Part 3

Ja rahallisen edun lisäksi tunsi venäläinen sydämessään voimakasta kostonhimoa, joka oli kasvanut hänen alituisesti mietiskellessään elämänsä pettymyksiä ja kärsimyksiä, jotka hän luki Tarzanin syyksi. Viimeinen eikä suinkaan pienin näistä vastoinkäymisistä oli Ajaxin kieltäytyminen ansaitsemasta hänelle rahaa. Apinan itsepäisyyden hän katsoi suorastaan Tarzanin syyksi ja tuli lopulta varmaksi siitä, että apinamies oli neuvonut isoa ihmisapinaa olemaan menemättä näyttämölle.

Paulvitshin muutoinkin ilkeän luonteen teki entistä pahemmaksi se sielullisten ja ruumiillisten kykyjen heikkeneminen ja riutuminen, joka oli kidutuksen ja puutteen aikaansaama. Kylmästä, harkitsevasta, perin nerokkaasta häijyydestä oli se rappeutunut hengenlahjoiltaan puutteellisen miehen sokeaksi, vaaralliseksi uhaksi. Kuitenkin oli hänen suunnitelmansa kyllin ovela tehdäkseen hieman epäluulonalaiseksi väitteen, että hänen sielunkykynsä vähenivät. Se takasi hänelle ensiksikin loordi Greystoken lupaaman korvauksen apinan poisviemisestä ja sitten koston sen hyväntekijälle tämän jumaloitseman pojan kautta. Se osa hänen suunnitelmastaan oli karkea ja raaka -- siitä puuttui hienosti harkittu kidutus, mikä oli ollut ominaista entisen Paulvitshin mestariotteille hänen työskennellessään rikostaiteilija Nikolas Rokoffin kanssa; mutta se turvasi Paulvitshin ainakin vastuulta, sälyttäen sen apinan niskoille, joka siten myöskin saisi rangaistuksen siitä, että oli kieltäytynyt kauemmin ylläpitämästä venäläistä.

Kaikki kortit kääntyivät Paulvitshille kuin paholaisen järjestäminä. Sattumalta kuuli Tarzanin poika isänsä kertovan äidilleen, mihin toimenpiteisiin oli ryhtynyt palauttaakseen Akutin turvallisesti sen viidakkokotiin, ja sen kuultuaan pyysi poika, että apina tuotaisiin heille, hänelle leikkitoveriksi. Tarzanilla ei olisi ollut mitään sitä suunnitelmaa vastaan; mutta lady Greystokea kauhistutti jo pelkkä ajatuskin. Jack rukoili äitiänsä, mutta kaikki turhaan. Rouva oli heltymätön, ja vihdoin näkyi poika tyytyvän äitinsä päätökseen, että apina palautettaisiin Afrikkaan ja hänet itse kouluun, josta oli ollut poissa lomalla.

Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä käydä Paulvitshin luona, vaan puuhaili muuta. Hänellä oli aina ollut runsaasti käyttövaroja, joten hän tarpeen tullen saattoi helposti kerätä muutaman satapuntasen. Osan näistä rahoista hän pani erilaisiin ostoksiin, jotka hän kenenkään tietämättä kuljetti salaa taloon, palatessaan kotiin myöhään iltapäivällä.

Seuraavana aamuna hän, annettuaan isälleen aikaa ennättää hänen edelleen ja päättää kaupan Paulvitshin kanssa, riensi venäläisen asuntoon. Tietämättä mitään miehen todellisesta luonteesta ei poika tohtinut täydellisesti luottaa häneen pelosta, että ukko ei ainoastaan kieltäytyisi häntä auttamasta, vaan ilmoittaisi koko asian isälle. Sensijaan hän pyysi lupaa saattaa Ajaxia Doveriin. Hän selitti, että vanhus siten säästyisi vaivaloisesta matkasta, samalla kun saisi pistää usean punnan kukkaroonsa, sillä poika lupasi maksaa venäläiselle hyvin.

"Siinä ei edes ole mitään pelkoa ilmitulosta", jatkoi hän, "koska minun otaksutaan matkustavan iltapäiväjunassa kouluun. Sensijaan pujahdankin tänne, sittenkun ne ovat jättäneet minut junaan. Niin voin saattaa Ajaxia Doveriin, nähkääs, ja myöhästyn koulusta vain päivän. Kukaan ei saa siitä mitään vihiä, mitään haittaa ei siitä ole, ja minä saan viettää vielä yhden päivän Ajaxin kanssa ennenkuin sen ainiaaksi menetän."

Suunnitelma soveltui mainiosti Paulvitshin omaan. Jos hän olisi tiennyt, mitä muita tuumia pojalla oli, olisi hän epäilemättä luopunut omasta kostohankkeestaan ja kaikesta sydämestään auttanut poikaa hänen suunnitelmansa toimeenpanemisessa, mikä olisikin ollut Paulvitshille parempi, jos hän olisi kyennyt lukemaan tulevaisuutta vain muutaman lyhyen tunnin eteenpäin.

Sinä iltapäivänä sanoivat loordi ja lady Greystoke pojalleen hyvästi ja saattoivat hänet turvallisesti junaan ensiluokan vaunuosastoon, jossa hän muutamassa tunnissa matkustaisi kouluun. Mutta tuskin he olivat lähteneet hänen luotaan, kun hän keräsi matkalaukkunsa, astui junasta ja meni ajurien odottelupaikalle aseman ulkopuolelle. Täältä hän otti ajurin kyyditsemään hänet venäläisen asunnolle. Sinne hän saapui hämärissä. Paulvitsh jo odotteli häntä. Mies käveli hermostuneesti lattialla. Apina oli vahvalla köydellä kytketty sänkyyn. Ensi kertaa näki Jack Ajaxin siten kytkettynä. Hän vilkaisi kysyvästi Paulvitshiin. Mies mutisi vastaukseksi, että apina kaiketikin oli arvannut joutuvansa poislähetetyksi ja että hän pelkäsi sen yrittävän karata.

Paulvitshilla oli kädessään toinen köydenpätkä. Sen päässä oli silmukka, jota hän alati hypisteli. Hän käveli kävelemistään edestakaisin huoneessa. Hänen rokonarpiset piirteensä värähtelivät hirveästi hänen mumistessaan itsekseen. Poika ei ollut koskaan nähnyt häntä tuollaisena, ja hän kävi levottomaksi. Vihdoin Paulvitsh pysähtyi huoneen vastakkaiselle sivulle kauaksi apinasta.

"Tulehan", sanoi hän pojalle, "niin näytän sinulle, kuinka sinun on köytettävä apina, jos se matkalla osoittaisi kapinan merkkejä."

Poika nauroi.

"Se ei ole tarpeellista", vastasi hän. "Ajax tekee mitä hyvänsä käsken sen tehdä."

Vanhus polki vihaisesti jalkaansa. "Tule tänne, sanon minä", toisti hän. "Jollet tee niinkuin sinua neuvon, niin et saata apinaa Doveriin -- minä en ota itselleni vastuuta sen karkaamisesta."

Yhä hymyillen astui poika lattian yli ja seisahtui venäläisen eteen.

"Käänny selin minuun", käski viimemainittu, "jotta voin näyttää sinulle kuinka voit sen nopeasti sitoa."

Poika teki työtä käskettyä ja pani kätensä selkänsä taakse, kun Paulvitsh niin määräsi. Heti livahdutti vanha mies juoksevan silmukan pojan toiseen ranteeseen, kietaisi köyden pariin kertaan hänen toisen ranteensa ympäri ja veti solmuun.

Heti kun poika oli köytetty, muuttui miehen sävy. Vihaisesti kiroten pyöritti hän vankiaan ympärinsä, kamppasi hänet ja paiskasi hurjasti lattiaan, hypäten hänen rintansa päälle, kun hän oli kaatunut. Vuoteelta mörisi apina ja tempoi kahleitansa. Poika ei huutanut -- se piirre oli peritty villiltä isältä, jolle monivuotinen kokemus viidakossa kasvatusemonsa Kaalan, ison apinan, kuoleman jälkeen oli opettanut, että kukaan ei tullut sortunutta auttamaan.

Paulvitshin sormet etsivät pojan kurkkua. Hän irvisti kamalasti vasten uhrinsa kasvoja.

"Isäsi saattoi minut turmioon", mutisi hän. "Tästä hän saa palkan. Hän luulee apinan tehneen sen. Minä sanon hänelle, että apina sen teki. Sanon jättäneeni sen yksikseen muutamiksi minuuteiksi, jolloin sinä hiivit sisälle ja apina tappoi sinut. Minä heitän ruumiisi vuoteelle, sitte kun olen kuristanut sinut hengiltä, ja kun tuon isäsi tänne, näkee hän apinan istumassa päälläsi", ja tämä kiero paholainen purskahti kaakattavaan verenhimoiseen nauruun. Hänen sormiensa puristus pojan kaulassa tiukkeni.

Heidän takanaan murisevan raivostuneen eläimen ääni kajahteli pienen huoneen seiniä vasten. Poika kalpeni, mutta mitään muuta pelonmerkkiä tai kauhunilmettä ei näkynyt hänen kasvoillaan. Hän oli Tarzanin poika. Sormien puristus kaulassa kävi tiukemmaksi. Hän hengitti vaivaloisesti, huohottaen. Apina riuhtoi vapautuakseen pidättävästä vahvasta köydestä. Kääntyen kietoi se köyden käsiinsä, niinkuin mies olisi tehnyt, ja paiskautui raskaasti taaksepäin. Vahvat lihakset pinnistyivät näkyviin pörröisen turkin alta. Kuului pirstautuvan puun rätinää, -- köysi piti, mutta osa sängyn jalkalaudasta lohkesi.

Ryskeen kuullessaan Paulvitsh vilkaisi ylös. Hänen kamalat kasvonsa kalpenivat kauhusta. Apina oli irrallaan.

Yhdellä ainoalla loikkauksella oli eläin hänen niskassaan. Mies kirkaisi. Apina riuhtaisi hänet irti pojasta. Isot sormet upposivat miehen lihaan. Vahvat keltaiset hampaat ammottivat lähellä hänen kurkkuansa -- mies rynnisteli turhaan -- ja kun pedon leuat painuivat yhteen, liiteli Aleksis Paulvitshin sielu niiden paholaisten haltuun, jotka jo kauan olivat sitä odotelleet.

Poika ponnisteli Akutin avustamana jaloilleen. Kaksi tuntia puuhaili apina pojan ohjeiden mukaan solmujen päästämisessä, joilla sen ystävän ranteet olivat sidotut. Vihdoin laukesi niiden salaisuus ja nuorukainen oli vapaa. Hän leikkasi poikki köyden, joka vielä riippui apinan ruumiista. Sitten hän avasi yhden laukuistaan ja otti esille muutamia vaatekappaleita. Hän oli laatinut suunnitelmansa hyvin. Hän ei neuvotellut elukan kanssa, joka teki kaikki, mitä hän määräsi. Yhdessä he hiipivät talosta, mutta kukaan ohikulkija ei olisi voinut havaita, että toinen heistä oli apina.

NELJÄS LUKU

Salaperäinen tapaus

Muutaman päivän kertoivat sanomalehdet turvattoman venäläisen, Mikael Sabroffin, kuolemasta hänen oman suuren aljuapinansa surmaamana. Loordi Greystoke luki siitä, ja vaikka hän erikoisen huolellisesti koetti välttää nimensä joutumista asian yhteyteen, tarkkaili hän poliisitutkinnon tuloksia ja apinan etsimistä.

Samoin kuin oli suuren yleisönkin laita, keskittyi hänen mielenkiintonsa etupäässä salaperäisen murhaajan katoamiseen. Tai ainakin siihen asti, kunnes hän muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen kuuli, että Jack ei ollut ilmoittautunut oppikouluun, jolle matkalle he olivat hänet turvallisesti toimittaneet rautatievaunuun. Vielä silloinkaan ei isä yhdistänyt poikansa katoamista apinan olopaikkaa verhoavaan salaisuuteen. Vasta kuukautta myöhemmin, kun huolellinen tutkimus oli ilmaissut sen seikan, että poika oli poistunut junasta, ennenkuin se lähti Lontoon asemalta, ja kun oli löydetty ajuri, joka oli kyydinnyt hänet vanhan venäläisen asunnolle, käsitti Apinain Tarzan, että Akutilla oli jotakin osaa hänen poikansa katoamisessa.

Siitä hetkestä aikain, jolloin ajuri oli jättänyt pojan katukäytävän viereen talon edustalle, missä venäläisellä oli majapaikkansa, ei ollut enää mitään johtolankaa. Siitä saakka ei kukaan ollut nähnyt poikaa eikä apinaa -- ei ainakaan kukaan, joka vielä oli elossa. Talon omistaja tunsi valokuvasta pojan samaksi, joka oli usein käynyt vanhuksen huoneessa. Mitään muuta hän ei tiennyt. Ja siellä, vanhan likaisen rakennuksen ovella Lontoon slummissa, joutuivat etsijät ymmälle kaikkien jälkien hävitessä.

Aleksis Paulvitshin kuoleman jälkeisenä päivänä astui Doverissa laivaan sairasta isoäitiänsä saattava nuorukainen. Vanhalla rouvalla oli paksu huntu kasvoilla, ja hän oli niin iän ja kivun murtama, että hänet täytyi kärrätä laivaan pyörätuolissa.

Poika ei sallinut kenenkään muun sysätä sairastuolia ja omin käsin auttoi hän mummon sisälle heidän loistohyttiinsä, -- eivätkä laivassa olijat sen koommin nähneet vanhaa rouvaa ennenkuin pari nousi maihin. Poika tahtoi hoitaa hytinsiivoojattarenkin toimen, selittäen että isoäidin ankara hermotauti teki jokaisen vieraan henkilön läsnäolon hänelle kovin vastenmieliseksi.

Hyttinsä ulkopuolella -- eikä kukaan laivassa tiennyt, mitä hän sen sisällä puuhaili -- oli poika aivan kuin kuka muu terve englantilainen poika tahansa. Hän seurusteli matkatoveriensa parissa, tuli päällystön erikoiseksi suosikiksi ja joutui ystävällisiin suhteisiin monen tavallisen merimiehen kanssa. Hän oli aulis ja koruton, mutta esiintyi silti arvokkaasti ja osoitti sellaista luonteenlujuutta, että se hänen monissa uusissa ystävissään herätti sekä ihailua että kiintymystä. Matkustajain joukossa oli amerikkalainen nimeltä Condon, tunnettu ammattipelaaja ja veijari, jota "kaivattiin" puolessatusinassa suurkaupungissa Yhdysvalloissa. Hän oli kiinnittänyt vähän huomiota poikaan, kunnes kerran sattumalta näki hänen ottavan esille setelitukun. Siitä alkain lyöttäytyi hän nuoren brittiläisen ystäväksi. Hän sai helposti tietää, että poika matkusti yksinään sairaan isoäitinsä kanssa, ja että heidän matkansa määränä oli pieni satamakaupunki Afrikan länsirannikolla hiukan päiväntasaajan alapuolella, että heidän nimensä oli Billings ja ettei heillä ollut mitään ystäviä vähäisessä siirtolassa, jonne olivat matkalla. Matkan tarkoituksesta huomasi Condon pojan puhuvan pidättyvästi, eikä hän siis sitä udellutkaan -- hän oli jo saanut tietää kaikki, mitä halusi.

Useita kertoja yritti Condon viekoitella poikaa korttipeliin; mutta hänen uhrinsa ei osoittanut siihen halua ja eräiden muiden miesmatkustajain synkät katseet havaitessaan päätti amerikkalainen keksiä muita keinoja siirtääkseen pojan setelitukon omaan taskuunsa.

Vihdoin tuli päivä, jolloin höyrylaiva ankkuroitsi metsäisen niemekkeen suojaan, missä pari-, kolmekymmentä rautalevyistä kyhättyä rakennusta luonnonkauniilla povella vähäpätöisenä täplänä osoitti kulttuurin koronjälkeä. Hajallaan ulkosyrjillä oli alkuasukkaiden olkikattoiset majat, somina alkuperäisessä viileydessään, sulaen sopusuhtaisesti troopillisen viidakon puitteisiin ja tehden valkoisen uranuurtajan kamalan ruman rakennustyylin sitä silmäänpistävämmäksi.

Laivan kaidepuun yli kumartuneena tähysti poika ihmiskätten rakentaman kaupungin yli kauas Jumalan kasvattamaan viidakkoon. Heikko enteellinen väristys vapisutti hänen selkäpiitänsä, ja sitten hän aivan tahtomattansa huomasi katselevansa äitinsä herttaisiin silmiin ja isän voimakkaihin kasvoihin, jotka miehekkyydessäänkin kuvastivat yhtä hellää rakkautta kuin äidin silmissä päilyi. Hän tunsi päätöksensä horjuvan. Siinä lähellä huuteli eräs laivan perämiehistä käskyjä alkuasukasten venekunnalle, joka lähestyi keventämään laivaa tähän pieneen satamaan aiotusta lastimäärästä.

"Milloin poikkeaa tänne ensimmäinen Englantiin menevä höyrylaiva?" kysyi poika.

"_Emanuelin_ pitäisi olla näihin aikoihin täällä", vastasi mies. "Ajattelin tapaavamme sen", ja hän jatkoi ohjeittensa kirkumista tummalle laumalle, joka läheni laivan kylkeä.

Pojan isoäidin laskeminen laivanpartaan yli alhaalla odottavaan kanoottiin oli jokseenkin vaikeata. Poika tahtoi aina olla hänen vieressään, ja kun mummo vihdoin oli turvallisesti saatu sijoitetuksi veneen pohjalle, joka kuljettaisi heidät rantaan, hyppäsi pojanpoika kissamaisesti hänen jälkeensä. Niin kovin huolehti hän vanhan rouva mukavasta sijoituksesta, ettei huomannut pientä kääröä, joka oli solunut esiin hänen taskustaan hänen auttaessaan vanhaa naista kannattavan köydenmutkan suoltamisessa höyrylaivan kannelta, eikä myöskään, kun se kokonaan luiskahti ulos ja putosi mereen.

Tuskin oli vene, jossa poika ja vanha nainen olivat, lähtenyt rantaan, kun Condon kutsui kanootin laivan toiselta puolelta ja tingittyään sen omistajan kanssa vihdoin astui siihen matkatavaroineen. Maihin päästyään hän pysytteli poissa kaksikerroksisen kauhistuksen näkyvistä, joka "hotellin" nimellä kerskaillen viekoitteli pahaa-aavistamattomia matkustajia nauttimaan sen monenlaisista epämukavuuksista. Oli aivan pimeä, ennen kuin hän tohti astua sisään ja tilata yösijan ja illallisen.

Eräässä toisen kerroksen takahuoneista selitti poika juuri silloin melkoisen vaivaloisesti isoäidilleen, että oli päättänyt palata Englantiin ensimmäisellä höyrylaivalla. Hän koetti saada vanhan naisen käsittämään, että tämä voi jäädä Afrikkaan, jos halusi, mutta että häntä itseään pakotti omatunto palaamaan isänsä ja äitinsä luo, jotka epäilemättä silläkin hetkellä kärsivät sanomatonta surua hänen poissaolostaan. Siitä kaikesta saattoi päättää, että hän ei ollut kertonut vanhemmilleen suunnitelmista, joita hän ja vanha rouvashenkilö olivat tehneet Afrikan erämaissa seikkaillakseen.

Ratkaisuun päästyään tunsi poika huojennusta tuskasta, joka monina unettomina öinä oli häntä ahdistanut. Kun hän sulki silmänsä ja nukkui, näki hän unta onnellisesta yhtymisestä kotiväkensä kanssa. Ja hänen uinaillessaan hiipi julma ja armoton kohtalo hänen luokseen pimeän käytävän kautta siinä rakennuksessa, jossa hän nukkui, -- kohtalo amerikkalaisen veijarin, Condonin, hahmossa.

Varovasti lähestyi mies vanhan naisen huonetta. Hän kyyristyi oven taakse kuuntelemaan, kunnes hän sisällä olevain säännöllisestä hengityksestä huomasi, että molemmat nukkuivat. Hiljaa pisti hän ohuen tiirikan lukkoon. Näppärin sormin ja pitkäaikaisen ammattikokemuksensa avulla toisten omaisuutta suojelevain salpojen ja telkien äänettömässä käsittelemisessä käänsi Condon tiirikkaa ja ovenripaa samaan aikaan. Hiljainen työkkäys oveen painoi sen hiljalleen saranoillaan liikkuvana sisäänpäin. Mies astui huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Sillä hetkellä peittivät paksut pilvet kuun. Huoneen sisusta oli tummassa verhossa. Condon hapuili vuodetta. Suojan etäisimmässä nurkassa liikkui jotakin -- liikkui niin hiipivän hiljaa, että se vei harjaantuneen murtovarkaankin hiivinnästä voiton. Condon ei kuullut mitään. Hänen huomionsa oli kokonaan keskittynyt vuoteeseen, josta luuli tapaavansa nuorukaisen ja hänen avuttoman, sairaan isoäitinsä.

Amerikkalainen etsi vain setelitukkua. Jos hän saisi sen haltuunsa ilmitulematta, niin hyvä oli; mutta jos kohtaisi vastustusta, oli hän valmistunut senkin varalta. Pojan vaatteet olivat tuolin selkänojalla vuoteen vieressä. Amerikkalaisen sormet tunnustelivat ne nopeasti -- taskuissa ei ollut mitään tukkua uusia kahisevia seteleitä. Epäilemättä olivat ne vuoteessa pielusten alla. Hän astahti lähemmäksi nukkujaa; hänen kätensä oli jo puolitiessä pieluksen alle tunkeutumassa, kun kuuta peittänyt paksu pilvi vyörähti syrjään ja huoneeseen valui kirkas valo. Samalla avasi poika silmänsä ja katsoi suoraan Condonin silmiin. Miehelle selvisi äkkiä, että poika oli yksinään vuoteessa. Silloin kävi hän kiinni uhrinsa kurkusta. Kun poika nousi häntä vastustamaan, kuuli Condon matalaa murinaa takaansa, ja sitten hän tunsi pojan tarttuvan ranteisiinsa ja huomasi noiden hoikkien valkoisten sormien kätkevän teräksiset lihakset.

Hän tunsi toiset kädet kurkussaan -- karkeat, karvaiset kädet, jotka takaa ojentuivat hänen olkapäittensä yli. Hän loi säikähtyneen katseen taaksensa, ja hiukset hänen päässänsä kangistuivat näystä, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sillä häneen takaapäin tarttunut oli ihmisenmuotoinen apina. Sen paljastetut raateluhampaat olivat lähellä hänen kurkkuaan. Poika piti hänen ranteensa kahlittuina. Kumpikaan ei äännähtänyt. Missä oli isoäiti? Condonin silmät etsivät pitkin huonetta yhdellä ainoalla, kaikki tavoittelevalla katseella. Hänen silmänsä pullistuivat kauhusta hänen käsittäessään totuuden, jonka tuo katse paljasti. Minkä kamalan salaperäisen otuksen kynsiin hän oli antautunutkaan! Raivoisasti taisteli hän irroittuakseen pojasta, jotta voisi kääntyä selkänsä takana uhkaavaa peikkoa vastaan. Riuhtaisten toisen kätensä vapaaksi hän antoi pojalle hurjan iskun kasvoihin. Tämä teko näkyi päästävän valloilleen tuhannen paholaista hänen kurkkuaan rutistelevassa olennossa. Condon kuuli matalan, villin murinan. Se oli viimeinen ääni, jonka amerikkalainen tässä elämässä kuuli. Sitten hänet riuhtaistiin takaperin lattialle, raskas ruho lankesi hänen ruumiilleen, voimakkaat hampaat iskeytyivät hänen kaulasuoniinsa, hänen päätänsä huumasi iäisyyttä reunustava äkillinen pimeys. Hetkistä myöhemmin nousi apina hänen pitkäkseen paiskatulta ruumiiltansa; mutta Condon ei sitä tiennyt, -- hän oli kuollut.

Kauhistuneena hyppäsi poika vuoteesta kumartuakseen miehen ruumiin yli. Hän tiesi, että Akut oli tappanut itsepuolustuksessa, niinkuin se oli tappanut Mikael Sabroffin; mutta mitä tehtäisiin täällä villissä Afrikassa, jossa hän oli kaukana kodista ja ystävistä, hänelle ja hänen uskolliselle apinalleen? Poika tiesi, että murhasta rangaistiin kuolemalla; hän tiesi myöskin, että apulainen saattoi joutua kärsimään kuolemanrangaistuksen yhdessä päärikollisen kanssa. Ken heitä täällä puolustaisi? Kaikki olisivat heitä vastaan. Tämä oli tuskin muuta kuin puolisivistynyt yhteiskunta, ja mahdollista oli, että aamulla laahattaisiin Akut ja hänet pois ja hirtettäisiin lähimpään puuhun, -- hän oli lukenut sellaista tapahtuneen Amerikassa, ja Afrikka oli vielä kamalampi ja villimpi kuin hänen äitinsä synnyinmaa, suuri länsi. Niin, aamulla heidät molemmat hirtettäisiin!

Eikö ollut mitään pelastusmahdollisuutta? Hän mietti ääneti muutamia minuutteja, ja sitten hän riemusta huudahtaen löi kämmeniänsä yhteen ja kääntyi tuolille asetettuja vaatteitansa kohti. Rahalla voi tehdä mitä hyvänsä! Raha pelastaisi hänet ja Akutin! Hän tunnusteli setelitukkua taskusta, jossa hänen tapansa oli ollut sitä pitää. Se ei ollut siellä! Ensin verkalleen ja sitten raivokkaalla kiireellä etsi hän vaatteittensa muut taskut. Sitten hän vaipui kontilleen ja tarkasti lattiaa. Sytyttäen lampun hän siirsi sängyn syrjään ja tunnusteli tuuma tuumalta koko lattian. Condonin ruumiin ääressä hän epäröitsi, mutta rohkaistui viimein siihen koskemaan. Vierittäen sen sivummalle haki hän rahojaan sen alta. Ne eivät olleet sielläkään. Hän arvasi, että Condon oli tullut heidän huoneeseensa ryöstöaikeissa; mutta hän ei uskonut, että varas vielä oli ehtinyt anastaa rahoja. Kun ei niitä kuitenkaan muuallakaan ollut, täytyi niiden olla kuolleella miehellä. Jack penkoi amerikkalaisen vaatteet, mutta turhaan. Yhä uudelleen ja uudelleen penkoi hän huoneen, vain palatakseen joka kerta ruumiin luo, mutta mistään hän ei voinut löytää rahojansa.

Hän oli puolittain suunniltaan epätoivosta. Mitä heidän oli tehtävä? Aamulla heidät saataisiin ilmi ja vangittaisiin. Kaikesta perimästään ko'osta ja voimasta huolimatta oli hän sittenkin vain pieni poika -- säikähtynyt, koti-ikävää poteva poika -- joka teki lapsuuden vähäisessä kokemuksessa virheellisiä johtopäätöksiä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin yhtä ainoaa räikeää tosiasiaa: he olivat tappaneet ihmisen ja olivat hurjien muukalaisten keskuudessa, jotka janosivat ensimmäisen, kohtalon heidän käsiinsä heittämän uhrin verta. Niin paljon hän oli oppinut huokeahintaisista rikosromaani-vihkosista.

Heillä täytyi olla rahaa! Jälleen hän lähestyi ruumista, tällä kertaa päättäväisenä. Apina kökötti nurkassa tarkaten nuoren toverinsa toimia. Nuorukainen alkoi kappale kappaleelta riisua amerikkalaiselta vaatteita, jotka hän kaikki huolellisesti tutki. Kenkiin asti tarkasti hän vaivojaan säästämättä, ja kun viimeinen vaatekappale oli poistettu ja tarkastettu, vaipui hän takaisin vuoteelle, silmät suurina. Ne eivät nykyisyydestä nähneet mitään, vaan ainoastaan synkän kuvan tulevaisuudesta, nimittäin kaksi ruumista ääneti riippumassa ison puun oksalta.

Kuinka kauan hän täten istui, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hänet herätti mietteistänsä alikerrasta kuuluva melu. Hypäten nopeasti pystyyn hän sammutti lampun ja mennen ovelle lukitsi sen hiljaa. Sitten hän kääntyi päättäväisenä apinaan päin. Edellisenä iltana hänellä oli ollut varma aikomus lähteä ensi tilassa kotimatkalle, pyytääkseen vanhemmiltaan anteeksi tätä hupsua seikkailua. Nyt hän tiesi, ettei voisi heidän luokseen enää koskaan palata. Hänen kätensä olivat tahratut lähimmäisen vereen. Sairaloisissa mietteissään hän oli jo kauan sitten lakannut pitämästä apinaa Condonin surmaajana. Hysteerinen kauhu oli hänen mielikuvituksessaan liittänyt syyllisyyden häneen itseensä. Rahoilla hän olisi voinut ostaa oikeutta; mutta pennitönnä -- ah, mitäpä toivoa saattoi täällä olla rahattomilla muukalaisilla!

Mutta mihin ne rahat sitten olivat joutuneet? Hän koetti muistella, milloin oli ne viimeksi nähnyt. Hän ei voinut, ja jos olisikin, ei hän silti olisi voinut selittää niiden katoamista, sillä hän ei laisinkaan ollut huomannut käärön luisumista taskustaan ja sen putoamista mereen hänen kiivetessään laivanpartaan yli vieressä odottavaan veneeseen, joka oli viemässä hänet maihin.