Part 7

"Isot apinat!" mörähti se. "Ne tanssivat tappojuhlaa. Tule, Korak, Tarzanin poika, menkäämme kansamme luo."

Kuukausia sitten oli Akut antanut pojalle oman valitsemansa nimen, koska se ei oppinut lausumaan ihmisten antamaa nimeä Jack. Korakilta se kuulosti, sikäli kuin se oli ihmiskielen äännemerkeillä esitettävissä. Apinain kielessä se merkitsee "tappajaa." Ja Tappaja nousi nyt pystyyn makuupuunsa oksalle, tukien selkänsä sen runkoa vasten. Hän ojenteli norjia nuoria lihaksiaan, kuutamon tunkeutuessa lehvien välitse ja täplitellessä hänen ruskean ihonsa pienillä valopilkuilla.

Apinakin nousi seisaalleen puolikyykkyyn, kuten niiden tapana on. Matalaa murinaa kuului sen syvän rinnan pohjalta -- innostuneen odotuksen murinaa. Poika mörisi yhteen sointuun apinan kanssa. Akut livahti pehmeästi maahan. Aivan lähellä rummutuksen suunnalla oli iso aukeama, jonka yli heidän oli astuttava. Kuu valeli sitä hopeisella hohteellansa. Puolikumarassa laahusti iso apina kuutamon täyteen kumotukseen. Sen sivulla keinui sirosti harppaillen poika silmäänpistävänä vastakohtana kömpelölle toverilleen. Toisen musta pörröinen turkki harjasi toisen silkoista heleää ihoa. Poika hyräili iäksi jättämänsä englantilaisen oppikoulun luokkahuoneisiin eksynyttä operettisäveltä. Hän oli onnellinen ja toivehikas. Hetki, jota hän niin kauan oli odottanut, oli saapumaisillaan. Hän oli tulossa omiensa luo. Hän oli tulossa kotiin. Kuukausien kuluessa hitaasti tai vauhdikkaasti, ikävystyttävän pitkinä tai laukkaavan kannustettuina, sikäli kuin puute tai seikkailut olivat etualalla, olivat -- tosin usein palaavat -- ajatukset hänen omasta kodistaan käyneet värittömämmiksi. Entinen elämä oli alkanut tuntua pikemmin unelta kuin todellisuudelta, ja vastoinkäymiset hänen tiellään, kun hän yritti saavuttaa rannikon ja palata Lontooseen, olivat vihdoin vaimentaneet hänen päätöksensä ja siirtäneet tuuman toteutumisen niin etäiseen tulevaisuuteen, että se nyttemmin tuskin tuntui muulta kuin hauskalta, mutta toivottomalta haaveelta.

Nyt olivat kaikki ajatukset Lontoosta ja sivistyksestä tungetut niin kauas hänen aivojensa taustalle, että niitä saattoi pitää olemattominakin. Paitsi ulkomuotoansa ja henkistä kehitystään hän oli apina yhtä hyvin kuin iso hurja otus hänen vieressään.

Riemunsa ylenpalttisuudessa hän sivalsi toveriaan rajusti poskelle. Puolittain vihaisena, puolittain leikillä kääntyi apina häntä kohti kiiltävät hampaat paljastettuina. Pitkät, karvaiset käsivarret kurottuivat häntä tavoittamaan ja, kuten nämä kaksi olivat tehneet tuhat kertaa ennen, he ryhtyivät leikkiotteluun, kieriskellen nurmikolla, antaen iskuja, muristen ja purren, vaikkeivät koskaan puristaneet hampaitaan muuta kuin kipeään nipistykseen. Se oli oivaa harjoitusta heille molemmille. Poika käytti hyväkseen koulussa oppimiansa painitemppuja, ja monia niistä oppi myöskin Akut käyttämään ja väistämään. Apinalta taas poika oppi menettelytapoja, jotka Akutille olivat periytyneet joltakulta siihen aikaan maata samoilleelta molemmille yhteiseltä esi-isältä, jolloin sen sikiävästä elämästä kuhisevalla kamaralla kasvoi puiden korkuisia sanajalkoja ja krokotiilit lentelivät lintuina ilmassa.

Pojalla oli sentään yksi keino, jota Akut ei kyennyt täydellisesti oppimaan, vaikkakin apinaksi saavutti siinä melkoista etevyyttä, nimittäin nyrkkeilytaito. Akutia aina kummastutti, kun sen härkämäiset hyökkäykset pysähdytettiin ja torjuttiin kuononpäähän äkkiä isketyllä nyrkillä tai kipeällä työkkäyksellä lyhyiden kylkiluiden väliin. Kyllä se häntä suututtikin, ja silloin hänen mahtavat leukansa puristivat ystävän pehmeätä lihaa syvempään kuin muulloin, sillä hän oli yhä apina, hänellä oli apinan äkkipikaisuus ja raa'at vaistot; mutta raivoisan riehuntansa aikana hänen oli vaikea tavoittaa kiusanhenkeään, sillä menettäessään malttinsa ja hyökätessään hurjasti käsikähmään pojan kanssa huomasi hän itseensä tähdättyjen kirveltäväin iskujen rakeiden aina osuvan maaliinsa ja pysähdyttävän hänet tehokkaasti -- tehokkaasti ja kipua tuottaen. Silloin hän tavallisesti vetäysi pois vihaisesti möristen, käveli loitommalle, irvistelevä kita avoinna, ja meni tunnin ajaksi murjottelemaan.

Tänä yönä he eivät nyrkkeilleet. Tuokion he vain painivat ilakoiden, kunnes Sheetan, pantterin, haju kavahdutti heidät pystyyn valppaina ja varovaisina. Iso kissa harppoi viidakon läpi heidän etupuoleltaan. Hetkiseksi he pysähtyivät kuuntelemaan. Poika ja apina mörisivät varoittavasti yhteen ääneen, ja peto jatkoi matkaansa. Sitten toverukset alkoivat jälleen pyrkiä tappojuhlarummutusta kohti. Yhä äänekkäämpänä kuului rummun kumea pärrytys. Nyt he vihdoin voivat erottaa tanssivien apinain mölyn, ja niiden erikoishaju tunki voimakkaana heidän sieraimiinsa. Poika vapisi innostuksesta. Akutin selkäkarvat kangistuivat, -- onnellisuuden ja suuttumuksen oireet ovat usein samanlaisia.

Hiljalleen he hiipivät viidakon läpi, lähestyessään apinain kokouspaikkaa. Nyt he olivat metsässä, luikerrellen eteenpäin, vartijoita varoen. Jopa lehväverhon raosta vilahtikin näyttämö pojan teräviin silmiin. Akutille se oli tutunomaista, mutta Korakille oli kaikki uutta. Hänen hermojaan kutkutti tämä villi näytelmä. Isot urokset tanssivat kuutamossa, hyppien epäsäännöllisessä kehässä yläpinnaltaan litteän savirummun ympärillä, jonka ääressä kolme vanhaa naarasta kumahdutteli sitä pitkästä käytöstä sileiksi kuluneilla palikoilla.

Tuntien heimolaistensa luonteen ja tavat oli Akut liian viisas ilmoittaakseen omaa ja toverinsa läsnäoloa ennenkuin tanssin hullu huumaus oli ohitse. Sitte kun rummutus lakkaisi ja apinaveikkojen vatsat olivat hyvin ravitut, huutaisi hän niille. Seuraisi neuvottelu, jonka jälkeen hän ja Korak otettaisiin yhteiskunnan jäseniksi. Saattaisi olla niitä, jotka panisivat vastaan, mutta sellaiset olisivat taivutettavissa lihasvoimilla, joita hänellä ja pojalla oli yllin kyllin. Viikkojen, ehkä kuukausienkin aikana heidän läsnäolonsa mahdollisesti herättäisi alati vähenevää epäluuloa toisissa heimon jäsenissä, mutta lopuksi heistä tulisi vieraille apinoille yhtä hyvät ystävät kuin jos olisivat saman emon maitoa imeneet.

Akut toivoi, että he olivat tulleet niiden pariin, jotka olivat tunteneet Tarzanin, sillä se olisi auttanut pojan esittelyssä ja edistänyt Akutin hartaimman toivomuksen toteutumista eli Korakin pääsemistä apinain kuninkaaksi. Kuitenkin sai Akut pojan vain vaivoin pidätetyksi ryntäämästä tanssivien eläinten keskelle -- mikä olisi tiennyt heidän molempien välitöntä tuhoa, koska hysteerinen vimma, johon isot apinat kummallisia menojansa suorittaessaan yltyvät, on laadultaan sellaista, että julmimmatkin petoeläimet niitä silloin kaukaa kiertävät.

Kuun vaipuessa verkalleen amfiteatterin korkean, lehväisen taivaanrannan taakse, vaimeni rummun räminä ja tanssivain ponnistukset tulivat hillitymmiksi, kunnes loppusävel lyötiin ja isot eläimet kävivät käsiksi ateriaan, jonka olivat tänne remuista juhlaansa varten raastaneet.

Siitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, tiesi Akut selittää Korakille, että näillä juhlamenoilla julistettiin uuden kuninkaan valitsemista, ja hän näytti pojalle pörröturkkisen itsevaltiaan mahtavaa ruhoa. Kaiketi se oli tullut kuninkaaksi kuten monet inhimillisetkin hallitsijat -- edeltäjänsä murhaamalla.

Kun apinat olivat ahmineet vatsansa täyteen ja monet niistä vetäytyneet puuntyville, kiertyäkseen nukkumaan, nykäisi Akut Korakia käsivarresta.

"Tule", kuiskasi hän. "Tule verkalleen. Seuraa minua. Tee niinkuin Akut tekee."

Sitten hän pujottelihe hiljaa puiden välitse, kunnes seisoi amfiteatterin yli riippuvalla oksalla. Siihen hän äänetönnä pysähtyi. Sitten hän mörähti. Heti hyppäsi parikymmentä apinaa jaloilleen. Niiden villit pienet silmät kiitivät nopeasti pitkin aukeaman kehää. Kuningasapina näki ensimmäisenä molemmat olennot puun oksalla. Se mölähti pahaaennustavasti. Sitten se astua köntysti muutaman askeleen tungettelijoita kohti. Sen karvat olivat pystyssä. Koivet olivat kankeat, minkä vuoksi sen käynti näytti ontuvalta ja tempovalta. Sen kintereillä astui joukko urosapinoita.

Se pysähtyi hiukan ennen kuin ehti puussa olevien kohdalle -- juuri riittävän matkan päähän, ollakseen heidän harppauksensa ulottumattomissa. Varovainen kuningas! Siinä se seisoi keinutellen itseään edestakaisin lyhyillä säärillään, paljastaen hampaansa kamalaan irvistykseen, mylvien mylvimistään, yhä äänekkäämmin, kunnes se verkalleen, mutta alati vahvistuen oli yltynyt karjunnaksi. Akut tiesi, että ruhtinas kiihoitti itseänsä tarpeelliseen raivomäärään, jotta se riittäisi hyökkäykseen heitä vastaan.

Vanha apina ei halunnut taistella. Hän saapui pojan kanssa yhdistääkseen kohtalonsa heimon kohtaloihin.

"Olen Akut", sanoi hän. "Tämä on Korak. Korak on Tarzanin, Apinain entisen kuninkaan poika. Minä taas olin niiden apinain kuninkaana, jotka asuivat isojen vetten varsilla. Olemme tulleet metsästämään teidän kanssanne. Olemme suuria metsästäjiä. Olemme mainioita taistelijoita. Sallikaa meidän saapua rauhassa!"

Kuningas lakkasi keinuttelemasta itseänsä. Se vilkaisi pariin synkeänä tuuheiden kulmiensa alta. Sen silmät veristivät, niiden ilme oli villi ja ovela. Sen kuninkuus oli perin uutta, ja se oli siitä hyvin arka. Se pelkäsi kahden vieraan apinan anastuksia. Pojan sileä, ruskea, karvaton iho oli ilmaissut ihmisen, ja ihmistä se kammosi ja vihasi.

"Menkää tiehenne!" murisi se. "Menkää tiehenne, taikka minä tapan teidät."

Innokas poika, joka seisoen isoruhoisen Akutin takana oli hehkunut odotuksesta ja onnesta, oli mielinyt hypätä alas noiden karvaisten hirviöiden joukkoon ja osoittaa niille olevansa niiden ystävä ja yksi niistä. Hän oli otaksunut niiden ottavan hänet avosylin vastaan, mutta nyt täyttivät kuningasapinan sanat hänen sydämensä suuttumuksella ja surulla. -- Neekerit olivat karanneet hänen kimppuunsa ja ajaneet. hänet pois. Sitten hän oli kääntynyt valkoisten miesten, omain heimolaistensa, puoleen, vain kuullakseen luotien vinkunaa odottamainsa tervehdyssanojen asemesta. Isot apinat olivat olleet hänen viimeisenä toivonaan. Niiltä hän odotti toveruutta, jonka ihmiset olivat häneltä kieltäneet. Äkkiä valtasi hänet raivo.

Kuningasapina oli melkein suoraan hänen alapuolellaan. Toiset olivat asettuneet puoliympyrään muutaman metrin päähän ruhtinaansa taakse. Ne tarkkasivat perin uteliaina tapausten kulkua. Ennenkuin Akut saattoi arvata pojan aikomusta tai estää häntä siitä, hyppäsi tämä suoraan kuninkaan eteen, jonka nyt oli onnistunut ärsyttää itsensä raivokkaaseen vimmaan.

"Minä olen Korak!" huusi poika. "Minä olen Tappaja. Minä tulin elääkseni ystävänä joukossanne. Te mielitte ajaa minut pois. Hyvä on, kyllä minä lähden; mutta ennen lähtöäni näytän teille, että Tarzanin poika on herranne, kuten hänen isänsä oli ennen häntä -- että hän ei pelkää kuningastanne enempää kuin teitä muitakaan."

Hetkisen seisoi apinain kuningas hämmästyksestä liikkumattomana. Se ei ollut odottanut niin ruttoa toimintaa kummaltakaan tungettelijalta. Samaten oli Akut kummissaan. Hän huuteli nyt kiihkeästi Korakia takaisin, tietäen, että tuolla pyhitetyllä tanterella tulisivat toiset urokset otaksuttavasti kuninkaan avuksi sivullista vastaan, vaikka olikin vähän luultavaa, että kuningas apua tarvitsisi. Kun nuo mahtavat leuat kerran puristuisivat yhteen pojan kaulassa, tulisi loppu väleen. Hypätä pojalle avuksi olisi varma kuolema Akutille itselleenkin; mutta urhea vanha apina ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Karvat pystyssä ja möristen pudottausi hän nurmikolle juuri kun kuningasapina hyökkäsi.

Eläimen kädet koukistuivat tarttuakseen kiinni sen karatessa pojan kimppuun. Sen julmat leuat olivat ammollaan upottaakseen isot kellervät hampaat pojan ruskeaan ihoon. Myöskin Korak loikkasi eteenpäin ottaakseen hyökkäyksen vastaan; mutta hän loikkasi köyristyen, pedon ojennettujen käsivarsien alitse. Kosketuksen hetkellä pyörähti poika toisella jalallaan ja iski koko ruumiinsa painolla ja harjaantuneiden lihaksiensa voimalla nyrkkinsä uroksen vatsaan. Parahtaen haukkasi kuningasapina ilmaa ja tuupertui, samalla kun se turhaan tavoitti ketterää, alastonta olentoa, joka vikkelästi livahti sen käsistä.

Raivon ja kauhun mylvähdykset pääsivät kaatuneen kuninkaan takana seisovilta uroksilta, kun ne murhan himo villissä pienessä sydämessään ryntäsivät eteenpäin Korakia ja Akutia vastaan; mutta vanha apina oli liian viisas antautuakseen sellaiseen epätasaiseen otteluun. Neuvoa poikaa peräytymään olisi nyt ollut turhaa, ja sen Akut tiesi. Sekunninkin tuhlaaminen kehoituksiin olisi sinetöinyt heidän kummankin kuolemantuomionsa. Oli vain yksi ainoa keino, ja sitä Akut käytti. Tarttuen poikaan vyötäisistä hän nosti hänet ilmaan, kääntyi ja vilisti toista puuta kohti, jonka oksat riippuivat matalalla kentän yläpuolella. Aivan heidän kintereillään parveili kamala joukko; mutta vaikka Akut olikin vanha ja hänellä oli kannettavanaan rimpuileva Korak, oli hän kuitenkin vainoojiansa nopeampi.

Yhdellä hyppäyksellä apina tavoitti matalan oksan ja ketterästi kuin marakatti se kiepautti itsensä ja pojan turvaan. Eikä se täälläkään vitkastellut, vaan riensi öisen viidakon läpi kantaen kuormaansa turvalliseen paikkaan. Jonkun aikaa ajoivat urokset heitä takaa; mutta kun nopeammat pääsivät hitaammista edelle ja havaitsivat joutuneensa tovereistaan erilleen, luopuivat ne ajosta ja pysähtyivät karjumaan ja kiljumaan, kunnes viidakko värähteli niiden hirveästä mölystä. Sitten ne kääntyivät ja palasivat amfiteatteriin.

YHDEKSÄS LUKU

Kolmisin

Onnettomana samoili Korak ilman päämäärää viidakossa päivää jälkeen, kun oli isoilta apinoilta saanut niin tylyn vastaanoton. Hänen sydämensä oli pettymyksestä raskas. Tyydyttämätön kostonhimo kyti hänen povessaan. Hän katseli vihantuntein viidakkomaailman asukkaita, paljasti uhkaavasti terävät hampaansa ja murisi niille, jotka tulivat hänen aistiensa ulottuville. Hänen isänsä varhaisen elämän vaistot olivat hänessä voimakkaina ja niitä oli tehostanut kuukausien seurustelu luontokappalten kanssa, joilta nuorukaisen matkimiskyky oli omaksunut lukemattomia erämaan petoeläinten pikku ominaisuuksia.

He liikkuivat tuulen suuntaan verkalleen ja varovasti, koska jokainen eläin, joka mahdollisesti metsästeli heidän etupuolellaan, oli heitä edullisemmassa asemassa, keveä viima kun löyhytteli heidän hajunsa sen sieraimiin. Äkkiä pysähtyivät molemmat yhteen aikaan. Kaksi päätä kuunteli kallellaan. He seisoivat siinä liikkumattomina kuin kovasta kalliosta hakatut kuvapatsaat. Ei lihaskaan värähtänyt. Muutaman silmänräpäyksen he pysyivät siinä asennossa, mutta sitten astui Korak hiljaa muutaman metrin eteenpäin ja hyppäsi vikkelästi puuhun. Akut seurasi hänen kintereillään. Kumpikaan ei ollut aiheuttanut mitään melua tai rasahdusta, jonka ihmiskorva olisi erottanut kahdentoista askeleen päähän.

Pysähtyen usein kuuntelemaan he hiipivät eteenpäin puiden välitse. Että molemmat olivat kovin ymmällä, ilmeni kysyvistä katseista, joita he tuon tuostakin loivat toisiinsa. Vihdoin näki poika vilahduksen satakunnan metrin päässä olevasta vaajavarustuksesta, jonka takaa kohosi muutamain vuohennahkaisten telttojen huiput ja alkuasukas-majojen olkikattoja. Hänen huulensa venähti julmaan irvistykseen. Mustia! Kuinka hän niitä vihasikaan! Hän viittasi Akutia jäämään paikoilleen siksi aikaa kun hän meni vakoilemaan.

Onnettomia ne poloiset kyläläiset, joiden kimppuun Tappaja nyt karkaisi! Pujotellen itsensä puiden alioksien välitse, hypäten ketterästi toisesta viidakon jättiläisestä toiseen, missä välimatka ei ollut liian pitkä, tai kiepauttaen itsensä toiselta kädenkannattimelta toiselle, hiipi Korak hiljaa kylään päin. Hän kuuli ääntä vaajavarustuksen takaa, ja sitä kohti hän suuntausi. Iso puu riiputti oksiaan aitauksen puolelle, juuri sillä kohtaa, mistä ääni kuului. Siihen hiipi Korak. Keihäs oli valmiina hänen kädessään. Hänen korvansa kertoivat hänelle ihmisolennon läsnäolosta. Hänen silmänsä tarvitsivat vain yhden ainoan vilkaisun näyttääkseen hänelle hänen maalitaulunsa, jolloin heittoase singahtaisi kohti kuin salama. Keihäs kohotettuna hän ryömi puun oksilla, tuijottaen alaspäin, etsiäkseen äänen omistajan.

Vihdoin hän näki ihmisen selän. Keihästä pitelevä käsi ponnahti asentoon, kerätäkseen voimia rautakärkisen heittoaseen syöksemiseksi mitään aavistamattoman uhrin ruumiin lävitse. Ja sitten Tappaja pysähtyi. Hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen maalitaulunsa paremmin. Varmempaa tähtäystä vartenko? Vai oliko pienen ruumiin siroissa viivoissa ja lapsekkaissa muodoissa tuolla hänen alapuolellaan ollut jotakin hillitsemässä murhanviettiä, joka hänen suonissaan riehui?

Hän laski keihäänsä varovasti alemmaksi, niin että se ei kahistelisi lehtiä tai rasahtelisi oksia vastaan. Hiljaa hän kyyristyi mukavaan asentoon isolle puunhaaralle ja siinä hän loikoi, silmät suurina katsellen ja ihmetellen olentoa, jota surmaamaan hän oli hiipinyt -- pientä tyttöstä, pähkinänruskeaa pikkuneitoa. Irvistys oli hävinnyt hänen huuliltaan. Hänen ilmeensä kuvasti vain mielenkiintoista tarkkaavaisuutta -- hän koetti saada selville, mitä tyttönen hommaili. Äkkiä ilmestyi leveä virnistys hänen kasvoilleen, sillä tytön kääntäessä ruumistaan oli tullut näkyviin Gikan norsunluinen pää ja rotannahkainen vartalo -- Gikan puupuikoista tehdyt jäsenet ja sen kurja ulkoasu. Tyttönen kohotti kolhitut kasvot omiaan kohti ja keinutellen itseään edestakaisin hymisi nukelleen valittavaa arabialaista kehtolaulua. Hempeämpi valo kirkasti Tappajan silmät. Pitkän hetken, joka hänestä kului varsin nopeasti, loikoi Korak, katse kiinnitettynä leikkivään lapseen. Kertaakaan hän ei ollut nähnyt tyttöä suoraan kasvoihin. Enimmäkseen hän näki vain kasan aaltoilevaa mustaa tukkaa, pienen ruskean olkapään pilkistämässä sivulta, siltä kohtaa, jossa hänen ainoa hameensa oli kiinnitetty kainalon alle, ja siron polven pistämässä esiin puvun alta tytön istuessa jalat ristissä maassa. Kun pää kallistui hänen korostaessaan jotakuta äidillistä kehoitustaan välinpitämättömälle Gikalle, vilahti joskus näkyviin pyöreä poski ja viehättävä pikku leuka. Milloin hän heristi nuhtelevasti pientä sormeaan Gikalle, milloin taas puristi rintaansa vasten tämän ainoan olennon, jolle saattoi tuhlata lapsellisen hellyytensä mittaamatonta rikkautta.

Hetkiseksi unohtaen verisen tehtävänsä salli Korak keihästä pitelevien sormiensa hiukan heltyä pelottavan aseen varresta. Se luisui, melkein putosi; mutta siitä Tappaja havahtui. Hän muisti tarkoituksensa hiipiessään salavihkaa ääntä kohti, joka oli kiinnittänyt hänen kostonhimoisen huomionsa. Hän vilkaisi keihääseen, sen kuluneeseen kädensijaan ja julmaan, väkäiseen kärkeen. Sitten hän jälleen loi silmänsä; edessään olevaan siroon olentoon. Mielikuvituksessaan hän näki raskaan aseen viuhahtavan alaspäin. Hän näki sen lävistävän pehmeän lihan, tunkeutuvan syvälle nuorteaan ruumiiseen. Hän näki naurettavan nuken putoavan omistajattarensa sylistä ja viruvan hajasäärin ja surkeana tyttösen vavahtelevan ruumiin vieressä. Tappajaa puistatti, hän muljautti vihaisen katseen keihään elottomaan rautaan ja puuhun, ikäänkuin ne olisivat olleet osana tajullisesta häijymielisestä olennosta.

Korak tuumi, mitä tyttö tekisikään, jos hän äkkiä pudottautuisi oksalta hänen viereensä. Kaiketikin se juoksisi parkuen tiehensä. Sitten tulisivat kylän miehet keihäineen ja pyssyineen ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ne joko tappaisivat hänet tai ajaisivat pois. Pala nousi pojan kurkkuun. Hän ikävöi oman lajinsa seuraa; vaikka tuskin aavisti kuinka suuresti. Hän olisi mielellään livahtanut alas tyttösen viereen ja puhutellut häntä, vaikka kuulemistansa sanoista käsittikin, että hän puhui outoa kieltä. Olisivathan he voineet haastaa merkeillä. Se olisi ollut parempi kuin ei mitään. Ja tytön kasvotkin hän olisi halunnut nähdä. Ja noista vähäisistä vilahduksista arvasi Jack hänet kauniiksi. Mutta voimakkaammin vaikutti häneen tytön hellä luonne, joka ilmeni tämän niin äidillisesti vaaliessa nukenkuvatustansa.

Vihdoin hän keksi keinon. Hän kiinnittäisi tytön huomion ja rauhoittaisi hänet hymyilevällä tervehdyksellä pitemmän välimatkan päästä. Ääneti pujottelihe hän takaisin etäämmälle puuhun. Hänen aikomuksensa oli huutaa tytölle vaajavarustuksen takaa, suoden hänelle sen turvallisuuden tunteen, jonka hän arvelisi tukevan väliaidan tuottavan.

Hän oli tuskin lähtenyt paikaltaan puusta, kun hänen huomiotaan herätti äänekäs melu kylän toisella laidalla. Hiukan siirryttyään hän saattoi nähdä portin pääkujan äärimmäisessä päässä. Joukko miehiä, naisia ja lapsia oli juoksemassa sitä kohti. Se lensi auki ja vastakkaiselta sivulta tuli näkyviin karavaanin alkupää. Portista sisälle tulvi kirjava jono -- mustia orjia ja pohjoisten erämaiden tummaihoisia arabialaisia, noituvia kameelinajajia, jotka hoputtivat oikuttelevia juhtiansa, liiaksi kuormitettuja aaseja, jotka, korvat surkeasti lotkossa, stoalaisen kärsivällisesti alistuivat isäntiensä julmaan kohteluun, vuohia, lampaita ja hevosia. Kylään ne kaikki saapuivat kookkaan, juron vanhuksen perästä, joka ratsasti, tieltään kaikkoavia tervehtimättä, suoraan ison vuohennahkaisen kylän keskustassa sijaitsevan teltan eteen. Siellä hän puhutteli ryppyistä ämmää.

Mukavalta tähystyspaikaltaan näki Korak sen kaiken. Hän havaitsi vanhan miehen tekevän kysymyksiä neekeriakalle, ja sitten hän näki viimemainitun osoittavan kylän syrjäiseen nurkkaan sen puun suuntaan, jonka alla tyttönen leikki. Paikan kätkivät pääraitilla seisovilta välillä olevat arabialaisten teltat ja alkuasukkaiden hökkelit. Mies oli varmaan tytön isä, ajatteli Korak. Ukko oli ollut poissa ja kotiin palattuaan ajatteli hän ensimmäiseksi pientä tytärtään. Kuinka iloiseksi tyttönen tulisikaan hänet nähdessään! Kuinka se juoksisikaan heittäytymään isän syliin, joka puristaisi lapsen rintaansa vasten ja peittäisi suudelmilla. Korak huokasi. Hän ajatteli omaa isäänsä ja äitiänsä, jotka olivat kaukana Lontoossa.

Hän palasi paikalleen puuhun tytön yläpuolelle. Jollei hänelle itselleen ollutkaan tarjolla tämänlaatuista onnea, tahtoi hän toki nauttia muiden onnesta. Kenties hän tutustuttamalla vanhuksen itseensä saisi luvan silloin tällöin saapua ystävänä kylään. Maksaisi vaivan sitä yrittää. Hän tahtoi odottaa kunnes vanha arabialainen oli tervehtinyt tytärtään, jolloin hän rauhanmerkillä ilmaisisi läsnäolonsa.

Arabialainen asteli hiljaa tyttöä kohti. Tuossa tuokiossa hän olisi tyttärensä vieressä, ja kuinka tämä siitä hämmästyisi ja riemastuisikaan. Korakin silmät säteilivät odotuksesta -- ja siinä jo seisoikin vanha mies pienen tytön takana. Hänen ankarat vanhat kasvonsa olivat yhä jäykkinä. Lapsi ei vielä ollut huomannut hänen saapumistansa. Se leperteli vain äänettömälle Gikalle. Vanha mies yskäisi. Säpsähtäen vilkaisi tyttö nopeasti olkansa yli. Korak näki nyt täydellisesti hänen kasvonsa. Ne olivat hyvin kauniit suloisessa ja viattomassa lapsellisuudessaan -- kaikki piirteet pehmeitä ja herttaisia. Poika näki hänen isot, tummat silmänsä. Hän odotti onnellista rakkaudenvälähdystä, jonka jälleennäkeminen virittäisi; mutta sitä ei niihin tullut. Sensijaan kuvastui silmissä, suun ilmeessä ja ruumiin jännittyneessä, lyyhistyvässä asennossa kauhua, mykkää jähmetyttävä kauhua. Synkkä hymy värähti arabialaisen ohuilla, tylyillä huulilla. Tyttö yritti hiipiä pois; mutta ennenkuin hän ehti vanhuksen ulottuvilta, potkaisi tämä häntä raa'asti, niin että lapsi lensi suin päin ruohikkoon. Sitten mies astui luo tarttuakseen häneen ja piestäkseen häntä tapansa mukaan.

Puussa väijyi peto heidän yläpuolellaan, missä hetkistä aikaisemmin oli ollut poika, -- peto, jonka sieraimet avartuivat ja hampaat paljastuivat, -- raivosta vapiseva peto.