Part 14

"Mutta minäpä olen elänyt", väitti tyttö huomatessaan sen todellisen kauhun, jonka sellainen ajatus sai värähtämään miehen äänensävyssä, ja melkein huvikseen kiusoittaen häntä vielä enemmän. "Niin, minä elelin miltei alastomana isojen apinain ja pienempien apinain joukossa. Minä asuin puiden oksilla. Hyökkäsin pienemmän riistan niskaan ja söin sen -- raakana. Korakin ja A'htin kanssa minä pyydystin antilooppeja ja metsäkarjuja ja istuin puunoksalla irvistellen Numalle, leijonalle, heitellen sitä varvuilla ja ärsyttäen, kunnes se raivoissaan karjui niin kauheasti, että maa vapisi. Ja Korak rakensi minulle pesän mahtavan puun korkeille oksille. Hän toi minulle hedelmiä ja lihaa. Hän taisteli minun puolestani ja oli minulle ystävällinen -- siihen asti, kunnes tulin Bwanan ja My Dearin luo, en muista kenenkään muun kuin Korakin koskaan olleen minulle ystävällisen."

Tytön äänessä värähti nyt kaihoa, ja hän oli unohtanut kiusoittelevansa herra Morisonia. Hän ajatteli Korakia. Viimeiseltä ei Miriam ollutkaan häntä paljoa ajatellut.

Hetken aikaa molemmat olivat ääneti, omiin mietteisiinsä vaipuneina ratsastaessaan eteenpäin isäntänsä huvilaa kohti. Tyttö muisteli jumalaista vartaloa, nuorukaista, jonka pehmeää, ruskeaa ihoa puolittain verhosi leopardintalja hänen hypellessään ketterästi puiden välitse, laskeakseen hyväonniselta eräretkeltä palattuaan antimensa Miriamin eteen. Hänen takanaan kieppui pörröisenä ja voimakkaana iso ihmisenmuotoinen apina, sillä välin kun Miriam nauraen ja huutaen tervehdyksensä keinui notkuvalla oksalla metsäkammionsa edustalla. Se oli kaunis kuva, joka tytölle täten muistui mieleen. Silloisen elämän varjopuolet -- pitkät, synkät yöt, nuo viidakon kylmät, kamalat yöt, sadekausien kosteus ja epämukavuus, alhaalla manalamaisessa pimennossa hiiviskelevien petojen murahdukset, alituinen uhka Sheetan, pantterin, ja Histan, käärmeen, taholta, pistävät hyönteiset, iljettävät itikat -- tulivat harvoin hänen mieleensä. Sillä olihan kaiken tuon korvannut aurinkoisten päivien onni, väljä vapaus ja ennen kaikkea Korakin toveruus.

Miehen ajatukset olivat jokseenkin sekaisin. Hän oli äkkiä havainnut olleensa ihan rakastumaisillaan tähän tyttöön, josta hän ei ollut tiennyt mitään, kunnes neitonen vastikään oli vapaaehtoisesti paljastanut osan entistä elämäänsä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän oli lahjoittanut Miriamille rakkautensa -- että oli ollut tarjoamaisillaan hänelle oman kunnioitettavan nimensä. Hän vavahti ajatellessaan, kuinka vähällä se oli ollut. Silti hän yhä rakasti Miriamia. Sille ei herra Morison Baynesin ja hänen laistensa siveysoppi asettanut mitään esteitä. Tyttö oli halvempaa savea kuin hän itse. Yhtä vähän hän saattoi ottaa vaimokseen Miriamin kuin jonkun tämän paviaaniystävistä, eikä neitonen tietysti voinut sellaista tarjousta häneltä odottaakaan. Hänen lempensä olisi tuollaiselle riittävä kunnianosoitus, -- nimensä hän luonnollisesti antaisi jollekulle omaan ylhäiseen seurapiiriinsä kuuluvalle.

Tytöllä, joka oli elänyt apinain parissa, joka oman tunnustuksensa mukaan oli liikkunut melkein alastomana niiden joukossa, ei suinkaan voinut olla kovin herkkä vaisto siveellisyyden korkeimmissa vaatimuksissa. Se rakkaus, jota Baynes hänelle tarjoisi, ei siis arvatenkaan loukkaisi häntä, vaan pikemminkin siinä olisi kaikki, mitä hän toivoisi tai odottaisi.

Mitä enemmän hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes asiaa mietti, sitä varmemmin hän uskoi suunnittelevansa perin ritarillista ja epäitsekästä tekoa. Eurooppalaiset voivat käsittää tämän ajatussuunnan paremmin kuin amerikkalaiset -- poloiset pimeät siirtomaalaiset, joiden ei ole suotu täysin tajuta kastijärjestelmän arvoa ja sitä tosiasiaa, että "kuningas ei voi tehdä väärin." Hänen ei edes tarvinnut pohtia sitä seikkaa, että tyttö eläisi paljoa onnellisempana lontoolaisen asunnon ylellisyydessä, hänen sekä rakkautensa että pankkitilinsä turvissa, kuin sellaisen miehen laillisena vaimona, jonka neidon yhteiskunnallinen asema voisi hänelle toimittaa. Kuitenkin oli yksi kysymys, johon hän halusi saada ratkaisevan vastauksen, ennenkuin edes ryhtyisi omaa suunnitelmaansa toteuttamaan.

"Keitä olivat Korak ja A'ht?" tiedusti hän.

"A'ht oli mangani", vastasi Miriam. "Ja Korak oli tarmangani."

"Ja mitä merkitsee mangani ja mitä tarmangani, jos saan kysyä?"

Tyttö nauroi.

"Te olette tarmangani", vastasi hän. "Manganit ovat karvapeittoisia -- te nimittäisitte niitä apinoiksi."

"Oliko Korak siis valkoinen mies?" kysyi herra Baynes.

"Oli."

"Ja oliko hän... hm... tei... teidän...?" Morison vaikeni, sillä hänestä tuntui varsin tukalalta jatkaa tuollaista utelemista tytön kauniiden kirkkaiden silmien katsellessa suoraan hänen omiinsa.

"Minun mitä?" tiukkasi Miriam, ollen tahrattomassa viattomuudessaan liian lapsellinen arvatakseen, mihin hänen jalosukuisuutensa Morison tähtäsi.

"No... hm... teidän veljenne?" änkytti hän.

"Ei, ei Korak minun veljeni ollut", vastasi neitonen.

"Oliko hän sitten aviomiehenne?" kysyi toinen lopuksi.

Laisinkaan suuttumatta Miriam purskahti helskyvään nauruun.

"Aviomieheni!" huudahti hän. "Kuinka vanhaksi minua luulettekaan? Minä olen liian nuori miehelään. Sellaista en ollut koskaan ajatellut. Korak oli... hm..." ja nyt hänkin epäröi, sillä milloinkaan ennen hän ei ollut yrittänyt itselleen selittää heidän välillään vallinnutta suhdetta -- "hm, Korak oli juuri Korak", ja jälleen hän purskahti raikkaaseen nauruun käsittäessään, kuinka valaiseva tämä hänen kuvauksensa oli.

Katsellessaan vieressään ratsastavaa tyttöä ja kuunnellessaan hänen sanojansa mies ei voinut uskoa, että hänen luonteessaan oli hitustakaan minkäänlaista turmelusta, mutta kuitenkin hän olisi mieluummin suonut, että neitonen ei ollut elänyt ehdottoman siveästi, sillä siinä tapauksessa hänen aikeensa ei ollut niinkään helppo; eikä hänen jalosukuisuutensa Morison ollut kokonaan vailla omaatuntoa.

Hän istui eräänä iltana Miriamin kanssa kuistilla toisten jo mentyä levolle. Aikaisemmin he olivat pelanneet tennistä -- peliä, jossa hänen jalosukuisuutensa Morison esiintyi edukseen, kuten tosiaan useimmissa miesten urheiluissa. Nyt hän jutteli Miriamille Lontoosta ja Pariisista, tanssiaisista ja kemuista, ihmeellisistä naisista ja heidän ihmeellisistä puvuistaan, rikkaiden ja mahtavien iloista ja huvituksista. Morison oli täysin oppinut mestari viekkaasti vihjailevassa kerskumisessa. Hänen itsekkyytensä ei ollut koskaan räikeä tai väsyttävä -- ei koskaan karkea, sillä karkeus oli alhaison tapaista, mitä hänen jalosukuisuutensa huolellisesti vältti, mutta hänen kuulijansa saama vaikutelma oli tarkoitettu sellaiseksi, että se ei suinkaan vähentänyt Baynesin suvun tai sen edustajan mainetta ja kunniaa.

Miriam innostui. Miehen tarinat olivat kuin keijukaissatuja pienelle viidakkoneidolle. Morison Baynes hahmoittui suureksi, ihmeelliseksi ja uhkeaksi hänen sielunsa silmissä. Tämä hieno mies lumosi hänet, ja kun Baynes lyhyen vaitiolon jälkeen siirrähti lähemmäksi häntä, tarttuen hänen käteensä, tunsi hän väristystä, jollaista saattaisi tuntea jumalaisen olennon kosketuksesta -- pelonsekaisen riemun väristystä.

Herra Morison kuiskaili hänelle korvaan.

"Miriam!" sanoi hän, "pikku Miriamini! Saanenko nimittää sinua pikku Miriamikseni?"

Tyttö käänsi kummastuneet silmänsä hänen kasvojaan kohti; mutta ne olivat varjossa. Hän vapisi, mutta ei vetäytynyt pois. Mies laski käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet lähemmäksi.

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi hän.

Miriam ei vastannut. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt mitään rakkaudesta. Hän ei ollut koskaan sitä ajatellut; mutta hän tiesi, että rakastettuna oleminen tuntui hyvin suloiselta, merkitsipä rakkaus sitten mitä tahansa. Oli hauskaa, että ihmiset olivat ystävällisiä. Hän oli saanut osakseen niin vähän ystävällisyyttä ja hellyyttä.

"Sano minulle", kehoitti herra Baynes, "että vastaat rakkauteeni."

Hänen huulensa tulivat yhä lähemmäksi ja olivat melkein koskettaneet tytön huulia, kun Korakin kuva kohosi ikäänkuin ihmeilmestyksenä Miriamin silmien eteen. Hän näki Korakin kasvot lähellä omiansa, tunsi hänen kuumat huulensa huulillaan, ja silloin hän ensi kertaa eläissään arvasi, mitä rakkaus on. Hän vetäysi hiljaa poispäin.

"En oikein tiedä", virkkoi hän, "rakastanko. Odottakaamme. Onhan tässä aikaa. Olen vielä liian nuori naimisiin enkä ole varma, eläisinkö onnellisena Lontoossa tai Pariisissa -- pikemminkin ne pelottavat minua."

Miriam nousi. Korakin kuva väikkyi yhä hänen edessänsä.

"Hyvää yötä", sanoi hän. "On niin kaunista, ettei hentoisi lähteäkään", ja hän huiskautti kättään kaaressa, johon sisältyi tähtitaivas, suuri kuu, sen hopeoima laaja kenttä ja etäämpänä viidakon ääriviivoina tummat varjot. "Oi, kuinka minä tätä rakastan!"

"Lontoota rakastaisit vielä enemmän", sanoi herra Baynes vakavasti. "Ja Lontoo rakastaisi sinua. Jokaisessa Euroopan pääkaupungissa tulisi sinusta kuuluisa kaunotar. Maailma lepäilisi jalkojesi juuressa, Miriam."

"Hyvää yötä!" toisti tyttö ja jätti hänet.

Hänen jalosukuisuutensa Morison otti savukkeen vaakunakilvellä koristetusta kotelosta, sytytti sen, puhalsi ohuen sinervän savujuovan kuuta kohti ja hymyili.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Yöllinen ratsastus

Miriam ja Bwana istuivat seuraavana päivänä yhdessä kuistilla, kun etäältä ilmestyi ratsastaja ohjaten tasangon yli huvilaa kohti. Bwana varjosti kädellä silmiänsä ja tähysti tulijaa ihmetellen. Vieraita saapui harvoin Keski-Afrikkaan. Monen tunninmatkan laajuudelta joka suunnalle hän tunsi neekeritkin hyvin. Kukaan valkoihoinen mies ei saapunut puolentoista sadan kilometrin päähän, ennenkuin viesti hänen tulostaan jo aikaisemmin ehti Bwanan korviin. Hänen jokainen liikkeensä tiedoitettiin suurelle Bwanalle -- sekin, mitä eläimiä vieras tappoi, kuinka monta kutakin lajia, vieläpä millä tavoin hän ne tappoi, sillä Bwana ei sallinut cyanivetyhapon eikä strykniinin käyttämistä, ja myöskin, kuinka hän kohteli "poikiansa."

Useakin eurooppalainen metsästäjä oli mahtavan englantilaisen käskystä käännytetty takaisin rannikolle, kun hän oli ollut aiheettoman julma mustille seuralaisilleen; eräs, jota oli sivistyneissä yhteiskunnissa kauan mainittu uljaana erämiehenä, karkoitettiin Afrikasta ja lisäksi kiellettiin koskaan tänne palaamasta, kun Bwana oli saanut tietoonsa, että hänen runsas saaliinsa, neljätoista leijonaa, oli tulos ahkerasta myrkkysyötin käyttämisestä.

Senpä vuoksi kaikki kunnolliset metsämiehet ja kaikki alkuasukkaat häntä rakastivat ja kunnioittivat. Hänen sanansa oli lakina täällä, missä ennen ei ollut laista mitään tietty. Tuskin oli rannikolta rannikolle ainoatakaan päämiestä, joka ei mieluummin olisi totellut Bwanan kuin heidän palveluksiaan käyttävien erämiesten käskyjä, Ja niinpä olikin helppo pakottaa jokainen epämieluinen muukalainen takaisin -- Bwanan tarvitsi vain uhata, että hän käskisi hänen neekeriensä hänet jättää.

Mutta tuolla nyt tuli kaiketi joku, joka oli päässyt livahtamaan maahan huhun siitä kertomatta. Bwana ei käsittänyt, kuka tuo lähestyvä ratsastaja voisi olla. Sen vieraanvaraisuuden mukaisesti, joka kautta maailman on rajaseuduilla yleinen, hän meni portille miestä vastaan, lausuen hänet tervetulleeksi, ennenkuin hän oli astunut ratsultaankaan maahan. Hän oli kookas, kolmikymmenvuotias, ehkä neljälläkymmenellä oleva mies, sopusuhtainen ruumiiltaan, vaaleatukkainen ja sileäksi ajeltu. Miehessä oli ärsyttävää tutunomaisuutta, joten Bwanasta oli varmaa, että hänen pitäisi tietää vieraan nimi, mutta kuitenkaan hän ei sitä muistanut. Tulija oli ilmeisesti skandinaavista rotua, kuten hänen ulkomuotonsa ja ääntämisensä osoittivat. Hänen käytöstapansa oli karkeahko, mutta avomielinen. Hän teki hyvän vaikutuksen englantilaiseen, joka tässä villissä ja sivistymättömässä seudussa oli tottunut vastaanottamaan muukalaisia heidän sisäisen arvonsa perusteella, tekemättä mitään kysymyksiä ja otaksuen heistä parasta, kunnes he mahdollisesti osoittautuivat arvottomiksi saamaan hänen puoleltaan ystävyyttä tai vieraanvaraisuutta.

"Varsin harvinaista on, että valkoinen mies saapuu tänne huhun edeltäpäin kertomatta hänestä", sanoi Bwana heidän yhdessä kävellessään kedolle päin, jolle vieras hänen tarjouksensa mukaan saisi päästää pienen hevosensa laitumelle. "Ystäväni, alkuasukkaat, toimittavat meille jokseenkin tarkat tiedot."

"Luultavasti siksi, että minä tulen etelästä päin", selitti muukalainen, "ette ole kuullut saapumisestani. Monen päivän matkalla en ole nähnyt yhtään kylää."

"Ei, meistä etelään ei niitä ole peninkulmain piirissä", vastasi Bwana. "Senjälkeen kun Kovudu jätti maansa, en juuri luule voitavan tavata alkuasukasta sillä suunnalla kymmenenkään päivämatkan päässä."

Bwana ihmetteli, että yksinäinen valkoinen mies oli voinut etelästä käsin matkata niin pitkän taipaleen, villin seudun halki, joka ei tarjonnut mitään vieraanvaraisuutta. Ikäänkuin arvaten, mitä toinen tietystikin ajatteli, ehätti vieras selittämään.

"Minä saavuin pohjoisesta tehdäkseni vähän kauppaa ja metsästääkseni", sanoi hän, "ja jouduin poletulta reitiltä pois. Poikieni johtaja, joka safariini kuuluvista oli ainoa tällä seudulla ennen käynyt, sairastui ja kuoli. Emme voineet tavata keitään alkuasukkaita oppaiksemme, ja niin olen pyrkinyt vain suoraan pohjoista kohti. Toista kuukautta olemme eläneet pyssyillä hankkimastamme riistasta. Emme aavistaneet täällä asuvan valkoisia tuhannenkaan kilometrin päässä meistä, kun viimeksi leiriydyimme vesiallikolle tasangon syrjään. Tänä aamuna lähdin metsästämään ja nähtyäni savua nousevan uuninpiipustanne lähetin aseenkantajani takaisin leiriin tätä hyvää uutista ilmoittamaan ja ratsastin itse suoraan tänne. Tietysti olen teistä kuullut -- kuuleehan teistä jokainen Keski-Afrikkaan saapuva -- ja olisin hyvin mielissäni, jos sallisitte minun levähtää ja metsästellä tällä tienoolla muutaman viikon."

"Tietysti", vastasi Bwana. "Siirtäkää leirinne virran varrelle poikieni leirin alapuolelle ja olkaa kuin kotonanne."

He saapuivat nyt kuistille, ja Bwana esitteli vieraan Miriamille ja My Dearille, jotka olivat juuri tulleet sisältä huoneista.

"Tämä on herra Hanson", lausui hän, käyttäen nimeä, jonka vieras oli hänelle maininnut. "Hän on kauppamies, joka oli eksynyt eteläisessä viidakossa."

My Dear ja Miriam kumarsivat vastaukseksi esittelyyn. Mies näkyi olevan jokseenkin nolo heidän läheisyydessään. Hänen isäntänsä arveli sen johtuvan siitä, että hänen vieraansa oli tottumaton sivistyneiden naisten seuraan; senvuoksi hän pian keksi verukkeen vapauttaakseen hänet tästä nähtävästi tukalasta kohtauksesta ja vei hänet pois kirjastoonsa, tarjoten konjakkia ja soodaa, jotka ilmeisesti hämmensivät Hansonia paljoa vähemmän.

Molempain miesten mentyä kääntyi Miriam My Dearin päin.

"Omituista", sanoi hän, "mutta melkeinpä voisin vannoa, että olen joskus ennen nähnyt herra Hansonin. Se on omituista, mutta ihan mahdotonta", eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

Hanson ei noudattanut Bwanan kehoitusta siirtää leiriänsä lähemmäksi uutisasuntoa. Hän sanoi, että hänen neekerinsä olivat riidanhalusia, joten oli parempi, että ne pysyivät jonkun matkan päässä; ja hän itse kävi talossa vain vähän ja vältti silloin aina naisten seuraa, mikä tietenkin aiheutti vain hiukan leikinlaskua yksinkertaisen kauppamiehen ujoudesta. Hän seurasi miehiä useille metsästysretkille, jolloin nämä huomasivat hänen olevan täysin perehtyneen kaikkiin suurriistan ajossa esiintyviin hienoihin yksityisseikkoihin. Iltaisin hän usein vietti pitkiä aikoja suuren maatilan valkoihoisen pehtoorin parissa, kaiketikin tavaten tämän karkeamman miehen seurassa enemmän yhteisiä harrastuksia kuin hänellä oli Bwanan sivistyneiden vieraiden kanssa. Niinpä hän iltaisin olikin tutunomainen henkilö talossa. Hän tuli ja meni mielensä mukaan ja käveli usein yksinään laajassa kukkatarhassa, joka oli My Dearin ja Miriamin erikoisena ilona ja ylpeytenä. Ensi kerralla, jolloin hänet sieltä yllätettiin, hän pyysi kömpelösti anteeksi, selittäen aina rakastaneensa Pohjois-Euroopan kauniita tuttuja kukkasia, joita My Dear oli niin hyvällä menestyksellä siirtänyt Afrikan maaperälle kasvamaan.

Mutta olivatkohan sittenkään samettihaavan ja punalatvan alati kauniit kukat häntä viettelemässä puutarhan sulotuoksuiseen ilmaan vaiko se äärettömän paljoa kauniimpi kukkanen, joka usein käveli kukkasarkojen välissä suuren kuun alla -- mustatukkainen, päivettynyt Miriam?

Hanson oli viipynyt kolme viikkoa. Tällä välin hän sanoi neekeriensä lepäävän ja keräävän voimia etelänpuolen tiettömässä viidakossa kärsimiensä kauheiden koettelemusten jälkeen; mutta hän ei ollut viettänyt päiviään niin joutilaana kuin sivullisesta näytti. Hän oli jakanut pienen joukkonsa kahteen osaan, määräten kummankin johtajaksi miehen, johon luuli voivansa luottaa. Näille hän selitti ohjelmansa ja lupasi runsaan palkkion, jos he auttaisivat hänen suunnitelmansa onnelliseen päätökseen. Toisen osaston hän siirsi hyvin verkalleen pohjoista kohti polkua pitkin, joka yhtyy Saharaan etelästä päin tuleviin suuriin karavaaniteihin. Toisen hän lähetti suoraan länteenpäin, käskien sen pysähtyä ja vakinaisesti leiriytyä ihan sen suuren virran toiselle puolelle, joka oli luonnollisena rajana Bwanan täydellä syyllä melkein omanaan pitämälle alueelle.

Isännälleen hän selitti, että hän marssitti safariansa verkalleen pohjoista kohti, -- länteenpäin liikkuvasta osastosta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän eräänä päivänä ilmoitti, että puolet pojista olivat karanneet, sillä huvilasta oli saapunut metsästysseurue hänen pohjoiselle leirilleen, ja hän pelkäsi sen huomanneen hänen seuralaistensa lukumäärän supistuneen.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Miriam eräänä kuumana yönä, saamatta unta silmiinsä, nousi ja meni ulos puutarhaan. Hänen jalosukuisuutensa Morison oli illalla taaskin muistutellut kosinnastansa, ja tytön mieli oli niin kuohuksissa, että hän ei voinut nukahtaa.

Ison kukkivan pensaan takana loikoi Hanson katsellen tähtiä ja odottaen. Sillä tavoin hän oli samassa paikassa loikonut monet yöt ennen. Mitä tai ketä hän odotteli? Hän kuuli tytön lähestyvän ja kohosi toisen kyynärpäänsä varaan. Kahdentoista askeleen päässä seisoi hänen ponihevosensa, päitset kierrettyinä aidanseipääseen.

Verkalleen kävellen lähestyi Miriam pensasta, jonka takana odottaja loikoi. Hanson veti ison intialaisen silkkinenäliinan taskustaan ja kohosi väijyen polvilleen. Alhaalta karjapihasta kuului ponin hirnuntaa. Etäällä tasangon takana karjui leijona. Hanson muutti asentoansa, kunnes istui kyykkysillään molemmilla jaloillaan, valmiina nousemaan nopeasti pystyyn.

Taaskin hirnahti poni -- tällä kertaa lähempänä. Sitten hän kuuli sen ruumiin harjaavan pensaita. Ja Hanson ihmetteli, että eläin oli päässyt aitauksesta, sillä selvästi se oli jo puutarhassa. Hän käänsi päänsä hevosta kohti, ja se, mitä hän näki, sai hänet painumaan maahan pensaiden juurelle. Tulossa oli mies taluttaen kahta ponia.

Tyttökin erotti nyt ääntä ja pysähtyi kuuntelemaan. Hetkistä myöhemmin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes tuli esille, kaksi satuloittua ratsua kintereillään.

Miriam vilkaisi häneen kummastuneena. Hänen jalosukuisuutensa virnisti omituisesti.

"En voinut nukkua", selitti hän, "ja olin lähdössä hiukan ratsastamaan, kun satuin huomaamaan teidät täällä ulkona ja arvelin, että haluaisitte tulla mukaan. Onhan öinen ratsastus aika reipasta ja hauskaa urheilua. Tulkaa pois!"

Miriam nauroi. Seikkailu huvitti häntä.

"Lähdetään vain", sanoi hän.

Hanson noitui partaansa. Nuo kaksi taluttivat hevosensa puutarhan portista ulos. Siellä he huomasivat Hansonin ratsun.

"Kah, täällähän on kauppiaan poni", virkkoi Baynes.

"Hän on kaiketi käymässä pehtoorin luona", sanoi Miriam.

"Viipyypä hän aika myöhään, eikö totta?" huomautti jalosukuinen Morison. "Minä en mielelläni ratsastaisi yöllä tuon viidakon läpi hänen leiriinsä."

Ikäänkuin korostaakseen hänen pelkoansa karjaisi etäinen leijona. Morisonia puistatti, ja hän vilkaisi tyttöön nähdäkseen minkä vaikutuksen tuo kaamea ääni oli häneen tehnyt. Mutta Miriam ei näkynyt sitä huomanneen.

Hetkistä myöhemmin he olivat nousseet ratsuilleen ja liikkuivat verkalleen kuutamossa kylpevää tasankoa pitkin. Tyttö käänsi ratsunsa pään suoraan viidakkoa kohti juuri sille suunnalle, josta nälkäisen leijonan karjahdus oli kuulunut.

"Eikö meidän olisi parasta sivuuttaa se junkkari?" ehdotti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette tainnut sitä kuulla?"

"Kyllä minä kuulin", nauroi Miriam. "Mutta pistäytykäämme sen luo vieraskäynnille."

Morison nauroi levottomasti. Hän ei halunnut esiintyä tytön silmissä epäedullisessa valossa eikä myöskään yön aikaan mennä liian lähelle nälkäistä leijonaa. Hänellä oli kivääri satulatupessa; mutta kuutamo on epävarmaa valoa tähtääjälle, eikä hän ollut yksinään astunut leijonaa kohti päivälläkään. Se ajatus ihan hirmustutti hän.

Peto lakkasi nyt karjumasta. Kun he eivät sitä enää kuulleet, kasvoi Morisoninkin rohkeus. He ratsastivat myötätuuleen viidakkoa kohti. Leijona oli pienessä norossa heidän oikealla puolellaan. Se oli vanha. Kahteen yöhön se ei ollut syönyt mitään; sillä sen hyökkäys ei enää ollut yhtä nopea eikä hyppäys yhtä voimakas kuin miehuudenpäivinä, jolloin se levitti kauhua villillä alueellaan. Kaksi vuorokautta se oli juosta jolkutellut tyhjin vatsoin ja jo kauan sitä ennen elänyt vain raadoista. Se oli vanha, mutta vieläkin se oli pelottava tuhooja.

Se vainusi vaarallisen tuoksun yöstä, mutta se oli hulluna nälästä. Se olisi tarpeen tullen uhmaillut kahtatoista kivääriä, saadakseen täyttää tyhjän mahansa. Se kaartoi metsään, ollakseen taas tuulen alla, sillä jos sen uhrit olisivat haistaneet väijyjänsä, ei olisi ollut toivoa niiden tavoittamisesta. Numa oli nälkiintynyt; mutta se oli vanha ja viisas.

Syvällä viidakossa erotti joku toinenkin heikosti sekä ihmisen että Numan tuoksun, ja tämä toinen kohotti päätänsä ja haisteli, kallisti päätänsä ja kuunteli.

"Tulkaa", sanoi Miriam, "ratsastakaamme perätysten, -- metsä on yöllä ihmeellisen ihana. Se on kylliksi harva voidaksemme ratsastaa sen lävitse. -- Ei ole tarvis pelätä leijonaa", lisäsi hän sitten, havaitessaan miehen hieman epäröivän.

"Bwana sanoo, että näillä tienoin ei ole ollut ihmisten syöjää kahteen vuoteen, ja riistaa on niin runsaasti, että Numan ei tarvitse turvautua ihmislihaan. Ja sitä on niin usein metsästettykin, että se mieluummin pysyy poissa ihmisten ulottuvilta."

"Oh, en minä leijonia pelkää", vastasi Morison. "Ajattelinhan vain, kuinka hiton tukalaa on ratsastaa metsässä. Kaikkine vesakkoineen, risuineen ja mataline oksineen se ei näet juuri tunnu huviratsastusta varten raivatulta."

"Kävelkäämme sitten", ehdotti Miriam, aikoen hypätä satulasta.

"Ei, ei!" huudahti hänen jalosukuisuutensa säikähtyneenä moisesta ehdotuksesta. "Ratsastakaamme", ja hän ohjasi poninsa metsän tummaan pimentoon. Hänen takanaan ratsasti Miriam ja edessäpäin hiiviskeli Numa, leijona, suotuisaa tilaisuutta odotellen.

Ulkona kentällä kirota murahteli yksinäinen ratsastaja, kun nuo kaksi häipyivät hänen näkyvistänsä. Se oli Hanson. Hän oli seurannut heitä maatilalta. Heidän tiensä johti leiriä kohti, joten hänellä oli todennäköinen veruke valmiina, jos he hänet havaitsisivat; mutta he eivät olleet vilkaisseet taaksensa.