Part 19

Hypättyään satulaan karautti Abdul Kamak kylän porttia kohti. Sheikki, jonka isku oli hetkeksi huumannut, kompuroi nyt jaloilleen ja kirkui täyttä kurkkua seuralaisilleen, että nämä pysähdyttäisivät arabialaisen. Tusinan verta neekerejä riensi katkaisemaan ratsastajalta pakotietä, mutta joutuivat vain hevosen jalkoihin, tai Abdul Kamak pyyhkäisi heidät syrjään pitkällä musketillaan, jolla hän huimi oikealla ja vasemmalle, kannustaessaan ratsuaan porttia kohti. Mutta siellä olisi kaiketi pitänyt voitaman estää hänen pääsynsä. Kaksi sitä vartioimaan määrättyä neekeriä työnsikin jo raskasta ovilevyä. Silloin kohosi karkulaisen pyssyn piippu. Suitset höllällä ja hevonen hurjassa laukassa, erämaan poika laukaisi kerran -- kahdesti; ja molemmat vartijat kaatuivat paikalleen portin viereen. Riemusta kiljahtaen ja heiluttaen muskettiansa korkealla ilmassa kääntyi Abdul Kamak satulassaan, nauraakseen takaa-ajajilleen vasten naamaa; sitten hän hävisi viidakon verhoon.

Raivosta kuohuen käski sheikki heti ryhtyä takaa-ajoon ja harppasi sitten nopeasti takaisin tytön luo, joka vielä istua kyyhötti pensaiden luona.

"Kuva!" tiuskasi hän. "Mistä kuvasta se koira puhui? Missä se on? Anna se heti minulle!"

"Hän otti sen", vastasi Miriam apeasti.

"Mitä se esitti?" kysyi sheikki jälleen, tarttuen raa'asti tytön hiuksiin, kiskaisi hänet pystyyn ja ravisti häntä äkäisesti. "Mitä se esitti?"

"Minua", sanoi Miriam, "siltä ajalta, kun olin pieni tyttö. Minä sieppasin sen Malbinilta, siltä ruotsalaiselta, -- kuvan takana oli vanhasta sanomalehdestä leikattu palanen."

Sheikki kalpeni raivosta.

"Mitä siihen oli painettu?" kysyi hän niin matalalla äänellä, että tyttö töin tuskin erotti hänen sanansa.

"En tiedä. Se oli ranskaa enkä minä osaa lukea ranskaa."

Sheikki näkyi tuntevan helpotusta. Hän melkein hymyili eikä enää lyönyt Miriamia sillä kertaa, vaan kääntyi ja harppasi pois, lähtiessään varoittaen tyttöä tämän erän perästä puhuttelemasta ketään muita kuin Mabunua ja häntä itseänsä.

Ja karavaanilatua pitkin ajoi Abdul Kamak laukkaavalla hevosella pohjoista kohti.

* * * * *

Kun hänen jalosukuisuutensa Morisonin ruuhi ajelehti pois haavoittuneen ruotsalaisen näkyvistä ja tähdättävistä, vaipui hän raukeana sen pohjalle ja makasi siinä monta tuntia puolihorroksissa.

Oli yö, ennenkuin hän tuli täydellisesti tajuihinsa. Ja sitten hän virui pitkän ajan katsellen tähtiä ja koettaen muistella, missä oli, miettien, mikä kumma niin vienosti keinutteli hänen makuupaikkaansa ja miksi tähtien asennot muuttuivat niin nopeasti ja ihmeellisesti. Hetkisen hän arveli näkevänsä unta, mutta kun hän yritti ravistautua valveille, palautti hänen haavansa kivistely hänen mieleensä tapaukset, jotka olivat johtaneet hänet nykyiseen tilaan. Silloin hän käsitti ajelehtivansa alkuasukkaiden ruuhessa isoa afrikkalaista virtaa alaspäin -- yksinään, haavoitettuna ja turmaan tuomittuna. -- Tuskallisesti hän ponnistausi istuvaan asentoon. Hän tunsi haavaansa nyt kivistävän vähemmän kuin oli pelännyt. Hän tunnusteli sitä hellävaroen, -- verenvuoto oli tyrehtynyt. Ehkä se olikin vain lihanaarmu eikä mitään vakavampaa. Jos se muutamaksikin päiväksi teki hänet ihan kyvyttömäksi liikkumaan, oli kuolema edessä, sillä siihen mennessä hän olisi ehtinyt liiaksi heikontua nälästä ja kärsimyksistä, voidakseen hankkia itselleen ravintoa.

Omista huolista kääntyivät hänen ajatuksensa Miriamiin. Baynes oli luonnollisesti siinä käsityksessä, että tyttö oli ollut ruotsalaisen hallussa silloin, kun hän yritti päästä leiriin, mutta hän aprikoi, kuinka tytön nyt kävisi. Jos Hanson menehtyisikin haavoihinsa, paranisiko siitä Miriamin tila? Hän jäisi yhtä lurjusmaisten miesten -- raakojen, mitä alhaisimpien villien -- käsiin. Baynes kätki kasvot kämmeniinsä ja keinutteli itseään edestakaisin, kun neitosen kohtalon kamala kuva syöpyi hänen tietoisuuteensa. Ja hän oli siihen kaikkeen syypää! Pahalla kiihkollaan hän oli temmannut puhtaan ja viattoman tytön niiden suojeluksesta, jotka häntä rakastivat, paiskatakseen hänet petomaisen ruotsalaisen ja tämän roistomaisten seuralaisten kynsiin! Ja vasta sitten, kun jo oli myöhäistä, hän oli tajunnut rikoksen suuruuden, jota itse oli miettinyt ja suunnitellut. Vasta sitten, kun oli jo myöhäistä, hän oli käsittänyt, että hänen haluansa, hänen himoansa, kaikkea hänen entisen elämänsä tunteita voimakkaampi oli äsken herännyt rakkaus, joka hehkui hänen povessaan tyttöä kohtaan. Ja saman tytön hän oli tahtonut turmella!

Hänen ainoana ajatuksenaan oli sovitus. Hän tahtoi päästä Miriamin luo ja tarpeen tullessa uhrata henkensäkin hänen puolustuksekseen. Silmillään hän etsi ruuhesta melaa, sillä hänessä oli vakiintunut päätös, heikkoudesta ja haavasta huolimatta, ryhtyä välittömään toimintaan. Mutta mela oli poissa. Hän käänsi silmänsä rantaa kohti. Kuuttoman yön pimeyden läpi häämöitti hämärästi viidakon kaamea tummuus, mutta se ei saanut hänen sydäntänsä pelosta vavahtamaan, kuten ennen. Hän ei edes ihmetellyt olevansa nyt peloton, sillä hänen ajatuksiaan askarrutti yksinomaan toisen vaara.

Kohoten vaivaloisesti polvilleen hän kumartui veneenlaidan yli ja alkoi tarmokkaasti meloa kämmenellään. Vaikka se väsytti ja teki kipeää, jatkoi hän uutterasti tätä itselleen määräämäänsä urakkaa tuntikausia. Vähitellen liikkui ajelehtiva vene yhä lähemmäksi rantaa. Hänen jalosukuisuutensa Morison kuuli leijonan karjuvan ihan vastapäätä ja niin lähellä, että sen täytyi olla melkein joen reunalla. Hän veti kiväärinsä lähemmäksi; mutta melomasta hän ei lakannut.

Lyhyen tuokion kuluttua, joka uupuneesta miehestä tuntui iäisyydeltä, hän kuuli alasriippuvien oksien rasahtelua ruuhta vasten ja veden roisketta niiden ympärillä. Hetkistä myöhemmin hän kurotti kätensä ja sai kiinni tuuheasta oksasta. Taaskin karjaisi leijona -- nyt arvatenkin ihan läheltä, ja Baynes mietti, olisiko peto seurannut häntä rantaa pitkin odotellen hänen maihinnousuansa.

Hän koetteli oksan vahvuutta, johon oli tarttunut. Se tuntui kyllin tukevalta kannattaakseen montakin miestä. Sitten hän kumartui nostamaan kiväärinsä ruuhen pohjalta ja sujautti olkahihnan hartioilleen. Taaskin hän koetteli oksaa ja sitten, tavoittaen siitä kiinni mahdollisimman korkealta, saadakseen varman kädensijan, laahasi itseänsä vaivaloisesti ja hitaasti ylöspäin, kunnes hänen jalkansa heiluivat ilmassa ruuhen yläpuolella, joka irti päässeenä lipui hiljalleen hänen altansa, iäksi kadotakseen tummiin varjoihin myötävirran suuntaan.

Hän oli nyt polttanut takanaan kaikki siltansa. Hänen täytyi joko kiivetä ylöspäin tai pudottautua takaisin jokeen; mutta eihän hänelle ollut jäänyt muuta keinoa. Hän ponnisteli nostaakseen toisen säärensä oksalle, mutta tunsi, että hänellä tuskin oli siihen voimia, sillä hän oli perin heikko. Jonkun aikaa hän riippui siinä, tuntien vaipuvansa yhä alemmas. Hän tiesi, että hänen oli heti päästävä ylemmälle oksalle, tai muutoin se olisi myöhäistä.

Äkkiä karjaisi leijona melkein hänen korvaansa. Baynes vilkaisi sinne päin. Hän näki kaksi liekehtivää täplää lyhyen matkan päässä edessään. Leijona seisoi rantatöyräällä tuijottaen häneen ja odottaen. "Hm", ajatteli aatelisherra Morison, "vartokoon vain! Leijonat eivät voi kiivetä puihin, ja jos minä pääsen tähän, olen siltä kyllin turvassa."

Nuoren englantilaisen riippuvat jalat ulottuivat melkein vedenkalvoon, lähemmäksi sitä kuin hän aavisti, sillä samoin hänen ala- kuin yläpuolellaankin oli pimeää kuin haudassa. Äkkiä hän kuuli heikkoa liikehtimistä virralla päin, jokin tölmäsi hänen toiseen jalkaansa, ja melkein samassa kuului napsahdus, jonka merkityksen hän luuli hyvinkin ymmärtävänsä: valtavat leuat olivat kalskahtaneet yhteen.

"Lempo soikoon!" noitui hänen jalosukuisuutensa ääneensä. "Se ruoja oli vähällä kaapata minut", ja heti hän ponnisti jälleen, kiivetäkseen korkeammalle, missä olisi verrattain turvassa; mutta tästä lopullisesta ponnistuksesta hän käsitti, että se oli turhaa. Toivo, joka itsepintaisesti oli elänyt tähän asti, alkoi nyt pettää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, jähmettyneiden sormien ote hölleni, hän oli putoamaisillaan takaisin virtaan -- siellä odottavan hirvittävän kuoleman kitaan.

Mutta silloin hän kuuli yläpuolellaan oksien rasahtelevan jonkun olennon liikkeistä. Oksa, josta hän piti kiinni, taipui lisääntyneestä painosta, eikä paino ollutkaan vähäinen, koska se sitä niin notkutti; mutta yhä piti Baynes epätoivoisesti kiinni. Hän ei halunnut vapaaehtoisesti antaa perään ylhäältä enempää kuin alhaaltakaan uhkaavalle kuolemalle.

Hän tunsi pehmeän, lämpimän painalluksen toisen kätensä sormiin, jotka olivat kiertyneet oksan ympärille, sitten kurottautui jokin ylhäältä pimennosta ja veti hänet ylös puun oksistoon.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tantorin kosto

Milloin loikoen Tantorin selässä, milloin samoillen viidakon yksinäisyydessä, jatkoi Korak matkaansa verkalleen länttä ja etelää kohti. Hän liikkui vain joitakuita kilometrejä päivässä, sillä hänellä oli koko elinkausi aikaa eikä mitään varsinaista matkan määrää. Kenties hän olisi liikkunut sukkelammin, mutta häntä kiusasi alituisesti se ajatus, että jokainen taival siirsi hänet yhä kauemmaksi Miriamista -- tosin ei enää hänen Miriamistansa, mutta hänelle yhtä rakkaasta kuin konsaan.

Näin hän joutui sheikin joukkueen ladulle, joka johti virran vartta alaspäin siltä kohdalta, missä sheikin väki oli Miriamin kaapannut hänen omaan paaluaidalla varustettuun kyläänsä. Korak tiesi varsin hyvin kuka siitä oli matkannut, sillä suuressa viidakossa oli vähän sellaisia, joita hän ei tuntenut, vaikka oli kulunut vuosikausia siitä, kun hän oli saapunut näin kauas pohjoiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään asiaa vanhalle sheikille, joten hän ei aikonut tätä seurata. Mitä etäämmällä ihmisistä hän voisi pysyä, sitä paremmin hän viihtyisi, eikä hän halunnut enää koskaan nähdä ihmiskasvoja. Ihmiset tuottivat hänelle aina surua ja kärsimystä. Joki tarjosi tilaisuutta kalastukseen, ja niinpä hän kuljeskeli sen partaalla, pyytäen kaloja itse suunnittelemallaan tavalla ja syöden niitä raa'altaan. Yön tullen hän nousi suureen puuhun virran rannalle -- samaan, josta oli iltapäivällä harjoittanut kalastustansa -- ja oli pian sikeässä unessa. Hänen alapuolellaan karjuva Numa herätti hänet. Hän oli juuri ärjäisemäisillään meluiselle naapurilleen, kun joku muu seikka kiinnitti hänen huomionsa. Hän kuunteli. Oliko puussa joku muukin kuin hän? Kyllä, hän eroitti rahinaa alapuoleltaan, kuuli jonkun yrittävän kavuta ylöspäin. Samassa hän kuuli krokotiilin leukain raksahduksen alhaalta vedestä ja sitten hiljaa, mutta selvästi sanat: "Lempo soikoon! Se ruoja oli vähällä minut kaapata." Ääni oli tuttu.

Korak vilkaisi alas puhujaa kohti. Veden heikkoa hohtoa vasten hahmoittuneena hän näki ääriviivat miehestä, joka riippui kiinni alemmassa oksassa. Hiljaa ja nopeasti solui apinamies alaspäin. Hän tunsi käden jalkapohjaansa. Hän kurotti itseään, tarttui alapuolella riippuvaan olentoon ja veti sen ylös oksille. Se vastusteli heikosti ja löi häntä; mutta Korak ei siitä piitannut enempää kuin Tantor muurahaisesta. Hän kiskoi taakkansa turvallisempaan ja mukavampaan paikkaan leveän oksan tyveen ja tuki hänet siellä runkoa vasten istumaan. Numa karjui yhä heidän alapuolellaan kaiketi vihoissaan siitä, että siltä oli riistetty saalis. Korak kirkui sille herjaten sitä isojen apinain kielellä "vanhaksi vihreäsilmäiseksi raadonsyöjäksi", Dangon, hyeenan, veljeksi ja muilla valituilla viidakkoväen haukkumanimillä.

Tätä kuunnellessaan hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes piti varmana, että häneen oli tarttunut gorilla. Hän tunnusteli revolveriansa ja veti sitä juuri salavihkaa kotelosta, kun ääni kysyi häneltä puhtaalla englanninkielellä: "Ken te olette?"

Baynes säpsähti niin, että oli pudota puusta.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko siellä ihminen?"

"Miksi minua sitten luulitte?" kysyi Korak.

"Gorillaksi", vastasi Baynes rehellisesti.

Korak nauroi.

"Ken te olette?" toisti hän.

"Olen englantilainen, nimeltä Baynes; mutta kuka hiidessä olette te?" kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.

"Minua nimitetään Tappajaksi", vastasi Korak tulkiten englanninkielelle nimen, jonka Akut oli hänelle antanut. Ja sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka aikana hänen jalosukuisuutensa Morison yritti katseillaan tunkeutua pimeyden läpi, nähdäkseen vilahduksen omituisen olennon piirteistä, jonka käsiin oli joutunut, sanoi: "Tehän olette sama, jonka näin suutelevan tyttöä suuren tasangon laidassa idän puolella silloin, kun leijona karkasi kimppuunne."

"Niin", myönsi Baynes.

"Mitä te täällä teette?"

"Tyttö varastettiin -- minä koetan häntä pelastaa."

"Varastettiin!" Sana pamahti kuin luoti kanuunan suusta. "Kuka hänet varasti?"

"Ruotsalainen kauppias Hanson", vastasi Baynes.

"Missä hän on?"

Baynes kertoi Korakille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän saapui Hansonin leiriin. Ennenkuin hän oli lopettanut, oli ensimmäinen harmaa kajastus ohentanut pimeyttä. Korak auttoi englantilaisen mukavaan asentoon puussa, täytti hänen matkaleilinsä joesta ja nouti hänelle hedelmiä syötäväksi. Sitten hän sanoi hänelle hyvästi.

"Minä menen ruotsalaisen leiriin", selitti hän. "Tuon tytön teille takaisin tänne."

"Minä lähden sitten myöskin", väitti Baynes. "Se on minun oikeuteni ja velvollisuuteni, sillä hänestä piti tulla vaimoni."

Korak kävi yrmeän näköiseksi.

"Te olette haavoittunut ettekä jaksaisi tehdä sitä matkaa", sanoi hän. "Yksinäni ehdin nopeammin."

"Menkää sitten", vastasi Baynes; "mutta minä tulen perästä. Se on minun oikeuteni ja velvollisuuteni."

"Kuten tahdotte", vastasi Korak kohauttaen olkapäitänsä. Jos mies halusi surmansuuhun, ei se häntä liikuttanut. Hänellä oli itselläänkin halu tappaa englantilainen, mutta Miriamin tähden hän ei niin tehnyt. Jos tyttö rakasti tätä miestä, täytyi hänen tehdä voitavansa suojellakseen kilpailijaansa, mutta hän ei voinut estää toista seuraamasta, vaan ainoastaan neuvoa olemaan sitä tekemättä, ja sen neuvon hän antoi vakavasti.

Niin lähti Korak ripeästi pohjoista kohti, ja liikaten hitaasti ja vaivaloisesti eteenpäin, pian jääden paljon jälkeen, tuli uupunut ja haavoitettu Baynes. Korak oli päässyt virran partaalle Malbinin leiriä vastapäätä ennenkuin Baynes oli taivaltanut kolmea kilometriä. Myöhään iltapäivällä ponnisteli englantilainen yhä väsyneesti eteenpäin, pakostakin pysähtyen usein lepäämään, ja sitten hän kuuli nelistävän hevosen kavioiden töminää takaansa. Vaistomaisesti hän vetäysi vesakon suojaavaan verhoon, ja hetkistä myöhemmin ajaa karautti valkoviittainen arabialainen ohitse. Baynes ei huutanut ratsastajalle. Hän oli kuullut niiden arabialaisten luonteesta, jotka tunkeutuvat näin etäälle etelään, ja kuulemastansa hän tiesi, että käärme tai pantteri olisi pikemmin auttanut häntä kuin joku noista pohjoisten seutujen jumalattomista, uskontonsa käskyt unohtaneista miehistä.

Kun Abdul Kamak oli poistunut näkyvistä pohjoiseen suuntaan, alkoi Baynesin vaivaloinen vaellus jälleen. Puolta tuntia myöhemmin hänet taas yllätti erehtymättömän selvä nelistäväin hevosten töminä. Tällä kertaa oli ratsastajia monta. Taaskin hän etsi piilopaikkaa, mutta kun hän sattui olemaan menossa aukeaman poikki, ei hänellä ollut paljoa tilaisuutta kätkeytyä. Hän pisti hitaaksi hölkäksi -- mikäli heikontuneessa tilassaan kykeni; mutta se ei riittänyt saattamaan häntä turvaan, ja ennenkuin hän oli ehtinyt aukeaman toiselle laidalle, karautti joukko valkoviittaisia ratsastajia esille hänen takaansa.

Hänet huomatessaan he huusivat arabiankielellä, jota hän ei tietenkään ymmärtänyt, ja sitten he saartoivat hänet uhkaavina ja vihaisina. Heidän kysymyksensä olivat hänelle käsittämättömiä, eivätkä hekään kyenneet tulkitsemaan hänen englanninkieltänsä. Vihdoin, kun heidän kärsivällisyytensä kaiketikin oli lopussa, käski päällikkö kahden miehistään tarttua häneen, jonka tehtävän ne viipymättä suorittivatkin. He ottivat häneltä aseet ja käskivät hänen kiivetä yhden hevosen lautasille, minkä jälkeen kaksi häntä vartioimaan määrättyä miestä kääntyi ja ratsasti takaisin etelään, toisten jatkaessa Abdul Kamakin takaa-ajoa.

Kun Korak pääsi joen rannalle, josta saattoi nähdä Malbinin leirin, joutui hän ymmälle siitä, miten pääsisi ylitse. Hän erotti miehiä kävelemässä hökkelien ympärillä boman sisäpuolella; kaiketikin oli Hanson vielä siellä. Korak ei tiennyt, kuka Miriamin ryöstäjä oikein oli.

Kuinka hän pääsisi ylitse? Ei edes hän tohtinut uhmailla virran vaaroja -- melkein varmaa kuolemaa. Hän mietti hetkisen, kääntyi sitten, riensi pois viidakkoon ja kirkaisi omituisen kimeästi ja läpitunkevasti. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, ikäänkuin odottaen vastausta kaameaan kutsuunsa, ja tunkeutui sitten taas eteenpäin yhä kauemmaksi metsään.

Vihdoin palkittiin hänen kuuntelevat korvansa äänellä, jota ne kaipasivat -- urosnorsun toitotuksella; ja vähää myöhemmin työntyi Korak puiden välitse Tantorin näkyville, joka seisoi kärsä kohotettuna ja vaaputellen isoja korviansa.

"Nopeasti, Tantor!" huusi apinamies, ja eläin heilahdutti hänet päälaellensa. "Riennä!" Ja mahtava paksunahkainen vyöryi viidakon läpi nuorukaisen ohjatessa sitä mätkimällä sen poskia paljailla kantapäillänsä.

Korak ohjasi isoa ratsuaan luoteeseen päin, kunnes saapuivat joen partaalle parin kilometrin päähän ruotsalaisen leiristä, millä kohdalla Korak tiesi olevan norsujen kahlauspaikan. Pysähdyttämättä ratsuansa ajoi apinamies sen heti virtaan, ja kärsä koholla porhalsi Tantor vakaasti toista rantaa kohti. Kerran hyökkäsi varomaton krokotiili sen kimppuun, mutta kiemurainen kärsä sukelsi vedenpinnan alle, tarttui matelijan keskiruumiiseen, kiskoi sen päivänvaloon ja paiskasi sadan jalan päähän alavirtaan. Ja niin pääsi Korak, istuen korkealla, turvallisesti ja kuivana virran vyöryjen yli toiselle rannalle.

Sitten liikkui Tantor takaisin etelää kohti varmasti ja hellittämättä, keinuvin askelin, väistämättä mitään muita esteitä kuin viidakon isoja puita. Toisinaan täytyi Korakin poistua sen leveältä päälaelta ja turvautua puihin yläpuolella, kun oksat liian läheltä haravoivat elefantin selkää. Mutta vihdoin he saapuivat sen ahon reunalle, jolla ruotsalaisheittiön leiri sijaitsi, eivätkä vieläkään epäröineet tai pysähtyneet. Portti oli leirin itäpuolella vastapäätä jokea. Tantor ja Korak tulivat pohjoisesta käsin. Sillä puolella ei ollut mitään porttia. Mutta mitäpä Tantor tai Korak porteista?

Apinamiehen lausuttua sanasen kohotti Tantor herkän kärsänsä korkealle orjantappuroiden yläpuolelle ja puhkaisi rinnallaan boman, astuen sen läpi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kymmenkunta hökkelien edessä kyyröttävää neekeriä kohotti katseensa kuullessaan melun, jota eläin lähestyessään aiheutti. Huudahtaen kauhusta ja hämmästyksestä ne hypähtivät äkkiä pystyyn ja pötkivät avonaista porttia kohti. Tantor aikoi seurata. Se vihasi ihmisiä ja luuli Korakin tulleen niitä ahdistamaan; mutta apinamies hillitsi sen ja ohjasi aukeaman keskelle pystytettyä isoa piikkokankaista telttaa kohti. Siellähän kaiketi olivat tyttö ja hänen ryöstäjänsä.

Malbin makasi riippumatossa suojakatoksen alla telttansa edustalla. Hänen haavansa kirvelivät kovasti, ja verenvuoto oli ollut runsas. Hän oli hyvin heikko. Hän vilkaisi kummastuneena ääntä kohti, kuullessaan miestensä parkunan, ja näki niiden juoksevan portille. Ja sitten vyöryi teltan nurkan takaa mahtava ruho: Tantor, iso urosnorsu, kohosi hänen eteensä. Malbinin palvelusneekeri, joka ei tuntenut isäntäänsä kohtaan kiintymystä eikä uskollisuutta, hätääntyi ja pötki tiehensä, heti kun näki vilahduksenkin eläimestä, joten Malbin jäi yksikseen ja avuttomaksi.

Norsu pysähtyi muutaman askeleen päähän haavoitetun riippumatosta. Malbin vapisi ja voihki... Hän oli liian heikko paetakseen. Hänen täytyi virua siinä, kauhistuneena muljottaen verestäviin, vihaisiin, pieniin silmiin, jotka tuijottivat häneen, ja odottaa kuolemaansa.

Sitten solahti hänen kummastuksekseen mies norsun selästä. Melkein heti tunsi Malbin tuon omituisen olennon samaksi, joka seurusteli apinain ja paviaanien kanssa, -- viidakon valkoiseksi soturiksi, joka oli vapauttanut paviaanien kuninkaan ja johtanut koko tuon vihaisen parven karvaisia paholaisia häntä ja Jönssonia vastaan.

Malbin lyyhistyi vielä alemmaksi.

"Missä on tyttö?" kysyi Korak englanninkielellä.

"Mikä tyttö?" sanoi Malbin. "Ei täällä ole mitään tyttöä -- ainoastaan neekerieni naisia. Haetko jotakuta niistä?"

"Minä tarkoitan valkoista tyttöä", vastasi Korak. "Älä valehtele minulle, -- sinä viekoittelit hänet ystäviensä luota. Hän on sinulla. Missä hän on?"

"En minä häntä viekoitellut", huudahti Malbin. "Eräs englantilainen palkkasi minut varastamaan hänet. Mies tahtoi viedä hänet mukanaan Lontooseen. Tyttö oli halukas lähtemään. Englantilaisen nimi oli Baynes. Mene kysymään häneltä, jos haluat tietää, missä tyttö on."

"Tulen juuri hänen luotansa", selitti Korak. "Hän lähetti minut tänne. Tyttö ei ole hänellä. Lopeta nyt lorusi ja kerro minulle totuus. Missä hän on?" Korak astahti uhkaavasti lähemmäksi ruotsalaista.

Malbin vavahti nähdessään toisen vihaiset kasvot.

"Minä kerron sinulle!" huudahti hän. "Älä tee minulle pahaa, niin kerron sinulle kaikki, mitä tiedän. Tyttö oli minulla täällä; mutta Baynes suostutteli hänet lähtemään ystäviensä luota -- oli luvannut naida hänet. Baynes ei tiedä, kuka hän on, mutta minä tiedän, ja tiedän myöskin, että on luvattu iso palkinto sille, joka toimittaa hänet takaisin omaisilleen. Sitä palkintoa minä vain havittelin. Mutta hänen onnistui livistää käsistäni ja päästä toiselle rannalle yhdellä ruuhistani. Minä seurasin häntä, mutta sheikki oli siellä, Jumala ties miksi, ja hän tavoitti tytön, hyökkäsi minua vastaan ja ajoi minut pois. Sitten tuli Baynes suutuksissaan neitosen menettämisestä ja ampui minua. Jos haluat tytön saada, mene sheikin luo ja pyydä häneltä, -- sitä on pidetty sheikin tyttärenä lapsuudestaan asti."

"Eikö hän ole sheikin tytär?" kysyi Korak.

"Ei ole", vastasi Malbin.

"Kuka hän sitten on?"

Tässä Malbin näki pelastusmahdollisuuden. Ehkä hän sittenkin saattoi käyttää hyväkseen tietojansa -- ehkäpä maksaa niillä henkensä lunnaat. Hän ei ollut niin herkkäuskoinen, että olisi kuvitellut tämän villin apinamiehen siekailevan hänen tappamisessaan.

"Kun löydät hänet, niin kerron sinulle", sanoi hän, "jos lupaat säästää henkeni ja jakaa palkkion kanssani. Jos tapat minut, et saa sitä koskaan tietää; sillä ainoastaan sheikki sen tietää, eikä hän suinkaan ilmoita. Tyttö itse ei aavista alkuperäänsä."

"Jos olet kertonut minulle totuuden, niin säästän sinut", sanoi Korak. "Minä menen nyt sheikin kylään, ja jollei tyttö ole siellä, palaan sinut tappamaan. Mitä taas muihin tietoihisi tulee, niin jos tyttö, hänet löydettyämme, niitä haluaa, on meillä kyllä keinoja ne sinulta ostaa."

Tappajan katse ja hänen korostuksensa sanalla "ostaa" eivät olleet Malbinista kovin rauhoittavia. Jollei hänen onnistuisi paeta, riistäisi tuo paholainen häneltä varmaankin sekä salaisuuden että hengen, ennenkuin hänet jättäisi. Malbin toivoi, että hän lähtisi tiehensä ja veisi häijysilmäisen toverinsa mukanaan. Elefantin huojuva ruho, joka kohosi korkealle hänen yläpuolelleen, ja hänen jokaista liikettänsä tarkkaavat inhat pienet silmät saivat Malbinin levottomaksi.

Korak astui ruotsalaisen telttaan varmistuakseen, että Miriam ei ollut siellä. Kun hän poistui Tantorin näkyvistä, astahti eläin, yhä Malbiniin tuijottaen, hiukan lähemmäksi miestä. Norsun näkö ei ole tarkimpia, mutta ilmeisesti oli iso uros alusta pitäin katsellut tätä keltapartaista valkoista miestä epäluuloisesti. Nyt se ojensi käärmemäisen kärsänsä ruotsalaista kohti, joka hädissään painausi yhä syvemmälle riippumattoonsa.