Part 10

Hänen mentyään Taibo heittäytyi maapermannolle ja puhkesi lapsellisesti nyyhkyttämään pelosta ja yksinäisyydestä. Hän tiesi, ettei hänen äidillään ollut kymmentä lihavaa vuohta annettaviksi ja että pikku Taibo Bukawain palattua tapettaisiin ja syötäisiin. Kuinka kauan hän oli virunut pitkänään, sitä hän ei tiennyt, mutta äkkiä hänet herätti hyenojen murina. Ne olivat tulleet takaisin käytävästä ja tuijottivat häneen ristikon lävitse. Hän saattoi nähdä niiden keltaisten silmien kiiluvan pimeässä. Ne kohosivat ristikkoa vastaan ja raapivat sitä. Taibo vapisi ja vetäytyi kammion toiselle puolelle. Hän näki teljen notkuvan ja huojuvan petojen ponnistuksista. Millä hetkellä hyvänsä hän odotti sen kaatuvan sisäänpäin, päästäen otukset hänen kimppuunsa.

Hitaasti vierivät kauhistuttavat tunnit. Tuli yö, ja Taibo nukkui vähän aikaa, mutta nälkäisiä petoja ei näyttänyt lainkaan nukuttavan. Aina ne seisoivat aivan ristikon takana muristen peloittavasti ja nauraen kamalaa nauruaan. Kallioisen katon kapeasta raosta Taibo näki muutamia tähtiä, ja kuukin sivuutti sen. Vihdoin valkeni päivä. Taibon oli hyvin nälkä ja jano, sillä hän oli viimeksi syönyt edellisenä aamuna, ja hänen oli sallittu juoda vain kerran pitkän marssin kestäessä, mutta hänen asemansa kauheus sai hänet melkein unohtamaan sekä nälän että janon.

Päivän koittaessa lapsi huomasi toisen aukon maanalaisen kammion seinissä; se oli melkein vastapäätä sitä aukkoa, josta nälkiintyneet hyenat tähyilivät häntä. Se oli vain kapea rako kallioseinässä. Kenties se ulottui vain muutamien askelten päähän, kenties se vei vapauteen! Taibo meni lähemmäksi ja tirkisteli sinne. Hän ei nähnyt mitään. Hän ojensi kätensä pimeyteen, mutta ei rohjennut mennä edemmäksi. Bukawai ei olisi jättänyt pakotietä avoimeksi, ajatteli Taibo, joten tämä käytävä siis varmasti veisi umpikujaan tai johonkin vielä kamalampaan vaaraan.

Poikaa uhkaavien todellisten vaarojen -- Bukawain ja molempien hyenain -- aiheuttamaan pelkoon lisäsi hänen taikauskonsa lukemattomia muita, jotka ovat liian kauheita mainittaviksi, sillä neekerien uskon mukaan liiteli viidakossa sekä hämyisessä päivänvalossa että yön kaamean synkässä pimeydessä kummallisia, haaveellisia hahmoja, jotka kansoittivat jo muutoinkin kamala-asukkaisen metsän uhkaavilla olennoilla, ikäänkuin eivät leijonat ja pantterit, käärmeet ja hyenat sekä lukemattomat myrkylliset hyönteiset olisi riittäneet herättämään kauhua näiden yksinkertaisten ihmisparkojen sydämissä, jotka kohtalo on pannut asumaan maapallon kammottavimmalle seudulle.

Ja niinpä ei pikku Taibo kyyristellyt ainoastaan todellisten, vaan myöskin kuviteltujen vaarojen pelosta. Hän ei uskaltanut lähteä sellaisellekaan tielle, joka olisi voinut viedä turvaan, sillä olihan Bukawai voinut panna sitä vartioimaan jonkun hirvittävän viidakkohaltian.

Mutta todella uhkaava vaara karkoitti äkkiä pojan mielestä kaikki kuvittelut, sillä päivän valjetessa alkoivat puolittain nälkiintyneet hyenat entistä rajummin ponnistella murtaakseen esteen, joka pidätti niitä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Nousten takakäpälilleen ne raapivat ja pieksivät ristikkoa. Silmät levällään Taibo katseli, kun se notkui ja huojui. Kauan se ei voisi, sen hän tiesi, kestää voimakkaiden, äkäisten eläimien ponnistuksia. Jo nyt oli sen yksi nurkka painunut sitä paikallaan pitäneen ulkoneman ohitse. Takkuinen etukäpälä ojentui kammioon. Taibo värisi kuin vilutautinen, sillä hän tiesi, että loppu oli lähellä.

Hän peräytyi vastakkaiselle seinälle ja painautui sitä vasten niin kauaksi pedoista kuin mahdollista. Hän näki, kuinka ärisevä pää tunkeutui ristikon ohitse ja kammottava, irvistävä kita työntyi häntä kohti. Seuraavalla hetkellä murtuisi surkean heikko tekele ja pedot olisivat hänen kimpussaan, repien lihan irti hänen luistaan, jyrsien luita ja tapellen hänen sisälmyksistään.

Bukawai tapasi Momajan Mbongan, päällikön, paaluaitauksen ulkopuolella. Nähdessään hänet nainen horjahti taaksepäin inhosta, mutta syöksähti sitten häntä kohti hampaat irvessä ja kynnet harallaan. Mutta Bukawai pidätti häntä turvallisen välimatkan päässä, uhaten häntä keihäällään.

"Missä on lapseni?" huusi Momaja. "Missä on pikku Taiboni?"

Bukawai aukaisi silmänsä levälleen, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä. "Sinun lapsesi!" hän huudahti. "Mitäpä minä hänestä tietäisin, paitsi että pelastin hänet valkean viidakkojumalan kynsistä enkä vielä ole saanut siitä suoritusta? Olen tullut hakemaan vuohia, vuodemattoa ja kuparilangan palasta, joka on yhtä pitkä kuin kookkaan miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin."

"Sinä hyenan hylkiö!" kirkui Momaja. "Lapseni on varastettu, ja varas olet sinä, ihmisen mädäntynyt jäte. Anna hänet minulle takaisin. Muutoin revin silmät päästäsi ja syötän sydämesi villeille sioille."

Bukawai kohautti olkapäitään. "Mitäpä minä tietäisin lapsestasi?" hän kysyi. "Minä en ole häntä vienyt. Jos hänet on uudelleen ryöstetty, niin mitä voisi Bukawai siitä tietää? Ryöstikö Bukawai hänet ensi kerralla? Ei, hänet ryösti valkoinen viidakkojumala, ja kun hän ryösti pojan kerran, niin hän voi ryöstää Taibon toistamiseenkin. Se ei vähääkään liikuta minua. Ensi kerralla toimitin minä lapsen sinulle takaisin, ja nyt olen tullut noutamaan palkkiotani. Jos hän taaskin on poissa, ja jos tahdot saada hänet takaisin, niin Bukawai palauttaa hänet -- kymmenestä lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja kahdesta kuparilanka-kappaleesta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin, eikä Bukawai enää puhu mitään niistä vuohista, siitä vuodematosta ja siitä kuparilanka-kappaleesta, jotka sinun olisi ollut maksettava ensimmäisestä taiasta."

"Kymmenen lihavaa vuohta!" kiljui Momaja. "Minä en voisi maksaa sinulle kymmentä lihavaa vuohta yhtä monessa vuodessa. Kymmenen lihavaa vuohta, jopa jotakin."

"Kymmenen lihavaa vuohta", kertasi Bukawai. "Kymmenen lihavaa vuohta, uusi vuodematto ja kaksi kappaletta kuparilankaa, jotka ovat yhtä pitkät kuin --"

Momaja keskeytti hänet, tehden kärsimättömän liikkeen. "Seis!" hän huusi. "Minulla ei ole vuohia. Tuhlaat sanojasi. Odota täällä, sillä aikaa kun minä noudan mieheni! Hänellä on vain kolme vuohta, mutta jotakin on tehtävä. Odota!"

Bukawai istui puun alle. Hän oli perin tyytyväinen, sillä hän tiesi, että joko hänelle maksettaisiin tai hän saisi kostaa. Hän ei pelännyt mitään näiden vierasheimolaisten puolelta, vaikka hän tiesikin hyvin, että he varmasti pelkäsivät ja vihasivat häntä. Hänen pitaalitautinsa riitti jo yksin estämään heitä käymästä häneen käsiksi, ja hänen maineensa poppamiehenä teki hänet kaksin verroin suojatuksi kaikilta hyökkäyksiltä. Parhaillaan hän suunnitteli, miten hän pakottaisi toiset ajamaan kymmentä vuohta hänen luolansa suulle, kun Momaja palasi. Hänen mukanaan oli kolme soturia -- Mbonga, päällikkö, Rabba Kega, kylän poppamies, ja Ibeto, Taibon isä. He eivät olleet tavallisissakaan oloissa kauniita miehiä, ja kun heidän kasvonsa nyt olivat suuttumuksesta vääntyneet, niin he olisivat voineet herättää pelkoa kenessä hyvänsä; mutta jos Bukawai pelkäsi, niin ainakaan hän ei sitä näyttänyt. Sensijaan hän tervehti heitä, tuijottamalla heihin röyhkeästi, aikoen siten synnyttää heissä kammottavaa kunnioitusta, kun he saapuivat ja kyykistyivät puoliympyrään hänen eteensä.

"Missä on Ibeton poika?" tiedusti Mbonga.

"Mistä minä sen tietäisin?" huomautti Bukawai vastaan. "Epäilemättä hän on valkoisen pahan hengen hallussa. Jos minulle maksetaan, niin teen tehokkaan taian, ja sitten saamme tietää, missä Ibeton poika on, ja voimme hankkia hänet takaisin. Juuri minun taikani toimitti hänet takaisin viime kerralla, mutta siitä en ole saanut suoritusta."

"Minulla on oma poppamieheni tekemään taikoja", vastasi Mbonga arvokkaasti.

Bukawai irvisti ja nousi seisomaan. "No hyvä", hän virkkoi, "tehköön hän sitten taikansa, ja katsokaamme kykeneekö hän toimittamaan Ibeton pojan takaisin!" Hän astui muutamia askelia poispäin, kääntyen sitten äkäisenä ympäri. "Hänen taikansa ei saata lasta takaisin -- sen tiedän, ja sen tiedän myöskin, että kun hänet löydätte, niin ei enää mikään taika kykene tuomaan häntä takaisin, sillä silloin hän on kuollut. Sen olen juuri saanut selville, sillä isäni siskon henki kävi juuri ilmoittamassa sen minulle."

Mbonga ja Rabba Kega eivät liene paljoakaan uskoneet omiin taikoihinsa ja lienevät olleet epäuskoisia toistenkin taikoihin nähden; mutta ainahan oli mahdollista, että niissä oli jotakin, etenkin jos ne eivät olleet heidän omiaan. Eikö ollut yleisesti tunnettua, että Bukawai oli puheissa itse haltioiden kanssa ja että kaksi niistä, hyenojen muodossa oli hänen kanssaan? Mutta he eivät saaneet myöntyä liian hätäisesti. Oli ajateltava hintaa, eikä Mbongalla ollut vähääkään halua luopua kymmenestä vuohesta saadakseen yhden ainoan pienen pojan, joka saattaisi kuolla rokkoon, ennenkuin varttuisi soturin ikään.

"Maltahan", sanoi Mbonga. "Näytähän meille taikojasi, jotta näkisimme, ovatko ne tehokkaita. Sitten voimme puhua maksusta. Rabba Kega tekee joitakuita taikoja myöskin. Saamme nähdä, kumman taiat ovat paremmat. Istu, Bukawai!"

"Maksu on kymmenen vuohta -- lihavaa vuohta -- uusi vuodematto ja kaksi kuparilanka-kappaletta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan miehen käsivarsi olkapäästä sormenpäihin saakka; se on suoritettava etukäteen, ja vuohet on ajettava luolani edustalle. Sitten teen taian, ja seuraavana päivänä on poika jälleen äitinsä luona. Sen nopeammin ei sitä voida tehdä, sillä niin voimakkaan taian tekeminen kysyy aikaa."

"Tee meille joitakuita taikoja nyt heti!" vaati Mbonga. "Anna meidän nähdä; minkälaisia taikasi ovat!"

"Tuokaa minulle tulta", vastasi Bukawai, "ja minä teen teille jonkun pienen taian."

Momaja lähetettiin noutamaan tulta, ja hänen poissa ollessaan Mbonga tinki Bukawain kanssa hinnasta. Kymmenen vuohta, hän selitti, on kallis hinta täysikuntoisesta sotilaastakin. Hän kiinnitti myöskin Bukawain huomiota siihen seikkaan, että hän, Mbonga, oli hyvin köyhä, että hänen kansansa oli hyvin köyhää ja että kymmenessä vuohessa oli ainakin kahdeksan liikaa puhumattakaan uudesta vuodematosta ja kuparilangasta; mutta Bukawai oli jäykkä kuin kallio. Hänen taikansa oli hyvin kallis, ja hänen oli annettava ainakin viisi vuohta jumalille, jotka auttoivat häntä sitä tekemään. He väittelivät yhäti, kun Momaja palasi, tuoden tulta.

Bukawai pani muutamia hiiliä eteensä maahan, otti hyppysellisen pulveria kupeellaan riippuvasta pussista ja ripotti ne hiilien päälle. Kuului tupsahdus ja kohosi savupilvi. Bukawai sulki silmänsä ja huojui edestakaisin. Sitten hän heilautti käsiään muutamia kertoja ilmassa ja oli pyörtyvinään. Mbongaan ja hänen seuralaisiinsa se teki voimakkaan vaikutuksen. Rabba Kega alkoi hermostua. Hän näki arvonsa vähenevän. Momajan tuomaan astiaan oli jäänyt joitakuita hiiliä. Hän tempasi astian, pisti siihen kenenkään huomaamatta kourallisen kuivia lehtiä ja päästi sitten kauhean kirkaisun, joka kiinnitti häneen Bukawain kuulijakunnan huomiota. Se herätti myöskin ihmeen tavoin Bukawain tainnoksista, mutta oivallettuaan häiriön syyn vaipui vanha taikuri jälleen tajuttomaksi, ennenkuin kukaan ennätti havaita hänen erehdystään.

Nähdessään, että Mbongan, Ibeton ja Momajan huomio oli kiintynyt häneen, puhalsi Rabba Kega äkkiä astiaan, niin että hiilet alkoivat hehkua ja säiliöstä tuprusi savua. Rabba Kega piteli sitä visusti niin, ettei kukaan nähnyt kuivia lehtiä. Heidän silmänsä menivät levälleen, kun he näkivät tämän merkillisen todistuksen kylän poppamiehen mahdista. Viimeksimainittu pöyhisteli perin ylpeänä. Hän kiljui, hyppi ja irvisti peloittavasti; sitten hän vei kasvonsa aivan astian suulle ja oli keskustelevinaan siellä olevien henkien kanssa.

Kun hän parhaillaan oli niissä puuhissa, tointui Bukawai horrostilastaan, sillä uteliaisuus oli lopultakin päässyt hänessä voitolle. Kukaan ei kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota. Hän vilkutti äkeissään toista silmäänsä; sitten hänkin päästi äänekkään karjaisun, ja tultuaan varmaksi siitä, että Mbonga oli kääntynyt häneen päin, hän jäykisti ruumiinsa ja liikutti käsiään ja jalkojaan suonenvedontapaisesti.

"Minä näen hänet!" hän kiljaisi. "Hän on kaukana. Valkoinen paha henki ei olekaan saanut häntä. Hän on yksin ja suuressa vaarassa; mutta", hän lisäsi, "jos kymmenen lihavaa vuohta ja muut esineet suoritetaan minulle nopeasti, niin hänet ehditään vielä pelastaa."

Rabba Kega oli pysähtynyt kuuntelemaan. Mbonga vilkaisi häneen. Päällikkö oli kahdella päällä. Hän ei tietänyt kumman taika oli parempi. "Mitä sinun taikasi ilmoittaa sinulle?" hän tiedusti Rabba Kegalta.

"Myöskin minä näen hänet", kirkui Rabba Kega; "mutta hän ei ole siellä, missä Bukawai väittää hänen olevan. Hän on kuolleena joen pohjalla."

Silloin Momaja alkoi ulvoa ääneen.

* * * * *

Tarzan oli seurannut vanhuksen, kahden hyenan ja pienen neekeripojan jälkiä kahden kukkulan välisessä kalliorotkossa sijaitsevan luolan suulle. Siellä hän pysähtyi hetkiseksi ristikkoteljen eteen, jonka Bukawai oli kiinnittänyt aukkoon, kuunnellen onkalon uumenista heikosti kantautuvia ärähdyksiä ja murahduksia.

Äkkiä erottivat apinamiehen tarkat korvat petojen kiljunnan seasta lapsen tuskaista valitusta. Enää ei Tarzan empinyt. Hän sysäsi oven syrjään ja syöksyi pimeään aukkoon. Käytävä oli ahdas ja pimeä; mutta apinamies oli kauan käyttänyt silmiään viidakon sysimustina öinä, ja se oli antanut hänelle hieman samanlaista kykyä nähdä pimeässä kuin on niillä villeillä eläimillä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä lapsuudestaan asti.

Hän liikkui ripeästi, mutta varovasti, sillä käytävä oli pimeä, outo ja koukerteleva. Edetessään hän kuuli yhä selvemmin hyenojen kiukkuisia ärähdyksiä ja raapimista. Lapsen valitus kävi yhä äänekkäämmäksi, ja Tarzan tunsi sen pienen neekeripojan äänen, jota hän kerran oli koettanut ottaa balukseen.

Apinamies eteni lainkaan hätäilemättä. Hän oli siksi tottunut viidakkoelämän kokemuksiin, ettei häneen kovinkaan suuresti vaikuttanut tutunkaan henkilön kuolema; mutta taisteluhalu kannusti häntä. Sydämestään hän oli villipeto, ja hänen pedonsydämensä sykähteli rajusti läheisen ottelun tuottamasta jännityksestä.

Vuoren sisällä olevassa kallioseinäisessä kammiossa kyyrötteli pikku Taibo painautuneena seinää vasten niin kauaksi nälän raivostuttamista pedoista kuin suinkin voi. Hän näki ristikon myötäävän hyenojen raapiessa sitä rajusti. Hän tiesi, että muutamien minuuttien kuluttua hänen nuori henkensä sammuisi noiden inhoittavien otusten kauheiden, keltaisten hampaiden raadellessa hänen ruumistaan.

Jäntevien petojen sysäyksistä notkui ristikko sisäänpäin, kunnes se vihdoin rysähtäen kaatui ja hyenoille avautui tie pojan kimppuun. Taibo loi niihin säikähtyneen katseen, sulki sitten silmänsä ja painoi kädet kasvoilleen, nyyhkyttäen surkeasti.

Hyenat pysähtyivät hetkiseksi; varovaisuus ja pelko pidättivät niitä karkaamasta saaliinsa kimppuun. Ne seisoivat tähyillen poikaa; sitten ne alkoivat hitaasti ja äänettömästi ryömiä kyyrysillään häntä kohti. Juuri silloin saapui Tarzan, livahtaen kammioon nopeasti ja meluttomasti, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etteivät herkkäkorvaiset pedot olisi huomanneet hänen tuloaan. Äkillisesti muristen ne kääntyivät Taibosta apinamiestä vastaan, kun tämä hymyhuulin syöksyi niiden kimppuun. Hetkisen koetti toinen eläin pitää puoliaan; mutta apinamies ei viitsinyt edes paljastaa metsästyspuukkoaan halveksittua Dangoa vastaan. Hän tarttui sen törröttäviin niskakarvoihin, juuri kun se yritti pujahtaa hänen ohitseen, ja sinkautti sen luolan poikki toverinsa jälkeen, joka jo luikki käytävään rientäen pakoon.

Sitten Tarzan nosti Taibon lattialta, ja kun lapsi tunsi ihossaan hyenojen käpälien ja hampaiden sijasta ihmiskäsien kosketuksen, aukaisi hän hämmästyneenä ja epäillen silmänsä. Kun hänen katseensa osui Tarzaniin, pääsi hänen huuliltaan riemuisa nyyhkytys ja hän kiersi kätensä pelastajansa ympärille, ikäänkuin ei tämä valkea paha henki olisikaan ollut viidakon pelätyin olento.

Kun Tarzan tuli luolan suulle, ei hyenoja ollut missään näkyvissä, ja annettuaan Taibon sammuttaa janonsa läheisyydessä kumpuavasta lähteestä hän nosti pojan selkäänsä ja lähti nopeasti juosten viidakkoon, tahtoen mahdollisimman pian tyynnyttää valittavan Momajan, sillä hän oli aivan oikein arvannut, että naisen voivotusten syy oli balun poissaolo.

* * * * *

"Hän ei ole kuolleena joen pohjalla", kiljaisi Bukawai. "Mitä tietää tämä mies taikojen tekemisestä? Bukawai näkee Momajan pojan. Hän on kaukana ja yksin uhkaavassa vaarassa. Kiirehtikää tuomaan kymmenen lihavaa vuohta, sillä --"

Mutta enempää hän ei ennättänyt sanoa. Äkillinen keskeytys tuli ylhäältä, samasta puusta, jonka alla he kyyköttivät, ja kun neekerit vilkaisivat ylöspäin, olivat he vähällä pyörtyä säikähdyksestä nähdessään ison, valkoisen haltian katselevan heitä; mutta ennenkuin he ehtivät paeta, huomasivat he toisetkin kasvot, kadonneen pikku Taibon, joka hymyili perin iloisena.

Ja sitten Tarzan hyppäsi pelottomasti heidän keskelleen pikku Taibo yhä selässään ja laski lapsen äitinsä eteen. Momaja, Ibeto, Rabba Kega ja Mbonga tunkeutuivat kaikki pojan ympärille, koettaen kysellä häneltä yhtä aikaa. Äkkiä Momaja kääntyi raivokkaasti, aikoen hyökätä Bukawain kimppuun, sillä poika oli kertonut, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä ollessaan julman vanhuksen kynsissä. Mutta Bukawai oli kadonnut -- hänen ei ollut tarvinnut turvautua taikuuteen päästäkseen varmaksi siitä, että Momajan läheisyys ei ollut hänelle lainkaan terveellinen senjälkeen kun poika oli kertonut tarinansa, ja parhaillaan hän juoksi viidakossa minkä vanhoista jaloistaan pääsi kaukaista luolaansa kohti, jonne, sen hän tiesi, ei yksikään neekeri uskaltaisi häntä seurata.

Myöskin Tarzan oli tapansa mukaan kadonnut mustaihoisten ihmeeksi. Sitten Momajan katse osui Rabba Kegaan. Kylän poppamies näki naisen silmissä ilmeen, joka ei ennustanut hänelle hyvää, ja peräytyi.

"Vai oli Taiboni kuolleena joen pohjalla?" kirkui vaimo. "Ja hän on kaukana, yksin ja suuressa vaarassa, niinkö? Taikuutta!" Se halveksiminen, jonka Momaja sisällytti tuohon yhteen ainoaan sanaan, olisi tuottanut kunniaa ensimmäisen luokan näyttämötaiteilijattarelle. "Taikuutta, totisesti!" hän kiljui. "Momaja näyttää teille taikuutta." Ja hän sieppasi katkenneen oksan ja iski Rabba Kegaa päähän. Kivusta ulvoen lähti mies pakoon. Momaja ajoi häntä takaa ja pieksi hänen selkäänsä. He juoksivat sisälle kylän portista ja pitkin raittia suureksi huviksi kaikille, jotka onnekseen osuivat olemaan näyn katselijoina, sotureille, naisille ja lapsille, sillä kaikki he pelkäsivät Rabba Kegaa, ja kun pelätään, niin myöskin vihataan.

Tällä tavoin Tarzan sinä päivänä hankki toimettomien vihollistensa lisäksi kaksi toimeliasta vihamiestä; ne molemmat olivat valveilla myöhään yöhön saakka, hautoen kostoa, valkealle haltialle, joka oli tuottanut heille naurua ja halveksimista; mutta heidän perin kiukkuiseen suunnitteluunsa sekaantui todellista pelkoa ja kammoa, joka ei ottanut tyyntyäkseen.

Nuori loordi Greystoke ei tietänyt, että he punoivat juonia häntä vastaan, ja jos hän olisikin sen tietänyt, niin hän ei olisi siitä mitään välittänyt. Hän nukkui sinä yönä yhtä hyvin kuin muulloinkin, ja vaikka hänen päällään ei ollutkaan kattoa eikä ovea estämässä tungettelijoita lähestymästä, niin hän nukkui rauhallisemmin kuin hänen Englannissa oleva ylimyksellinen sukulaisensa, joka oli sinä iltana syönyt aivan liian paljon krapuja ja juonut liiaksi viiniä.

SEITSEMÄS LUKU

Bukawain kuolema

Jo poikana oli Apinain Tarzan muun muassa oppinut punomaan taipuisia köysiä pitkäkuituisista viidakkoheinistä. Lujia ja sitkeitä olivat Tarzanin, pienen tarmanganin, köydet. Tublat, hänen kasvatusisänsä, olisi voinut kertoa teille siitä. Jos olisitte lahjonut häntä kourallisella toukkia, niin kenties hän olisi taipunut jopa juttelemaan teille joitakuita tarinoita niistä monista nöyryytyksistä, joita Tarzan oli vihatulla nuorallaan hänelle toimittanut; mutta Tublat ärtyi aina niin vimmaiseen raivoon, kun hänen ajatuksensa lainkaan kääntyivät köyteen tai Tarzaniin, ettei teidän olisi ollut mukavaa jäädä kyllin lähelle häntä kuullaksenne mitä hänellä oli sanottavaa.

Käärmemäinen silmukka oli usein arvaamatta sujahtanut Tublatin päähän, hän oli monesti kellahtanut naurettavasti ja tuskallisesti kumoon, kun hän kaikkein vähimmin aavisti sellaista tapaturmaa, minkä vuoksi ei ole lainkaan kummallista, ettei hänen villiin sydämeensä mahtunut paljoakaan rakkautta hänen vaaleaihoista ottolastaan tai tämän keksintöjä kohtaan. Oli sattunut sellaistakin, että Tublat oli killunut avuttomana ilmassa nuoran tiukkautuessa hänen kaulaansa ja kuoleman tuijottaessa hänen silmiinsä, samalla kun pikku Tarzan hyppi läheisellä oksalla, härnäten häntä ja virnistellen pahankurisesti.

Sitten oli ollut vielä yksi tilaisuus, jossa köydellä oli ollut mainio osa -- ainoa köyden yhteydessä oleva tilaisuus, jota Tublat muisteli mielissään. Tarzan, jonka aivot olivat yhtä toimelliset kuin hänen ruumiinsakin, keksi alituisesti uusia leikkitapoja. Juuri leikkiessään hän oppi paljon lapsuusaikanaan. Myöskin tällä kertaa hän oppi jotakin, ja se, ettei hän menettänyt oppiessaan henkeään, ihmetytti suuresti Tarzania itseään ja karvasteli pahasti Tublatia.

Kun ihmelapsi oli heittänyt silmukallaan erästä puussa kiipeilevää leikkitoveriaan, olikin köysi takertunut eteen sattuneeseen oksaan. Hän koetti kiskoa sitä irti, mutta se tarttui vain sitäkin lujemmin. Silloin Tarzan lähti kiipeämään nuoraa myöten ylös irroittaakseen sen. Kun hän oli päässyt jonkun matkan päähän, tarttui eräs veitikkamainen kisatoveri köyden maassa riippuvaan päähän ja juoksi niin etäälle kuin voi. Kun Tarzan kiljaisi hänelle, pyytäen häntä hellittämään, hellitti nuori apina nuoraa hieman ja veti sen sitten jälleen tiukalle. Tarzanin ruumis joutui heiluvaan liikkeeseen ja äkkiä apina-poika oivalsi, että tämä oli uusi, hauska leikkitapa. Hän kehoitti apinaa jatkamaan samalla tavoin, kunnes Tarzan keinui edestakaisin niin pitkiä heilahduksia kuin lyhyt köysi salli, mutta nuoran riippuva osa ei ollut kylliksi pitkä eikä hän myöskään ollut kyllin korkealla tunteakseen välittömät vihlaukset, jotka niin suuresti lisäävät nuorten leikkien viehättävyyttä. Siksi hän kiipesi oksalle, johon silmukka oli tarttunut, irroitti köyden ja vei sen korkealle, kiinnittäen sen pitkään, tukevaan oksaan. Sitten hän otti irtonaisen pään käteensä ja kiipesi ketterästi oksien välitse alas niin pitkälle kuin nuora ulottui. Senjälkeen hän päästi itsensä heilumaan sen varassa, niin että hänen nuori joustava ruumiinsa pyörähteli ja kieppui inhimillisenä punnuksena ruohoisen heilurivarren päässä -- lähes kymmenen metrin korkeudella maasta.

Oi, kuinka hauskaa! Tämäpä oli totisesti uusi ja mitä parhain leikki. Tarzan oli haltioissaan. Pian hän keksi, että hän jännittäytymällä sopivalla tavalla ja oikeana hetkenä voi hidastuttaa tai kiihdyttää heilumistaan, ja kun hän oli poika, niin hän luonnollisestikin mieluummin kiihdytti sitä. Pian hän heilahti pitkissä kaarissa Kertshakin heimon apinoiden katsellessa häntä hieman kummissaan.

Jos nuoran päässä olisi ollut riippumassa jompikumpi meistä, te tai minä, niin ei olisi käynyt niinkuin kävi, sillä me emme olisi jaksaneet pysyä kiinni niin kauan, että se olisi ollut mahdollista; mutta Tarzanin oli aivan tai ainakin melkein yhtä helppo heilua, riippuen käsin köydessä, kuin seistä jaloillaan maassa. Ainakaan ei häntä väsyttänyt vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun tavallinen kuolevainen olisi ollut turta ankarasta ruumiillisesta ponnistuksesta. Se tuotti hänelle turman.