihoiset kohtelivat vihollistaan niin häpeällisen julmasti, että ainoastaan ne olennot, jotka on luotu Jumalan kuviksi, voivat sellaista keksiä.

Kahdesti hän oli vapauttanut Numan loukusta, ennenkuin mustaihoiset olivat palanneet katsomaan, oliko heidän yrityksensä onnistunut vai mennyt myttyyn. Tänään hän tekisi sen taaskin -- sen hän päätti heti, kun hän oivalsi neekerien aikeet.

Jätettyään loukun keskelle leveätä norsunpolkua lähelle juomalammikkoa poistuivat neekerit takaisin kyläänsä. Huomenna he tulisivat tänne uudelleen. Tarzan katseli heidän jälkeensä; hänen huulillaan väikkyi itsetiedoton halveksiva hymy -- perintönä syntyperästään, josta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan. Hän näki heidän marssivan rivissä leveällä polulla lehväisten oksien ja kiehkuroissa kiemurtelevien köynnöskasvien muodostaman vihreän katoksen suojassa; heidän kiiltävän mustat olkapäänsä hipoivat upeita kukkia, joita tutkimaton luonto on nähnyt parhaaksi tuhlaavimmin sirotella sinne, missä ne ovat kauimpana ihmisten silmistä.

Kun Tarzan silmät soukkina tähyili viimeistä polun mutkan taakse katoavaa soturia, muuttui hänen ilmeensä; hänen mielessään oli herännyt uusi ajatus. Hänen huulilleen levisi vähitellen julma hymy. Hän vilkaisi säikähtyneenä määkivään vohlaan, joka peloissaan ja viattomuudessaan siten ilmaisi olevansa siellä avuttomana. Laskeuduttuaan maahan Tarzan meni loukulle ja astui sisään. Koskettamatta kuitunuoraan, joka oli kiinnitetty niin, että ovi putoaisi sopivalla hetkellä, hän irroitti elävän syötin, pisti sen kainaloonsa ja poistui häkistä. Metsästyspuukollaan hän vaimensi pelokkaan eläimen äänen, katkaisten sen kaulan; sitten hän laahasi sitä vertavuotavana polkua pitkin juomalammikolle, myhäilyn yhäti väikkyessä hänen tavallisesti vakavilla kasvoillaan. Veden rajassa apinamies kumartui ja poisti metsästyspuukollaan ja voimakkailla sormillaan näppärästi sisälmykset vuonan ruhosta. Kaivettuaan mutaan kuopan hän hautasi siihen mainitut elimet, joita hän ei syönyt, heitti ruhon olalleen ja kiipesi puuhun.

Taivallettuaan vähän matkaa mustien soturien menemään suuntaan hän laskeutui maahan kaivamaan saaliinsa sellaiseen paikkaan, jossa se olisi säilössä Dangolta, hyenalta, ja viidakon muilta lihaasyöviltä pedoilta ja linnuilta. Hänen oli nälkä. Jos hän olisi ollut vain eläin, niin hän olisi syönyt; mutta hänen ihmismielensä vaatimukset saattoivat olla vieläkin voimakkaampia kuin vatsan, ja nyt hän oli saanut ajatuksen, joka piti hymyn hänen huulillaan ja hänen silmänsä säihkyivät toivosta. Ja se ajatus saattoi hänet unohtamaan nälkänsä.

Saatuaan lihan varmaan talteen Tarzan lähti juoksemaan norsunpolkua myöten gomanganien jäljessä. Kolmen tai neljän kilometrin päässä häkiltä hän saavutti heidät, heilautti sitten itsensä puuhun ja seurasi ylhäällä heitä -- odottaen sopivaa tilaisuutta.

Neekerien joukossa oli Rabba Kega, poppamies. Tarzan vihasi heitä kaikkia, mutta Rabba Kegaa erityisesti. Mustien rivin marssiessa mutkittelevalla polulla jättäytyi Rabba Kega laiskana miehensä jälkeen. Sen pani Tarzan merkille ja oli siitä kovin mielissään -- koko hänen olemuksensa säteili julmaa, hirvittävää tyytyväisyyttä. Kuolemanenkelin lailla hän leijaili mitään pahaa aavistamattoman neekerin kohdalla.

Huomatessaan, että kylä oli enää vain vähän matkan päässä, istahti Rabba Kega lepäämään. Lepää hyvin, oi, Rabba Kega! Se on viimeinen tilaisuutesi.

Tarzan hiipi varovasti puun oksia pitkin runsaasti ruokitun itsekylläisen poppamiehen kohdalle. Hänen aikaansaamaansa melua ei huonokuuloinen ihmiskorva saattanut erottaa lievän viidakkotuulen suhistessa metsän ylätasanteiden aaltoilevissa lehvissä. Tultuaan aivan lähelle neekeriä hän pysähtyi lehväisen oksan ja tiheiden köynnöskasvien suojaan.

Rabba Kega istui selkä puun runkoa vasten, kasvot Tarzaniin päin. Hänen asentonsa ei ollut sellainen kuin vaaniva petoeläin halusi, ja siksi apinamies kärsivällisenä, villinä metsästäjänä kyyrötti liikkumatta ja hiljaa kuin veistos, odottaen, että hedelmä kypsyisi poimittavaksi. Häntä lähestyi kiukkuisesti suriseva myrkyllinen hyönteinen. Se hiljensi vauhtiaan ja kaarteli aivan Tarzanin kasvojen edessä. Apinamies tunsi sen. Sen pistimen myrkky tuotti kuoleman häntä pienemmille olennoille -- hänelle se merkitsi päiväkausia kestävää kipua. Hän ei hievahtanutkaan. Hänen välkkyvät silmänsä pysyivät suunnattuina Rabba Kegaan otettuaan yhdellä ainoalla vilkaisulla selvää siivekkään kiduttajan tulosta. Hänen herkät korvansa tarkkasivat hyönteisen liikkeitä, ja sitten hän tunsi sen laskeutuvan otsalleen. Ei ainoakaan lihas, värähtänyt, sillä hänen kaltaistensa olentojen lihakset ovat aivojen palvelijoita.

Kauhea hyönteinen ryömi alaspäin pitkin hänen kasvojaan -- nenälle, huulille, leualle. Hänen kaulalleen ja seisahtui, kääntyi ja palasi samaa tietä. Tarzan tähyili Rabba Kegaa. Nyt ei hänen silmänsäkään rävähtänyt. Niin hiljaa hän kyyrötti, että vain kuolema voi vetää vertoja hänen liikkumattomuudelleen. Hyönteinen ryömi ylöspäin pähkinänruskean posken ylitse ja pysähtyi tuntosarviensa hipoessa Tarzanin silmän alaluomen ripsiä. Te ja minä olisimme hätkähtäneet, sulkeneet silmämme ja läimäyttäneet hyönteistä; mutta te ja minä olemme hermojemme orjia emmekä käskijöitä. Jos otus olisi ryöminyt apinamiehen silmämunalle, niin luultavasti hän olisi sittenkin kyennyt pysymään silmät auki ja jäykkänä. Mutta se ei sitä tehnyt. Hetkisen se kuhnusteli silmäluomen ääressä, lähti sitten lentoon ja poistui suristen tiehensä.

Se lensi alas Rabba Kegaan päin, ja neekeri kuuli surinan, näki sen, huitaisi sitä, ja sai piston poskeensa, ennenkuin ehti tappaa sen. Sitten hän nousi pystyyn, ulvoen tuskasta ja kiukusta, ja kun hän kääntyi polulle Mbongan kylää kohti joutui hänen leveä, musta selkänsä alttiiksi ylhäältä väijyvälle hiljaiselle olennolle.

Ja kun Rabba Kega kääntyi, ponnahti notkea hahmo puusta kaaressa hänen leveille hartioilleen. Niskaansa tupsahtaneen olennon sysäyksestä tuupertui Rabba Kega pitkälleen. Hän tunsi vankat leuat niskassaan, ja kun hän koetti huutaa, kouristuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet. Väkevä musta soturi koetti rimpuilla vapautuakseen ahdistajastaan; mutta hän oli kuin lapsi tämän otteessa.

Kohta Tarzan hellitti kurkkuotettaan, mutta joka kerta kun Rabba Kega yritti huutaa, kuristivat armottomat sormet häntä kovasti. Vihdoin soturi lakkasi yrittämästä. Silloin Tarzan nousi polvilleen uhrinsa selkään, ja kun Rabba Kega ponnistausi nousemaan pystyyn, painoi apinamies hänen kasvonsa polun lokaan. Nuoran palasella, jolla vohla oli ollut sidottu, Tarzan köytti Rabba Kegan ranteet lujasti selän taakse yhteen; sitten hän nousi, kiskaisi vankinsa pystyyn, käänsi hänen kasvonsa takaisin päin ja alkoi työntää häntä edellään polkua myöten.

Vasta seisomaan päästyään näki Rabba Kega hätyyttäjänsä tarkoin. Tuntiessaan hänet valkoiseksi pahaksi haltiaksi menetti hän kokonaan sisunsa, ja hänen polvensa alkoivat vapista. Mutta kun hän asteli tiellä vangitsijansa edellä eikä häntä loukattu eikä kolhittu, palasi hänen rohkeutensa hitaasti, ja hän alkoi uudelleen toivoa. Kenties ei haltia sittenkään aikonut häntä tappaa. Olihan pikku Taibo ollut päiväkausia hänen vallassaan, eikä hän ollut lainkaan vahingoittanut poikaa. Ja eikö hän ollut säästänyt Momajaa, Taibon äitiä, vaikka olisi voinut helposti surmata hänet?

Ja sitten he saapuivat häkille, jonka Rabba Kega ja muut Mbongan kylän soturit olivat virittäneet ja varustaneet syötillä Numan varalle. Rabba Kega näki, että syötti oli poissa, vaikkei häkissä ollutkaan leijonaa eikä ovi ollut pudonnut alas. Hän näki sen, ja hänet valtasi kummastus, johon sekaantui pahoja aavistuksia. Hänen hämyiseen päähänsä välähti, että nämä seikat ja hänen olonsa täällä valkoisen haltian vankina olivat yhteydessä keskenään.

Eikä hän ollutkaan väärässä. Tarzan tyrkkäsi hänet kovakouraisesti häkkiin ja seuraavalla hetkellä Rabba Kega älysi kaikki. Kylmä hiki kihosi hänen ruumiinsa kaikista huokosista -- hän vapisi kuin vilutautinen -- sillä apinamies sitoi hänet tiukasti ihan samaan paikkaan, jossa vohla oli aikaisemmin ollut, Poppamies rukoili ensin saadakseen pitää henkensä ja anoi sitten vähemmän julmaa kuolemaa, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää rukouksensa Numalle, sillä nytkin hän kohdisti ne villipedolle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheistaan.

Mutta hänen lakkaamaton jaarittelunsa ei ainoastaan kiusannut Tarzania, joka puuhaili äänetönnä, vaan myöskin osoitti, että neekeri saattaisi myöhemmin huutaa kovemmin apua. Senvuoksi hän pistäysi ulos, nyhti kourallisen ruohoja, otti pienen kapulan, ja palasi häkkiin, tunki ruohot Rabba Kegan suuhun, pani kapulan poikkipäin hänen hampaittensa väliin ja sitoi sen kiinni Rabba Kegan lanneverhosta kiskaisemallaan jänteellä. Nyt ei taikuri enää voinut muuta kuin pyöritellä silmiään ja hikoilla. Sitten Tarzan jätti hänet.

Apinamies meni ensiksi sinne, mihin hän oli piiloittanut vohlan ruhon. Kaivettuaan sen maasta hän kapusi puuhun ja tyydytti nälkänsä. Tähteet hän hautasi uudelleen maahan. Sitten hän kiiti puita myöten juomapaikalle ja joi pitkin siemauksin kahden kallion välistä kumpuavaa raikasta, vilpoisaa vettä. Muut eläimet saivat kahlata lammikkoon ja juoda seisovaa vettä; mutta niin ei Apinain Tarzan. Sellaisissa asioissa hän oli perin tarkka. Käsistään hän pesi kaikki gomanganin inhoittavan hajun jäljet ja kasvoistaan vohlan veren. Noustuaan pystyyn hän ojentelihe hyvin samaan tapaan, kuin iso, veltto kissaeläin, kiipesi läheiseen puuhun ja paneutui levolle.

Hänen herätessään oli pimeä, vaikka heikko kajastus vielä loimusi läntisellä taivaalla. Leijona vikisi ja pärskähteli astellessaan viidakossa vettä kohti. Se lähestyi juomalammikkoa. Tarzan virnisti unisesti, muutti asentoaan ja nukkui jälleen.

Saavuttuaan Mbongan kylään huomasivat neekerit, ettei Rabba Kegaa ollut heidän joukossaan. Kun oli kulunut useita tunteja, niin he päättelivät, että hänelle oli tapahtunut jotakin, ja heimon enemmistön toivo oli, että se, mitä hänelle lieneekin tapahtunut, osoittautuisi tuhoisaksi. He eivät pitäneet poppamiehestä. Rakkaus ja pelko kulkevat harvoin käsikkäin. Mutta soturi on soturi, ja niinpä Mbonga järjesti etsintäretkikunnan. Että hänen oli jotakuinkin helppo tyynnyttää oman murheensa, sen saattoi arvata siitä seikasta, että hän jäi kotiin ja paneutui nukkumaan. Hänen lähettämänsä nuoret soturit pysyivät uskollisina tehtävälleen kokonaista puoli tuntia, mutta kovaksi, onneksi Rabba Kegalle -- niin pienen seikan varassa saattaa ihmisen kohtalo olla -- kiintyi etsijäin huomio mehiläiseen, ja se viekoitteli heidät poikkeamaan herkulliselle varastolle, jonka mehiläinen oli paljastanut, ja Rabba Kegan tuomio oli langetettu.