Part 2

"En oikein usko olevan vaaraa, että hän perii viidakon vietin minulta", vastasi puoliso, "sillä en voi käsittää, että sellainen vaisto periytyisi isältä pojalle. Ja välistä tuntuu minusta siltä, Jane, että huolenpidossasi hänen tulevaisuudestansa menet ehkäisevissä toimenpiteissäsi hieman liian pitkälle. Hänen rakkautensa eläimiin -- esimerkiksi hänen halunsa nähdä tuo opetettu apina -- on varsin luonnollista hänen ikäisessään terveessä, säännöllisesti kehittyneessä pojassa. Se, että hän haluaa nähdä Ajaxin, ei todista, että hän haluaisi naida apinan, ja jos hän tahtoisikin, niin eihän toki sinulla, Jane, ole oikeutta huutaa 'mikä häpeä!'" Ja John Clayton, loordi Greystoke, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille, nauraen hilpeästi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa, ja kumartui häntä suutelemaan. Sitten jatkoi hän vakavammin: "Et ole koskaan kertonut Jackille mitään entisestä elämästäni etkä sallinut minunkaan kertoa, ja siinä olet luullakseni tehnyt erehdyksen. Jos olisin saanut jutella hänelle Apinain Tarzanin kokemuksista, olisin varmaan voinut riistää viidakkoelämältä paljon sitä runohohdetta, joka siihen luonnollisesti liittyy sitä tuntemattomien mielessä. Silloin hän olisi voinut käyttää kokemustani hyväksensä, mutta jos viidakon vietti hänet joskus valtaa, ei hänellä ole nyt muuta opastajaa kuin omat vaikutelmansa, ja minä tiedän, kuinka raisuina ne joskus voivat vetää meitä väärään suuntaan."

Mutta lady Greystoke pudisti vain päätänsä, niinkuin oli tehnyt sata kertaa ennen, milloin tämä kysymys oli kiinnittänyt heidän huomiotansa.

"Ei, John", väitti hän, "minä en koskaan anna suostumustani siihen, että Jackin mieleen istutetaan mitään villielämän haaveita, me kun molemmat haluamme häntä varjella sellaisesta."

Oli ilta, ennenkuin jälleen puhuttiin asiasta, ja silloin sen toi esille Jack itse. Hän oli istuskellut lukemassa isoon nojatuoliin painuneena, kun hän äkkiä katsahti ylös ja alkoi puhutella isäänsä.

"Miksi", kysyi hän käyden suoraan asiaan, "en saa mennä Ajaxia katsomaan?"

"Äitisi ei sitä hyväksy", vastasi isä.

"Entä sinä?"

"Siitä ei ole kysymys", vältteli loordi Greystoke. "Riittää, että äitisi on sitä vastaan."

"Minä menen sitä katsomaan", julisti poika parin minuutin mietiskelevän äänettömyyden jälkeen. "En ole toisenlainen kuin Willie Grimsby tai joku muu niistä pojista, jotka ovat käyneet sitä katsomassa. Ei siitä ollut niille vahinkoa eikä ole minullekaan. Voisin mennä sinulle ilmoittamatta; mutta en tahdo sitä tehdä. Niinpä sanoinkin nyt etukäteen, että menen Ajaxia katsomaan."

Pojan äänessä tai sävyssä ei ollut mitään kunnioitukseni puutetta tai uhmaa. Hän vain esitti kiihkottomasti asianlaidan, Hänen isänsä saattoi tuskin hillitä hymyä tai olla ilmaisematta ihailuaan poikansa miehekkäästä menettelystä.

"Ihailen sinun vilpittömyyttäsi, Jack", sanoi hän. "Salli minunkin olla vilpitön. Jos menet luvattani katsomaan Ajaxia, niin minä rankaisen sinua. En ole koskaan antanut sinulle ruumiillista kuritusta, mutta minä varoitan sinua: jos olet tottelematon äitisi tahdolle, niin tällä kertaa sitä saat."

"Hyvä on, isä", vastasi poika. "Minä ilmoitan sinulle, kun olen käynyt Ajaxia katsomassa", lisäsi hän sitten.

Herra Mooren huone oli seinätysten hänen nuoren holhottinsa huoneen kanssa, ja opettajan tapana oli kurkistaa pojan suojaan joka ilta, kun tämä oli menossa nukkumaan. Ja tänään hän täytti sen velvollisuutensa erikoisen huolellisesti, sillä hän oli juuri saapunut neuvottelusta pojan isän ja äidin luota, ja siellä oli hänen mieleensä painettu, että hänen täytyi kaikin mokomin estää Jack käymästä konserttisalissa, jossa Ajaxia näyteltiin. Kun hän siis avasi pojan huoneen oven puoli kymmenen tienoissa, näki hän suureksi kiihtymyksekseen, joskaan ei siitä aivan kummastunut, vastaisen loordi Greystoken täysissä pukimissa kadulle mennäkseen ja ryömimässä ulos makuukammionsa avonaisesta ikkunasta. Herra Moore harppasi nopeasti lattian yli, mutta se ponnistus oli tarpeeton, sillä kuullessaan hänen olevan huoneessa ja huomatessaan joutuneensa ilmi kääntyi poika takaisin ikäänkuin luopuen suunnittelemastaan seikkailusta.

"Mihin olit menossa?" läähätti kiihtynyt herra Moore.

"Menen Ajaxia katsomaan", vastasi poika tyynesti.

"Minua kummastuttaa..." huudahti herra Moore. Mutta hetkistä myöhemmin hän kummastui monin verroin enemmän, sillä astuen hänen lähelleen tarttui poika häneen äkkiä vyötäisiltä, nosti ylös ja paiskasi kasvoilleen vuoteelle, työntäen pään syvälle pehmeään pielukseen.

"Olkaa hiljaa", kehoitti voittaja, "tai minä tukehdutan teidät."

Herra Moore ponnisteli, mutta turhaan. Mitä muuta Apinain Tarzan lienee pojalleen perinnöksi antanutkin, oli tämä ainakin saanut melkein yhtä ihmeelliset ruumiinvoimat kuin hänellä itsellään oli sillä iällä ollut. Opettaja oli kuin tahdasta pojan käsissä. Polvistuen hänen ruumiilleen Jack repi suikaleita raidista ja sitoi opettajan kädet selän taakse. Sitten hän käänsi hänet ja sulloi samasta aineesta tehdyn suuntukkeen hänen hampaittensa väliin, lujittaen sen uhrinsa pään taitse kierretyllä suikaleella. Kaiken aikaa hän jutteli matalalla rupatteluäänellä.

"Minä olen Wadsha -- wadshien päällikkö", selitti hän, "ja te olette Mohammed Dubn, arabialaissheikki, joka tahtoisi murhata minun kansani ja ryöstää norsunluuni", ja hän kytki herra Mooren kahlehditut nilkat takaapäin ylös, kunnes ne kohtasivat hänen kahlehditut ranteensa.

"Haa, konna! Nyt olet vihdoinkin käsissäni. Minä menen, mutta minä palajan!" Ja Tarzanin poika hyppäsi huoneen lattian yli ja pujahti vapauteen, laskeutuen räystäskourun laskutorvea pitkin alas.

Herra Moore kiemurteli ja ponnisteli vuoteessa. Hän oli varma tukehtumisestaan, jollei apua pian tulisi. Vauhkossa kauhussaan hänen onnistui vierittää itsensä alas vuoteelta. Putoamisen tuottama tuska ja järkytys palautti hänet jokseenkin terveesti miettimään tilaansa. Sensijaan, ettei aikaisemmin ollut hysteerisen pelkonsa vallassa kyennyt järkevästi ajattelemaan, makasi hän nyt aivan tyynenä ja koetti keksiä jotakin keinoa päästäkseen pulasta. Vihdoin hänen mieleensä juolahti, että huone, jossa loordi ja lady Greystoke olivat istuneet, kun hän heidät jätti, oli suoraan sen alapuolella, jonka lattialla hän virui. Hän tiesi, että oli kulunut melko tovi siitä, kun hän oli tullut yläkertaan, ja että he olivat saattaneet lähteä, sillä hänestä tuntui, että hän oli ponnistellut vuoteella iäisyyden yrittäessään vapautua. Mutta paras, mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää herättää alhaalla olevien huomiota, ja niinpä hän monien turhien yritysten jälkeen onnistui kohoamaan asentoon, jossa saattoi naputtaa saappaansa kärjellä lattiaan. Tätä hän toisteli lyhyin väliajoin, kunnes hänen vaivansa -- hänen mielestään kovin pitkän ajan päästä -- palkittiin ja hän kuuli astuntaa portaita ylöspäin ja senjälkeen kolkutuksen ovelta. Herra Moore naputti tarmokkaasti jalkaterällään -- hän ei voinut vastata muulla tavoin. Kolkutus uudistui hetkisen äänettömyyden perästä. Jälleen naputti herra Moore. Eivätkö ne koskaan avaisi ovea! Vaivaloisesti kieritti hän itsensä apua kohti. Jos hän saisi selkänsä työnnetyksi ovea vasten, voisi hän silloin naputtaa sen alaosaan, jolloin hänet varmaan kuultaisiin. Kolkutus uudistui vähän äänekkäämpänä ja vihdoin kuului ääni huutavan: "Nuori herra Jack!"

Siellä oli yksi talon palvelijoista -- herra Moore tunsi miehen äänen. Hän oli vähällä revähdyttää verisuonen, yrittäessään suuntukkeensa lävitse huutaa: "Tulkaa sisälle!" Hetkisen perästä kolkutti mies jälleen oikein äänekkäästi ja kutsui taaskin poikaa nimeltä. Kun ei saanut mitään vastausta, käänsi hän ovenrivan nuppia, ja samassa valtasi opettajan uusi jähmetyttävä kauhu, -- hän oli huoneeseen astuessaan itse lukinnut oven jälkeensä.

Hän kuuli palvelijan useaan kertaa yrittävän avata ovea ja lähtevän sitten pois. Siihen herra Moore pyörtyi.

Sillävälin nautti Jack täysin siemauksin varkain hankittuja riemujaan konserttisalissa. Hän oli päässyt tuohon ilontemppeliin juuri kun Ajaxin esitys alkoi ja ostettuaan aitiopaikan nojasi nyt kaidepuun yli, henkeään pidätellen ja tarkaten, silmät suurina ihmettelystä, ison apinan jokaista liikettä. Kesyttäjä äkkäsi pian pojan kauniit, innostuneet kasvot, ja koska yhtenä Ajaxin loistonumeroista oli pistäytyä esityksensä aikana yhteen tai useampaan aitioon muka kauan kadoksissa ollutta sukulaistaan etsimään, kuten kesyttäjä selitti, arveli mies olevan tehokasta lähettää apina kauniin pojan luo, joka varmaan kovin säikähtyisi pörröturkkisen, voimakkaan eläimen läheisyydestä.

Kun siis tuli aika apinan palata sivuseinämän takaa vastaukseksi yleisön takaisinkutsuun, kohdisti kesyttäjä sen huomion poikaan, joka sattui istumaan yksinänsä aitiossaan. Loikaten hyppäsi iso ihmisapina näyttämöltä pojan lähelle; mutta jos kesyttäjä oli odottanut naurettavaa pelästyskohtausta, niin hän pettyi. Leveä hymy valaisi pojan kasvot, kun hän laski kätensä vieraansa karvaiselle käsivarrelle. Apina tarttui poikaan kummastakin olkapäästä ja tuijotti kauan ja totisena hänen kasvoihinsa, jälkimäisen silitellessä sen päätä ja sitä hiljaa puhutellessa.

Koskaan ei Ajax ollut uhrannut niin pitkää aikaa minkään muun henkilön tarkastamiseen. Se näytti hämmentyneeltä ja melkoisesti kiihtyneeltä, äänteli ja mölisi pojalle ja hyväili häntä niinkuin kesyttäjä ei koskaan ennen ollut nähnyt sen ihmisolentoa hyväilevän. Sitten se kiipesi aitioon ja kyyristyi maahan ihan pojan viereen. Yleisö oli riemuissaan ja riemastui vielä enemmän, kun kesyttäjä näytäntöajan loputtua yritti viekoitella Ajaxia lähtemään aitiosta. Apina ei tahtonut hievahtaa. Johtaja, joka tuskastui viivytyksestä, koetti kiirehtiä kesyttäjää; mutta kun tämä astui aitioon laahatakseen vastahakoisen Ajaxin pois, kohtasivat häntä paljastetut torahampaat ja uhkaava murina.

Yleisö oli riemusta revetä. Hurrattiin apinalle, hurrattiin pojalle, huudettiin ja ilkuttiin kesyttäjälle ja johtajalle, joka onneton oli varomattomasti saapunut paikalle ja yritti auttaa kesyttäjää.

Vihdoin oli kesyttäjä epätoivoissaan, ja käsittäen, että tämä kapinallisuuden näyte kallisarvoisen elätin taholta voisi vastaisuudessa tehdä eläimen näyttelytarkoituksiin kelpaamattomaksi, jollei sitä heti taltutettaisi, oli hän rientänyt noutamaan pukuhuoneestaan paksun ruoskan. Sillä varustettuna hän palasi nyt aitioon; mutta vain kerran uhattuaan sillä Ajaxia näki hän yhden asemesta edessään kaksi raivostumitta vihollista, sillä poika oli hypännyt pystyyn ja siepattuaan tuolin seisoi apinan vieressä valmiina puolustamaan uutta ystäväänsä. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää hymyilleet. Harmaissa silmissä oli välke, joka sai kesyttäjän pysähtymään, ja pojan vieressä seisoi iso ihmisapina muristen ja taisteluvalmiina.

Mitä olisi voinut tapahtua, jollei olisi ajoissa sattunut keskeytystä, sitä saattaa vain aavistella. Mutta että kesyttäjä olisi saanut ankaran kurituksen, ellei pahempaa, ilmeni selvästi molempain häntä katselevien vastustajain asennosta.

Säikähdyksestä kalpein kasvoin riensi palvelija Greystoken kirjastohuoneeseen ilmoittamaan, että oli tavannut Jackin oven lukittuna eikä ollut kyennyt saamaan moniin kolkutuksiinsa ja kysymyksiinsä muuta vastausta kuin kummallisen naputtavan äänen ja laahausta, ikäänkuin olisi ruumis liikkunut lattialla.

Harpaten neljä askelmaa kerrallaan nousi John Clayton yläkertaan vieviä portaita. Hänen vaimonsa ja palvelija riensivät hänen perässään. Kerran hän huusi kovalla äänellä poikansa nimeä; mutta kun ei saanut mitään vastausta, paiskasi hän painavan ruhonsa jättiläislihastensa kaikella heikkenemättömällä voimalla raskasta ovea vasten. Rautasaranain paukahdellessa poikki ja puun pirstoutuessa sortui este sisälle päin.

Kynnyksen vieressä virui tunnotonna herra Moore, jonka päälle ovi oli pudota mäjähtänyt. Aukosta hyppäsi Tarzan sisälle, ja hetkistä myöhemmin hohti huoneessa puolentusinan sähköpäärynän valo. Kesti pari minuuttia ennenkuin opettaja huomattiin, niin täydellisesti olivat ovenpirstaleet hänet peittäneet. Mutta vihdoin hänet kiskottiin esille, suukapula poistettiin, siteet katkottiin, ja runsas valelu kylmällä vedellä edisti hänen tajuntansa palaamista.

"Missä on Jack?" oli John Claytonin ensimmäinen kysymys. "Kuka tämän on tehnyt?" tiedusti hän sitten muistaen Rokoffin ja peläten uutta lapsenryöstöä.

Verkalleen kompuroi herra Moore pystyyn. Hänen katseensa harhaili huoneessa. Vähitellen hän sai kerätyksi hämärtyneet ajatuksensa. Hän muisti äskeisen tuskallisen kokemuksensa yksityiskohdat.

"Minä pyydän eroa toimestani, sir, ja haluan jättää sen heti kohta", olivat hänen ensimmäiset sanansa. "Ette tarvitse pojallenne opettajaa, -- hän tarvitsee villieläinten kesyttäjän."

"Mutta missä hän on?" huudahti lady Greystoke.

"Meni Ajaxia katsomaan."

Vaivoin sai Tarzan hillityksi hymyn, ja tyydytyksekseen havaittuaan, että opettaja oli pikemmin säikähtynyt kuin loukkaantunut, hän käski noutaa katetun autonsa ja ajoi erästä hyvin tunnettua konserttisalia kohti.

KOLMAS LUKU

Ystävykset

Kesyttäjän epäröidessä hetkisen ruoska ojossa aition ovella, missä poika ja apina olivat häntä vastassa, tunkeutui hänen ohitseen kookas, leveäharteinen mies ja astui sisälle. Kun pojan silmät osuivat tulijaan, kohosi hänen poskilleen lievä puna. "Isä!" äännähti hän.

Apina vilkaisi englantilaiseen loordiin ja hyppäsi sitten häntä kohti riemusta mölisten. Silmät suurina kummastuksesta pysähtyi vastatullut kuin kivettynyt. "Akut!" huudahti hän.

Poika katsoi ihmeissään ja hämillään apinasta isäänsä ja isästänsä apinaan. Kesyttäjän naama venähti hänen kuunnellessaan, mitä seurasi, sillä englantilaisen huulilta tippui apinainkielen kurkkuäänteitä, joihin häneen kiinni tarrautunut iso ihmisenmuotoinen vastasi samalla tavalla.

Kulissien takaa katseli tätä aitiokohtausta kamalasti käyristynyt ja ruma vanhus, jonka rokonarpiset kasvot vavahtelivat värveentapaisesti niillä vaihtelevista ilmeistä, osoittaen melkein kaikkia tunnelmia mielihyvän ja kauhun välisestä asteikosta.

"Kauan olen sinua etsinyt, Tarzan", puhui Akut. "Nyt kun olen sinut löytänyt, tulen viidakkoosi elääkseni siellä alati."

Mies siveli elukan päätä. Hänen aivoissaan liikkui nopea sarja muistelmia, jotka siirsivät hänet loitolle Afrikan aarniometsäin syvyyksiin, missä tämä iso ihmistä muistuttava eläin oli menneinä vuosina taistellut hänen rinnallaan olka olassa. Hän näki mustan Mugambin heiluttamassa murhaavaa ryhmysauvaansa ja heidän vieressään kauhean Sheetan, iskuhampaat paljaina ja turpajouhet törröllään; ja aivan lähellä pantterin takana parveilivat Akutin kamalat apinat. Mies huoahti. Hänessä kuohahti voimakkaana viidakkovaisto, jonka jo oli luullut kuolleeksi. Ah, kunpa hän voisi palata sinne edes yhdeksi ainoaksi kuukaudeksi, tuntea jälleen lehväisten oksien hipaisevan alastonta ihoaan, vetää sieraimiinsa kuolleen, mädäntyvän kasvullisuuden ummehtunutta hajua -- joka on suitsutusta ja myrrhaa viidakossa syntyneelle, -- havaita suurten petoeläinten äänettömän hiivinnän jälessään, metsästää ja olla metsästettynä, tappaa! Kuva oli kiehtova. Ja sitten esiintyi toinen kuva -- suloiset naisen kasvot, vielä kauniit ja nuoret, ystäviä, koti, poika. Hän kohautti jättiläisolkapäitänsä.

"Se ei käy päinsä, Akut", sanoi hän; "mutta jos sinä tahdot palata, niin minä järjestän sen asian. Sinä et voisi elää onnellisena täällä -- minun ei sovi siellä."

Kesyttäjä astui esille. Apina paljasti hampaansa muristen.

"Mene hänen kanssaan", kehoitti Apinain Tarzan. "Minä tulen huomenna sinua katsomaan."

Eläin siirtyi nyrpeillään kesyttäjän viereen. John Claytonin pyynnöstä ilmoitti tämä missä he olisivat tavattavissa. Tarzan kääntyi poikaansa päin.

"Tule!" sanoi hän, ja he lähtivät teatterista. Kumpikaan ei puhunut useaan minuuttiin, sittenkun olivat nousseet autoon. Poika keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.

"Apina tunsi sinut", sanoi hän, "ja te haastoitte yhdessä apinain kieltä. Kuinka se apina sinut tunsi, ja mistä olit oppinut hänen kieltänsä?"

Ja silloin Tarzan ensi kertaa selosti lyhyesti pojalleen aikaisemman elämänsä -- syntymisensä viidakossa, vanhempainsa kuoleman ja kuinka Kaala, iso naarasapina, oli imettänyt häntä ja kasvattanut hänet lapsuudesta melkein miehuudenikään asti. Hän kertoi myöskin viidakon vaaroista ja kauhuista, suurista pedoista, jotka öin päivin vaanivat saalista, poutakausista ja rajuista syöksysateista, nälästä, kylmästä, tavattomasta kuumuudesta, alastomuudesta, pelosta ja kärsimyksistä. Hän kertoi kaikista niistä asioista, jotka sivistyneestä ihmisestä tuntuvat hirvittävimmiltä, toivoen sellaisen tiedon karkoittavan pojan mielestä kaiken ehkä synnynnäisen kaipuun viidakkoon. Mutta juuri ne tekivätkin viidakon muiston Tarzanille siksi, mitä se hänelle oli, juuri niissä sykki koko hänen rakastamansa viidakkoelämä. Ja kertoessaan hän unohti yhden asian -- pääasian, -- nimittäin sen, että innokkaasti kuunteleva nuorukainen hänen vieressään oli Apinain Tarzanin poika.

Sittenkun poika oli toimitettu vuoteeseen -- saamatta rangaistusta, jolla häntä oli uhattu, -- kertoi John Clayton vaimolleen illan tapahtumasta ja mainitsi tutustuttaneensa pojan oman viidakkoelämänsä vaiheisiin. Äiti, joka oli kauan aavistanut, että hänen poikansa täytyi kerran saada kuulla niistä hirveistä vuosista, jotka isä oli alastomana, villinä petoeläimenä samoillut viidakkoa, pudisti vain päätänsä toivoen toivottomuudessakin, että kiehtova vaisto, jonka hän tiesi elävän vielä voimakkaana isän rinnassa, ei ollut pojalle periytynyt.

Tarzan kävi seuraavana päivänä katsomassa Akutia, mutta vaikka Jack anoi päästä mukaan, ei sitä sallittu. Tällä kertaa näki Tarzan apinan vanhan rokonarpisen omistajan, jota hän ei tuntenut entisten aikojen ovelaksi Paulvitshiksi. Akutin pyyntöjen vaikutuksesta Tarzan kyseli ostaakseen apinaa; mutta Paulvitsh ei maininnut mitään hintaa, vaan lupasi miettiä asiaa.

Kun Tarzan palasi kotiin, oli Jack ylen innokas kuulemaan hänen vierailunsa vaiheista ja ehdotti lopuksi, että isä ostaisi apinan ja toisi sen kotiin. Lady Greystoke kauhistui sellaisesta tuumasta. Poika ei hellittänyt. Tarzan selitti halunneensa ostaa Akutin lähettääksensä sen takaisin viidakkokotiinsa, ja siihen äiti suostui. Jack pyysi lupaa käydä apinaa katsomassa, mutta taaskin sai hän ehdottomasti kieltävän vastauksen. Hän tiesi kuitenkin osoitteen, jonka kesyttäjä oli antanut isälle, ja kahta päivää myöhemmin hän sai vältetyksi uuden opettajansa valvonnan -- opettajan, joka oli tullut säikytetyn herra Mooren tilalle -- ja melkoisen etsinnän jälkeen sellaisessa Lontoon osassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt, löysi hän rokonarpisen vanhuksen pienen löyhkäävän asunnon. Ukko itse vastasi koputukseen ja pojan selitettyä tulleensa Ajaxia katsomaan avasi oven ja päästi hänet pieneen huoneeseen, jos hän itse ja iso apina asuivat. Ennen muinoin oli Paulvitsh ollut keikarimainen lurjus; mutta kymmenen kamalaa vuotta Afrikan ihmissyöjäin keskuudessa oli lopen hävittänyt kaiken hienostelun hänen tavoistansa. Hänen pukunsa oli rutistunut ja tahrainen. Kädet olivat pesemättä, harvat tukanhaivenet kampaamatta. Suojassa oli pelkkää likaista epäjärjestystä. Kun poika astui sisään, näki hän ison apinan istua kököttävän vuoteella, jolla oli sotkuinen ja lemuava vanuke likaisia ryijyjä ja sisustettuja peitteitä. Nuorukaisen nähdessään hyppäsi apina lattialle ja tallusti eteenpäin. Mies, joka ei edellisestä näkemästä tuntenut vierastansa ja pelkäsi apinalla olevan pahaa mielessä, astui heidän väliinsä käskien aljun pedon mennä takaisin vuoteelle.

"Se ei tee minulle pahaa", huudahti poika, "me olemme ystäviä; ja ennen se oli isäni ystävä. He tunsivat toisensa viidakossa. Isä on loordi Greystoke. Hän ei tiedä, että minä olen tullut tänne. Äiti kielsi minua tulemasta; mutta minä tahdoin nähdä Ajaxin, ja minä maksan teille, jos sallitte minun usein tulla tänne sitä katsomaan."

Hänen kuullessaan, kuka poika oli, siristyivät Paulvitshin silmät. Siitä asti, kun hän ensi kerran oli jälleen nähnyt Tarzanin teatterin kulissien takaa, oli hänen tylsistyneissä aivoisaan alkanut herätä kostonhalua. Heikoille ja rikollisille luonteenomaista on syyttää muita niistä vastoinkäymisistä, jotka ovat heidän oman häijyytensä tuloksia, ja niinpä nyt Aleksis Paulvitsh johdatteli verkalleen mieleensä menneen elämänsä tapauksia ja luki sen miehen syyksi, jonka tuhoa ja murhaa hän ja Rokoff niin hartaasti olivat yrittäneet, kaikki onnettomuudet, jotka olivat häntä kohdanneet heidän monissa tyhjiin rauenneissa juonissaan.

Hän ei ensin keksinyt mitään keinoa, kuinka voisi oman turvallisuutensa säilyttäen kostaa Tarzanille Tarzanin pojan, välityksellä; mutta että poika toisi hänelle suuria kostonmahdollisuuksia, sen hän tajusi ja siksipä hän päätti kehittää ystävyyttä nuorukaisen kanssa, toivoen että kohtalo tuonnempana osoittaisi hänelle jonkun hyvän tuuman. Hän kertoi pojalle kaikki, mitä tiesi hänen isänsä entisestä viidakkoelämästä; ja kuultuaan, että nuorukaista oli pidetty niin monet vuodet tietämättömyydessä kaikista näistä asioista, jopa kielletty käymästä eläintieteellisessä puutarhassa, ja että tämän oli täytynyt sitoa ja suukapulalla mykistää opettajansa saadakseen tilaisuuden tulla konserttisaliin Ajaxia katsomaan, arvasi hän heti, kuinka suuresti pojan vanhemmat sydämessään pelkäsivät, että poika kaipaisi viidakkoon, kuten hänen isänsä oli sinne kaivannut.

Niinpä Paulvitsh rohkaisi poikaa tulemaan usein häntä katsomaan ja käytti aina hyväkseen nuorukaisen halua kuulla tarinoita siitä villistä maailmasta, jonka Paulvitsh liiankin hyvin tunsi. Hän jätti hänet usein Akutin kanssa kahdenkesken, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän kummastuksekseen huomasi pojan voivan tehdä ajatuksensa tuolle isolle eläimelle ymmärrettäviksi -- huomasi, että poika todella oli oppinut monta sanaa ihmisapinain alkuperäisestä kielestä.

Tällä ajalla kävi Tarzan useita kertoja Paulvitshin luona. Hän näytti kovin halukkaalta ostamaan Ajaxin ja vihdoin hän sanoi miehelle suoraan, että häntä ei siihen kannustanut yksinomaan hänen oma halunsa palauttaa eläin sen kotiviidakon vapauteen, vaan myöskin hänen vaimonsa pelko, että heidän poikansa jollakin tavoin saisi tietoonsa apinan olinpaikan ja hänen kiintymyksensä eläimeen synnyttäisi hänessä seikkailuvaistoa, joka, kuten Tarzan Paulvitshille selitti, oli perin suuresti vaikuttanut hänen omaan elämäänsä.

Venäläinen saattoi tuskin pidättää hymyä kuunnellessaan loordi Greystoken sanoja, koska tuleva loordi Greystoke oli tuskin puoli tuntia sitten istunut huonosti hoidetulla vuoteella rupatellen Ajaxille yhtä sujuvasti kuin apinana syntynyt.

Tämän haastelun aikana juolahti Paulvitshin mieleen tuuma, ja sen tuloksena hän suostui ottamaan vastaan satumaisen ison summan apinasta ja rahat saatuaan luovuttamaan eläimen laivaan, joka kahta päivää myöhemmin lähti Doverista eteläänpäin, matkalle Afrikkaan. Hänellä oli kaksinainen tarkoitus suostuessaan Claytonin tarjoukseen. Ensiksikin painoi rahasumma paljon hänen vaa'assaan, koska apina ei enää ollut hänelle tulolähteenä, eläin kun johdonmukaisen itsepintaisesti kieltäytyi esittämästä temppuja näyttämöllä senjälkeen kun oli Tarzanin keksinyt. Tuntui siltä kuin se olisi sallinut tuoda itsensä viidakkokodistaan ja alistunut tuhansille uteliaille katselijoille näyteltäväksi vain siksi, että saisi tilaisuuden etsiä ammoin menettämäänsä ystävää ja isäntää, jonka löydettyään se nyt piti enempää kanssakäymistä kaiken maailman ihmisten kanssa tarpeettomana. Mutta olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, totta oli, että apinaa ei millään viekoittelulla voitu taivuttaa edes astumaan näyttämölle, ja sinä ainoana kertana, jolloin kesyttäjä koetti sitä pakottaa, oli seuraus sellainen, että mies-parka kiitti onneansa, kun suoriutui jupakasta hengissä. Hänet pelasti vain Jack Claytonin satunnainen läsnäolo, tämän kun oli sallittu tulla eläimen luo sille varattuun teatterin pukuhuoneeseen, jossa oli heti rientänyt väliin, huomatessaan että hurja eläin aikoi tosissaan tehdä tihutöitä.