Part 15

Nyt hän kääntyi suoraan sinne päin, missä he olivat painuneet viidakkoon. Nyt hän ei enää välittänyt, huomattiinko hänet vai eikö. Hänellä oli kaksikin syytä välinpitämättömyyteen. Ensimmäinen oli, että hän Baynesin menettelyssä näki itse suunnittelemaansa tytönryöstöä vastaavan toimenpiteen. Jollakin tavalla hän saattaisi kääntää asian omaksi edukseen. Ainakin hän pysyttelisi heidän lähellään ja pitäisi varansa, että Baynes ei saanut tyttöä. Hänen toinen syynsä perustui tietoon eräästä edellisenä iltana hänen leirissään sattuneesta tapauksesta, josta hän ei ollut maininnut huvilassa, peläten kiinnittävänsä kiusallista huomiota liikkeisiinsä ja saattavansa Bwanan neekerit vaaralliseen seurusteluun omien poikiensa kanssa. Hän oli huvilassa kertonut, että puolet hänen miehistään oli karannut. Se juttu olisi piankin voitu havaita valheeksi, jos hänen poikansa olisivat joutuneet Bwanan väen kanssa tuttavallisiin väleihin.

Tapaus, jonka hän oli jättänyt mainitsematta ja joka sai hänet rientämään tytön ja hänen saattajansa perässä, oli sattunut hänen poissaollessaan aikaisin edellisenä iltana. Hänen miehensä olivat istuskelleet leirinuotion ääressä, okapensaista tehdyn korkean boman ympäröiminä joka puolelta, kun äkkiarvaamatta iso leijona loikkasi heidän keskelleen ja sieppasi yhden joukosta. Poloinen sai kiittää yksinomaan toveriensa uskollisuutta ja rohkeutta siitä, että hänen henkensä pelastui, ja sittenkin he olivat vain tuimasti taisteltuaan nälästä raivostunutta petoa vastaan kyenneet ajamaan sen tiehensä palavilla kekäleillä, keihäillä ja kivääreillä.

Tästä tiesi Hanson, että seudulle oli saapunut ihmisten syöjä tai että sellaiseksi oli vanhoilla päivillään kehittynyt joku niistä monista leijonista, jotka öisin samoilivat tasangoilla ja mäillä ja päivisin loikoivat viileässä metsässä. Hän oli tuskin puoli tuntia sitten kuullut nälkäisen leijonan karjuntaa, eikä hänen mielestään juuri ollut epäilystäkään, että ihmisten syöjä vaani Miriamia ja Baynesia. Hän sadatteli englantilaista hölmöksi ja kannusti ratsuansa heidän peräänsä.

Miriam ja Baynes olivat pysähdyttäneet hevosensa pienelle luonnolliselle aukeamalle. Sadan metrin päässä heistä oli Numa kyyristyneenä pensasmetsään, kellervän vihreillä silmillään tuijottaen saaliiseensa ja suonenvedontapaisesti huiskien mutkittelevalla hännällään. Se mittaili matkaa itsensä ja heidän välillään. Se aprikoi, uskaltaisiko hyökätä vai oliko viisaampaa odottaa vielä vähän kauemmin siinä toivossa, että he ratsastaisivat suoraan sen kitaan. Sillä oli verinen nälkä, mutta se oli myöskin hyvin ovela, eikä nyt ollut varaa äkkipikaisella ja huonosti harkitulla hyökkäyksellä panna ateriaansa alttiiksi. Jos se edellisenä iltana olisi odottanut, kunnes neekerit menivät nukkumaan, ei sen olisi tarvinnut nähdä nälkää vielä vuorokautta eteenpäin.

Takana kohosi toinen olento, vainuttuaan sekä sen että ihmisen, istualleen puun oksalla, johon oli paneutunut nukkumaan. Hänen alapuolellaan häämöitti iso ruho keinuen edestakaisin pimeässä. Puussa oleva päästi syvän kurkkuäänen ja pudottausi harmaan järkäleen selkään. Hän kuiskasi sanan toiseen sen isoista korvista, ja Tantor, norsu, kohotti kärsänsä korkealle, heiluttaen sitä ylös ja alas vainutakseen hajun, josta tuo sana oli hänelle vihjaissut. Vielä toinen kuiskaus -- oliko se käsky? -- ja valtava elukka liikahti kömpelöön, mutta äänettömään hölkkään sitä suuntaa kohti, missä Numa, leijona, ja ratsastajan vainuama outo tarmangani olivat.

Niin mentiin eteenpäin, ja leijonan ja sen saaliin haju kävi yhä voimakkaammaksi. Numa alkoi jo menettää malttinsa. Kuinka kauan täytyisi vielä odottaa riistan saapumista? Se pieksi nyt vihaisesti hännällään. Melkeinpä murisi. Ollenkaan aavistamatta vaaraansa rupattelivat mies ja tyttö pienellä aukeamalla.

Heidän hevosensa olivat ihan kyljitysten. Baynes oli tarttunut Miriamin käteen ja puristi sitä leperrellessään lemmensanoja neidon korvaan.

"Tule Lontooseen minun kanssani", kehoitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Minä voin kerätä safarin, ja olemme jo olleet päiväkauden matkalla rannikkoa kohti, ennenkuin ne aavistavat, että olemme lähteneet."

"Miksi meidän tarvitsee siihen keinoon turvautua", kysyi tyttö. "Bwanalla ja My Dearilla ei olisi mitään avioliittoamme vastaan."

"Emme voi vielä mennä naimisiin", selitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Sitä ennen on otettava vaari eräistä muodollisuuksista -- sinä et niitä käsitä. Kaikki käy hyvin. Me matkustamme Lontooseen. Minä en voi odottaa. Jos rakastat minua, niin sinä tulet. Entä ne apinat, joiden parissa elit? Välittivätkö ne vihkimisestä? Ne rakastivat niinkuin mekin. Jos olisit jäänyt heidän luokseen, olisit mennyt avioksi niiden lailla. Se on luonnon laki, -- mikään ihmisten säätämä laki ei voi kumota Jumalan lakeja. Mitäpä eroa siinä on, kunhan vain rakastamme toisiamme? Mitä välitämme kestään maailmassa, paitsi itsestämme? Minä olisin valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi, -- etkö sinä uhraa minulle mitään?"

"Te rakastatte minua?" kysyi tyttö. "Menette kanssani naimisiin, kun pääsemme Lontooseen?"

"Sen vannon!" huudahti Baynes.

"Minä lähden mukaanne", kuiskasi Miriam, "vaikken käsitä, miksi se on välttämätöntä." Hän kumartui Morisonia kohti ja tämä syleili häntä ja aikoi painaa huulensa hänen huulilleen.

Samassa pistäysi ison urosnorsun pää aukeamaa reunustavien puiden lävitse. Hänen jalosukuisuutensa Morison ja Miriam, jotka katselivat ja kuuntelivat vain toisiansa, eivät sitä nähneet eivätkä kuulleet, mutta kyllä Numa. Tantorin leveällä päälaella istuva mies näki tytön rakastajansa syleilyssä. Se mies oli Korak; mutta sievästi puettua, sirovartaloista tyttöä hän ei tuntenut Miriamikseen. Siinä oli vain tarmangani naaraineen.

Ja silloin Numa hyökkäsi.

Peläten, että Tantor säikähdyttäisi saaliin karkuun, loikkasi iso peto hirveästi karjaisten esille lymypaikastaan. Maa vapisi sen mahtavasta äänestä. Ponit seisoivat hetkisen kauhusta jähmettyneinä. Hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes kalpeni ja kylmeni. Leijona hyökkäsi heitä kohti komean kuun kirkkaassa valossa. Morisonin lihakset eivät enää totelleet hänen tahtoansa -- ne antoivat perään suuremmalle voimalle, tottelivat luonnon ensimmäistä lakia. Vaistomaisesti hän iski korkojensa kannukset syvälle poninsa kylkiin ja sivalsi ohjaksilla sen niskaan, lennättäen sen huimasti tasankoa ja turvallisuutta kohti.

Säikähdyksestä kiljaisten kääntyi tytönkin poni ja alkoi kiitää toverinsa perästä. Leijona oli sen lähellä. Ainoastaan tyttö pysyi tyynenä -- tyttö ja se puolialaston villi, joka istui hajareisin mahtavan ratsunsa kaulalla ja irvistellen katseli kiihoittavaa, sattuman hänen huvikseen järjestämää näytelmää.

Korakista oli tässä vain kaksi vierasta tarmangania, joita nälkäinen Numa hätyytti. Numalla oli oikeus saalistaa; mutta toinen niistä oli naaras. Korak tunsi sisällistä pakkoa rynnätä sen avuksi. Miksi, sitä hän ei käsittänyt. Kaikki tarmanganit olivat nyt hänen vihollisiansa. Hän oli liian kauan elänyt luontokappaleena tunteakseen voimakkaasti itsessään uinuvia inhimillisiä vaistoja, mutta hän tunsi niitä kuitenkin -- ainakin tyttöä kohtaan.

Hän usutti Tantoria eteenpäin. Hän kohotti raskaan keihäänsä ja sinkosi sen leijonan ruumiin liikkuvaan maalitauluun. Tytön poni oli ehtinyt metsän reunaan aukeaman toiselle puolelle. Siellä se joutuisi nopsajalkaisen leijonan helpoksi saaliiksi; mutta raivostunut Numa himoitsi enemmän sen selässä ratsastavaa naista. Häntä kohti se hyppäsi. Korakilta pääsi kummastuksen ja hyväksymisen huudahdus, kun Numa putosi ponin lanteille ja tyttö samassa silmänräpäyksessä kiepsahti ratsultansa yläpuolellaan riippuville puunoksille.

Korakin keihäs iski Numan olkapäähän, suistaen pedon irti hapuilevasta otteesta vimmatusti juoksevan hevosen selästä. Vapautuneena sekä tytön että leijonan painosta kiiti poni eteenpäin pelastusta kohti. Numa takoi ja kiskoi olkapäähänsä tarttunutta heittoasetta, mutta ei voinut sitä irroittaa. Sitten se ryhtyi uudelleen ajoon.

Korak ohjasi Tantorin viidakon eristävään verhoon. Hän ei halunnut, että hänet nähtäisiin, eikä häntä oltukaan nähty. Hanson oli ehtimäisillään metsään, kun hän kuuli leijonan kamalat karjaisut ja tiesi, että se oli ryhtynyt hyökkäykseen. Hetkistä myöhemmin suhahti Morison hänen näkyviinsä, kiitäen kuin hullu turvaa kohti. Mies oli poninsa selkää vasten painuneena kaulaten eläintä tiukasti molemmilla käsivarsillaan ja hakaten kannuksillaan sen kylkiä. Hetkistä myöhemmin ilmestyi toinen poni -- ilman ratsastajaa.

Hanson huokasi arvatessaan, mitä viidakon kätkössä oli tapahtunut. Noituen kannusti hän ratsuansa, toivoen ehtivänsä riistää saaliin leijonalta, -- kivääri oli hänellä valmiina kädessä. Ja sitten livahti leijona näkyviin karaten tytön ponin jälestä. Hanson ei voinut käsittää. Hän tiesi, että jos Numan oli onnistunut kaapata tyttö, ei se olisi jatkanut toisten takaa-ajoa.

Hän seisahdutti oman ratsunsa, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Leijona pysähtyi reitilleen, kääntyi puraisemaan kylkeänsä ja kierähti sitten kuolleena maahan. Hanson ratsasti eteenpäin metsään, huudellen äänekkäästi tytölle.

"Täällä minä olen", kuului pian vastaus oksien seasta juuri hänen edessään olevista puista. "Osasitteko siihen?"

"Osasin", vastasi Hanson. "Missä te olette? Olittepa aika täpärällä. Se opettaa teitä pysyttelemään poissa viidakosta öiseen aikaan."

Yhdessä he palasivat tasangolle, jossa tapasivat Morisonin verkalleen ratsastamassa heitä kohti. Tämä selitti poninsa pillastuneen, niin että oli ollut perin vaikeaa saada sitä laisinkaan pysähtymään. Hanson irvisti, sillä hän muisti survovat kantapäät, joiden oli nähnyt takovan teräviä kannuksia Baynesin ratsun kylkiin; mutta hän ei virkkanut näkemästään mitään. Hän otti Miriamin taaksensa, ja kaikki kolme ratsastivat ääneti maatilalle päin.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Korak muistelee

Heidän takanaan sukelsi Korak esiin viidakosta ja sieppasi keihäänsä takaisin Numan kyljestä. Hän hymyili yhä. Hän oli nauttinut näytelmästä tavattomasti. Mutta yksi asia vaivasi hänen ajatuksiaan -- hän ei käsittänyt, kuinka tarmanganinaaras oli niin ketterästi kiepsahtanut poninsa selästä ylhäälle puun turviin. Se oli pikemminkin manganin tapaista -- hänen menetetyn Miriaminsa tapaista. Hän huokasi. Hänen menetetty Miriaminsa! Hänen pieni, kuollut Miriaminsa! Hän tuumi, voisiko tämä outo naaras muissa suhteissa muistuttaa hänen Miriamiansa. Korak tunsi kiihkeää halua jälleen nähdä hänet ja katseli noiden kolmen hahmon perään, jotka tasaisesti ja pysähtymättä liikkuivat kentällä. Hän koetti arvailla, mikä oli heidän matkansa määrä. Hänen teki mieli seurata heitä, mutta siihen hän kuitenkin jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes he olivat häipyneet etäisyyteen. Sivistyneen tytön ja hienon khakipukuisen englantilaisen näkeminen oli herättänyt Korakin mielessä kauan uinuneita muistoja.

Kerran hän oli haaveillut palaamista tuollaisten olentojen maailmaan; mutta Miriamin kuoltua tuntui toivo ja kunnianhimo hänet jättäneen. Hän halusi vain nyt viettää lopunikänsä yksinäisyydessä mahdollisimman etäällä ihmisistä. Huokaisten hän kääntyi verkalleen takaisin viidakkoon.

Maatilalla oli Bwana palaavia seikkailijoita vastassa kuistilla. Heräten yöllä unestaan hän oli kuullut Hansonin kiväärin pamauksen kaukaa kentältä, mikä häntä ihmetytti. Samassa juolahti hänen mieleensä, että miestä, jota hän katsoi vieraaksensa, oli saattanut kohdata tapaturma matkalla leiriin, ja niinpä hän oli noussut ja mennyt pehtoorinsa asuntoon, jossa kuuli, että Hanson oli käynyt siellä aikaisemmin illalla, mutta lähtenyt jo monta tuntia sitten. Palatessaan pehtoorin asunnolta hän oli havainnut karjatarhan portin olevan auki ja lähemmästä tarkastuksesta selvisi, että Miriamin poni oli poissa samoin kuin sekin, jota Baynes useimmiten käytti. Hän otaksui heti, että laukauksen oli ampunut hänen jalosukuisuutensa Morison, ja oli jälleen herättänyt pehtoorin ja valmistautunut lähtemään asiasta selvää ottamaan, mutta huomasikin sitten seurueen saapuvan kentällä.

Englantilaisen selityksiä kuunteli hänen isäntänsä jokseenkin kylmästi. Miriam oli vaiti. Hän näki, että Bwana oli hänelle vihainen. Se oli ensi kerta, ja tyttö tunsi sydämessään haikeaa mielipahaa.

"Mene huoneeseesi, Miriam", sanoi hän; "ja teidän kanssanne, Baynes, tahtoisin nyt heti jutella pari sanaa, jos viitsitte pistäytyä työkammiooni."

Hän astui Hansonin luo, kun toiset häntä totellen kääntyivät pois. Bwanassa oli hänen lempeimpinäkin hetkinään jotakin, mikä vaati silmänräpäyksessä tottelemaan.

"Kuinka jouduitte niiden pariin, Hanson?" kysyi hän.

"Minä olin istuskellut puutarhassa", vastasi kauppias, "senjälkeen kun olin lähtenyt Jervisin luota. Minulla on ollut tapana niin menetellä, kuten rouvanne luultavasti tietää. Tällä kertaa nukahdin pensaan taakse ja heräsin siihen, että nuo kaksi tulivat keskenään kuherrellen. En voinut kuulla, mitä he sanoivat. Mutta samassa toi Baynes kaksi ponia, ja he ratsastivat pois. En halunnut asiaan sekaantua, kun se ei koskenut minuun, mutta sen kyllä tiesin, ettei heidän sopisi ratsastella siihen aikaan yöstä, ei ainakaan tytön, -- se ei kävisi päinsä eikä ollut turvallista. Siksi minä seurasin heitä, ja hyväpä se olikin. Baynes laukkasi pois leijonan luota täyttä lentoa, jättäen tytön huolehtimaan itsestänsä, jolloin minun onnistui ampua petoa lapaan, niin että se kellistyi."

Hanson vaikeni. Molemmat miehet olivat vähän aikaa ääneti. Sitten kauppias yskäisi ikäänkuin ymmällä ja hänellä olisi ollut jotakin mielessä, mistä piti velvollisuutenaan puhua, olematta siihen halukas.

"Mitä se on, Hanson?" kysyi Bwana. "Te aioitte kai vielä sanoa jotakin?"

"Niin, nähkääs", rohkaistui Hanson lausumaan. "Kun olen käynyt täällä useinkin iltaisin, olen nähnyt ne kaksi yhdessä varsin, paljon, ja, suokaa anteeksi, hyvä herra, minä en usko, että herra Baynesilla on rehelliset aikeet tyttöä kohtaan. Olen sattumalta kuullut kylliksi heidän keskusteluistaan, tietääkseni hänen houkuttelevan neitiä karkaamaan kanssansa."

Sovittaakseen asian omiin tarkoituksiinsa tuli Hanson lähemmäksi totuutta kuin itse tiesi. Hän pelkäsi, että Baynes sotkisi hänen omat suunnitelmansa, ja oli keksinyt suunnitelman käyttääkseen hyväksensä nuorta englantilaista ja samalla poistaakseen hänet tieltään.

"Ja minä ajattelin", jatkoi kauppias, "että koska minun täytynee tästä matkustaa, te haluaisitte ehdottaa herra Baynesille, että hän lähtisi minun mukanani. Palveluksena teille olisin valmis viemään hänet pohjoiseen päin karavaaniteille."

Bwana seisoi hetkisen syviin ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän vilkaisi kauppiaaseen.

"Herra Baynes, nähkääs, Hanson, on minun vieraani", sanoi hän julma välähdys silmissä. "Niiden todistusten perusteella, mitä meillä on, en tosiaan voi syyttää häntä aikeista karata Miriamin kanssa, ja koska hän on minun vieraani, en tahtoisi olla niin epäkohtelias, että pyytäisin häntä lähtemään; mutta ellen väärin muista, lienee hän maininnutkin kotiin palaamisesta, eikä mikään olisi kai hänelle mieluisempaa kuin matkustaa pohjoista kohti teidän parissanne, -- sanoitteko lähtevänne huomenna? Luulen, että herra Baynes haluaa tulla mukaanne. Pistäytykää puheillani aamulla. Hyvää yötä nyt, ja kiitos siitä, että olette pitänyt Miriamia silmällä."

Hanson irvisti salavihkaa, kun hän kääntyi ja meni satulaansa noutamaan. Bwana astui kuistilta työhuoneeseensa, jossa tapasi hänen jalosukuisuutensa Morisonin kävelemässä lattialla, kaikesta päättäen varsin levottomana.

"Baynes", lausui Bwana käyden suoraan asiaan, "Hanson matkustaa huomenna pohjoiseen. Hän on suuresti mieltynyt teihin ja pyysi minua sanomaan teille tulevansa iloiseksi, jos matkustaisitte hänen kanssaan. Hyvää yötä, Baynes."

Bwanan kehoituksesta pysytteli Miriam huoneessaan seuraavana aamuna siihen asti, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes oli matkustanut. Hanson oli aikaisin tullut: häntä noutamaan -- hän olikin jäänyt koko yöksi pehtoori Jervisin luo, jotta ehdittäisiin varhain matkalle.

Hyvästely jalosukuisen Morisonin ja hänen isäntänsä välillä tapahtui perin muodollisesti, ja kun vieras vihdoin ratsasti pois, huokasi Bwana helpotuksesta. Tämä oli ollut vastenmielinen velvollisuus, ja hän oli iloinen, että siitä nyt oli päästy; mutta hän ei katunut toimenpidettänsä. Hän ei ollut itsekään ollut sokea, vaan oli pannut merkille Baynesin hullaantumisen Miriamiin; ja tuntien nuoren aatelismiehen sukuylpeyden hän ei ollut hetkeksikään uskonut, että hänen vieraansa olisi valmis uhraamaan nimensä tälle nimettömälle arabialaistytölle, sillä vaikka Miriam olikin ihonväriltään tavattoman vaalea täysiveriseksi beduiinitytöksi, uskoi Bwana kuitenkin, että se oli hänen sukuperänsä.

Hän ei enää virkkanut asiasta Miriamille, mutta siinä hän teki erehdyksen, sillä samalla kun nuori neitonen käsitti kiitollisuudenvelkansa Bwanalle ja My Dearille, oli hän sekä ylpeä että herkkä, joten Bwanan päätös lähettää Baynes pois antamatta Miriamille tilaisuutta selitykseen tai puolustukseen loukkasi ja nöyryytti häntä. Se oli myös omiaan tekemään Baynesin hänen silmissään marttyyriksi ja herättämään hänen rinnassaan voimakasta uskollisuudentunnetta englantilaista kohtaan.

Hansonin ja Baynesin ratsastaessa edellisen leiriä kohti pysyi Baynes jörösti vaiti. Toinen yritti panna alkuun keskustelua, siten luontevasti luoviakseen siihen ehdotukseen, joka hänellä oli mielessä. Hän ratsasti hevosen päänmitan verran kumppanistaan jälempänä ja irvisteli huomatessaan toisella ylimysotsan olevan nyrpeydestä rypyssä.

"Oli jokseenkin epäkohtelias teille, eikö totta?" rohkeni hän vihdoin lausua ja keikautti päätänsä maatilaa kohti, kun Baynes tämän huomautuksen kuullessaan vilkaisi häneen. "On aika ylpeä tytöstä", jatkoi Hanson, "eikä sallisi kenenkään häntä naida ja viedä häntä pois; mutta minusta näyttää, että hän teki sille enemmän pahaa kuin hyvää lähettämällä teidät matkaanne. Pitäisihän neidin joskus joutua naimisiin, eikä hänellä voisi olla parempaa onnea kuin saada teidänlaisenne hieno nuori herrasmies."

Baynes, joka ensin oli loukkaantua, kun tämä karkea kauppasaksa puuttui hänen yksityisasioihinsa, lauhtui Hansonin loppuhuomautuksesta ja alkoi heti pitää häntä terävä-älyisenä miehenä.

"Hän on sellainen hiton mahtailija", jupisi jalosukuinen Baynes. "Mutta kyllä minä kykenen pitämään puoliani. Hän saattaa olla kaikki kaikessa Keski-Afrikassa, mutta Lontoossa minä vedän hänelle vertoja, ja sen hän saa kokea, kun tulee kotiin."

"Teidän sijassanne", virkkoi Hanson, "minä en sallisi kenenkään estää itseäni ottamasta haluamaani tyttöä. Meidän keskemme sanoen, en minäkään sitä miestä kaipaa, ja jos voin teitä jollakin tavoin auttaa, niin kääntykäähän puoleeni."

"Kovin ystävällistä teiltä, Hanson", sanoi Baynes, lämmeten hiukan; "mutta mitäpä tässä jumalattomassa sopessa voi toimittaa?"

"Minulla on keinoni", virkkoi Hanson. "Minä otan tytön mukaani. Jos hän rakastaa teitä, tulee hän kyllä."

"Se ei käy päinsä", sanoi Baynes. "Se mies hallitsee tässä kirotussa maassa penikulmien laajuudelta. Hän tavoittaisi meidät varmasti."

"Eipä tavoittaisikaan -- ei, kun minä olen ohjaksissa", vakuutti Hanson. "Minä olen täällä tehnyt kauppaa ja metsästellyt kymmenen vuotta ja tunnen seudut yhtä hyvin kuin hänkin. Jos haluatte ottaa neidon mukaanne, niin minä autan teitä ja takaan, että kukaan ei meitä kaappaa, ennen rannikolle tuloamme. Kuulkaahan: te kirjoitatte tytölle kirjelapun, ja minä lähetän safarini ohjaajan viemään sen hänelle. Pyytäkää häntä tulemaan, jotta saatte lausua hänelle edes jäähyväiset, -- siitä hän ei kieltäydy. Sillä välin siirtelemme leiriä hiukan pohjoisemmaksi, ja te sovitte asiasta hänen kanssaan, jotta hän on määrättynä yönä valmiina. Sanokaa hänelle, että minä tulen häntä vastaan teidän odotellessanne leirissä. Niin on parempi, sillä minä tunnen tienoon hyvin ja voin ratsastaa taipaleen nopeammin kuin te. Te otatte huostaanne safarin ja liikutte verkalleen pohjoista kohti, kunnes tyttö ja minä tavoitamme teidät."

"Mutta entä jos hän ei tahdo tulla", huomautti Baynes.

"Sopikaa sitten vielä toisesta päivästä viimeistä hyvästijättöä varten", nauroi Hanson, "mutta teidän asemestanne menenkin minä tyttöä tapaamaan ja tuon hänet mukanani tavalla tai toisella. Hänen on tultava, ja sittenkun kaikki on ohi, ei hän ole siitä kovin pahoillaan -- varsinkaan kun on jo elänyt kaksi kuukautta teidän kanssanne rannikkoa kohti matkatessamme."

Inhon ja vihan vastalause kohosi Baynesin huulille; mutta hän ei lausunut sitä julki, sillä melkein samalla selvisi hänelle, että hän itse oli tositeossa suunnitellut samaa. Se oli kuulostanut raa'alta ja rikolliselta karkean kauppiaan huulilta; mutta silti käsitti nuori englantilainen, että Afrikassa matkustelemiseen tottuneen Hansonin avulla menestymismahdollisuudet olisivat paljoa suuremmat kuin jos hän yrittäisi omin neuvoin. Ja niinpä hän nyökkäsi nyreän myöntymyksen.

Loppumatka heidän pitkällä ratsastuksellaan Hansonin leiriin kului äänettömyydessä, sillä molemmat miehet olivat vaipuneet omiin ajatuksiinsa, joissa he eivät olleet imartelevia eivätkä uskollisiakaan toisilleen. Heidän ratsastaessaan metsän läpi sattui heidän varomattoman liikkumisensa ryske kolmannenkin viidakkovaeltajan korviin. Tappaja oli päättänyt palata paikalle, missä oli nähnyt valkoisen tytön kiepsahtavan puihin niin ketterästi, että se osoitti pitkää tottumusta. Häntä muistellessaan tunsi nuorukainen omituista pakotusta, joka vastustamattomasti veti häntä neidon luo. Korak tahtoi nähdä hänet päivänvalossa, nähdä hänen kasvojensa piirteet, silmien ja tukan värin. Hänestä tuntui, että tuo olento varmaankin suuresti muistutti hänen menetettyä Miriamiansa, ja kuitenkin hän tiesi, että se oli hyvin vähän otaksuttavaa. Nopeassa vilahduksessa, jonka Korak oli hänestä kuutamossa nähnyt, kun vimmatusti laukkaavan poninsa selästä oli äkkiä tehty hyppäys yläpuolella olevan puun oksille, hän oli huomannut tytön olevan jotakuinkin Miriaminsa mittaisen, mutta pyöreämmän ja naisellisemmaksi kehittyneen.

Nyt hän liikkui verkalleen sitä paikkaa kohti, missä oli tytön nähnyt, mutta silloin kuului lähestyvien hevosten kavioiden kapsetta hänen teräviin korviinsa. Hän hiipi oksien välitse, kunnes sai ratsastajat näkyviinsä. Nuoremman miehen hän heti tunsi samaksi, jonka syleilyssä oli tytön nähnyt kuutamoisella aukeamalla juuri hetkistä ennen kuin Numa hyökkäsi. Toista hän ei tuntenut, vaikka hänen ryhdissään ja muodossaan olikin tutunomaisuutta, joka hämmästytti.

Apinamies päätteli, että löytääkseen tytön jälleen hänen tarvitsi vain pysytellä kosketuksissa nuoren englantilaisen kanssa, ja niin hän alkoi liikkua noiden kahden perässä, seuraten heitä Hansonin leiriin. Täällä hänen jalosukuisuutensa Morison kyhäsi lyhyen kirjeen, ja Hanson antoi sen eräälle neekereistään, joka lähti heti taivaltamaan etelään päin.

Korak pysyi leirin läheisyydessä, pitäen englantilaista huolellisesti silmällä. Hän oli puolittain odottanut tapaavansa tytön molempien ratsastajien määräpaikassa ja tunsi pettymystä, kun ei leirissä huomannutkaan hänestä minkäänlaista merkkiä.

Baynes oli levoton ja käveli edestakaisin puiden alla, vaikka hänen olisi pitänyt levätä kootakseen voimia lähestyvän pakomatkan ponnistuksia varten. Hanson loikoi riippumatossa ja poltteli. He haastelivat vain vähän. Korak oli oikaissut itsensä oksalle tuuhean lehvistöön heidän yläpuolellaan. Näin kului loppu iltapäivästä. Korakin tuli nälkä ja jano. Hän epäili, että kumpikaan miehistä enää lähtisi leiristä ennen aamua, minkä vuoksi hän poistui, mutta etelään päin, koska hänestä oli luultavinta, että tyttö yhä oli siellä.