Part 8

Sheikin kumartuessa tavoittamaan tyttöä pudottausi Tappaja maahan hänen viereensä. Keihäs oli vielä hänellä vasemmassa kädessään, mutta hän oli sen unohtanut. Sensijaan oli oikea käsi puristettu nyrkkiin, ja kun sheikki astahti taaksepäin, aivan kuin ilmasta tiivistyneen ilmestyksen ihmetyttämänä, jymähti raskas nyrkki suoraan hänen suutansa vasten tavattoman rotevan nuorukaisen koko painolla ja hänen enemmän kuin inhimillisten lihastensa voimalla.

Verta vuotaen ja tajutonna vaipui sheikki maahan. Korak katsahti lapseen. Tämä oli päässyt jaloilleen ja seisoi silmät suurina ja kauhistuneena, vilkaisten ensin pojan kasvoihin ja sitten sheikin kellistyneeseen ruumiiseen. Vaistomaisin suojeluksen elein laski Tappaja käsivartensa tytön hartioille ja seisoi odottaen arabialaisen tointumista. Heidän seisottuaan siten tuokion puhui tyttö.

"Kun se palaa tajuihinsa, tappaa se minut", sanoi hän arabiankielellä.

Korak ei ymmärtänyt häntä. Poika pudisti päätänsä ja puhutteli häntä ensin englanniksi ja sitten isojen apinain kielellä; mutta molemmat olivat tytölle käsittämättömiä. Hän kumartui eteenpäin ja kosketti arabialaisen vyössä riippuvan pitkän puukon kahvaa. Sitte hän kohotti kämmenensä päänsä yli ja työnsi kuvitellun säilän rintaansa sydämen yläpuolelle. Korak ymmärsi. Vanha mies tappaisi tytön. Tämä tuli jälleen hänen viereensä ja seisoi siinä vavisten. Lapsi ei pelännyt poikaa. Miksikä hän olisikaan? Nuorukainenhan oli pelastanut hänet sheikin hirveältä pieksemiseltä. Hän ei muistanut kenenkään muun osoittaneen hänelle sellaista ystävyyttä. Hän katsoi muukalaisen kasvoihin. Ne olivat poikamaiset, sirot ja pähkinänruskeat kuten hänen omansakin. Hän ihaili täplikästä leopardintaljaa, joka kiersi pojan notkeaa ruumista toiselta olkapäältä polviin. Nuorukaista koristavat metalliset nilkka- ja rannerenkaat herättivät hänessä kateutta. Aina oli hän halunnut jotakin senlaatuista; mutta koskaan ei sheikki ollut suonut hänelle muuta kuin yhden ainoan puuvillahamosen, joka töintuskin peitti hänen alastomuutensa. Turkiksia, silkkiä tai jalokiviä ei pieni Miriam ollut milloinkaan saanut.

Ja Korak katseli tyttöä. Hän oli aina tuntenut tyttöjä kohtaan jonkinlaista halveksumista. Pojat, jotka lyöttäytyivät niiden pariin, olivat hänen mielestään lellikkejä. Hän aprikoi, mitä hänen tulisi tehdä. Saattoiko hän jättää tytön tänne häijyn arabialaisen kiusattavaksi, ehkä murhattavaksi? Mutta saattoiko hän ottaa hänet mukaansa viidakkoonkaan? Mihin hän kykenisi, kun hänellä olisi taakkanaan heikko, säikähtynyt tyttö? Se voisi pelästyä omaa varjoansa ja parkaista, kun kuu nousisi viidakon yön yli ja isot pedot samoilisivat ulisten ja karjuen tiheikköjen hämärässä.

Hän oli tovin mietteisiinsä vaipuneena. Tyttö tarkkasi hänen kasvojansa, koettaen arvata, mitä pojan mielessä liikkui. Hänkin ajatteli tulevaisuutta. Häntä peloitti jäädä kärsimään sheikin kostoa. Ei ollut ketään muuta maailmassa, jonka turviin hän voisi paeta, kuin tuo puolialaston muukalainen, joka niin ihmeellisesti oli pudonnut pilvistä, pelastaakseen hänet sheikin tavanmukaiselta kuritukselta. Aikoiko hänen uusi ystävänsä nyt jättää hänet? Kaihoten tuijotti hän tämän ajatusponnistusta ilmaiseviin kasvoihin. Hän siirtyi vähän lähemmäksi poikaa, laskien hennon ruskean käden hänen käsivarrelleen. Kosketus havahdutti Tappajan mietteistään. Hän vilkaisi tyttöön, ja sitten hänen kätensä sujahti toistamiseen hänen kaulaansa, sillä hän näki kyyneliä hänen silmäripsissään.

"Tule", sanoi hän. "Viidakko on ystävällisempi kuin ihmiset. Sinä saat asua siellä; ja Korak ja Akut suojelevat sinua."

Tyttö ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta pojan käsivarren puristus, kun tämä veti häntä poispäin maassa viruvasta arabialaisesta ja teltoista, oli täysin tajuttavissa. Pieni käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen, ja yhdessä he kävelivät vaajavarustusta kohti. Ison puun alla, jossa Korak oli piillyt tytön leikkiä katsellessaan, hän otti tämän syliinsä ja heittäen hänet keveästi olalleen hyppäsi ketterästi alemmille oksille. Tytön käsivarret olivat hänen kaulassaan ja toisesta pienestä kätösestä riippui Gika pojan suoralla, nuorella selällä.

He olivat ehtineet vain lyhyen matkan päähän kylästä, kun tyttö äkkäsi valtavan Akutin. Puolittain tukahdetuin parahduksin puristi hän tiukemmin Korakia ja osoitti pelokkaasti apinaa.

Arvellen Tappajan palaavan vanki mukanaan, tuli Akut heitä vastaan, -- pieni tyttö ei herättänyt elukan sydämessä enempää myötätuntoa kuin täysikasvuinen apinauros olisi herättänyt. Se oli muukalainen ja siis surmattava. Akut paljasti keltaiset hampaansa heitä lähestyessään ja kummastuksekseen näki hän Tappajankin paljastavan omansa; mutta hän paljasti ne Akutille ja murisi uhkaavasti.

-- Ai, -- ajatteli Akut. -- Tappaja on ottanut elämänkumppanin, -- ja niin se totellen heimonsa perinnäislakeja jätti heidät rauhaan ja kiinnitti äkkiä huomionsa hääräilevään toukkaan, joka näytti erikoisen mehevältä. Sen ahmaistuaan apina vilkaisi salavihkaa Korakiin. Nuorukainen oli laskenut taakkansa isolle oksalle, josta tyttö epätoivoisesti piteli kiinni, peläten putoavansa.

"Hän liittyy seuraamme", sanoi Korak Akutille nykäyttäen peukaloaan tyttöä kohden. "Älä tee hänelle pahaa, meidän on suojattava häntä."

Akut kohautti niskojansa. Sille ei ollut mieluista saada ihmisenpenikoita rasituksekseen. Se saattoi nähdä tyttösen ilmeisestä hätäännyksestä hänen oksalla istuessaan ja hänen Akutiin luomistansa säikähtyneistä katseista, että hän oli toivottoman kykenemätön. Akutin opitun ja perityn siveysopin mukaan olivat kykenemättömät raivattavat pois tieltä; mutta jos Tappaja halusi pitää tämän naaraksen, niin ei ollut muuta neuvoa kuin sitä sietää. Akut ei suinkaan mokomaa halunnut -- siitä hän oli aivan varma. Tuon ihmissikiön iho oli liian sileä ja karvaton, ihan kuin käärmeennahkaa, ja kasvot olivat kaikkea viehätystä vailla. Se ei ollenkaan muistuttanut muuatta ihastuttavaa naarasta, jonka Akut oli erikoisesti pannut merkille apinain joukossa amfiteatterissa edellisenä yönä. Ah, sillä vasta oli tosinaisellista kauneutta! Iso lempeä suu, ihastuttavat, keltaiset hampaat ja mitä siroimmat, pehmeimmät turpajouhet. Akutilta pääsi huokaus. Sitten se nousi, pullisti ison rintansa laajaksi ja astella tepsutti edestakaisin vankalla oksalla, sillä saattoihan sellainenkin hintelä olento kuin tämä Korakin naaras ihailla hänen hienoa turkkiansa ja soreaa ryhtiänsä. Mutta pieni Miriam-rukka vain lyyhistyi lähemmäksi Korakia ja melkein toivoi olevansa jälleen sheikin kylässä, jossa elämän kauhut olivat inhimillistä alkuperää ja siis enemmän tai vähemmän tutunomaisia. Kamala apina pelotti häntä. Se oli niin iso ja hurjan näköinen. Sen liikkeet saattoi tyttö tulkita vain uhkailuksi, sillä kuinka saattoi hän arvata, että se pöyhisteli herättääkseen ihailua? Eikä hän aavistanut ison elukan ja hänet sheikin käsistä pelastaneen jumalaisen nuorukaisen välillä vallitsevaa toveruussuhdetta.

Miriam vietti illan ja yön lieventymättömässä kauhussa. Korak ja Akut kuljettivat häntä huimaavia teitä pitkin, ruokaa etsiessänsä. Kerran ne kätkivät hänet puunoksille, kun vaanivat lähelle tullutta kaurista. Hänen luontainen pelkonsa tulla jätetyksi yksikseen kammottavaan viidakkoon vaihtui vielä suuremmaksi kauhuksi, kun hän näki ihmisen ja petoeläimen hyökkäävän yhtä haavaa saaliin kimppuun ja raastavan sen maahan, -- kun näki suojelijansa kasvot vääntyneinä eläimelliseen irvistykseen, valkoisten hampaiden uppoavan kaadetun saaliin pehmeään lihaan.

Pojan palatessa Miriamin luo olivat hänen kasvonsa, kätensä ja rintansa verellä tahratut; ja tyttöä hirvitti, kun hän tarjosi ison kimpaleen lämmintä raakaa lihaa. Poika näkyi nolostuvan kovin, kun Miriam kieltäytyi syömästä, ja kun hän hetkistä myöhemmin loikki pois metsään palatakseen tytölle hedelmiä tuoden, täytyi tämän vielä kerran muuttaa mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa ei Miriam väistänyt ja epäröinyt, vaan tunnusti kiitollisuutensa hymyllä, joka, jos hän olisi sen vain tiennyt, oli hellyyttä ikävöivälle pojalle enemmän kuin riittävä palkkio.

Nukkumiskysymys tuotti Korakille päänvaivaa. Hän tiesi, ettei tyttönen nukkuessaan voinut pysytellä tasapainossa oksanhaarukassa; ja yhtä vähän turvallista oli sallia hänen nukkua tanterella kaikkien rosvoilevien petoeläinten hyökkäyksille alttiina. Oli vain yksi mahdollinen ratkaisu -- Korakin täytyi pidellä häntä sylissään kaiken yötä. Ja niin hän tekikin. Akut lepäsi tytön toisella puolella ja Korak toisella, niin että molempain ruumiit lämmittivät häntä.

Miriam ei nukkunut paljoa ennenkuin yö oli puoliväliin kulunut; mutta vihdoin luonto voitti alhaalla ammottavan mustan kuilun ja toisella sivulla lepäävän villieläimen karvaisen ruumiin herättämän pelon, ja hän vaipui syvään uneen, jota kesti vielä päivännousun jälkeenkin. Kun hän avasi silmänsä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Aluksi hän ei voinut uskoa asemaansa todeksi. Hänen päänsä oli kierähtänyt Korakin olkapäältä, niin että silmät osuivat apinan karvaiseen selkään. Sen nähdessään hän säpsähti. Sitten hän huomasi, että joku piteli häntä, ja kääntäessään päätänsä hän havaitsi pojan katselevan häntä hymyilevillä silmillään. Hänen hymyillessään ei tyttönen voinut häntä pelätä, ja nyt hän lyöttäysi lähemmäksi poikaa, tuntien luonnollista inhoa vieressään toisella puolen lepäävää pörröturkkista eläintä kohtaan.

Korak haastoi hänelle apinain kieltä; mutta tyttö ravisti päätänsä ja puhui vuorostaan arabialaisten kieltä, joka oli yhtä käsittämätöntä pojalle kuin apinain kieli hänelle itselleen. Akut istui katsellen heitä. Hän kykeni ymmärtämään mitä Korak sanoi; mutta tyttö päästeli suustansa ainoastaan hupsuja ääniä, jotka olivat aivan käsittämättömiä ja naurettavia. Akut ei voinut ymmärtää, mitä viehätystä Korak tuossa lapsukaisessa näki. Se katseli tyttöä kauan ja kiinteästi, arvosteli häntä huolellisesti ja raapaisi sitten päätänsä, nousi ja ravisti itseänsä.

Se liikahdus sai tyttösen säikähtämään, -- hän oli hetkiseksi unohtanut Akutin. Jälleen häntä pöyristytti. Eläin näki, että tyttö pelkäsi sitä, ja elukkana se nautti eläimellisyytensä herättämästä kammosta. Kyyristyen ojensi se ison kätensä salavihkaa tyttöä kohti ikäänkuin tarttuakseen häneen. Tämä väistyi vielä kauemmaksi. Akutin vilkkuvat silmät nauttivat kovin tilanteen lystillisyydestä -- se ei havainnut pojan siihen tähdättyjä kapenevia silmiä eikä lyhenevää kaulaa leveiden olkapäiden kohotessa hyökkäysasentoon. Juuri kun apinan sormet olivat tarttumaisillaan tytön käsivarteen, nousi nuorukainen äkkiä, vihaisesti murahtaen. Nyrkkiin puristettu käsi vilahti Miriamin silmien ohitse mäiskäyttämään nasevan nenäpiuvin ällistyneen Akutin kuonoon. Päästäen ölisevän mylvähdyksen tuupertui ihmisenmuotoinen taaksepäin ja kierähti puusta.

Korak seisoi tuijottaen alas häneen, kun samassa äkillinen sujahdus läheisissä pensaissa kiinnitti hänen huomionsa. Tyttökin katsoi alaspäin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin vihaisen apinan kompuroimassa jaloilleen. Sitten välähti kuin jousesta ammuttu vasama vanuke täplikästä keltaista turkkia suoraan Akutin selkää kohti. Se oli Sheeta, leopardi.

KYMMENES LUKU

Vaarallisia vieraita

Leopardin loikatessa isoa apinaa kohti huohotti Miriam hämmästyksestä ja kauhusta -- ei Akutia uhkaavan vaaran tähden, vaan tuon nuorukaisen menettelyn vuoksi, joka vastikään oli vihaisesti iskenyt omituista toveriansa. Sillä tuskin oli peto tullut näkyviin, kun poika paljastettu veitsi kädessä hyppäsi kauas aivan sen päälle, niin että juuri kun Sheeta oli iskemäisillään hampaansa ja kyntensä Akutin leveään selkään, putosi Tappaja leopardin hartioille.

Kissaeläin pysähtyi ilmassa, sivuutti apinan vain hitusen verran ja kierähti kamalasti kiljuen selälleen. Reuhtoen ja kynsien ponnisteli se tavoittaakseen ja ravistaakseen kimpustansa vihollisen, joka hampaillaan raateli sen niskaa ja veitsellään viilteli sen kylkeä.

Hämärää vaistoa totellen ponnahti Akut, heti kun oli kuullut takaansa tuon äkillisen ryntäyksen, puuhun tytön viereen niin ketterästi, että se moisessa raskaassa eläimessä oli miltei ihmeteltävää. Mutta kääntyessään ja nähdessään mitä alhaalla tapahtui riensi se yhtä nopeasti jälleen maahan. Yksityiset riidat unohtuivat pian vaaran uhatessa sen inhimillistä toveria, eikä se ollut rahtuakaan vähemmän kerkeä panemaan omaa turvallisuuttaan alttiiksi ystävänsä puolesta, kuin Korak oli ollut sitä auttaakseen.

Tuloksena oli, että Sheeta pian näki kimpussaan kaksi raivokasta olentoa repimässä sitä riekaleiksi. Ulvoen, kiljuen ja möristen kierähtelivät kaikki kolme sinne tänne vesakossa, tämän ruhtinaallisen kamppailun ainoan, tuijottavan katselijan vavisten kyyröttäessä puussa heidän yläpuolellaan ja vimmatusti puristaessa Gikaa rintaansa vasten.

Pojan puukko taistelun lopullisesti ratkaisi, ja kun hurja kissansukuinen vavahti henkitoreissaan ja kellahti toiselle kyljelleen, nousivat nuorukainen ja apina ja katsoivat toisiinsa maassa viruvan raadon yli. Korak nytkäytti päätänsä puuhun päin tyttöstä kohti. "Jätä hänet rauhaan; hän on minun", sanoi nuorukainen. Akut murahti, vilkutti veristyneillä silmillään ja kääntyi Sheetan ruumiiseen päin. Seisoen sen päällä hän pullisti laajan rintansa, kohotti katseensa taivasta kohti ja kajahdutti niin kauhean parkaisun, että pientä tyttöä taaskin puistatti. Se oli urosapinan voitonhuuto, kun se on kaatanut vihollisen. Poika vain katseli hetkisen äänetönnä; sitten hän hyppäsi jälleen puuhun tytön viereen. Pian saapui myöskin Akut heidän luokseen. Muutaman minuutin puuhaili hän haavojensa nuoleskelemisessa ja lähti sitten pyydystämään itselleen aamiaista.

Monet kuukaudet jatkui tämä elämä kolmisin, mitään erikoisempaa tapahtumatta. Ainakaan ei tapahtunut sellaista, mikä nuorukaisen tai apinan mielestä olisi ollut tavallisuudesta poikkeavaa; mutta pienelle tytölle oli tämä elämä päivä- ja viikkokausia kuin alituista kauhulla täytettyä painajaisunta, kunnes hänkin tottui katselemaan kuoleman terättömiin silmäkuoppiin ja karaistui ohuen mekkonsa läpi purevaa viimaa vastaan. Hitaasti hän oppi sen ainoan yhteisen ajatustenvaihdon välineen alkeet, joka hänen tovereillaan oli, -- hän oppi käyttämään isojen apinain kieltä. Nopeammin hän saavutti mestaruutta viidakon viisaudessa, niin että pian tuli aika, jolloin hän oli tärkeä tekijä metsästyksessä, vartioiden toisten nukkuessa tai auttaen heitä keksimään otuksen jäljet, mitä milloinkin ajoivat. Akut seurusteli hänen kanssaan yhdenvertaisuutta lähentelevään tapaan, milloin heidän oli välttämätöntä tulla läheisiin kosketuksiin; mutta enimmäkseen hän karttoi tyttöä. Poika oli hänelle aina ystävällinen, ja vaikka hän monissa tilaisuuksissa tunsi holhokkinsa hoivailun rasittavaksi taakaksi, kätki hän sen tytöltä.

Huomatessaan, että yön kosteus ja kylmyys tuottivat tälle epämukavuutta ja kärsimystäkin, rakensi Korak tiiviin pienen suojuksen korkealle jättiläispuun huojuville oksille. Siellä pieni Miriam nukkui verraten lämpimästi ja turvallisesti, sillaikaa kun Tappaja ja apina valitsivat yöpuukseen läheisiä oksia, edellinen aina korkealla riippuvan majan aukon edessä, mistä paraiten voi varjella sen asukasta puissa asustavilta vihollisilta. He olivat liian korkealla, jotta heidän juuri olisi tarvinnut pelätä Sheetaa; mutta kaikkiallahan hiipi Histah, käärme, herättäen kauhua mielissä, ja lähellä asustivat isot paviaaniapinat, jotka eivät tosin koskaan hyökänneet kimppuun, mutta aina hampaat irvissä haukkuivat, milloin vain joku kolmikosta ohimennen sattui niin lähelle.

Suojuksen rakentamisen jälkeen paikallistui kolmen metsäläisemme toiminta. He samoilivat vähemmin laajalti, kun oli pakko aina yöksi palata kotipuulle. Puro juoksi siinä lähellä. Metsänriistaa ja hedelmiä oli yllin kyllin, samoin kuin kalaakin. Elämä oli kiteytynyt villi-ihmisen yksitoikkoiseksi jokapäiväisyydeksi -- ruuan etsinnäksi ja täysin vatsoin nukkumiseksi. He eivät ajatelleet päivää pitemmälle, eivät huolehtineet huomisesta. Jos nuorukainen joskus miettikin menneisyyttä ja muisteli niitä, jotka häntä etäisessä maailmankaupungissa kaipailivat, tapahtui se hajanaisesti ja tuskin omakohtaisesti, ikäänkuin tuo toinen elämä olisi ollut jonkun muun henkilön elämää. Hän oli hylännyt toivon palata sivistyneeseen yhteiskuntaan, sillä niin useasti koettuaan tylyyttä niiden puolelta, joilta oli ystävyyttä odottanut, oli hän samoillut niin kauas sisämaahan, että käsitti olevansa iäksi eksynyt aarniometsän sokkeloihin.

Sitäpaitsi oli hän Miriamin tulon jälkeen saanut tytöstä sen, mitä villissä viidakkoelämässään siihen asti oli enimmin kaivannut -- inhimillisen toverin. Hänen suhteessansa tyttöön ei ollut havaittavissa mitään tietoista sukupuolitunnetta. He olivat ystävyksiä -- toveruksia -- siinä kaikki. Molemmat olisivat saattaneet olla poikia, paitsi että Korakin sävyssä esiintyi puolihellä ja aina isännöivä, suojeleva vaisto.

Tyttönen jumaloi häntä, kuten olisi saattanut jumaloida hellää, hemmottelevaa veljeä, jos hänellä olisi sellainen ollut. Lempi oli kummallekin tuntematon käsite; mutta täytyihän sen tunteen välttämättömästi herätä pojan lähestyessä miehuutta, kuten se herää jokaisessa villissä viidakon uroksessa. Liikkumisalueellaan viidakossa he olivat tutunomaista väkeä. Pienet apinat tunsivat heidät hyvin ja tulivat usein lähelle, rupattelemaan ja ilakoimaan heidän ympärillään. Kun Akut oli saapuvilla, pysyttelivät nuo pikkueläimet loitommalla, mutta Korakia ne kaihtoivat vähemmän; ja kun molemmat urospuoliset olivat poissa, tulivat ne ihan Miriamin luo nykien hänen koristuksiaan tai leikkien Gikan kanssa, joka oli niille ehtymättömänä rattoisuuden lähteenä. Tyttö leikitteli niiden kanssa ja ruokki niitä, ja hänen ollessaan yksikseen ne tuottivat hänelle ajanviettoa pitkinä hetkinä, kunnes Korak palasi.

Gikan asussa oli tapahtunut muutos siitä ajasta, jolloin sen pieni äiti poistui sheikin kylästä. Sen puku oli nyt pienoiskuva Miriamin omasta. Pieni tilkkunen leopardintaljaa peitti sen rotannahkavartaloa olkapäältä puusta vuoltuun polveen asti. Ruohoista punottu side kulmilla kiinnitti otsaan muutamia heleitä pienen papukaijan sulkia, kun taas toisista ruohonpätkistä oli mukailtu metallirenkaita muistuttavia koristeita käsivarsiin ja sääriin. Gika oli ilmetty pieni villitär; mutta sielultaan se oli sama kuin ennenkin, sama kaikkiahmiva kuuntelija. Oivallinen piirre Gikassa oli, että se ei koskaan keskeyttänyt puhetta, haastellakseen itsestänsä. Tänäänkään se ei tehnyt poikkeusta. Puun runkoa vasten tuettuna se oli tuntikauden tarkkaavaisesti kuunnellut Miriamin lavertelua, sillävälin kun sen notkea nuori emäntä loikoi kissamaisen mukavasti sen edessä huojuvalla oksalla.

"Pikku Gika", sanoi Miriam, "meidän Korak viipyy tänään kauan poissa. Me kaipaamme häntä, pikku Gika, kaipaammehan me. On ikävää ja yksinäistä isossa viidakossa, kun meidän Korak on poissa. Mitähän Korak meille tällä kertaa tuo? Uuden kiiltävän metallirenkaanko Miriamin nilkkaan! Vai pehmeän kauriinnahkaisen nivusvaatteen mustan naarasihmisen lanteilta? Hän sanoo, että on vaikeampi riistää naarasten omaisuutta; sillä hän ei huoli tappaa niitä, kuten tappaa urokset, ja ne taistelevat vimmatusti, kun hän hyökkää niiden kimppuun, anastaakseen niiden koristukset. Sitten tulevat urokset keihäineen ja jousineen ja Korak pakenee puihin. Joskus hän ottaa naaraan mukaansa ja siellä korkealla oksien seassa riistää siltä ne kapineet, jotka haluaa tuoda kotiin Miriamille. Hän sanoo, että mustat pelkäävät häntä nyt ja että naiset ja lapset jo ensi näkemältä rientävät parkuen hökkeleihinsä; mutta hän seuraa niitä sinne; eikä hän usein palaa tuomatta nuolia itselleen ja lahjaa Miriamille. Korak on mahtava viidakkolaisten joukossa, se meidän Korak -- ei, _minun_ Korakini!"

Miriamin haastelun keskeytti pieni kiihtynyt apina, joka hypähti naapuripuusta hänen hartioilleen.

"Kiipeä!" huusi se. "Kiipeä! Manganit tulevat."

Miriam vilkaisi kiihtyneeseen rauhanhäiritsijäänsä velttona olkansa yli.

"Kiipeä itse, pikku Manu", virkkoi hän. "Ainoat manganit viidakossamme ovat meidän Korak ja Akut. Niiden sinä olet nähnyt palaavan metsästykseltä. Jonakuna päivänä sinä näet oman varjosi, pikku Manu, ja silloin säikähdyt kuoliaaksi."

Mutta apina vain kirkui varoitustaan entistä kimakammin, ennenkuin riensi turvallista korkeata tasannetta kohti, jonne mangani, iso apina, ei voinut seurata. Nyt kuuli Miriam jo puiden välitse heilahtelevien ruumiiden lähenemistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Niitä oli kaksi, ja ne olivat isoja apinoita -- Korak ja Akut. Hänestä oli Korak apina -- mangani, -- sillä nimellä he kolme aina itseänsä mainitsivat. Ihminen oli vihollinen, eivätkä he siis enää lukeutuneet samaan lajiin. "Tarmangani" eli ison valkoihoisen nimitys heidän kielellään ei soveltunut heihin kaikkiin. "Gomangani" -- iso musta apina, neekeri -- ei ollut kuvaava nimitys kellekään heistä, ja niinpä he sanoivat itseänsä pelkiksi manganeiksi. Miriam päätti olla nukkuvinaan, kiusoitellakseen Korakia. Senvuoksi hän pysytteli aivan hiljaa, silmät tiukasti suljettuina. Hän kuuli noiden kahden tulevan yhä lähemmäksi. Ne olivat nyt naapuripuussa ja varmaankin olivat hänet huomanneet, koskapa olivat pysähtyneet. Mutta miksi ne olivat niin hiljaa? Miksei Korak huutanut hänelle tavallista tervehdystänsä? Tuo äänettömyys tuntui pahaaennustavalta. Mutta nyt kuuluikin jo hyvin salavihkainen rasahdus, -- toinen niistä hiipi häntä kohti. Suunnitteliko Korak kepposta omasta puolestaan? No, kyllä hän nuorukaisen nolaisi! Varovaisesti raotti hän hitusen verran silmiään, ja silloin hänen sydämensä jähmettyi. Hiljaa hiipimässä häntä kohti oli iso urosapina, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen takana oli toinen samanlainen.

Vikkelästi kuin orava nousi Miriam seisomaan, ja samassa hetkessä ryntäsi uros häntä kohti. Hyppien oksalta oksalle pakeni tyttö viidakon läpi noiden kahden ihmisapinan seuratessa hänen kintereillään. Niiden yläpuolella kirmasi parvi kirkuvia, rupattelevia marakatteja, jotka ilkkuen sinkauttelivat hämäyksiä manganeille ja koettivat rohkaista ja neuvoa tyttöä.

Puusta puuhun sujahteli Miriam ponnistellen yhä ylöspäin, hennommille oksille, jotka eivät kannattaisi hänen vainoojiansa. Yhä nopeammin ja nopeammin tulivat urosapinat hänen perässään. Etumaisen käyristyvät sormet olivat tuon tuostakin hänet tavoittaa, mutta tyttö vältti ne äkkinäisillä vauhdinponnistuksilla ja huimilla loikkauksilla, heitellessään itseänsä vaarallisen pitkien välimatkojen poikki pyörryttävän korkealla ilmassa.

Verkalleen lähestyi tyttö ylempiä oksia, missä turvallisuus odotti, kunnes hän uhkarohkean hyppäyksen jälkeen joutui notkuvan oksan varaan, joka taipui syvälle hänen painostansa eikä ponnahtanutkaan takaisin ylös, niinkuin sen olisi pitänyt. Jo ennenkuin kuului risahdustakaan, tiesi hän, että oli väärin arvioinut oksan kestävyyden. Se myötäsi ensin verkalleen. Sitten se ryskähti, ikäänkuin olisi eronnut rungosta. Irroittaen kätensä pudottausi Miriam alemmaksi lehvistöön tavoitellen uutta tukea. Hän löysi sellaisen toistakymmentä jalkaa murtuneen oksan alapuolella. Siten hän oli pudottautunut monta kertaa ennen eikä putoaminen häntä erikoisesti säikyttänyt. Viivästyminen häntä enimmin kauhistutti ja syystä, sillä tuskin oli hän kiivennyt turvapaikkaan, kun apinan raskas ruho mätkähti hänen viereensä ja iso karvainen käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen.

Melkein heti ehti toinen apina toverinsa viereen. Se hyökkäsi Miriamia kohti; mutta tytön kaappaaja heilautti tämän sivummalle, paljasti irvistäen isot hampaansa ja murisi pahaaennustavasti. Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hän iski karvaista rintaa ja parrakasta poskea. Hän puri vahvat valkoiset hampaansa pörrökarvaiseen kyynärvarteen. Apina sivalsi tyttöä nyrkillään häijysti kasvoihin, mutta sitten sen täytyi kiinnittää huomionsa toveriin, joka ilmeisesti halusi saalista omakseen.