Part 17

Ruotsalaisen leirissä oli hänen jalosukuisuutensa Morison viettänyt melkein unettoman yön hermostuneena, epäillen, pahaa aavistellen ja peloissaan. Aamupuolella hän oli lopen uupuneena nukahtanut. Safarin johtaja herätti hänet vähän jälkeen auringonnousun, muistuttaakseen hänelle, että heidän oli heti jatkettava matkaansa pohjoista kohti. Baynes vitkasteli. Hän halusi odottaa "Hansonia" ja Miriamia. Esimies kannusti häntä kuvailemalla viivyttelyn vaaraa. Mies tunsi isäntänsä suunnitelmat kyllin hyvin tietääkseen, että tämä oli tehnyt jotakin, mikä herättäisi suuren Bwanan suuttumuksen, ja että paha heidät kaikki perisi, jos heidät suuren Bwanan maassa tavoitettaisiin. Tämä vihjaus hälytti Baynesin.

Entä jos suuri Bwana, kuten esimies häntä nimitti, oli yllättänyt "Hansonin" katalasta hommasta? Eikö hän arvaisi asian oikeaa laitaa ja mahdollisesti jo ollut matkalla häntä kiinni ottamaan ja rankaisemaan? Baynes oli kuullut isäntänsä siekailemattomasta menettelystä suurten ja pienten pahantekijäin rankaisemisessa, jotka olivat rikkoneet hänen vähäisen, villin maailmansa lakeja tai tapoja vastaan -- sen maailman, joka sijaitsi "rajoiksi" nimitettyjen kartoitettujen linjojen tuolla puolen. Tässä villissä maassa, jossa ei ollut lakia, oli suuri Bwana lakina itselleen ja koko ympäristölleen. Huhuttiinpa hänen tuominneen kuolemaan valkoisen miehen, joka oli pidellyt pahoin alkuasukastyttöä.

Tämän jutun muistaessaan tunsi Baynes puistatusta ja koetti arvailla, mitä hänen isäntänsä tekisi miehelle, joka oli yrittänyt varastaa hänen nuoren valkoisen holhokkinsa. Se ajatus kavahdutti hänet pystyyn.

"Niin", sanoi hän hermostuneesti, "meidän tulee heti lähteä täältä. Tunnetko reitin pohjoiseen?"

Esimies tunsi sen ja toimitti safarin viivyttelemättä matkalle,

Oli keskipäivä, kun väsynyt ja hiestynyt juoksija saavutti eteenpäin pyrkivän pienen jonon. Hänen toverinsa tervehtivät häntä iloisin huudoin, ja hän kertoi heille kaikki mitä tiesi ja arvasi heidän isäntänsä toimista, niin että asiat olivat selvillä koko safarille ennenkuin Baynes, joka ratsasti jonon etupäässä, sai kuulla tapahtumista ja Malbinin edellisenä iltana aukeamalle heittämän neekerin kuvitteluista.

Kun hänen jalosukuisuutensa Morison oli kuunnellut kaikkea, mitä "pojalla" oli kerrottavaa, ja huomannut kauppiaan käyttäneen häntä välikappaleena, siten saadakseen Miriamin haltuunsa, kuohahti hänen verensä raivosta, ja hän vapisi tytön turvallisuuden puolesta.

Että toinen ei suunnitellut pahempaa kuin mitä hän itse oli aikonut, ei mitenkään lieventänyt toisen rikoksen kataluutta. Alussa hänen mieleensä ei juolahtanut, että hän olisi tehnyt Miriamille vääryyttä yhtä paljon kuin otaksui "Hansonilla" olevan mielessä. Nyt hän raivosi pikemminkin kuin mies, joka on lyöty omassa pelissään ja jolta on riistetty hänen jo omanaan pitämänsä saalis.

"Tiedätkö mihin isäntäsi on mennyt?" kysyi hän neekeriltä.

"Kyllä, herra", vastasi musta. "Hän ratsasti toiseen leiriin, jonka vieressä iso _afi_ virtaa kauas päivänlaskua kohti."

"Voitko opastaa minut sinne?" kysyi Baynes.

Neekeri nyökkäsi myöntävästi. Tässä hän näki tilaisuuden kostaa vihatulle isännälleen ja samalla välttää suuren Bwanan vihan, hänen kun kaikki varmasti otaksuivat ryhtyvän ensiksi ajamaan takaa pohjoista safaria.

"Voimmeko me kahden saavuttaa hänen leirinsä?" kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.

"Kyllä, herra", vakuutti musta.

Baynes kääntyi esimiestä puhuttelemaan. Hän oli nyt selvillä "Hansonin" suunnitelmista. Hän käsitti, miksi tämä oli halunnut siirtää leirinsä mahdollisimman kauaksi suuren Bwanan alueen pohjoisrajaa kohti, -- siten hän saisi enemmän aikaa paetakseen länsirannikolle päin, sillä välin kun suuri Bwana ajoi pohjoista joukkoa takaa. No niin, Baynes käyttäisi miehen suunnitelmia omiin tarkoituksiinsa. Hänenkin täytyi välttää isäntänsä kynsiin joutumista.

"Voit marssittaa miehiä niin kauaksi pohjoiseen kuin mahdollista", sanoi hän johtajalle. "Minä palaan ja koetan eksyttää suuren Bwanan lähtemään länteen päin."

Neekeri murahti myöntymykseksi. Hän ei halunnut seurata tätä outoa valkoista miestä, joka öisin oli peloissaan; vielä vähemmän hän halusi joutua suuren Bwanan hillittömäin soturien armoille, koska niiden ja hänen väkensä välillä oli kauan vallinnut verivihollisuus; ja hän oli sitäpaitsi perin riemuissaan laillisesta syystä, joka oikeutti hänet karkaamaan suuresti vihatun ruotsalaisen isäntänsä luota. Hän tunsi tien pohjoiseen ja omaan maahansa, vaikka valkoiset miehet eivät sitä tunteneet -- oikopolun karun ylätasangon poikki, missä oli vesireikiä, joista silloin tällöin tämän kuivan seudun liepeitse vaeltavat valkoiset metsästäjät ja retkeilijät eivät olleet uneksineetkaan. Hän saattoi eksyttää jäljiltään suuren Bwanankin, jos hän ryhtyisi takaa-ajoon, ja nämä mietteet etualalla mielessään hän kokosi Malbinin safarin jäännökset jonkinlaiseen järjestykseen ja lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Ja hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesia opasti musta "poika" viidakkoihin lounaista kohti.

Korak oli odotellut leirin vieressä tarkaten jalosukuista Morisonia, kunnes safari oli lähtenyt pohjoiseen. Sitten hän varmana siitä, että nuori englantilainen oli menossa etsimään Miriamia väärältä suunnalta, oli jättänyt hänet ja palannut verkalleen sille paikalle, missä oli sydämensä kaivatun nähnyt toisen miehen syleilyssä.

Niin suuri oli ollut hänen onnensa, kun hän näki Miriamin elossa, että hetkiseksi eivät mustasukkaisuuden mietteet olleet häntä kiusanneet. Myöhemmin oli hänessä herännyt sellaisia ajatuksia -- synkkiä, verenhimoisia ajatuksia, jotka olisivat pöyristyttäneet Morisonia, jos tämä olisi aavistanut niitä liikkuvan viilin olennon aivoissa sen salaa hiipiessä metsän jättiläisten oksilla, vaaniessaan "Hansonia" ja tytön tuloa.

Murheellisena samoili Korak viidakossa tasangon syrjillä odottaen Miriaminsa saapumista -- Miriamin, joka ei koskaan tullut.

Mutta sensijaan tuli toinen -- kookas, leveäharteinen, khakipukuinen mies kiiltävänmustan soturijoukon etunenässä. Miehellä oli kovat, synkät piirteet ja hänen suupielissään ja silmissään syvän surun ilme -- niin syvän, että hänen kasvoissaan kuvastuva raivo ei voinut sitä haihduttaa.

Korak näki hänen kulkevan alitseen, itse piillessään puussa, pienen kohtalokkaan aukeaman syrjässä, samassa, jonka oksilla jo aikaisemmin oli väijynyt. Hän näki miehen tulevan ja istui jäykistyneenä, kylmänä ja tuskaisena hänen yläpuolellaan. Mies tutki maata alinomaa hyvin huolellisesti, ja Korak istui yhä puussansa katsellen häntä silmillä, jotka melkein tylstyivät yhtämittaisesta ajatuksettomasta tuijotuksesta, ja näki hänen viittaavan miehilleen merkiksi, että oli löytänyt sen, mitä etsi, ja sitten poistuvan pohjoista kohti; ja yhä istui Korak kuin kuvapatsas, verta vuotavin sydämin, mykkänä, viheliäisenä. Tuntia myöhemmin hän lähti verkalleen takaisin viidakkoon länttä kohti. Hän liikkui välinpitämättömänä, pää painuksissa ja hartiat kumarassa kuin vanha mies, joka kantaa niskoillaan suuren surun taakkaa.

Seuraten mustaa opastansa ponnisteli Baynes tuuhean vesakon läpi, ratsastaen syvään kumartuneena hevosensa kaulaa vasten, ja usein hän astui maahankin, milloin matalat oksat riippuivat liian lähellä maata salliakseen hänen jäädä satulaan. Neekeri opasti häntä suorinta tietä, joka ei ratsastajalle ollut laisinkaan mikään tie, ja ensimmäisen päivämatkan jälkeen täytyi nuoren englantilaisen jättää ratsunsa ja seurata vikkelää opastansa yksinomaan jalkaisin.

Vaelluksen pitkien tuntien kuluessa hänen jalosukuisuudellaan oli runsaasti aikaa miettiä, ja hänen kuvaillessaan itselleen, mikä kohtalo luultavasti odotti Miriamia ruotsalaisen käsissä, yltyi hänen raivonsa miestä vastaan yhä suuremmaksi. Mutta sitten hän tuli tajunneeksi, että juuri hänen omat halpamaiset vehkeensä olivat saattaneet tytön tähän kauheaan asemaan ja että neitosta "Hansonin" käsistä pelastuneenakin olisi odottanut vain vähän parempi kohtalo hänen itsensä hallussa.

Samalla selvisi hänelle sekin, että Miriam oli hänelle äärettömän paljoa kalliimpi kuin hän oli ennen kuvitellut. Ensi kertaa hän alkoi verrata tätä tyttöä muihin tuttavapiirinsä naisiin -- syntyperältään ja asemaltaan ylhäisiin naisiin -- ja melkein kummastui huomatessaan, että nuori arabialaistyttö silloin ei joutunut huonommalle puolelle. Ja niin hän "Hansonia" vihatessaan joutui vihaamaan ja inhoamaan itseänsäkin, nähden itsensä ja petollisen menettelynsä kaikessa halveksittavassa rumuudessaan.

Niinpä intohimo, jota tämä mies oli tuntenut itseänsä yhteiskunnallisesti alhaisempana pitämäänsä tyttöä kohtaan, muuttui häpeän poltteessa, tosiasiain ankarassa tulessa, oikeaksi rakkaudeksi. Ja hänen hoippuessaan eteenpäin paloi hänen rinnassaan vastaheränneen rakkauden ohella toinenkin suuri intohimo -- vimmattu viha, joka pakotti hänet rientämään kostontyöhön.

Mukavuuteen ja ylellisyyteen tottuneena hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea niitä vaikeuksia ja kidutuksia, jotka nyt olivat hänen alituiset kumppaninsa. Mutta revityistä vaatteistaan ja verille raadellusta ihostaan huolimatta hän hoputti neekeriä yhä nopeampaan vauhtiin, vaikka hän itse joka kymmenen askeleen päästä kaatui uupumuksesta.

Kosto kannusti hänen voimiaan -- kosto ja se tunne, että hän kärsimyksellään edes osittain sovitti rikoksen, jonka oli rakastamaansa tyttöä kohtaan tehnyt; sillä toivo pelastaa Miriam kohtalosta, johon hän itse oli tytön houkutellut, oli jo alussa häneltä haihtunut. "Liian myöhään! Liian myöhään!" Nuo sanat säestivät synkästi vaeltajan askeleita. "Liian myöhään! Pelastus liian myöhäinen -- mutta ei kosto!" Se ajatus karkaisi häntä.

Vasta kun tuli niin pimeä, ettei voinut nähdä eteensä, hän salli pysähtyä. Toistakymmentä kertaa iltapäivän kuluessa hän oli uhannut heti tappaa oppaansa, kun tämä uupuneena ehdotti levähdystä. Neekeri oli kauhuissaan. Hän ei voinut käsittää valkoisessa miehessä äkkiä tapahtunutta merkillistä muutosta, tämä kun vielä edellisenä yönä oli ollut niin pimeänarka. Hän olisi karannut moisen peloittavan isännän luota, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta; mutta Baynes arvasi, että sellainen aie saattoi pälkähtää hänen päähänsä, eikä siis suonut hänelle pienintäkään mahdollisuutta karkaamiseen. Hän pysytteli päivällä neekerin lähettyvillä, ja öisin he nukkuivat kyljitysten jonkinlaisessa kehässä, joka oli okaisista varvuista ja pensaista kyhätty heikoksi suojaksi vaaniskelevia petoja vastaan.

Että hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi laisinkaan nukkua villin viidakon keskellä, oli riittävä todistus hänessä viime vuorokauden ajalla tapahtuneesta muutoksesta, ja että hän alentui nukkumaan neekerin vieressä, joka ei tuoksunut kovin suloiselta, viittasi lisäksi aavistamattomiin hänessä uinuviin kansanvaltaisiin kehitysmahdollisuuksiin.

Aamulla hän tunsi itsensä jäykäksi, ontuvaksi ja helläksi koko ruumiiltaan, mutta silti hän päätti ponnistaa eteenpäin ajaakseen "Hansonia" takaa niin ripeästi kuin mahdollista. Kiväärillään hän kaatoi kauriin pienen joen kaalamolta hiukan myöhemmin kuin olivat einehtimättä lähteneet liikkeelle. Nuristen hän suostui pysähtymään, kunnes olivat paistaneet sen lihaa ja syöneet, ja sitten riennettiin taas eteenpäin aarniometsän puiden, köynnösten ja vesakon läpi.

Tällä välin vaelteli Korak verkalleen läntiseen suuntaan, saapuen Tantorin, norsun, jäljille, jonka tapasi syömässä viidakon tuuheassa varjossa. Yksinäinen ja murehtiva apinamies ilahtui ison ystävänsä seurasta. Hellästi kiertyi mutkitteleva kärsä hänen vyötäisilleen, ja hänet heilautettiin mahtavalle selälle, missä hän niin usein ennenkin oli lojunut ja uinaillen kuluttanut pitkiä iltapäiviä.

Etäällä pohjoisessa seurasi suuri Bwana mustine sotureineen itsepintaisesti äsken keksimiään pakenevan safarin jälkiä, jotka viekoittelivat heidät yhä kauemmaksi pelastettavastaan, sillä välin kun rouva, joka oli rakastanut Miriamia kuin omaa lastansa, maatilalla odotteli levottomana ja suruissaan pelastusjoukon ja tytön palaamista, sillä hän oli varma, että hänen voittamaton herransa ja puolisonsa toisi Miriamin tullessaan takaisin.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Pako leiristä

Miriamin ponnistellessa Malbinin kanssa, kädet kytkettyinä kylkiä vasten miehen jäntevässä puristuksessa, sammui toivo hänen sydämestään. Hän ei äännähtänyt sanaakaan, sillä hän käsitti, ettei ollut ketään, joka tulisi häntä auttamaan, ja jo aikaisemman elämänsäkin kokemuksista tiesi viidakon kasvatti, kuinka turhia avunhuudot olivat sikäläisessä villissä maailmassa.

Mutta kun hän näin taisteli vapautuakseen, joutui toinen käsi koskettamaan Malbinin revolverin perää, aseen riippuessa tupessa hänen lanteellaan. Verkalleen laahasi mies häntä huopapeitteitä kohti, ja verkalleen kiertyivät tytön sormet halutun kapineen ympäri ja vetivät sen kotelosta.

Silloin, Malbinin seisoessa sekasotkuisen peitekasan syrjässä, lakkasi Miriam -- äkkiä ja hätyyttäjän sitä odottamatta -- vetäytymästä poispäin hänestä ja paiskautui yhtä nopeasti koko voimallaan häntä vasten, niin että Malbin retkahti taaksepäin, kompastui vuodepahaiseen ja lensi selälleen. Vaistomaisesti ponnahti hänen kätensä tukemaan, ja samassa silmänräpäyksessä ojensi Miriam revolverin hänen rintaansa vasten ja veti liipaisimesta.

Mutta hana napsahti tuloksetta tyhjään patruunaan, ja Malbin oli jälleen pystyssä tavoittaen tyttöä. Hetkiseksi tämä vältti hänet ja juoksi teltan aukkoa kohti; mutta juuri ovensuussa laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja kiskoi häntä takaisin. Kääntyen Malbiniin päin raivokkaana kuin haavoitettu naarasleijona Miriam tarttui revolverin pitkään piippuun, heilautti asetta korkealla ilmassa ja mätkäisi sillä miestä vasten naamaa.

Tuskasta ja raivosta kiroten Malbin horjahti taaksepäin, hänen kätensä irtautuivat tytöstä, ja hän vaipui tajutonna maahan. Katsomatta häneen sen enempää Miriam pakeni ulkoilmaan. Muutamat neekerit näkivät hänet ja yrittivät ehkäistä hänen pakoansa, mutta tyhjällä aseellaan uhaten hän piti heitä loitolla. Ja niin hän pääsi ympäröivän boman toiselle puolen ja katosi viidakkoon etelää kohti.

Pienenä manganina oppimilleen kiipeämisvaistoille uskollisena Miriam riensi suoraa päätä puun oksille, ja siellä hän riisui ratsastushameensa, kenkänsä ja sukkansa, sillä hän tiesi, että hänellä oli edessään pitkä pakoretki, jolla nämä vaatekappaleet olisivat liian haitalliset. Lyhyet ratsastushousut ja tiukka nuttu saisivat suojata kylmää ja okaita vastaan, eivätkä ne ehkäisisi kovin paljon hänen liikkeitänsä; mutta hame ja kengät olivat puissa kiipeillessä mahdottomat.

Hän ei ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin alkoi käsittää, kuinka vähän toiveita hänellä saattoi olla eloonjäämisestä ilman puolustusneuvoja tai pyydystysasetta. Miksei hän ollut huomannut riuhtaista patruunavyötä Malbinilta ennenkuin lähti hänen teltastaan? Jos olisi ollut luoteja revolveriin, olisi hän kaiketi voinut ampua pieniä riistaeläimiä ja suojella itseänsä kaikilta muilta, paitsi kaikkein julmimmilta vihollisilta, jotka ahdistaisivat häntä matkalla Bwanan ja My Dearin "kotilieden" ääreen.

Tämä ajatus muuttui päätökseksi palata noutamaan halutut ammukset. Hän käsitti antautuvansa suureen jälleenvangitsemisen vaaraan; mutta eihän hän kykenemättömänä puolustukseen ja ruuanhankintaan voinut toivoa koskaan pääsevänsä turvaan. Ja niinpä hän kääntyi jälleen leiriä kohti, josta vastikään oli päässyt karkaamaan.

Hän otaksui Malbinin kuolleen -- niin hirvittävän iskun hän oli miehelle antanut -- ja toivoi pimeän tullen saavansa tilaisuuden hiipiä leiriin ja etsiä hänen teltastaan patruunavyötä. Mutta tuskin hän oli keksinyt piilopaikan isosta puusta boman vierestä, mistä voisi tarkata tarvitsematta pelätä, että hänet huomattaisiin, kun hän näki ruotsalaisen tulevan teltasta pyyhkien verta kasvoiltaan ja karjuen kirouksia ja kysymyksiä säikähtyneille seuralaisilleen.

Vähää myöhemmin lähti koko leiri etsimään Miriamia, ja kohta kun tämä oli varma, että kaikki olivat menneet, astui hän alas piilopaikastaan ja juoksi nopeasti aukeaman yli Malbinin telttaan.

Kiireesti tähystäen siellä eri puolille hän ei keksinyt mitään ampumavaroja; mutta yhdessä nurkassa oli matka-arkku, johon ruotsalainen oli sullonut yksityistä omaisuuttansa ja jonka hän oli safarin esimiehellä tuottanut läntiseen leiriinsä.

Miriam kävi käsiksi arkkuun toivoen, että siinä kenties oli vara-ammuksia. Nopeasti hän irroitti nyörit sen kanvassipäällyksestä ja hetkistä myöhemmin nosti kannen laatikosta, ryhtyen penkomaan sinne kasattua sekalaista pikkutavaraa. Siellä oli kirjeitä, papereita, vanhoja sanomalehtileikkeleitä ja muun muassa pienen tytön valokuvakin, jonka taakse oli liisteröity pariisilaisesta päivälehdestä leikattu pätkä -- ajan ja hypistelyn kellastuttama ja himmentämä kyhäys, josta hän ei saanut selvää. Mutta tässä valokuvassa, joka oli jäljennetty sanomalehtileikkeleeseenkin, oli jotakin, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Missä hän oli tuon kuvan ennen nähnyt? Ja sitten selvisi hänelle äkkiä, että se oli kuva hänestä itsestään sellaisena kuin hän oli ollut monta monituista vuotta sitten.

Missä se oli otettu? Kuinka se oli joutunut tuon miehen haltuun? Miksi se oli jäljennetty sanomalehteen? Mitä nuo himmenneet painokirjaimet siitä kertoivat?

Miriam tuli ymmälle arvoituksesta, jonka ammusten etsintä oli hänen eteensä loihtinut. Hän seisoi jonkun aikaa tuijottaen himmentyneeseen valokuvaan ja muisti sitten ammukset, joita hakemaan oli tullut. Kääntyen taas arkulle hän penkoi sen pohjaa, ja sieltä hän eräästä kulmasta löysi pienen patruunalaatikon. Yksi ainoa silmäys riitti toteamaan, että ne hyvinkin sopivat aseeseen, jonka hän oli työntänyt ratsastushousujensa vyötärön sisäpuolelle, ja pistäen ne taskuunsa hän kääntyi vielä kerran tarkkaamaan kädessään olevaa omaa muotokuvaansa.

Hänen siinä seistessään ja turhaan yrittäessään tajuta tätä selittämätöntä ongelmaa kuului ääniä. Heti hän havahtui valppaaksi. Äänet lähenivät! Sekuntia myöhemmin kuuli hän synkästi kiroilevan ruotsalaisen puhuvan. Malbin, hänen hätyyttäjänsä, palasi! Miriam juoksi nopeasti teltanaukolle ja kurkisti ulos. Liian myöhään! Hänet oli saarrettu satimeen! Valkoihoinen ja kolme hänen mustaa henkivartijaansa tulivat suoraan aukeaman yli telttaa kohti. Mikä nyt neuvoksi? Miriam kätki valokuvan puseronsa poveen. Nopeasti hän pisti revolverin jokaiseen lokeroon patruunan. Sitten hän peräytyi sisemmälle telttaan, halliten oviaukkoa aseellaan. Miehet pysähtyivät ulkopuolelle, ja Miriam kuuli Malbinin sadatellen antavan määräyksiään. Sitä kesti melkoisen ajan, ja hänen puhuessaan mylvivällä, raakamaisella äänellään tyttö etsi jotakin pakotietä. Kumartuen hän kohotti telttakankaan reunaa ja kurkisti sen alitse. Ketään ei ollut näkyvissä sillä puolella. Heittäytyen vatsalleen hän ryömi seinän alitse, juuri kun Malbin mörähtäen loppuohjeen miehilleen astui telttaan. Miriam kuuli hänen harppaavan lattian poikki, nousi sitten ja livahti kumarassa ihan teltan takana olevaan alkuasukasmajaan. Sinne päästyään hän kääntyi vilkaisemaan taakseen. Ketään ei vieläkään näkynyt. Kukaan ei ollut häntä huomannut. Ja nyt hän kuuli Malbinin teltasta karkeaa kiroilemista. Ruotsalainen oli huomannut laatikkonsa pengotuksi ja tyhjennetyksi. Hän kirkui miehilleen, ja kuullessaan niiden vastaavan Miriam ryntäsi hökkelistä, juosten Malbinin teltasta kauimpana olevaa boman syrjää kohti. Tällä paikalla kohosi aitauksen yläpuolella iso puu, joka velttojen neekerien mielestä oli ollut liian paksu kaadettavaksi. Siksi he olivat jättäneet sen suojavarustuksen sisäpuolelle. Mikä lienee ollutkin syy juuri sen puun säilyttämiseen, oli Miriam siitä kiitollinen, koska se tarjosi hänelle kipeästi kaivatun pakotien, jota hänellä ehkä ei muutoin olisi ollut.

Lymypaikastaan Miriam näki Malbinin jälleen lähtevän viidakkoon, tällä kertaa jättäen leiriin kolmimiehisen neekerivartioston. Hän suuntautui etelää kohti, ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, kiersi Miriam suojakehän ulkosyrjitse virran rannalle. Täällä oli ruuhia, joita oli käytetty joukkoa tuotaessa ylitse toiselta rannalta. Ne olivat raskaita kapineita yksinäisen tytön käsiteltäviksi, mutta muuta keinoa ei ollut, ja joen yli hänen täytyi päästä.

Maihinnousupaikka oli aivan leirivartioston näkyvissä. Jos soutaisi heidän silmäinsä edessä virran yli, merkitsisi se varmaa kiinnijoutumista. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin piilossa odottaa pimeän tuloa, jollei sitä ennen sattuisi jotakin onnellista tapausta. Tuntikauden hän tarkkasi vartijoita, joista yksi aina näkyi olevan sellaisella paikalla, mistä heti huomaisi hänet, jos hän yrittäisi työntää jonkun veneistä vesille.

Silloin tuli Malbin esille viidakosta kuumissaan ja puhkuen. Hän riensi heti joelle veneiden luo ja laski niiden lukumäärän. Kaiketi oli hänelle äkkiä juolahtanut mieleen, että tytön oli päästävä virran yli, jos mieli palata suojelijainsa luo. Helpotuksen ilme hänen kasvoillaan, kun hän havaitsi, että kaikki ruuhet olivat tallella, oli riittävänä todistuksena hänen mietteistänsä. Hän kääntyi kiireesti puhuttelemaan esimiestä, joka oli tullut hänen mukanaan viidakosta ja jonka seurassa oli useita muita neekereitä.

Malbinin ohjeita noudattaen he työnsivät vesille kaikki ruuhet, paitsi yhtä. Malbin huusi vartijoille leiriin, ja hetkistä myöhemmin astui koko joukkue veneisiin ja meloi vastavirtaan.

Miriam tarkkasi heitä siihen asti, kun joenpolvi suoraan leirin yläpuolella kätki heidät hänen näkyvistänsä. He olivat poissa! Miriam oli yksinään, ja he olivat jättäneet ruuhen rannalle meloineen! Hän saattoi tuskin uskoa hyvää onneansa. Viivytteleminen olisi nyt ollut kaikkien toiveiden hukkaamista. Hän tuli esille piilopaikastaan, hypähtäen puusta maahan. Ruuhi oli hänestä vain kymmenkunnan metrin päässä. Ylempänä mutkan takana komensi Malbin ruuhet rantaan. Hän nousi maihin esimiehen kanssa ja käveli niemenkärjen poikki, etsiäkseen paikan, mistä voi pitää jätettyä ruuhta silmällä siltä varalta, että se lähtisi liikkeelle. Hän hymyili jo edeltäkäsin, hyvillään sotajuonensa melkein varmasta onnistumisesta, -- ennemmin tai myöhemmin saapuisi tyttö takaisin ja yrittäisi yhdellä heidän ruuhistaan virran yli. Mahdollisesti ei tämä ajatus heti juolahtaisi tytön mieleen. Heidän olisi ehkä odotettava päivä tai parikin; mutta että hän tulisi, jos hän eläisi eivätkä viidakkoon häntä etsimään lähetetyt miehet häntä tavoittaisi, siitä oli Malbin varma. Mutta että Miriam palaisi näin pian, sitä hän ei ollut aavistanut; ja niinpä hän päästyään niemen korkeimmalle kohdalle ja saadessaan joen jälleen näkyviinsä, näki jotakin, mikä pakotti vihaisen kirouksen hänen huuliltansa. Saalis oli jo ehtinyt puoliväliin joen poikki.

Kääntyen juoksi Malbin nopeasti takaisin veneittensä luo, esimies hänen kintereillänsä. Heittäytyen ruuheen hän kehoitti soutajiaan ponnistamaan kaikki voimansa. Ruuhet solahtivat jokeen ja kiitivät myötävirtaan, pakenevaa saalista tavoittamaan. Miriam oli melkein soutanut yli, kun ne tulivat hänen näkyviinsä. Samassa kun hän näki takaa-ajajansa, ponnisti hän kaksin verroin, ehtiäkseen maihin, ennenkuin hänet tavoitettaisiin. Kahden minuutin etumatka oli Miriamille ihan riittävä. Kerran puihin päästyänsä hän kyllä jättäisi heidät jälkeensä ja livistäisi. Hänellä oli hyvät toiveet; nyt he eivät voisi häntä saada kiinni: niin kaukana hän jo oli.

Malbin, joka kamalalla kiroustulvalla ja takoen nyrkeillään miestensä naamoja pakotti heidät ponnistamaan eteenpäin, käsitti, että tyttö oli taaskin pääsemässä hänen kynsistään. Etumainen ruuhi, jonka keulassa hän seisoi, oli vielä satasen metriä pakenevasta Miriamista jälessä, kun tämä jo työnsi aluksensa kokan rannalla kasvavien puiden varjostavain oksien alle. Malbin huusi hänelle kehoittaen häntä pysähtymään. Mies näkyi tulleen hulluksi raivosta huomatessaan, että oli mahdotonta saada tyttöä kiinni, ja sitten hän kohotti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi tarkasti solakkaan, puihin hapuilevaan olentoon ja laukaisi.