Part 18

Malbin oli oivallinen ampuja. Näin lyhyen matkan päästä hän ei todella koskaan ampunut harhaan eikä olisi tehnyt sitä nytkään, jollei juuri silloin, kun hänen sormensa vetäisi liipaisinta, olisi sattunut jotakin -- mitä sattumaa Miriam sai kiittää hengestään. Vedessä oli nimittäin puunrunko, jonka toinen pää oli uponnut joenpohjan liejuun ja toinen kellui ihan vedenpinnan alapuolella, ja Malbinin veneen keula survaisi siihen juuri hänen laukaistessaan. Vähäinen poikkeama ruuhen suunnasta riitti kääntämään kiväärinpiipun tähtäimen linjalta. Luoti suhahti tehottomana Miriamin pään ohi, ja hetkistä myöhemmin oli tyttö hävinnyt puun peittävien lehvien suojaan.

Hänen huulillaan väreili hymy, kun hän laskeutui maahan juostakseen pienen aukeaman poikki, jolla ennen oli ollut alkuasukaskylä vainioittensa ympäröimänä. Raunioittuneet majat olivat vielä jälellä ränstyneinä ja murenevina. Viidakon raisu kasvullisuus oli peittänyt viljellyn maan. Pieniä puita oli jo versonut kylän entiselle raitille; mutta autius ja yksinäisyys kattoi näyttämöä kuin paarivaate. Miriamille se kuitenkin oli vain isoista puista tyhjä ala, jonka yli hänen oli kiidettävä nopeasti, päästäkseen sen toisella puolella alkavaan viidakkoon, ennenkuin Malbin ehtisi nousta maihin.

Autiot hökkelit olivat hänestä sitä parempia juuri siksi, että ne olivat autioita, -- hän ei nähnyt valppaiden silmien tarkkaavan itseään kymmeneltäkin kohdalta, vinoon vääntyneistä oviaukoista ja kallistuvien aittojen takaa. Aavistamatta vaaran läheisyyttä hän ryntäsi kylätanhuaa pitkin, koska se tarjosi esteettömimmän tien viidakkoon. --

Parinkymmenen kivenheiton päässä idän puolella oli repeilleihin khakivaatteisiin puettu mies -- likainen, kampaamaton ja riutunut. Hän oli ponnistellut viidakon läpi seuraten latua, jota pitkin Malbin oli saapunut tuodessaan Miriamin leiriinsä. Mutta nyt hän äkkiä pysähtyi, kun Malbinin kiväärinlaukaus kajahti heikkona sotkuisen metsän läpi. Neekeri, joka astui ihan hänen edellään, pysähtyi myöskin.

"Olemme melkein perillä, bwana", sanoi hän. Villin ääni ja sävy ilmaisivat pelkoa ja kunnioitusta.

Valkoinen mies nyökkäsi ja viittasi mustaa opastansa vain jatkamaan matkaansa. Hän oli jalosukuinen herra Morison Baynes -- nirso, hienon hieno Morison Baynes. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat naarmuissa ja kuivuneella verellä tahrautuneet, jota oli tihkunut hänen okapensaisissa tiheiköissä saamistaan haavoista. Vaatteet olivat repaleina. Mutta veren, lian ja ryysyjen alta oli sukeutumassa uusi Baynes, entistä keikaria ja itserakasta narria kauniimpi.

Jokaisella naisensynnyttämällä on sielussaan miehuuden ja kunnian itu. Katumus kurjasta teosta ja rehellinen halu sovittaa vääryytensä naista kohtaan, jota hän nyt tiesi todella rakastavansa, oli kiihoittanut nämä idut nopeasti versomaan Morison Baynesissa -- ja muutos oli tapahtunut.

Molemmat kompuroivat eteenpäin sitä paikkaa kohti, josta tuo ainoa kiväärinlaukaus oli kuulunut. Neekeri oli aseeton. Epäillen hänen uskollisuuttansa Baynes ei ollut rohjennut antaa hänelle edes kivääriään kannettavaksi, vaikka hän pitkällä taipaleella monesti olisi mielellään luopunut sen raahaamisesta, mutta heidän nyt lähestyessään matkansa päämäärää ojensi Baynes kiväärinsä kumppanilleen, sillä hän tiesi, mikä viha Malbinia kohtaan hehkui neekerin aivoissa. Hän näet arvasi että pian tulisi ottelu ja se oli hänen tarkoituksenakin sillä hän oli tullut kostamaan. Oivallisena revolverinkäyttäjänä hän itse luotti vyöstään riippuvan pienemmän aseen tehoon.

Miesten tunkeutuessa eteenpäin päämääräänsä kohti hätkähdytti heitä siltä suunnalta kuulunut yhteislaukaus. Sitten ammuttiin muutamia hajalaukauksia, kuului joku hurja ulvahdus, ja kaikki oli hiljaa. Baynes oli kiihkeä kuin mielipuoli pyrkiessään yhä nopeammin eteenpäin, mutta tällä kohtaa näytti viidakko tuhat kertaa sotkuisemmalta ja tiheämmältä kuin ennen. Toistakymmentä kertaa hän kompastui ja kaatui. Kahdesti kääntyi neekeri umpiladulle, jolta heidän oli palattava entisille jäljilleen; mutta vihdoin he saapuivat pienelle aukeamalle leveän _afin_ lähistölle -- aukeamalle jolla kerran oli ollut kukoistava kylä, mutta joka nyt oli synkkänä ja autiona raunioiksi ränstymässä. Kylän entiselle pääkadulle nousseessa viidakkoruohossa virui neekerin vielä lämmin ruumis, rinta luodin lävistämänä Baynes ja hänen toverinsa silmäilivät kaikille suunnille; mutta he eivät keksineet merkkiäkään elävistä olennoista. He seisoivat ääneti ja kuuntelivat tarkkaan.

Mitä se oli? Ääniä ja melomista virralla! Baynes juoksi kuolleen kylän läpi joen partaalla kasvavaan pensaikkoon Neekeri oli hänen vieressään. Yhdessä raivasivat he tiensä verhoavan kasvullisuuden läpi, kunnes saivat joen näkyviinsä ja siellä, jo toiselle rannalle saapumassa, kiitivät Malbinin ruuhet nopeasti leiriä kohti. Neekeri tunsi heti toverinsa.

"Kuinka pääsemme tästä yli?" kysyi Baynes.

Neekeri pudisti päätänsä. Ei ollut mitään alusta, ja krokotiilien vuoksi olisi ollut samaa kuin itsemurha, jos astuisi virtaan ja yrittäisi uida sen poikki. Juuri silloin' sattui neekeri vilkaisemaan alaspäin. Siellä, kiilattuna puun haarojen väliin, oli se ruuhi, jolla Miriam juuri oli paennut. Hän tarttui Baynesin käsivarteen ja osoitti löytöänsä. Hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi tuskin hillitä riemuhuudahdusta.

Nopeasti lipuivat molemmat riippuvien oksien varassa alas veneeseen. Neekeri tarttui melaan, ja Baynes survaisi veneen irti puun juurelta. Sekuntia myöhemmin oli ruuhi jo menossa suuntautuen vastapäistä rantaa ja ruotsalaisten leiriä kohti. Baynes kyyrötti keulassa ponnistaen näköhermojansa eroittaakseen miehet, jotka paraillaan kiskoivat toisia ruuhia vastapäiselle rannalle. Hän näki Malbinin sitten nousevan ensimmäisen ruuhen keulasta maihin ja vielä kerran kääntyvän vilkaisemaan taakseen virran poikki. Samassa näkyi mies säpsähtävän kummastuksesta, kun hänen katseensa osui takaa-ajavaan ruuheen, ja huomauttavan siitä seuralaisilleen.

Sitten Malbin jäi odottamaan. Olihan siellä vain yksi ruuhi ja kaksi miestä -- siis vähän vaaraa hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta hän oli ymmällä. Kuka oli tuo valkoinen mies? Hän ei tuntenut Baynesia, vaikka ruuhi oli nyt keskivirralla ja molempien siinä istuvien piirteet voi selvästi eroittaa rannalle asti. Muuan Malbinin neekereistä tunsi ensiksi Baynesin kumppanin mustaksi toverikseen. Silloin Malbin arvasi, kuka valkoisen miehen täytyi olla, vaikka hän tuskin saattoi uskoa omaa päätelmäänsä. Vilkkaimmallekin kuvittelulle tuntui mahdottomalta se otaksuma, että jalosukuinen herra Morison Baynes oli seurannut häntä viidakon läpi, yksi ainoa kumppani mukanaan, -- ja sittenkin se oli totta. Ryvettyneenä ja likaisenakin hän vihdoin selvisi Malbinille, ja kun tämän oli pakko myöntää asia todeksi, ei hän voinut olla käsittämättä, mikä kiihoitin oli ajanut Baynesin, tuon hemmoitellun pelkurin, samoilemaan villin viidakon läpi hänen jäljissään.

Mies oli tullut vaatimaan häntä tilille ja kostamaan. Se tuntui uskomattomalta, mutta mikään muukaan selitys ei ollut mahdollinen. Malbin kohautti olkapäitänsä. Heheh! Olivathan muutkin etsineet häntä samanlaisissa tarkoituksissa hänen pitkän ja kirjavan uransa aikana. Hän hypisteli kivääriänsä ja odotti. Nyt ruuhi oli ehtinyt mukavan haastelumatkan päähän rannasta.

"Mitä haluatte?" kirkaisi Malbin kohottaen uhkaavasti asettansa.

Hänen jalosukuisuutensa Baynes hypähti pystyyn.

"Te kirottu lurjus!" huusi hän siepaten revolverinsa ja laukaisten melkein samaan aikaan kuin ruotsalainen.

Kuului kaksi pamausta, ja Malbin pudotti kiväärinsä, kouraisi hurjasti rintaansa, hoippui, painui ensin polvilleen ja lysähti sitten kasvoillensa. Baynes jäykistyi. Hänen päänsä nytkähti taaksepäin. Hetkisen hän vielä seisoi ja lyyhistyi sitten hyvin hiljaa veneen pohjalle.

Musta soutaja oli neuvoton. Jos Malbin todella oli kuollut, sai hän pelotta liittyä tovereihinsa; mutta jos ruotsalainen oli vain haavoittunut, oli hänelle turvallisempaa pysytellä toisella rannalla. Senvuoksi hän epäröitsi, pidätellen ruuhta keskivirralla. Hän oli alkanut melkoisesti kunnioittaa uutta isäntäänsä, minkä vuoksi tämän kuolema koskikin häneen. Istuessaan tuijottaen rentoon ruumiiseen, joka lojui veneen keulassa, hän näki sen liikahtavan. Hyvin heikosti yritti Baynes kääntyä. Hän eli vielä. Neekeri siirtyi keulaan päin ja kohotti hänet istuvaan asentoon. Hän seisoi mela kädessä Baynesin edessä tiedustellen, mihin luoti oli osunut, kun samassa kuului rannalta toinen laukaus ja neekeri putosi päistikkaa veneenlaidan yli, vielä kuolleenakin puristaen melaa kourassaan. Häneltä oli ammuttu otsa puhki.

Baynes kääntyi heikkona rantaan päin ja näki Malbinin kyynärpäilleen kohottautuneena ojentavan kiväärinsä häntä kohti. Englantilainen painautui ruuhen pohjalle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen. Vaikeasti haavoittuneelta Malbinilta kului tähtäämiseen tavallista enemmän aikaa, eikä hänen tähtäyksensä ollut enää yhtä varma kuin ennen. Vaivaloisesti kierähti Baynes vatsalleen ja tarttuen oikealla kädellä revolveriinsa kohotti itseään sen veran, että saattoi kurkistaa veneenlaidan yli.

Malbin näki hänet heti ja laukaisi; mutta Baynes ei vavahtanut eikä väistynyt. Erinomaisen huolellisesti hän tähtäsi maalitauluunsa rannalle, josta virta nyt kuljetti häntä yhä kauemmaksi. Hänen sormensa kosketti liipasinta: leimaus ja pamaus, ja Malbinin jättiläisruho nytkähti toisen luodin sattumisesta.

Mutta hän ei vielä ollut kuollut. Taaskin hän tähtäsi ja laukaisi, ja luoti pirstasi veneenpartaan läheltä Baynesin kasvoja. Jälkimäinen laukaisi jälleen, hänen ruuhensa ajautuessa edemmäksi myötävirtaan, ja Malbin vastasi rannalta, jossa hän virui omassa veressään. Ja näin nuo kaksi haavoitettua miestä jatkoivat itsepintaisesti kaameaa kaksintaisteluaan, kunnes mutkikas Afrikan virta kuljetti hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesin pois näkyvistä metsäisen niemekkeen taakse.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Neidon tähden

Miriam oli ehtinyt puoliväliin kylänraittia, kun parikymmentä valkoviittaista neekeriä ja sekarotuista hyökkäsi hänen kimppuunsa ympäröivien hökkelien pimeästä piilosta. Hän kääntyi paetakseen, mutta raskaat kädet tarttuivat häneen, ja kun hän vihdoin aikoi puhutella heitä, osuivat hänen silmänsä pitkään, julmannäköiseen ukkoon, joka tuijotti häneen burnuusinsa poimuista.

Hänet nähdessään Miriam horjahti taaksepäin hämmästyneenä ja kauhuissaan. Se oli sheikki!

Heti palasi hänen mieleensä kaikki lapsuusajan entinen kauhu ja pelko. Hän seisoi vavisten tämän hirveän, vanhan miehen edessä kuin murhaaja tuomarin edessä, joka on langettamassa kuolemantuomion. Hän tiesi, että sheikki tunsi hänet. Vuodet ja erilainen puku eivät olleet muuttaneet häntä niin paljoa, ettei se, joka niin hyvin oli tuntenut hänen piirteensä lapsena, olisi häntä vieläkin muistanut.

"Olet siis palannut kansasi luo, häh?" ärjäisi sheikki. "Tullut anomaan ruokaa ja suojelusta, häh?"

"Päästäkää minut menemään", huudahti tyttö. "En pyydä mitään muuta kuin että pääsen takaisin suuren Bwanan luo."

"Suuren Bwanan?" sanoi sheikki melkein kiljaisten, ja sitten seurasi tulva arabialaisia kirouksia ja herjauksia valkoista miestä vastaan, jota kaikki viidakon pahantekijät pelkäsivät ja vihasivat. "Haluaisit palata suuren Bwanan luo, niinkö? Sielläkö olet siis ollut siitä asti, kun minun luotani karkasit? Ja kuka tulee tuolta joen yli sinua noutamaan -- suuri Bwanako?"

"Ruotsalainen, jonka kerran ajoitte maastanne, kun hän ja hänen toverinsa vehkeilivät Mbeedan kanssa varastaakseen minut teiltä", vastasi Miriam.

Sheikin silmät iskivät tulta, ja hän käski miehiänsä menemään rannalle ja kätkeytymään pensaisiin väijyäkseen Malbinia ja tuhotakseen hänet joukkoineen. Mutta Malbin oli jo astunut maihin ja ryömien viidakkoreunuksen läpi katseli juuri sillä hetkellä, tuskin uskoen kummastuneita silmiään, aution kylän raitilla esitettyä näytelmää. Hän tunsi sheikin samassa silmänräpäyksessä kuin hänet huomasi. Oli kaksi miestä maailmassa, joita Malbin pelkäsi kuin paholaista. Toinen oli suuri Bwana, ja toinen oli sheikki. Hän vilkaisi vain kerran tuohon laihaan, tutunomaiseen olentoon, ja sitten hän kääntyi ja riensi takaisin ruuhelleen, komentaen väkensä seuraamaan. Ja niin tapahtui, että joukkue oli jo hyvän matkan päässä virralla, ennenkuin sheikki ehti rantaan; ja muutamien lähtölaukausten jälkeen, joihin veneistä vastattiin, kutsui tämä miehensä pois ja ottaen vangitun Miriamin mukaansa läksi etelään päin.

Yksi Malbinin luodeista oli osunut kylän raitilla seisovaan neekeriin, joka oli jätetty sinne toisten miesten kanssa Miriamia vaanimaan, eivätkä hänen toverinsa olleet viitsineet korjata kaatunutta, olivat vain ottaneet hänen pukunsa ja kapineensa. Juuri hänen ruumiinsa oli Baynes nähnyt kylään saavuttuansa.

Sheikki oli joukkoineen marssinut etelään päin pitkin virran vartta, jolloin yksi heistä oli poikennut vettä noutamaan ja nähnyt Miriamin epätoivoisesti melovan sinne päin toiselta rannalta. Mies oli kiinnittänyt sheikin huomion ihmeelliseen näkemäänsä -- valkoihoiseen naiseen Afrikan sydämessä, -- ja vanha arabialainen oli kätkenyt miehensä autioon kylään ottamaan maihinnousijan kiinni; sillä sheikin mielessä leikki aina lunnaiden toivo. Useammin kuin kerran olivat hänen sormensa laskeneet samanlaisilla keinoilla ansaittua kultaa. Se oli vähällä vaivalla ansaittua rahaa, eikä sheikillä ollut liian viljalti kolikoita helposti hankittavissa, kun suuri Bwana nyttemmin oli niin rajoittanut hänen entisen toiminta-alueensa, ettei hän edes uskaltanut anastaa norsunluuta alkuasukkailta kolmensadankaan kilometrin päästä suuren Bwanan duarista. Ja kun nainen sitten oli todellakin pujahtanut hänelle viritettyyn ansaan ja sheikki oli hänet tuntenut samaksi pieneksi tytöksi, jota hän edesmenneinä vuosina oli yrminyt ja rääkännyt, oli hänen tyytyväisyytensä ollut suuri. Viipymättä hän uudistikin vanhat isyyssuhteensa neitoon, selittäen hänet tyttärekseen, kuten entiseen aikaan. Heti ensi tilaisuudessa hän sivalsi tyttöä navakasti kasvoihin. Hän pakotti Miriamin kävelemään, vaikka sensijaan olisi voinut käskeä jonkun miehistään astua satulasta maahan ja ottaa hänet lautasille. Sheikki näkyi nauttivan uusien keinojen keksimisestä, joilla sai häntä kiduttaa ja nöyryyttää, eikä Miriamilla ollut hänen seuralaistensa joukossa ainoatakaan, joka olisi osoittaunut hänelle myötätuntoa tai tohtinut häntä puolustaa, jos olisikin halunnut.

Kaksipäiväisen matkan jälkeen he vihdoin saapuivat hänen lapsuutensa tutuille seuduille, ja ensimmäiset kasvot, jotka hän näki, kun hänet ajettiin kylän portista vahvan paalutuksen sisäpuolelle, olivat hänen entisen hoitajattarensa, hampaattoman, inhoittavan Mabunun. Miriamista tuntui siltä kuin olisivat kaikki tällä välin vierineet vuodet olleet vain unta. Jollei hänen pukunsa olisi ollut toisenlainen ja hän itse kasvanut pitemmäksi, olisi hän hyvinkin voinut niin luulla.

Ne sheikin kylän asukkaat, jotka eivät olleet ottaneet osaa retkeen, huvittelivat kotvan aikaa tarkastelemalla oudosti puettua valkoista tyttöä, jonka jotkut heistä olivat lapsena tunteneet. Mabunu oli olevinaan kovin iloissaan hänen palaamisestaan ja paljasti hampaattomat ikenensä kamalaan irvistykseen muka riemunsa osoitukseksi. Mutta Miriamia vain puistatti, kun hän muisti kammottavan ämmän julmuudet entisiltä vuosilta.

Miriamin poissaolon aikana saapuneiden arabialaisten joukossa oli nuori, kaksikymmenvuotias, synkännäköinen mies, joka tuijotti tyttöön peittelemättömän ihailevasti, kunnes sheikki käski hänen poistua. Ja Abdul Kamak läksi, otsa rypyssä.

Kun he vihdoin olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, jäi Miriam yksikseen. Kuten ennenkin, hän sai vapaasti liikkua kylässä, sillä paaluvarustus oli korkea ja vahva, ja sen ainoalla portilla seisoivat valppaat vartijat yötä päivää; mutta hän ei välittänyt enempää kuin ennenkään sheikin joukkueeseen kuuluvien julmien arabialaisten ja raakamaisten neekerien seurasta, minkä vuoksi hän, niinkuin hänen tapansa oli ollut surullisina lapsuudenpäivinäänkin, hiipi erääseen paaluaitauksen autioon nurkkaan, jossa niin usein oli leikkinyt talosilla rakkaan Gikansa kanssa ison puun siimeksessä suojavarustuksen yli leviävien oksien alla. Mutta nyt oli puu poissa, ja Miriam arvasi syyn siihen. Siitä puusta oli Korak laskeutunut sinä päivänä, kun hän iski sheikin tantereeseen ja pelasti Miriamin kurjuudesta ja kidutuksesta, joita hän oli saanut niin kauan kärsiä, ettei enää muuta muistanutkaan.

Paaluaidan sisäpuolella kasvoi kuitenkin matalia pensaita, ja niiden siimekseen Miriam istahti miettimään. Pieni onnenvälähdys lämmitti hänen sydäntänsä, kun hän muisti ensimmäisen kohtauksensa Korakin kanssa ja sitten ne pitkät vuodet, joina metsäläinen oli häntä hoivannut ja suojellut hartaasti ja puhtain tuntein kuin vanhempi veli. Kuukausiin ei Korak ollut niin kiinnittänyt hänen ajatuksiansa kuin tänään. Hän tuntui nyt läheisemmältä ja rakkaammalta kuin koskaan ennen, ja Miriam ihmetteli, että hänen sydämensä oli harhaillut niin kauas uskollisuudesta, johon tämä muisto velvoitti. Ja sitten häilähti hänen mieleensä hienonhienon, jalosukuisen Morisonin kuva, ja Miriam hätääntyi. Rakastiko hän todellakin tuota moitteetonta nuorta englantilaista? Hän ajatteli Lontoon loistoa, josta Baynes oli hänelle niin hehkuvin sanoin kertonut. Hän koetti kuvitella itseänsä ihailtuna ja kunnioitettuna suuren pääkaupungin iloisimmissa seurapiireissä. Kuvat, jotka hän maalasi, olivat Morisonin hänelle loihtimia kuvia. Ne olivat kiehtovia, mutta niiden kaikkien lävitse tunkeutui itsepintaisesti esille jäntevä, puolialaston jättiläinen, viidakon uljas Adonis.

Miriam painoi kädellä sydäntänsä, samalla kun hän tukahdutti huokauksen, ja silloin hän tunsi Malbinin teltasta hiipiessään poveensa kätkemänsä valokuvan kovat syrjät. Nyt hän veti sen esille ja alkoi uudestaan tarkata sitä huolellisemmin kuin ennen oli ehtinyt. Hän oli varma, että lapsukaisen kasvot olivat hänen omansa. Hän tutki kuvan jokaista piirrettä. Puoliksi kätkettynä siron puvun pitseihin oli ketju ja medaljonki. Miriam rypisti kulmiansa. Mitä kiusoittelevia muistonhäiviä se herättikään! Saattoiko tämä ilmeinen kulttuurikukka olla pieni beduiini-Miriam, sheikin tytär? Se oli mahdotonta, mutta tuo medaljonki?... Miriam tunsi sen. Hän ei voinut kieltää muistinsa todistusta. Hän oli nähnyt tuon medaljongin ennen, ja se oli ollut hänen. Mikä merkillinen salaisuus olikaan hänen menneisyyteensä kätkettynä?

Kuvaa katsellessaan hän äkkiä huomasi, että hän ei ollut yksinään, että joku seisoi ihan hänen takanaan, hiivittyään hiljaa häntä yllättämään. Ikäänkuin syyllisenä hän työnsi kuvan takaisin puseronsa poveen. Käsi laskeutui hänen olallensa. Hän oli varma, että hänen takanaan oli sheikki, ja odotti mykkänä kauhusta iskua, jonka tiesi saavansa.

Mitään iskua ei tullut, ja hän vilkaisi olkansa yli Abdul Kamakin, nuoren arabialaisen, silmiin.

"Minä näin kuvan, jonka juuri kätkit", sanoi nuorukainen. "Se kuvaa sinua lapsena -- hyvin nuorena lapsena. Saanko sen vielä nähdä?"

Miriam vetäysi hänestä poispäin.

"Minä annan sen takaisin", sanoi arabialainen. "Olen kuullut sinusta ja tiedän, että sinä et rakasta sheikkiä, isääsi. En minäkään. Minä en petä sinua. Salli minun nähdä kuva."

Ystävittä julmien vihollisten joukossa Miriam tarttui oljenkorteen, jonka Abdul Kamak hänelle heitti. Ehkäpä hän tästä nuoresta miehestä saisi ystävän, jota tarvitsi. Kuinka tahansa, mutta olihan mies nähnyt kuvan, ja jollei hän ollut ystävä, voisi hän siitä kertoa sheikille ja kuva riistettäisiin häneltä. Yhtä hyvin hän siis saattoi suostua nuorukaisen pyyntöön toivoen, että hän oli puhunut rehellisesti ja menettelisi rehellisesti. Hän otti valokuvan kätköstään ja ojensi sen arabialaiselle.

Abdul Kamak tarkkasi sitä huolellisesti, verraten sitä piirre piirteeltä maassa istuvaan tyttöön, joka katseli häntä kasvoihin. Hän nyökkäsi hitaasti.

"Niin", sanoi hän. "Sinä se olet, mutta missä se on otettu? Miten ihmeessä on sheikin tytär puettu uskottomien malliin?"

"En tiedä", vastasi Miriam. "Näin kuvan ensi kertaa vasta pari päivää sitten, jolloin löysin sen ruotsalaisen, Malbinin, teltasta."

Abdul Kamak kohotti kulmakarvojaan. Hän käänsi kuvan nurinpäin, ja kun hänen silmänsä osuivat vanhaan sanomalehtileikkeleeseen, laajenivat ne kummastuksesta. Hän osasi lukea ranskaa, tosin vaivaloisesti, mutta osasi kumminkin. Hän oli käynyt Pariisissa, viipynyt siellä kuusi kuukautta näyttelyssä, johon oli saapunut beduiiniryhmän, erämaantoveriensa, keralla ja ottanut ajastaan vaarin, oppien paljon sikäläisiä tapoja, jonkun verran kieltä ja useimmat voittajainsa paheista. Nyt hän pani taitonsa täytäntöön. Hitaasti, työläästi hän luki kellastuneesta paperista. Hänen silmänsä eivät enää olleet suuret. Sensijaan ne kapenivat kahdeksi rakoseksi, jotka ilmaisivat viekkautta. Luettuaan hän vilkaisi tyttöön.

"Oletko lukenut tämän?" kysyi hän.

"Se on ranskaa", vastasi neitonen, "enkä minä osaa lukea ranskaa."

Abdul Kamak seisoi kauan hiljaa, katsellen tyttöä, joka hänestä oli hyvin kaunis. Hän himoitsi Miriamia omakseen, kuten olivat himoinneet monet muutkin miehet, jotka olivat hänet nähneet. Vihdoin hän lankesi toiselle polvelleen tytön eteen.

Ihmeellinen ajatus oli juolahtanut Abdul Kamakin mieleen. Sen voisi ehkä toteuttaa, jos tyttö jäisi tietämättömäksi sanomalehden palasen sisällyksestä, mutta jos se hänelle selviäisi, ei menestyksestä olisi mitään toivoa.

"Miriam", kuiskasi mies, "vasta tänään ovat silmäni sinut nähneet, ja kuitenkin ne lähettivät sydämeeni heti viestin, että olen iäksi tuomittu orjaksesi. Sinä et tunne minua, mutta minä pyydän, että luotat minuun. Minä voin auttaa sinua. Sinä vihaat sheikkiä -- niin minäkin. Salli minun viedä sinut pois hänen luotaan. Tule mukaani, niin palaamme aavaan erämaahan, jossa minun isäni on sinun isääsi mahtavampi sheikki. Tahdotko tulla?"

Miriam istui ääneti. Hän ei olisi suinkaan tahtonut loukata sitä ainoata, joka tarjosi hänelle suojelusta ja ystävyyttä, mutta hän ei välittänyt Abdul Kamakin rakkaudesta. Hänen äänettömyydestään erehtyneenä tarttui mies häneen ja veti häntä luokseen; mutta Miriam ponnisteli irroittautuakseen.

"Minä en rakasta sinua", huudahti hän. "Älä pakota minua itseäsi vihaamaan. Sinä olet ainoa, joka on ollut minua kohtaan ystävällinen, ja minä tahtoisin pitää sinusta, mutta en voi sinua rakastaa."

Abdul Kamak suoristausi täyteen mittaansa. "Sinä opit minua rakastamaan", sanoi hän, "sillä minä otan sinut, josko tahdot tai et. Sinä vihaat sheikkiä, etkä siis kerro hänelle, sillä jos sen teet, niin näytän hänelle kuvan. Minä vihaan sheikkiä ja..."

"Vai vihaat sinä sheikkiä?" ärjäisi ruma ääni heidän takaansa.

Molemmat kääntyivät ja näkivät sheikin seisovan muutaman askeleen päässä. Abdulilla oli vielä kuva kädessään. Nyt hän työnsi sen burnuusinsa poveen.

"Niin", sanoi hän, "minä vihaan sheikkiä", ja samassa hän hyökkäsi vanhempaa miestä vastaan, iski hänet kumoon ja ryntäsi kylän läpi vaajariville, missä hänen hevosensa oli kytkettynä ja valmiiksi satuloituna, sillä Abdul Kamak oli ollut aikeissa ratsastaa metsästämään, kun oli nähnyt vieraan tytön yksinään pensaiden luona.