Part 6

Kun Akut huomasi, että poikaa ei ollutkaan takana, kääntyi hän tätä etsimään. Hän oli ehtinyt palata vain vähän matkaa, kun äkkiä ja hämmästyneenä pysähtyi nähdessään kummallisen olennon lähestyvän puiden välitse. Se oli poika, mutta oliko se mahdollista? Hänen kädessään oli keihäs ja selässä riippui soikea kilpi, jollaisia heidän kimppuunsa hyökänneillä mustilla sotureilla oli ollut; nilkoissa ja käsivarsissa oli rauta- ja vaskirenkaita, ja nivusvaate oli kiedottuna hänen vyötäisilleen. Sen laskoksiin oli pistetty veitsi. Nähdessään apinan riensi poika näyttämään hänelle voitonmerkkejänsä. Ylpeänä osoitti hän jokaista vastikään hankkimaansa esinettä ja kertoi kerskuen urotyönsä yksityiskohdista. "Paljain käsin ja hampaillani minä hänet surmasin", sanoi hän. "Olisin halunnut päästä, heidän ystäväkseen, mutta he tahtoivat mieluummin olla vihollisiani. Ja nyt kun minulla on keihäs, näytän Nunnallekin, mikä minä vihollisena olen! Ainoastaan valkoihoiset ihmiset ja isot apinat, Akut, ovat ystäviämme. Niitä me etsimme; kaikkia muita on meidän vältettävä tai tapettava ne. Sen olen viidakossa oppinut."

He kiersivät vihamielisen kylän sivuitse ja palasivat tolalleen rantaa kohti. Poika oli hyvin ylpeä uusista aseistaan ja koristuksistaan. Hän harjoitteli alituisesti keihäällänsä, heitellen sitä tuntikausia kaikenlaisiin eteensä sattuviin esineihin heidän kiirettä pitämättä samoillessaan, kunnes saavutti sellaisen taidon, mikä vain nuorille lihaksille on niin lyhyen harjoituksen jälkeen mahdollinen. Kaiken aikaa oli Akut kasvatuksessa hänen ohjaajanansa. Ei enää ollut ainoatakaan jälkeä viidakossa, joka ei olisi pojan tarkoille silmille ollut avoin kirja, ja nekin epämääräiset jäljet, joita sivistynyt ihminen ei aisteillaan laisinkaan huomaa ja jotka hänen villille serkulleen ovat vain osittain havaittavissa, tulivat innokkaalle pojalle perin tutunomaisiksi. Hän kykeni hajusta erottamaan lukemattomat kasvinsyöjäin lajit ja myös pelkästään sen ihosta erittyvän huurun lisääntymisestä tai vähenemisestä ilmassa tuntemaan, oliko elukka lähenemässä vai kulkiko se poispäin. Eikä hän kaivannut silmiensä todistusta tietääkseen, oliko tuulen päällä kaksi tai neljä leijonaa -- sadanko metrin vai kilometrin päässä.

Paljon tästä oli Akut hänelle opettanut, mutta paljoa enemmän siinä oli vaistomaista tietoa -- isältä perittyä omituista aavistusta. Hän oli alkanut rakastaa viidakkoelämää. Alituinen älyn ja vaistojen kamppailu varovaisten ja varomattomien polulla öin päivin vaanivia tuhoavia vihollisia vastaan vetosi siihen seikkailuhenkeen, joka sykkii alkuperäisen Aatamin jokaisen täysiverisen pojan sydämessä. Mutta vaikka hän tätä elämää rakasti, ei hän ollut sallinut itsekkäiden toivomustensa hälventää velvollisuudentunnetta, joka oli saanut hänet käsittämään, kuinka siveellisesti rikollinen hänen seikkaileva karkaamisensa Afrikkaan pohjaltaan oli. Isän ja äidin rakkaus eli voimakkaana hänen sydämessään -- liian voimakkaana salliakseen hänen täysin siemauksin nauttia onnesta, joka epäilemättä tuotti näille monta surunpäivää. Ja siksipä hän pysyi hellittämättä päätöksessään etsiä rannikolta satama, lähettääkseen itsestään tietoja kotiin ja saadakseen rahoja Lontooseen palatakseen. Samalla hän tunsi itsensä varmaksi, että nyt voisi taivuttaa vanhempansa sallimaan hänen viettää ainakin osan ajastaan niillä afrikkalaisilla tiluksilla, jotka hän kodissaan kuulemistansa huolimattomista, tilapäisesti virketyistä sanoista päätellen tiesi isänsä omistavan. Se olisi jotakin -- ainakin parempaa kuin kuluttaa elinaikansa kaavoihin puristuneen sivistyksen kyllästyttävien nautintojen ja rajoitusten puitteissa.

Ja niin hän oli pikemminkin tyytyväinen heidän rannikkoa kohti samoillessaan, sillä samalla kun hän nautti saloseudun vapautta ja sen villejä riemuja, tunsi hän omantuntonsa keveäksi, koska tiesi tekevänsä kaiken voitavansa palatakseen vanhempainsa luo. Hän toivoikin tapaavansa jälleen valkoihoisia -- omia heimolaisiaan, -- sillä monessa tilaisuudessa hän oli ikävöinyt muuta seuraa kuin ison apinan. Seikkailu mustien kanssa ärsytti yhä hänen mieltänsä. Hän oli lähestynyt heitä niin viattoman toverillisesti ja niin lapsellisen varmana vieraanvaraisesta vastaanotosta, että hänen kokemansa kohtelu oli pahoin kolhinut nuoren sydämen ihanteita. Hän ei enää pitänyt mustaa miestä veljenään, vaan pikemminkin yhtenä verenhimoisen viidakon lukemattomista vihollisista -- petoeläimenä, joka neljän jalan asemesta käveli kahdella.

Ja niin kuluivat päivät, ja metsästyksestä ja kiipeilystä kehittyivät pojan lihakset ja hänen ketteryytensä lisääntyi, niin että Akutkin, joka olikin laiskanläntä, ihmetteli oppilaansa urheutta. Ja todetessaan riemukseen suuren voimansa kävi poika varomattomaksi. Hän samoili viidakkoa pää pystyssä, vaaraa uhmaten. Akutin paetessa puihin heti kun tunsi Numan hajun, poika vain nauroi eläinten kuninkaalle vasten naamaa ja asteli uljaasti sen ohitse. Hyvä onni suosi häntä pitkän aikaa. Hänen tapaamansa leijonat olivat kai ruuasta kylläisiä tai ehkä ne niin hämmästyivät alueelleen tunkeutuneen oudon olennon rohkeudestakin, että hyökkäystuumat kaikkosivat niiden mielestä, kun ne silmät muljollaan katselivat hänen lähestymistään ja poistumistaan. Mikä lienee syy ollutkin, totta on, että poika monissa tilaisuuksissa sivuutti jonkun ison leijonan muutaman askeleen päästä, sen vain hiukan murahtaessa varoitukseksi.

Mutta kaksi leijonaa ei silti ehdottomasti ole aivan samanlaisia luonteeltaan ja sävyltään. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin ihmissukuun kuuluvat olennot. Siitä, että kymmenen leijonaa menettelee samoin samankaltaisissa olosuhteissa, ei voi päättää, että yhdestoistakin niin tekee, -- hyvin mahdollisesti se käyttäytyy toisin. Leijona on hermoiltaan korkealle kehittynyt eläin. Se ajattelee ja tekee siis johtopäätöksiä. Kun sillä on hermosto ja aivot, on sillä myöskin luonnonlaatu, johon ulkonaiset syyt vaikuttavat eri tavoin. Eräänä päivänä poika tapasi yhdennentoista leijonansa. Se käveli pienen tasangon yli, jolla kasvoi vähäisiä pensasryhmiä. Akut oli muutaman askeleen päässä vasemmalla pojasta, joka ensimmäiseksi huomasi Numan läsnäolon.

"Juokse, Akut!" huusi poika nauraen. "Numa on kätkeytyneenä pensaisiin oikeallani. Riennä, vilistä nyt pikaisesti puihin, Akut! Minä, Tarzanin poika, suojelen sinua", ja poika pysyi nauraen suunnallaan, joka vei hänet aivan läheltä pensaikkoa, jossa Numa oli piilossa.

Apina huusi hänelle kehoittaen tulemaan pois, mutta poika vain heilutti keihästään ja suoritti tilapäisen sotatanssin osoittaakseen halveksumistaan eläinten kuningasta kohtaan. Hän tuli yhä lähemmäksi pelottavaa surmaajaa, kunnes leijona äkkiä vihaisesti murahtaen kohosi makuusijaltaan vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä nuorukaisesta. Isokokoinen eläin oli tämän viidakon ja erämaan valtias. Pitkä pörröinen harja peitti sen hartioita. Leuoissa oli julmat raateluhampaat. Sen keltaisenvihreistä silmistä leimusi vihaa ja uhmaa.

Surkean tehoton keihäs kädessään käsitti poika pian, että tämä leijona oli toisenlainen kuin hänen ennen kohtaamansa, mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle peräytyäkseen. Lähin puu oli usean metrin päässä vasemmalla, -- leijona saattoi olla jo hänen kimpussaan ennenkuin hän oli ehtinyt matkan puoliväliin, eikä kukaan, joka tuota eläintä nyt katseli, voinut epäillä sen hyökkäysaikeita. Leijonan takana oli oaspuu, vain muutaman jalan päässä siitä. Se oli läheisin turvapaikka mutta Numa oli sen ja saaliinsa välillä.

Pojan tuntiessa pitkän keihäänvarren kädessään ja nähdessä puun leijonan takana, juolahti hänen mieleensä ajatus -- takaperoinen, naurettava, epätoivon synnyttämä ajatus. Mutta nyt ei ollut aikaa punnita mahdollisuuksia, -- oli vain yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus, ja sen vähäisen tilaisuuden tarjosi oaspuu. Jos leijona hyökkäisi, olisi myöhäistä, -- pojan oli hyökättävä ensin, ja Akutin eikä vähemmin Numan kummastukseksi loikkasi hän nopeasti petoa kohti. Vain sekunnin ajan oli leijona hämmästyksestä hievahtamatta, ja siinä sekunnissa pani Jack Clayton koulussa oppimansa tempun kovan koetuksen alaiseksi.

Hän juoksi suoraan villipetoa kohti pitäen keihästä varsipää edellä ruumiinsa edessä. Akut kirkui kauhusta ja hämmästyksestä. Leijona seisoi silmät muljottaen pyöreinä päässä ja odotti hyökkäystä, valmiina nousemaan takajaloilleen ja vastaanottamaan tuon yltiöpään olennon iskuilla, jotka olisivat voineet murskata puhvelin kallon.

Ihan leijonan eteen työnsi poika keihäänsä varren maahan, suoritti mahtavan hyppäyksen, ja ennenkuin hämmästynyt eläin saattoi arvata, mikä kepponen sille oli tehty, suhahti hän leijonan pään yli oaspuun raatelevaan syleilyyn; -- hän oli turvassa, mutta haavoitettuna.

Akut ei ollut koskaan nähnyt seiväshyppyä. Nyt hän tanssi oman puunsa turvassa kirkuen ärsytyksiä ja kerskumisia nolatulle Numalle, sillä välin kun poika, raadeltuna ja verta vuotaen, koetti piikkisessä turvapaikassaan sijoittua niin, että tuntisi mahdollisimman vähän kipua. Hän oli pelastanut henkensä, mutta melkoisen kärsimyksen hinnalla. Hänestä tuntui siltä, kuin ei leijona koskaan mielisi lähteä, ja vasta ummelleen tunnin varrottuaan luopui vihainen peto väijymästä ja asteli majesteettisesti pois kentän yli. Kun se oli turvallisen välimatkan päässä, irroitteli poika itsensä oaspuusta, saaden kuitenkin vielä uusia naarmuja jo muutoinkin kidutettuun lihaansa.

Kului monta päivää, ennenkuin hänen saamansa läksyn ulkonaiset merkit hävisivät; mutta vaikutus, jonka se hänen mieleensä jätti, oli sinne iäksi painunut. Sen erän perästä hän ei aiheettomasti kiusannut kohtaloa. Hän antautui myöhemmässä elämässään monesti suureenkin uhkaan, mutta ainoastaan milloin hän siten voi edistää jonkun hartaasti toivomansa päämäärän saavuttamista, -- ja hän harjoitteli sitten seiväshyppyjä.

Useita vuorokausia pysyivät apina ja poika paikoillaan puussa, jälkimäisen toipuessa terävien okaiden tuskallisista haavoista. Iso nelikätinen nuoli inhimillisen toverinsa haavoja, eikä niitä millään muulla tavoin hoideltukaan; mutta pian ne paranivat, sillä turmeltumaton iho paikkautuu helposti. Kun poika taas tunsi itsensä reippaaksi, jatkoivat toverukset matkaansa rannikolle päin, ja mieluisat aavistukset täyttivät jälleen nuorukaisen mielen.

Ja vihdoin saapui kauan odotettu hetki. He samosivat sotkuisen metsän läpi, kun pojan silmät keksivät hänen tähystellessään alemmilta oksilta, joita pitkin he vaelsivat, vanhat, mutta hyvin selvät jäljet -- jäljet, jotka saivat hänen sydämensä pamppailemaan -- ihmisen, valkoisten miesten jäljet, sillä paljaiden jalkain tallaamain joukossa oli selväpiirteiset eurooppalaismallisten saappaiden jäljet. Latu, jolla näkyi melkoinen joukko vaeltaneen, suuntausi pohjoiseen suorassa kulmassa siitä urasta, jota pitkin poika ja apina olivat rannikolle pyrkineet.

Epäilemättä nuo valkoiset miehet tiesivät lähimmän rannikkosiirtolan. Saattoivatpa juuri olla sinne matkallakin. Joka tapauksessa maksaisi vaivan tavoittaa heidät jo pelkän sen ilonkin vuoksi, jota omaan heimoon kuuluvien olentojen kohtaaminen tuottaisi. Poika oli aivan haltioissaan; hänen sydämensä pamppaili innosta ja hän joudutti matkaa sinnepäin. Akut epäröitsi. Hän ei tahtonut tietää ihmisistä. Hänelle oli nuorukainen apinatoveri, sillä olihan tämä apinakuninkaan poika. Akut koetti vieroittaa häntä tuumasta, selitellen hänelle, että he pian saapuisivat oman kansansa heimon luo, missä poika kerran vanhemmaksi tultuaan valittaisiin kuninkaaksi, kuten hänen isänsä oli ennen häntä ollut. Mutta Jack oli itsepintainen. Hän sanoi kaikin mokomin tahtovansa jälleen tavata valkoihoisia. Halusi lähettää sanoman vanhemmilleen. Akut kuunteli, ja hänen kuunnellessaan vihjaisi hänelle eläimenvaisto totuuden: poika suunnitteli paluuta omien heimolaistensa luo.

Se ajatus täytti vanhan apinan surulla. Akut rakasti poikaa, kuten oli rakastanut tämän isää, hartaan uskollisesti kuin koira isäntäänsä. Apinansydämessään ja apiananaivoissaan hän oli viljellyt toivoa, että hän ja poika eivät koskaan eroaisi toisistansa. Hän näki kaiken rakkaan kuvittelunsa haihtuvan, ja kuitenkin hän pysyi uskollisena pojalle ja hänen toivomuksilleen. Lohduttomanakin hän myöntyi pojan päätökseen seurata valkoihoisten safaria ja saattoi häntä luulonsa mukaan viimeisellä yhteisellä matkalla.

Jäljet olivat vain parin päivän vanhat, kun ystävykset ne löysivät, mikä merkitsi, että hiljalleen liikkuva karavaani oli ainoastaan muutaman tunnin matkan päässä heistä; harjaantuneet ja notkeat lihakset pystyivät kiidättämään heitä nopeasti oksien välitse takkuisen pensaskasvullisuuden yläpuolella, joka oli ehkäissyt valkoisten miesten kuormitettujen kantajain vauhtia.

Poika samosi etumaisena, innostuksen ja odotuksen kannustaessa häntä edelle toveristaan, jolle heidän päämääränsä saavuttaminen tiesi vain surua. Nuorukainen ensiksi näkikin karavaania suojaavan jälkijoukon ja valkoiset miehet, joita oli ollut niin innokas tavoittamaan.

Kömpien edellä astuvien sekavissa jäljissä laahusti tusina raskaasti kuormitettuja neekereitä, jotka uupuneina tai sairaina olivat jääneet jälemmäksi, ja heitä jälkijoukon mustat soturit tyrkkivät kärkisauvoilla, potkivat kaatuvia, riuhtaisivat heidät sitten tylysti jaloilleen ja hätyyttivät eteenpäin. Kummallakin puolella astui valkoinen jättiläinen, jonka tuuhea kellertävä parta melkein kätki hänen kasvonsa. Pojan huulet avautuivat iloiseen tervehdyshuutoon, kun hänen silmänsä ensiksi keksivät valkoiset miehet -- huutoon, joka ei sitten kajahtanut ilmoille, sillä melkein samassa muuttui hänen onnentunteensa vihaksi, hänen nähdessään, kuinka molemmat valkoiset miehet raskailla ruoskilla raa'asti suomivat neekerien alastomia selkiä poloisten horjuessa eteenpäin taakkojen alla, jotka jo aamupuolella päivää olisivat lannistaneet vahvojenkin miesten voimat ja kestävyyden.

Silloin tällöin loi jälkijoukko ja valkoiset miehet pelokkaita katseita taakseen, ikäänkuin joka hetki odottaen siltä taholta jonkun kauan odotetun vaaran toteutumista. Poika oli pysähtynyt heti karavaanin nähtyään ja seurasi nyt verkalleen tämän ruman raa'an näytelmän latua. Nyt saapui Akut hänen luokseen. Eläimestä tuntui tämä näytelmä vähemmän kauhealta kuin pojasta, mutta sittenkin iso apina murisi puoliääneen, katsellessaan avuttomien orjien kärsimää hyödytöntä kidutusta. Hän vilkaisi poikaan. Miksei tämä tavattuaan oman heimonsa olentoja rientänyt esille niitä tervehtimään? Hän kysyi sitä toveriltaan.

"Ne ovat paholaisia", jupisi poika. "Minä en matkustaisi mokomain kanssa, sillä silloin minä karkaisin niiden kimppuun ja tappaisin ne, kun ensi kerran näkisin niiden pieksevän väkeänsä, niinkuin ne nyt tekevät. Mutta", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "minä voin tiedustaa niiltä lähintä satamaa, ja sitten, Akut, voimme heidät jättää."

Apina ei vastannut mitään, ja poika hypähti maahan ja läksi ripeästi astumaan safarin perässä. Hän oli noin sadan metrin päässä, kun toinen valkoisista huomasi hänet. Mies päästi hälytyshuudon, ojensi heti kiväärinsä poikaa kohti ja laukaisi. Luoti osui juuri maalinsa eteen siroitellen turvetta ja varisseita lehtiä pojan sääriä vasten. Sekuntia myöhemmin ampuivat toinen valkoihoinen ja jälkijoukon mustat soturit vimmatusti poikaa kohti.

Jack hyppäsi loukkaantumattomana puun taakse. Päiväkausien hätääntynyt pako viidakon läpi oli ärsyttänyt Karl Jönssonin ja Sven Malbinin hermot ja täyttänyt heidän mustat sotapoikansa tolkuttomalla pelolla. Jokainen uusi ääni takaapäin toitotti heidän säikähtyneihin korviinsa sheikin ja hänen verenhimoisten seuralaistensa tuloa. He olivat hirveästi hätääntyneitä, ja alastoman valkoisen soturin äänetön esillepujahtaminen viidakosta, jonka läpi juuri olivat tulleet, hätkähdytti niin Malbinin, että tämä päästi valloilleen kaiken hillityn tarmonsa; sillä Malbin oli tuon omituisen ilmestyksen ensiksi nähnyt, ja Malbinin huuto ja laukaus hälytti toiset toimimaan.

Kun heidän hermojännityksensä oli lauennut ja he selostivat toisilleen, mitä vastaan olivat taistelleet, havaittiin, että ainoastaan Malbin oli jotakin selvästi nähnyt. Jotkut neekereistäkin vakuuttivat olennon hyvin erottaneensa, mutta heidän kuvauksensa siitä vaihtelivat niin suuresti, että Jönsson, joka ei itse ollut mitään nähnyt, oli hiukan taipuvainen asiaa epäilemään. Yksi mustista väitti, että olento oli ollut yksitoista jalkaa pitkä ja että sillä oli miehen ruumis ja norsun pää. Toinen oli nähnyt _kolme_ tavattoman isoa arabialaista suurine mustine partoineen; mutta kun jälkijoukko hermostuksestaan toivuttuansa läksi tarkastamaan vihollisen asemaa, ei se löytänyt mitään; sillä Akut ja poika olivat loitonneet epäystävällisten pyssyjen kantamilta.

Jack oli alakuloinen ja murheellinen. Hän ei ollut vielä kokonaan toipunut neekereiltä saamansa tylyn vastaanoton masentavasta vaikutuksesta, ja nyt oli hänen osakseen tullut vielä vihamielisempi kohtelu miesten taholta, jotka olivat samanvärisiä kuin hänkin.

"Pienemmät eläimet pakenevat säikähtyneinä tieltäni", jupisi hän puolittain itsekseen, "suuremmat pedot ovat minut nähdessään valmiit repimään minut palasiksi. Mustat miehet tappaisivat minut keihäillään ja nuolillaan, ja nyt ovat omat valkoiset heimolaiseni ampuneet minua ja ajaneet minut pois. Ovatko kaikki maailmaan luodut olennot minun vihollisiani? Eikö Tarzanin pojalla ole muuta ystävää kuin Akut?"

Vanha apina vetäysi lähemmäksi poikaa.

"On isot apinat", virkkoi hän. "Vain ne olisivat Akutin ystävän ystäviä. Vain isot apinat lausuvat Tarzanin pojan tervetulleeksi. Olet nähnyt, että ihmiset eivät sinusta huoli. Lähtekäämme nyt jatkamaan isojen apinain -- meidän kansamme etsimistä."

Isojen apinain kieli on kokoonpantu yksitavuisista kurkkuäännähdyksistä, joita tehostetaan eleillä ja merkeillä. Kirjaimellisesti ei sitä voi ihmiskielelle tulkita; mutta mikäli se on tulkittavissa, kuuluivat pojalle lausutut sanat siten.

Toverukset vaelsivat ääneti jonkun aikaa, senjälkeen kun Akut oli puhunut. Poika oli vaipuneena syviin ajatuksiin -- katkeriin ajatuksiin, joissa viha ja kostonhalu olivat etualalla. Vihdoin hän lausui: "No niin, Akut, menkäämme etsimään ystäviämme, isoja apinoita."

KAHDEKSAS LUKU

Apinaleirillä

Vuosi oli kulunut siitä, kun molemmat ruotsalaiset olivat kauhun vallassa paenneet maasta, jossa sheikki hallitsi. Pikku Miriam leikitteli yhä Gikan kanssa, tuhlaten lapsellista rakkauttaan nukke-rievulleen, joka ei loistopäivinäänkään omannut vähäisintäkään herttaisuutta. Mutta Miriamille oli Gika kaikki, mikä oli suloista ja ihailtavaa. Hän vuodatti kolhitun norsunluisen pään kuuroihin korviin kaikki surunsa, kaikki toiveensa ja kaikki haaveensa, sillä kaikessa toivottomuudessakin, pelätyn mahdin kynsissä, joista ei mitään pakomahdollisuutta ollut, toivoi ja odotti pikku Miriam kumminkin. Tosin olivat hänen pyrkimyksensä jokseenkin usvamaisia, yhtyen pääasiallisesti haluksi paeta Gikan kanssa johonkin etäiseen, tuntemattomaan paikkaan, jossa ei ollut sheikkejä eikä mustia syöjättäriä -- johon ei _el adrea_ päässyt ja jossa hän voisi leikitellä kaiken päivää ainoastaan kukkien, lintujen ja puunlatvoissa kisailevien pienten apinain ympäröimänä.

Tänään istua kyyhötti Miriam ison puun juurella, joka kasvoi vaajavarustuksen sisäpuolella kylän laidassa. Hän muovaili lehvätelttaa Gikalle. Teltan edessä oli muutamia puunpalasia, pieniä lehtiä ja joitakuita kiviä. Ne olivat talousesineitä. Gika keitti päivällistä. Leikkiessään rupatteli tyttönen alati toverilleen, joka parin oksan avulla oli tuettu istuvaan asentoon. Hän oli kokonaan kiintynyt Gikan taloushommiin -- niin täydellisesti, ettei huomannut yläpuolellaan leviäväin oksien hiljaista huojuntaa, kun ne taipuivat olennon painosta, joka oli sinne salavihkaa sujahtanut viidakosta.

Onnellisen tietämättömänä jatkoi tyttönen leikkiään, sillä välin kun ylhäällä tuijotti häneen kaksi silmää -- vilkkumatta, värähtämättä. Ei ollut ketään muita kuin tuo pieni tyttö tässä osassa kylää, joka oli jäänyt melkein autioksi, kun sheikki monta kuukautta sitten oli lähtenyt matkalleen pohjoista kohti.

Ja viidakossa, tunnin matkan päässä kylästä, johti sheikki palaavaa karavaaniansa kotiin päin.

Vuosi oli kulunut siitä, kun valkoiset miehet olivat koettaneet ampua poikaa ja ajaneet hänet takaisin viidakkoon jatkamaan niiden olentojen etsimistä, joilta hän vielä saattoi odottaa toveruutta, nimittäin isojen apinain. Kuukausimääriä olivat nuo kaksi vaeltaneet itäänpäin yhä syvemmälle aarniometsään. Tämä vuosi oli paljon kehittänyt poikaa -- muuttanut hänen vahvat lihaksensa teräsjänteiksi, hionut hänen metsäntuntemuksensa miltei kaamean tarkaksi, varmentanut hänen vaistonsa ja ketteryytensä puissa kiipeilemisessä ja harjaannuttanut häntä sekä luonnollisten että keinotekoisten aseiden käytössä.

Hänestä oli viimein tullut ruumiillisesti ihmeellisen voimakas ja sielunlahjoiltaan ihmeen ovela. Vaikka hän vielä oli vain poika, oli hän niin väkevä, että tukeva ihmisapina, jonka kanssa hän usein ryhtyi leikkiotteluun, ei vetänyt hänelle vertoja. Akut oli opettanut hänet taistelemaan urosapinan tavoin, eikä konsaan ollut tavattu opettajaa, joka paremmin kykeni antamaan ohjausta alkuihmisen villissä sodankäynnissä, tai oppilasta, joka oli nopsempi käyttämään mestarinsa opastuksia hyväkseen.

Toverusten etsiessä sen melkein sukupuuttoon hävinneen apinalajin laumaa, johon Akut kuului, elelivät he viidakon parhaista herkuista. Antilooppi ja seebra kaatuivat pojan keihäästä tai kellistyivät näiden kahden voimakkaan petoeläimen hyökkäyksestä, jotka karkasivat niiden niskaan joltakin riippuvalta oksalta tai väijytyspaikasta, juomarapakolle vievän polun ääressä kasvavasta pensaikosta.

Leopardin talja peitti pojan alastomuutta; mutta mikään kainoudentunne ei ollut kannustanut häntä sitä käyttämään. Hänen korvissaan viuhuneet valkoisten miesten luodit olivat herättäneet hänessä meidän kaikkienkin povessa uinuvan pedon, mutta se villi vaisto riehui voimakkaampana tässä pojassa, jonka isän oli petoeläin kasvattanut. Hän käytti leopardintaljaansa aluksi halusta näytellä sitä urhoollisuutensa merkkinä, sillä hän oli käsikähmässä tappanut pedon veitsellään. Hän huomasi taljan kauniiksi, se soveltui hänen villiin koristeluvaistoonsa, ja kun se jäykistyi ja myöhemmin alkoi murentua, koska hän ei osannut sitä valmistaa tai parkita, luopui hän siitä haikein mielin. Myöhemmin, kun hän tapasi yksinäisen, mustan soturin, jolla oli samanlainen talja, mutta pehmeä, joustava ja kaunis, koska se oli oikealla tavalla valmistettu, tarvitsi poika vain silmänräpäyksen hypätäkseen ylhäältä puunoksalta mitään pahaa aavistamattoman neekerin niskaan, upottaakseen terävän veitsensä hänen sydämeensä ja anastaakseen hyvin valmistetun vuodan.

Hän ei tuntenut mitään omantunnon kaivelua. Viidakossa on voima oikeutta, eikä kestä kauan ennenkuin se perusohje syöpyy jokaisen sen asukkaan mieleen, olkoonpa hän aikaisemmin saanut minkälaisen kasvatuksen tahansa. Että mustanaama olisi hänet tappanut, jos olisi saanut siihen tilaisuuden, sen nuorukainen hyvin tiesi. Ei hän eikä neekeri olleet sen pyhempiä kuin leijona tai puhveli, seebra tai kauris tai mikä hyvänsä niistä lukemattomista olijoista, jotka samoilivat, hiipivät, lensivät tai luikertelivat metsän tummissa sokkeloissa. Kullakin oli vain yksi ainoa henki, jota tuhannet väijyivät. Mitä enemmän vihollisia sai surmansa, sitä paremmat mahdollisuudet elellä edelleen. Niinpä poika hymyili, puki ylleen voitettunsa komeuden ja jatkoi matkaansa Akutin kanssa, heidän etsiessään, alati etsiessään vältteleviä ihmisapinoita, jotka ottaisivat heidät avosylin vastaan. Vihdoin he löysivät. Syvällä viidakossa, kätkettynä kauas ihmisten katseilta, he tapasivat sellaisen pienen luonnollisen voittelo-kentän, jolla villi tappojuhla-rummutus oli rämissyt pojan isän ammoin ollessa moisessa mukana.

Ensiksi kuulivat he pitkän matkan päästä isojen apinain rummutuksen. He nukkuivat ison puun turvissa, kun kumea ääni saapui heidän korviinsa. Molemmat havahtuivat heti. Akut oli ensimmäinen tulkitsemaan tuon omituisen poljennon.