Part 15

Sillä aikaa kun Tarzan oli ollut omissa hommissaan isävainajansa majassa, oli Taug, Tikan jäntevä puoliso, ollut haeskelemassa ravintoa noin puolentoista kilometrin päässä heimon pohjoispuolella. Saatuaan vihdoin vatsansa täyteen hän oli kääntynyt laiskasti palaamaan aukeamalle, jossa hän oli heimon viimeksi nähnyt, ja pian hän sivuutti sinne tänne yksittäin, kaksittain tai kolmittain hajaantuneita apinoita. Tikaa ja Gazania hän ei tavannut ja alkoi pian tiedustella toisilta, missä he olivat; mutta kukaan ei ollut nähnyt heitä äskettäin.

Alempien olentojen mielikuvitus ei ole kovinkaan kehittynyt. He eivät, kuten te ja minä teemme, loihdi sielunsa silmien eteen eloisia näkyjä siitä, mitä kaikkea on saattanut tapahtua, eikä Taugissa niin ollen nytkään herännyt pahoja aavistuksia siitä, että onnettomuus oli kohdannut hänen puolisoaan ja heidän jälkeläistään -- hän vain tahtoi löytää Tikan voidakseen laskeutua pitkäkseen varjoisaan paikkaan ja panna Tikan raapimaan selkäänsä, sillä aikaa kun hän sulatteli aamiaistaan. Mutta vaikka hän huuteli puolisoaan, etsi häntä ja kyseli kaikilta, joita kohtasi, ei hän löytänyt jälkeäkään Tikasta eikä myöskään Gazanista.

Hän alkoi äkämystyä ja hautoa mielessään Tikan kurittamista, koska tämä oli poistunut niin kauas, kun aviopuoliso häntä tarvitsi. Hän eteni etelään päin riistapolkua pitkin; hänen känsittyneet jalkapohjansa ja rystysensä eivät ollenkaan kapsahtaneet maahan sattuessa; äkkiä hän havaitsi Dangon, joka oli pienen aukeaman vastaisella laidalla. Haaskansyöjä ei huomannut Taugia, sillä sen silmät tuijottivat yhä värähtämättä johonkin ruohikossa erään puun alla viruvaan olioon, jonka kimppuun se parhaillaan hiipi, noudattaen lajilleen ominaista salakavalaa varovaisuutta.

Taug, joka itsekin oli hyvin varovainen, kuten pitääkin olla sellaisen, joka vaeltelee viidakossa ja haluaa säilyttää henkensä, kiipesi meluttomasti puuhun, josta hän voi paremmin silmäillä aukeamaa. Hän ei pelännyt Dangoa; mutta hän halusi saada selville; mitä Dango vainusi. Häntä kenties kannusti yhtä paljon uteliaisuus kuin varovaisuus.

Ja kun Taug pääsi sellaiselle kohdalle oksien sekaan, josta hän esteettömästi näki aukeamalle, oli Dango jo nuuhkimassa olentoa, jonka Taug heti tunsi oman pikku Gazaninsa elottomaksi ruumiiksi.

Päästäen niin kauhean, niin petomaisen karjaisun, että se hetkiseksi lamautti yllätetyn Dangon, heittäytyi iso apina valtavine ruhoineen hölmistyneen hyenan niskaan. Kiljuen ja äristen kääntyi maahan rusentunut Dango repimään ahdistajaansa; mutta hän oli yhtä voimaton kuin varpunen haukan kynsissä. Taugin paksut, pahkaiset sormet puristuivat hyenan kurkkuun ja selkään, hänen leukapielensä loksahtivat yhden ainoan kerran takkuiseen niskaan, musertaen selkäytimen, ja sitten hän viskasi kuolleen raadon halveksivasti syrjään.

Taaskin hän kajahdutti huudon, jolla urosapina kutsuu puolisoaan, mutta vastausta ei tullut; sitten hän kumartui nuuhkimaan Gazanin ruumista. Tämän villin, kamalan näköisen pedon rinnassa liikkui, joskin heikoimpina, samanlaisia isällisen rakkauden tunteita, jotka panevat meidänkin sydämemme sykähtelemään. Vaikka meillä ei olisikaan siitä kouraantuntuvia todistuksia, täytyisi meidän se sittenkin tietää, koska vain sen nojalla voidaan selittää ihmisrodun olemassaolo; sillä rodun ollessa varhaisilla asteillaan olisi urosten kateus ja itsekkyys tuhonnut poikaset sitä myöten kuin niitä tuli maailmaan, jollei Jumala olisi heidän pedonrintoihinsa kätkenyt isänrakkautta, jonka voimakkain ilmenemismuoto on urosten suojelemisvaisto.

Taugin suojelemisvaisto oli hyvin kehittynyt; mutta lisäksi hän oli kiintynyt jälkeläiseensä, sillä Taug oli harvinaisen älykäs näyte noista isoista, ihmisenmuotoisista apinoista, joista Gobin alkuasukkaat puhelevat kuiskaten ja joita yksikään valkoihoinen ei ole milloinkaan nähnyt, tai jos on nähnyt, niin ei ole jäänyt eloon kertomaan näkemästään, kunnes Apinain Tarzan joutui niiden keskuuteen.

Ja niinpä Taug suri, kuten kuka muu isä hyvänsä olisi surrut menetettyään pienokaisensa. Teistä olisi pikku Gazan saattanut näyttää kammottavalta ja inhoittavalta otukselta, mutta Taugista ja Tikasta hän oli yhtä kaunis ja herttainen kuin teidän pikku Maijanne tai Juhonne tai Anna-Liisanne teistä; ja hän oli heidän esikoisensa, heidän ainoa balunsa ja urospuolinen -- kolme seikkaa, jotka riittävät tekemään apinapienokaisen kenen hyvänsä hellän isän lemmikiksi.

Jonkun aikaa Taug nuuhki pientä, liikkumatonta balua. Huulillaan ja kielellään hän silitteli ja hyväili sekaantunutta karvapeitettä. Hänen villistä suustaan pääsi hiljainen valitus; mutta murheen jäljessä seurasi pian ylivoimainen kostonhimo.

Hypäten seisomaan hän alkoi karjua "Krig-ah!" huutoja, joita vähän väliä tehosti vimmastuneen taistelunhaluisen -- raivohullun, verenhimon valtaaman -- urosapinan vertahyydyttävät ärjäisyt.

Vastaukseksi kajahti heimon jäsenten huutoja heidän rientäessään puita myöten hänen luokseen. Juuri ne kuuli Tarzan palatessaan majasta; ja vastaukseksi niihin hän antoi oman äänensä kaikua ja lisäsi nopeuttaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän keskitasanteita myöten.

Kun hän vihdoin ennätti heimon luokse, olivat apinat keräytyneet yhteen, ympäröiden Taugin ja jonkun toisen, joka lepäsi liikkumattomana maassa. Pudottauduttuaan puusta Tarzan lähestyi ryhmän keskustaa. Taug yhä kiljui taisteluhaasteitaan, mutta nähdessään Tarzanin hän vaikeni, kumartui, otti syliinsä Gazanin ja ojensi balun Tarzanin nähtäväksi. Kaikista heimon uroksista Taug piti vain Tarzanista. Tarzaniin hän luotti ja turvautui häneen kuten ainakin viisaampaan ja kokeneempaan. Tarzanin luokse hän tuli nytkin -- lapsuusaikaisen kisakumppaninsa, varttuneella iällä suoritettujen lukemattomien ottelujen taistelutoverin luokse.

Kun Tarzan näki Taugin käsivarsilla olevan liikkumattoman ruumiin, pääsi hänen huuliltaan matala murahdus, sillä myöskin hän rakasti Tikan balua.

"Kuka sen teki?" hän kysyi. "Missä on Tika?"

"En tiedä", vastasi Taug. "Löysin hänet virumassa täällä vierellään Dango, joka oli juuri alkamaisillaan ahmia häntä; mutta Dango ei sitä tehnyt -- hänessä ei ole hampaiden jälkiä."

Tarzan meni likemmäksi ja painoi korvansa Gazanin rintaa vasten. "Hän ei ole kuollut", hän virkkoi. "Kenties hän ei kuolekaan." Hän tunkeutui apinatungoksen läpi ja kiersi kerran sen ympäri, tarkastaen maata joka askeleella. Äkkiä hän pysähtyi, painoi nenänsä aivan lähelle maata ja haisteli. Sitten hän hypähti pystyyn ja huudahti omituisesti. Taug ja muut apinat keräytyivät hänen ympärilleen, sillä äänestä tiesivät, että vainuaja oli löytänyt otuksen jäljet.

"Täällä on ollut vieras uros", selitti Tarzan. "Hän on kolhaissut Gazania ja vienyt pois Tikan."

Taug ja muut urokset alkoivat karjua uhkaavasti; mutta he eivät tehneet mitään. Jos vieras uros olisi ollut heidän näkyvissään, niin he olisivat repineet hänet kappaleiksi; mutta heidän mieleensäkään ei juolahtanut seurata häntä.

"Jos kolme vahtiurosta olisi ollut paikoillaan heimon ympärillä, niin tätä ei olisi tapahtunut", äkäili Tarzan. "Tällaista tapahtuu vähän väliä, niin kauan kuin te ette pidä kolmea urosta tarkkailemassa vihollisten lähentymistä. Viidakko on täynnä vihollisia, mutta sittenkin te sallitte naaraittenne ja balujenne hakea ruokaa mistä haluavat yksin ja suojelematta. Tarzan lähtee nyt -- hän menee etsimään Tikaa ja tuomaan hänet takaisin heimon luokse."

Se ajatus pystyi toisiin uroksiin. "Me lähdemme kaikki", he huusivat.

"Ei", torjui Tarzan, "te ette lähde kaikki. Me emme voi ottaa naaraita ja baluja mukaamme metsästys- ja taisteluretkille. Teidän on jäätävä heidän turvakseen tai menetätte heidät kaikki."

Apinat kynsivät päätään. Hänen neuvonsa viisaus alkoi selvetä heille, mutta aluksi he olivat innostuneet uuteen ajatukseen -- että olisi ajettava takaa vierasta pahantekijää, riistettävä häneltä saalis ja rangaistava häntä. Aikakausia kestänyt tapa oli syövyttänyt yhteiskuntavaiston heidän mieliinsä. He eivät tienneet, miksi he eivät olleet tulleet ajatelleeksi rikollisen takaa-ajoa ja rankaisemista -- he eivät voineet tietää sen johtuneen siitä, etteivät he olleet vielä kohonneet kylliksi korkealle henkiselle tasolle kyetäkseen toimimaan yksilönä. Kun he joutuivat ahdinkoon, kiidätti yhteiskuntavaisto heidät tiiviiksi laumaksi, sillä sillä tavoin oli isojen, rajujen urosten yhdistynein voimin helpompi puolustaa heitä vihollisia vastaan.

Se ajatus, että heidän olisi jakauduttava, taistellakseen vihollisen, kanssa, ei ollut vielä välähtänyt heidän päähänsä -- se oli liian paljon tavoista poikkeava, liian paljon ristiriidassa yhteiskunnan etujen kanssa. Mutta Tarzanista se oli ensimmäinen ja luonnollisin ajatus. Hänen aistinsa ilmaisivat hänelle, että vain yksi ainoa uros oli hyökännyt Tikan ja Gazanin kimppuun. Yhtä ainoata vihollista rankaisemaan ei tarvittu koko heimoa. Kaksi nopeata urosta voisi pian saavuttaa hänet ja pelastaa Tikan.

Aikaisemmin ei kukaan ollut ajatellut lähteä etsimään heimolta silloin tällöin ryöstettyjä naaraita. Jos Numa, Sabor, Shita tai johonkin toiseen heimoon kuuluva urosapina sattui viemään nuoren naaraan tai emon, kun ei ketään ollut saapuvilla -- niin naaras oli poissa, siinä kaikki. Jos uhri sattui olemaan jonkin uroksen puoliso, niin leski murahteli yhden tai parin päivän aikana, ja jos oli kylliksi väkevä, otti sitten uuden puolison omasta heimosta; jolleivät voimat siihen riittäneet, niin hän vaelsi kauas viidakkoon etsimään tilaisuutta saadakseen ryöstää naaraan jostakin toisesta heimosta.

Tähän asti oli Apinain Tarzan sopeutunut tällaiseen menettelyyn, koska hän ei ollut tuntenut lainkaan mielenkiintoa ryöstettyjä kohtaan. Mutta Tika oli ollut hänen ensi lemmittynsä, ja Tikan balulla oli hänen sydämessään samanlainen sija kuin hänen omalla balullaan olisi ollut. Vain kerran tätä ennen oli Tarzan tahtonut ajaa takaa ja kostaa. Se oli tapahtunut vuosia sitten, silloin kun Kulonga, Mbongan, päällikön, poika oli tappanut Kaalan. Silloin oli Tarzan yksin seurannut murhaajaa ja kostanut. Nyt häntä kannusti sama intohimo, vaikkakaan ei niin kiihkeänä.

Hän kääntyi Taugiin päin. "Jätä Gazan Mumgan hoivaan"! hän kehoitti. "Mumga on vanha, ja hänen hampaansa ovat murtuneet, eikä hän ole lainkaan hyvä; mutta hän voi vaalia Gazania siihen saakka, kunnes me palaamme mukanamme Tika. Ja jos Gazan on kuollut, kun me tulemme takaisin", lisäsi hän Mumgalle, "niin minä tapan sinut".

"Minne menemme?" tiedusti Taug.

"Menemme noutamaan Tikaa", vastasi apinamies, "ja surmaamaan hänen ryöstäjänsä. Tule!"

Hän lähti vieraan uroksen jäljille, jotka hänen harjaantuneet aistinsa selvästi eroittivat, eikä vilkaissutkaan taakseen nähdäkseen, seurasiko Taug häntä. Viimemainittu laski Gazanin Mumgan syliin, lausuen jäähyväisiksi: "Jos hän kuolee, niin Tarzan tappaa sinut." Sitten hän riensi ruskeaihoisen nuorukaisen jälkeen, joka jo juosta hölkytti viidakkopolkua pitkin.

Ei ainoakaan Kertshakin heimon uros ollut niin hyvä vainuaja kuin Tarzan, sillä hänen harjoituksen terästämien aistiensa tukena oli korkealle kehittynyt älykkyys. Arvostelukykynsä nojalla hän tiesi, minkä tien takaa-ajettava luonnostaan oli valinnut, joten hänen tarvitsi pitkin matkaa tarkata vain silmäänpistävimpiä merkkejä; ja tänään oli Tugin kulkema tie hänestä yhtä selvä kuin painetun sivun rivit teistä tai minusta.

Joustavan apinamiehen kintereillä juoksi kookas ja karvainen urosapina. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan. He liikkuivat äänettömästi kuin olisivat olleet varjoja metsän kymmenientuhansien varjojen joukossa. Yhtä valppaana kuin Tarzanin silmät ja korvat oli myöskin hänen ylimysnenänsä. Jäljet olivat tuoreet, ja kun he nyt olivat ehtineet pois heimosta leviävän voimakkaan apinahajun piiristä, ei hänen ollut lainkaan vaikeata seurata Tugia ja Tikaa yksinomaan hajuaistinsa avulla. Tikan tuttu haju ilmoitti sekä Tarzanille että Taugille, että he olivat hänen jäljillään, ja pian kävi Tugin haju heille yhtä tutuksi kuin toinenkin.

Heidän reippaasti edetessään peittyi aurinko äkkiä synkkään pilveen. Tarzan kiihdytti vauhtiaan. Nyt hän suorastaan lensi pitkin viidakkopolkua; niissä paikoissa taas, missä Tug oli turvautunut puihin, seurasi hän ketterästi kuin orava pitkin lehväisten oksien muodostamaa notkuvaa ja huojuvaa polkua, heilautellen itseään puusta toiseen kuten Tug oli tehnyt aikaisemmin, mutta he olivat nopeampia, koska heitä ei ollut hidastamassa taakka kuten Tugia.

Tarzan tunsi, että heidän täytyi olla aivan pakenijan kintereillä, sillä haju kävi yhä voimakkaammaksi; mutta silloin äkkiä välähti viidakossa huikaiseva salama, ja taivaalla ja metsässä kiiri huumaava jyrinä, joka pani maan vavahtelemaan. Sitten tuli sade -- ei sellaisena kuin se tulee meille lauhkeissa vyöhykkeissä, vaan valtavana vyörynä -- valaen vettä tonneittain eikä pisaroittain metsän taipuvien jättiläisten ja niiden suojassa kyyristelevien, säikähtyneiden olentojen päälle.

Ja sade teki sen, mitä Tarzan tiesi sen tekevän -- se pyyhki vainuttavan jäljet pois maan pinnalta. Vettä ryöppysi puoli tuntia -- sitten pilkisti aurinko esiin, ja metsä näytti välkkyvän miljoonista säihkyvistä helmistä, mutta apinamies, jonka silmät tavallisesti olivat avoinna viidakon ihmeellisille vaihteluille, ei tällä kertaa nähnyt niitä. Hänen aivoihinsa ei mahtunut muuta ajatusta kuin se, että Tikan ja hänen ryöstäjänsä jäljet olivat hävinneet.

Myöskin puiden oksilla on paljon käytettyjä polkuja aivan samoin kuin maan pinnalla; mutta puissa ne haarautuvat ja menevät ristikkäin useammin, koska eri suuntiin liikkuminen on helpompaa kuin maata peittävässä tiheässä kasvistossa. Yhtä tällaista selvästi näkyvää polkua pitkin etenivät Tarzan ja Taug edelleen sateen lakattua, sillä apinamies päätteli, että rosvo oli todennäköisesti valinnut juuri sen; mutta saavuttuaan haarautumaan he olivat ymmällä. Siihen he pysähtyivät, ja Tarzan tarkasti jokaista oksaa ja lehvää, jota pakeneva apina olisi mahdollisesti saattanut koskettaa.

Hän nuuhki puun runkoa ja etsi tarkoilla silmillään sen kuoresta jotakin merkkiä ryöstäjän kulkemasta tiestä. Se oli hidasta työtä, ja Tarzan tiesi rosvon koko ajan ponnistelevan yhä vain kauemmaksi heistä -- voittavan kalliita minuutteja, joina hän saattoi päästä turvaan, ennenkuin he saavuttaisivat hänet.

Apinamies poikkesi ensin toiselle, sitten toiselle haarautumalle, käyttäen tutkimuksissaan ihmeellisen erämieskykynsä kaikkia taitokeinoja; mutta yhä oli kaikki turhaa, sillä rankka sadekuuro oli huuhtonut hajun kaikista sateelle alttiista paikoista. Tarzan ja Taug etsivät puoli tuntia, kunnes Tarzanin tarkka nenä vihdoin erotti heikosti tuntuvan Tugin hajun tuuhean lehväkimpun alta, jota karvainen olkapää oli pyyhkäissyt, kun apina kulki sen alitse.

Taaskin he lähtivät seuraamaan jälkiä, mutta nyt se kävi verkkaisesti ja sattui useita lamauttavia viivytyksiä, kun jäljet katosivat ja niitä tuntui olevan mahdoton enää löytää. Te ja minä emme olisi havainneet minkäänlaisia jälkiä, emme edes ennen sadetta, paitsi kenties niillä kohdilla, joissa Tug oli laskeutunut maahan ja seurannut riistapolkua. Sellaisissa paikoissa olivat isojen, kämmentä muistuttavien jalkojen ja toisen vankan käden rystysten painamat merkit joskus siksi selviä, että tavallinen kuolevainen saattoi ne huomata. Näistä ja eräistä muista havainnoistaan Tarzan päätteli, että apina yhä kantoi Tikaa. Hänen jalkansa olivat uponneet siksi syvälle, että niiden varassa on täytynyt olla paljon raskaamman kuorman kuin ainoankaan uroksen paino oli, sillä nehän olivat kantaneet Tugin ja Tikan yhteistä painoa; se taas, etteivät maata milloinkaan olleet koskettaneet kuin toisen käden rystyset, osoitti, että toisella kädellä oli jotakin muuta tehtävää -- pidellä vankia karvaisella olkapäällä. Suojaisilla paikoilla saattoi Tarzan nähdä, missä taakka oli siirretty olalta toiselle; siitä olivat merkkinä kannettavan puolisen jalan jäljen syventyminen ja rystysten jälkien vaihtuminen polun toiselta reunalta toiselle.

Maan pinnalla olevilla poluilla oli apina joskus kävellyt melkoisia matkoja pystyssä vain takajalkojensa varassa -- ihmisten tapaan; mutta samoin olisi voinut tehdä kuka hyvänsä samaan lajiin kuuluva ihmisapina, sillä päinvastoin kuin simpanssi ja gorilla he kävelivät ilman käsien apua aivan yhtä helposti kuin nojautumalla niihin. Mutta juuri tällaiset seikat auttoivat Tarzania ja Taugia määrittelemään, minkä näköinen ryöstäjä oli; ja kun hänen yksilöllinen hajunsa jo oli lähtemättömästi syöpynyt heidän muistiinsa, saattoivat he kohdatessaan hänet, vaikka hän olisikin jo saanut jätetyksi Tikan luotaan, tuntea hänet paljon varmemmin kuin nykyaikainen etsivä valokuvineen ja Bertillon-mittauksineen kykenee tuntemaan sivistyneen oikeuden kynsistä karanneen rikollisen.

Mutta terästetyistä ja herkkävireisistä havaintoelimistään huolimatta saivat nämä kaksi Kertshakin heimon urosta usein pinnistää kaikkensa kyetäkseen lainkaan seuraamaan jälkiä, ja joka tapauksessa kävi se niin hitaasti, etteivät he toisen päivän iltapuolella vielä olleet saavuttaneet pakenijaa. Haju oli nyt voimakas, sillä se oli jäänyt sateen jälkeen, ja Tarzan tiesi, ettei kuluisi pitkää aikaa, ennenkuin he saisivat kiinni ryöstäjän saaliineen. Heidän hiipiessään varovasti eteenpäin räkätti heidän yläpuolellaan Manu, marakatti, tuhansine tovereineen; siellä kiljui ja kirskui punakulkkuisia, upeahöyhenisiä lintuja, lukemattomia hyönteisiä surisi ja humisi metsän kahisevien lehtien keskellä; ja heidän edetessään vilkaisi pieni, huojuvalla oksalla tirskuva ja rähisevä harmaaparta alas ja näki heidät. Heti vaikeni tirskuminen ja rähinä, ja pitkähäntäinen kääpiö kiisi tiehensä, ikäänkuin häntä olisi ajanut takaa Shita, pantteri, joka oli saanut siivet. Kaikesta päättäen se oli vain peräti pelästynyt pikku marakatti, joka pakeni henkensä edestä -- mitään pahaenteistä ei hänessä näyttänyt olevan.

Entä kuinka oli Tikan laita koko tänä aikana? Oliko hän vihdoinkin tyytynyt kohtaloonsa, seuraten nyt uutta isäntäänsä niin alistuvasti kuin rakastavan ja nöyrän puolison sopi? Yksi vilkaisu tähän pariin olisi antanut pahimmallekin epäilijälle perin tyydyttävän vastauksen näihin kysymyksiin. Tika oli raadeltu, ja hänestä vuosi verta lukuisista haavoista, jotka äreä Tug oli iskenyt, turhaan koettaessaan pakottaa häntä alistumaan tahtoonsa; ja myöskin Tug oli murjottu ja kolhittu, mutta itsepäisen julmasti hän yhä piti kiinni hyödyttömästä saaliistaan.

Hän ponnisteli edelleen viidakossa heimonsa asuinpaikkoja kohti. Hän toivoi kuninkaan unohtaneen hänen kavalluksensa; mutta päinvastaisessakin tapauksessa hän tyytyisi kohtaloonsa -- mikä hyvänsä oli parempi kuin enää kestää yksinäisyyttä tämän hirvittävän naaraksen seurassa, ja lisäksi hän halusi näyttää vankiaan tovereilleen. Kenties hän voisi esittää hänet kuninkaalle -- mahdollisesti kannusti häntä sellainen ajatus.

Vihdoin he kohtasivat kaksi urosta ruokailemassa puistomaisessa lehdossa -- ihanassa lehdossa, jossa oli siellä täällä jyhkeitä kivijärkäleitä puolittain uponneina hedelmälliseen multaan -- kenties mykkiä muistomerkkejä unholaan vaipuneelta ajalta, jolloin valtavat jäätiköt lipuivat hitaasti uraansa siellä, missä paahtava aurinko nyt paistaa troopilliseen viidakkoon.

Tugin lähestyessä kaukaa katsahtivat urokset sinnepäin ja paljastivat pitkät torahampaansa. Tug tunsi heidät ystäviksi. "Minä olen Tug", hän murahti. "Tug on tullut takaisin, tuoden mukanaan uuden naaraksen."

Apinat odottivat, kunnes hän tuli likemmäksi. Tika käänsi ärisevät kasvot heihin päin, hampaat irvessä. Hän ei ollut hauskan näköinen, mutta kasvoja tahraavasta verestä ja kiukkuisesta ilmeestä huolimatta he oivalsivat, että hän oli kaunis, ja kadehtivat Tugia -- valitettavasti he eivät tunteneet Tikaa.

Heidän kyyköttäessään silmäillen toisiaan, riensi puita myöten heitä kohti pieni, pitkähäntäinen ja harmaaviiksinen marakatti pysähtyessään oksalle suoraan heidän kohdalleen.

"Kaksi vierasta urosta on tulossa", hän huusi. "Toinen on mangani, toinen kamalan näköinen: apina, jolla ei ole lainkaan karvoja ruumiinsa verhona. He seurasivat Tugin jälkiä. Minä näin heidät."

Kaikki neljä apinaa kääntyivät katsomaan taakseen sinne päin, mistä Tug oli juuri saapunut; sitten he katselivat toisiaan minuutin ajan. "Tulkaa!" kehoitti Tugin kookkaampi ystävä. "Mennään väijymään tulokkaita tiheään pensaikkoon aukeaman toiselle laidalle."

Hän kääntyi mennä lyllertämään aukeaman poikki toisten seuratessa häntä. Pieni marakatti hyppeli sinne tänne haltioissaan. Hänen paras huvinsa oli saada aikaan verisiä kohtauksia metsän isompien asukkaiden välillä, jotta hän itse saisi istua turvassa puissa ja katsella näytäntöä. Hän nautti nähdessään hurmetta, tämä pieni, viiksikäs, harmaa marakatti, kunhan se vain oli toisten hurmetta; tyypillinen tappelujen lietsoja oli harmaaparta.

Apinat piiloutuivat pensaikkoon sen polun viereen, jota pitkin vieraiden urosten piti tulla. Tika vapisi kiihkosta. Hän oli kuullut Manun sanat ja arvasi, että karvattoman apinan täytyi olla Tarzan, kun taas toinen oli epäilemättä Taug. Hurjimmissa kuvitelmissaankaan hän ei ollut toivonut tämänkaltaista apua. Hänen ainoa toiveensa oli ollut, että hän pääsisi karkaamaan ja osaisi palata Kertshakin heimon luokse; mutta sekin oli näyttänyt hänestä jotakuinkin mahdottomalta: niin tarkoin oli Tug häntä vartioinut.

Kun Taug ja Tarzan saapuivat lehtoon, jossa Tug oli kohdannut ystävänsä, kävi apinanhaju niin voimakkaaksi, että he kumpikin tiesivät pakenijan olevan aivan lähellä heitä. Ja siksi he etenivät vieläkin varovammin, sillä he tahtoivat karata rosvon kimppuun takaapäin ja yllättää hänet, ennenkuin hän aavistaisi heidän läsnäoloaan. He eivät tienneet, että pieni, harmaaviiksinen marakatti oli ehättänyt ennen heitä, sen enempää kuin sitäkään, että kolme paria villejä silmiä jo parhaillaan tarkkaili heidän kaikkia liikkeitään, odottaen heidän saapuvan syyhyävien kämmenien ja kuolaisten leukapielien ulottuville.

He tulivat lehdon läpi, mutta kun he astuivat sen toiselta puolen alkavaan tiheään viidakkoon vievälle polulle, kajahti aivan heidän edessään äkkiä kimeä "Krig-ah!" Tikan tutun äänen huutamana. Tugin ja hänen toveriensa vähäiset aivot eivät olleet osanneet laskea edeltäpäin, että Tika kavaltaisi heidät, ja kun hän nyt sen teki, valtasi heidät vimmainen raivo. Tug antoi naaraalle ankaran iskun, joka kaatoi hänet maahan, ja sitten he kolmisin syöksyivät taistelemaan Tarzanin ja Taugin kanssa. Pieni marakatti hyppi oksallaan ja kiljui ihastuksesta.

Ja saipa hän totisesti olla ihastuksissaan, sillä siitä syntyi uljas ottelu. Ei minkäänlaisia alkuvalmistuksia, ei muodollisuuksia, ei esittelyjä -- nuo viisi urosta karkasivat ilman muuta käsikähmään. He kierähtivät kaidalle polulle ja sitä reunustavaan tiheään pensaikkoon. He purivat ja kynsivät, raapivat ja löivät, ja koko ajan he pitivät mitä kauheinta melua, muristen, äristen ja karjuen. Viidessä minuutissa he olivat täynnä vertavuotavia haavoja, ja pieni harmaaparta hyppi korkealle, päästellen alkeellisia, kimakoita hyvä-huutojaan; mutta aina hän tahtoi, että piti taistella loppuun asti. Hän halusi nähdä surmattavan. Sillä ei ollut väliä, kumpi kuolisi, ystävä vaiko vihollinen. Verta hän himoitsi -- verta ja kuolemaa.

Taug oli saanut vastaansa Tugin ja toisen tämän tovereista, kun taas Tarzanin osalla oli kolmas -- tavattoman kookas otus, väkevä kuin puhveli. Tarzanin vastustaja ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin kummallista olentoa kuin tämä liukas, karvaton uros, jonka kanssa hän kamppaili. Hiki ja veri valui pitkin Tarzanin sileää ruskeaa ihoa. Yhä uudelleen hän luiskahti ison apinan kynsistä ja koetti koko ajan saada temmatuksi metsästyspuukkonsa tupesta, johon hän oli sen pistänyt.