Part 12

"Minua peloittaa, bwana", sanoi tyttö. "Sinun duarissasi ne pieksevät minua niinkuin pieksi sheikkikin, isäni. Päästä minut menemään takaisin viidakkoon. Sieltä löytää Korak minut. Hänen mieleensä ei juolahtaisi etsiä minun valkoisen miehen duarista."

"Kukaan ei piekse sinua, lapsi", vastasi mies. "Olenko minä sinua piessyt? Katso, täällä ovat kaikki minun väkeäni. Ne kohtelevat sinua hyvin. Meillä ei ketään piestä. Vaimoni on sinulle varmasti hyvin ystävällinen, ja vihdoin saapuu Korak, sillä minä lähetän miehiä häntä etsimään."

Tyttö pudisti päätänsä. "Ne eivät voisi tuoda häntä, sillä hän tappaisi ne kuten kaikki ovat yrittäneet häntä tappaa. Minä pelkään. Anna minun mennä, bwana."

"Sinä et osaisi mennä kotiseudullesi. Sinä eksyisit. Leopardit ja leijonat kaappaisivat sinut jo ensi yönä, etkä lopultakaan löytäisi Korakiasi. Parempi on, että jäät meidän luoksemme. Enkö minä pelastanut sinua häijyn miehen käsistä? Etkö siitä ole minulle hiukan kiitollisuudenvelassa? Jää siis luoksemme ainakin muutamiksi viikoiksi, kunnes voimme päättää, mikä on sinulle parasta. Sinä olet vain pieni tyttönen -- olisihan väärin päästää sinua yksinäsi viidakkoon."

Miriam nauroi. "Viidakko", sanoi hän, "on minun isäni ja äitini. Se on ollut minulle ystävällisempi kuin ihmiset. En minä metsää pelkää. Enkä pelkää leopardia tai leijonaakaan. Minä kuolen, kun aikani tulee. Mahdollisesti surmaa minut leopardi tai leijona tai ehkä mitätön itikka, joka ei ole isompi kuin pienimmän sormeni pää. Kun leijona karkaa kimppuuni tai se pikkarainen itikka pistää minua, silloin minua pelottaa -- voi, pelottaa niin kauheasti, sen tiedän; mutta elämä olisi tosiaan kovin kurjaa, jos minun pitäisi alinomaa pelätä asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet. Jos leijona minut surmaa, ei kauhuani kestä kauan; mutta jos se pikku itikka pistää minua, täytynee minun kärsiä päiväkausia ennenkuin kuolen. Siksipä pelkäänkin leijonaa kaikkein vähimmin. Hän on iso ja meluisa. Minä voin kuulla tai nähdä tai vainuta hänet kyllin ajoissa ja pelastua; mutta jos milloin satun kädelläni koskettamaan tai jalallani polkaisemaan sitä pientä itikkaa, en aavistakaan sen läsnäoloa, ennenkuin tunnen kuolettavan pistoksen. Ei, minä en pelkää viidakkoa. Minä rakastan sitä. Mieluummin kuolisin kuin iäksi jättäisin sen; mutta sinun kansasi kylä on viidakon liepeillä. Sinä olet ollut minulle ystävällinen. Minä teen niinkuin haluat ja jään tänne vähäksi aikaa, Korakini tuloa odottamaan."

"Hyvä on!" sanoi mies ja astui edellä kukkien verhoamaa huvilaa kohti, jonka takana sijaitsivat hyvin hoidetun afrikkalaisen maatilan aitat ja ulkorakennukset.

Hennoilla sormillaan pitäen kummallakin puolellaan astelevan susikoiran kaulahihnasta käveli Miriam asumusta kohti, jonka eteisessä valkopukuinen nainen heilutti nenäliinaa tervetuloksi palaavalle herralleen. Nyt osoittivat tytön silmät enemmän pelkoa kuin ennen outojen miesten tai villien petojen läsnäollessa. Hän epäröi ja loi vetoavan katseen mieheen.

"Hän on vaimoni", sanoi tämä. "Hän lausun sinut ilomielin tervetulleeksi."

Nainen tuli polkua pitkin heitä vastaan. Mies suuteli häntä ja kääntyen Miriamiin päin esitteli hänet puhuen arabiankieltä, niin että tyttö ymmärsi.

"Tämä on Miriam, _my dear_", sanoi hän ja kertoi viidakonorvon tarinan, mikäli sen tunsi.

Miriam näki, että nainen oli kaunis. Hän näki myös, että lempeys ja hyvyys olivat poistamattomasti leimatut hänen kasvoihinsa. Miriam ei enää pelännyt häntä, ja kun rouva oli kuullut tytön lyhyen tarinan ja tuli häntä syleilemään ja suutelemaan, nimittäen häntä "pieneksi rakkaaksi poloiseksi", värähti Miriamin pikku sydämessä. Hän kätki kasvonsa uuden ystävänsä povelle tuntiessaan hänen äänessään sen äidillisen säveleen, jota ei ollut kuullut niin moniin vuosiin, että oli sen kokonaan unohtanut. Hän painoi kasvonsa ystävälliselle povelle ja itki niinkuin ei ollut eläissään itkenyt -- hänelle itselleen käsittämättömän huojennuksen ja ilon kyyneleitä.

Näin saapui Miriam, villi pikku mangani, rakkaasta viidakostaan sivistyneen ja hienostuneen kodin keskuuteen. "Bwana" ja "My Dear", kuten hän ensin oli kuullut heitä nimitettävän ja itse yhä nimitti, olivat hänelle jo kuin isä ja äiti. Kun hänen villi pelkonsa kerran oli haihdutettu, meni hän luottamuksessaan ja rakkaudessaan toiseen äärimmäisyyteen. Nyt hän oli valmis odottamaan täällä, kunnes Korak löydettäisiin tai Korak löytäisi hänet. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta -- Korak, hänen Korakinsa, oli aina ensimmäisenä.

VIIDESTOISTA LUKU

Taistelu mustien kanssa

Ja kaukana laajassa viidakossa heilautteli Korak itseänsä puusta puuhun, monet haavat ruumiissaan, jähmettyneestä verestä kankeana, raivon ja surun polttaessa sydäntä, ja samosi yhä etäämmälle, paviaaneja etsimään. Hän ei ollut tavannut niitä sieltä, missä oli ne viimeksi nähnyt, eikä niiden lavallisilta tyyssijoilta; mutta hän seurasi niiden jättämiä hyvin selviä jälkiä ja vihdoin ne tavoittikin. Hänen saapuessaan niiden luo ne liikkuivat hitaasti, mutta uutterasti etelään päin yhdellä niistä ajoittaisista vaelluksistaan, joiden syyn paviaani itse parhaiten tietänee. Nähdessään tuulen alta saapuvan valkoisen soturin pysähtyi lauma hänet äkänneen vartijan varoitushuudosta. Siinä oli mölyä ja mörinää, ja kankeakoipiset urokset reuhtoivat aika lailla. Hermostuneella, kimeällä äänellä huutelivat emot poikasiaan vierelleen ja siirtyivät niiden kera turvaan herrojen puolisoittensa taakse.

Korak kutsui äänekkäästi kuningasta, joka tutun säveleen kuullessaan lähestyi hitaasti, varovaisesti ja yhä jäykkäsäärisenä. Sen täytyi saada varmennukseksi vielä nenänsä todistus ennenkuin se tohti ihan empimättä luottaa korviinsa ja silmiinsä. Korak seisoi aivan hievahtamatta. Jos hän silloin olisi lähestynyt, olisi se saattanut johtaa välittömään hyökkäykseen tai yhtä helposti pakokauhuun. Villit eläimet ovat herkkähermoisia. Verrattain helppoa on ärsyttää ne jonkinlaiseen hysteeriseen vimmaan, joka voi herättää joko murhakiihkoa tai ilmetä raukkamaisena pelkuruutena. Kuitenkin on epätietoista onko villieläin koskaan todella pelkuri.

Paviaanikuningas lähestyi Korakia. Se kiersi häntä yhä ahtaammassa kaaressa, möristen, röhkien ja haistellen. Korak puhui sille.

"Minä olen Korak", sanoi hän. "Minä avasin sinun vankihäkkisi. Pelastin sinut tarmanganien käsistä. Minä olen Korak, Tappaja. Olen sinun ystäväsi."

"Öhöö!" röhkäisi kuningas. "Niin, sinä olet Korak. Korvani sanoivat minulle, että olit Korak. Silmäni sanoivat minulle, että olit Korak. Nyt kertoo nenänikin, että olet Korak. Minun nenäni ei milloinkaan erehdy. Minä olen sinun ystäväsi. Tule, lähdetään yhdessä riistaa ajamaan!"

"Korak ei voi nyt metsästää", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat varastaneet Miriamin... Ne ovat sitoneet hänet kylässään. Ne eivät mieli päästää häntä, ja Korak yksinään ei kykene häntä vapauttamaan. Korak vapautti sinut. Tahdotko nyt kansoinesi lähteä vapauttamaan Miriamin?"

"Gomanganeilla on paljon teräviä sauvoja, joita ne heittelevät. Ne lävistävät meikäläisten ruumiit. Ne tappavat meidät. Gomanganit ovat pahaa kansaa. Ne tappavat meidät kaikki, jos menemme niiden kylään."

"Tarmanganeilla on sauvoja, jotka synnyttävät äänekästä melua ja surmaavat pitkän matkan päästä", vastasi Korak. "Niillä oli sellaisia silloinkin, kun Korak vapautti sinut ansasta. Jos Korak olisi juossut tiehensä luotanne, olisit nyt vankina tarmanganeilla."

Paviaani raapaisi päätänsä. Säännöttömässä kaaressa sen ja apinamiehen ympärillä istua kököttivät lauman urokset. Ne vilkuttivat silmiänsä, töykkivät toisiansa saadakseen edullisimman aseman, tonkivat lahoavia kasvijätteitä siltä varalta, että sattuisivat löytämään herkullisen madon, tai silmäilivät haluttomina kuningastaan ja vierasta, joka nimitti itseänsä manganiksi sekin, mutta pikemmin muistutti vihattuja tarmanganeja. Kuningas katseli muutamia vanhempia alamaisiaan, ikäänkuin odottaen ehdotuksia.

"Meitä on liian vähän", mörähti yksi.

"Onhan mäkiseudun paviaanit", ehdotti toinen. "Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsän puissa. Nekin vihaavat gomanganeja. Ne taistelevat mielellään. Ne ovat aika hurjia. Pyytäkäämme ne mukaamme. Silloin voimme surmata kaikki gomanganit viidakosta." Se nousi ja röhki kauheasti ja nosti kankeat karvansa pystyyn.

Korak ei voinut suostuttaa apinoita. Ne tahtoivat kernaasti auttaa häntä, mutta niiden oli tehtävä se omalla tavallaan, mikä merkitsi, että niiden oli hankittava mukaansa vuoristosta heimolaisensa ja liittolaisensa. Korakin täytyi siis antaa perään. Tällä hetkellä hän ei muuta voinut kuin hoputtaa niitä, ja hänen ehdotuksestaan suostuivat kuningas ja kaksitoista mahtavimmista uroksista lähtemään Korakin kanssa vuoriseudulle, jättäen muun lauman jälkeensä.

Kun paviaanit kerran olivat yhtyneet seikkailuun, innostuivat ne siitä melko lailla. Lähetystö lähti heti matkaile. Taivallettiin nopeasti, mutta apinamiehen ei ollut vaikea pysyä manganien mukana. Ne pitivät kauheaa metakkaa samotessaan puiden välitse, siten koettaen uskotella edellään oleville vihollisille, että suuri lauma oli lähestymässä, sillä milloin paviaanit matkustavat isoissa joukoissa, ei ole ainoatakaan viidakon olentoa, jonka tekisi mieli niitä häiritä. Milloin maan laatu vaati pitkää taivallusta tasaisella tantereella ja puiden välit olivat isot, liikkuivat ne hiljalleen, tietäen, että melulla ei voitaisi pettää leijonaa ja leopardia silloin, kun nämä saattoivat omin silmin selvästi nähdä, että vain kourallinen paviaaneja oli matkalla.

Kaksi päivää riensi joukko villin seudun läpi, saapuen tiheästä viidakosta avonaiselle tasangolle ja sen yli vilistettyään hirsimetsää kasvaville vuorenrinteille. Täällä ei Korak ollut koskaan ennen liikkunut. Se oli hänelle uutta seutua, ja vaihtelu näköpiiriä rajoittavan viidakon yksitoikkoisuuden jälkeen tuntui miellyttävältä. Mutta tällä kertaa hän ei juuri välittänyt luonnon kauneudesta. Miriam, hänen Miriaminsa, oli vaarassa. Kunnes Miriam olisi vapautettu ja jälleen hänellä, ajatteli hän vähän mitään muuta.

Kerran metsään päästyään, joka verhosi vuorenrinteitä, etenivät paviaanit hitaammin. Alituisesti he ääntelivät valittelevaa kutsumissäveltä. Sitten ne kuuntelivat hiljaa. Vihdoin kuului kaukaa suoraan edestäpäin heikko vastaus.

Paviaanit jatkoivat samoiluaan äänten suuntaan, jotka metsän läpi värähtelivät niitä kohti väliaikoina, kun ne itse olivat vaiti. Näin kutsuen ja kuunnellen ne tulivat lähemmäksi sukulaisiaan, jotka, kuten Korakille selvisi, saapuivat monilukuisena parvena niitä vastaan; mutta kun vuoriston paviaanit vihdoin tulivat näkyviin, hämmästyi apinamies silmiensä eteen ilmestyvää todellisuutta.

Tiiviiltä seinältä näyttävä paljous isoja paviaaneja ulottui maanpinnalta puiden oksien lomitse korkeimmalle tasanteelle minkä varaan ne uskalsivat ruumiinpainonsa jättää. Verkalleen ne lähenivät äännellen kaameaa, valittelevaa kutsuaan ja taempaa, niin kaukaa kuin Korakin silmät saattoivat lehvistön läpi nähdä, nousi tiiviiden seinien tavoin yhä lisää tovereita taajoina toisiaan koskettelevina parvina. Niitä oli tuhatmäärin. Apinamies ei voinut olla ajattelematta, mikä tulisi hänen pienen joukkueensa kohtaloksi, jos joku kommellus hetkeksikin ärsyttäisi vaikkapa yhden ainoan noista tuhansista eläimistä raivoon tai säikähdyttäisi jonkun.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Molemmat kuninkaat lähestyivät toisiaan tapansa mukaan ahkerasti nuuskien nenällään ja karvat pystyssä. Ne totesivat kuka kumpikin oli. Sitten kumpikin raaputteli toisensa selkää. Hetkistä myöhemmin ne haastelivat keskenään. Korakin ystävä selitti vierailun tarkoituksen, ja vasta nyt näyttäysi Korak. Tähän asti hän oli lymyillyt pensaan takana. Vuoripaviaanien kiihtymys oli suuri, kun ne hänet näkivät. Hetkiseksi pelkäsi Korak, että hänet revittäisiin palasiksi, mutta hän pelkäsi vain Miriamin tähden. Jos hän kuolisi, ei ketään olisi tyttöä auttamassa.

Molempain kuninkaitten onnistui kuitenkin tyynnyttää rahvas, ja Korakin sallittiin lähestyä. Verkalleen tulivat vuoripaviaanit häntä lähemmäksi. Ne haistelivat häntä joka puolelta. Kun hän haastoi niille niiden omalla kielellä, kummastuivat ne ja riemastuivat. Ne puhuivat hänelle ja kuuntelivat hänen puhettansa. Hän kertoi niille Miriamista ja heidän elämästään viidakossa, jossa he olivat koko apinakansan ystäviä, pienestä manusta isoon manganiin asti.

"Gomanganit, jotka ovat vieneet minulta Miriamin, eivät ole teidän ystäviänne", sanoi hän. "Ne tappavat teidän väkeänne. Alangon paviaanit ovat liian harvalukuisia mennäkseen niitä vastaan. Olen kuullut näiltä sukulaisiltanne, että teitä on hyvin paljon ja että olette hyvin urhoollisia -- että teidän lukumääränne on kuin tasankojen ruohonkortten tai metsän lehtien ja että norsukin, Tantor, pelkää teitä uljuutenne vuoksi. Olen kuullut, että te hyvin mielellänne tulette mukanamme gomanganien kylään rankaisemaan häijyä kansaa, sillä välin kun minä, Korak, Tappaja, kannan pois Miriamini."

Vuoripaviaanien kuningas pullisti rintaansa ja astua tepsutteli tosiaan hyvin jäykkäkoipisesti. Samoin tekivät monet isot urokset sen alamaisista. Niille olivat mieluisia ja imartelevia vieraan tarmanganin sanat, joka nimitti itseään manganiksi ja puhui ihmisen karvaisten esivanhempain kieltä.

"Niin", sanoi yksi, "me vuorelaiset olemme mahtavia taistelijoita. Tantor pelkää meitä. Numa pelkää meitä. Sheeta pelkää meitä. Vuoriseudun gomanganit kiittävät onneansa, kun pääsevät rauhassa ohitsemme. Minä yhtenä tulen kanssasi alankomaan gomanganien kylään. Minä olen kuninkaan ensimmäinen uroslapsi. Yksinäni kykenen minä tappamaan kaikki alhaisen maan gomanganit" ja se pullisti rintaansa ja astella tepsutteli kopeasti edestakaisin, kunnes erään toverin syyhyvä selkä vaati sen uutteraa huomiota.

"Minä olen Gub", huusi toinen. "Taisteluhampaani ovat pitkät. Ja terävät. Ja vahvat. Monen gomanganin pehmeään lihaan olen ne upottanut. Yksinäni minä surmasin Sheetan sisaren. Gub tulee kanssasi alangoille ja tappaa niin monta gomangania, ettei jää ruumiiden lukijaa" -- ja sekin röyhenteli ja teikaroi naaraiden ja nuoren väen ihailevien silmien edessä.

Korak vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen.

"Teikäläiset urokset ovat hyvin uljaita", sanoi hän; "mutta uljain kaikista on kuningas."

Näin puhuteltuna pörrökarvainen uros, joka vielä oli parhaissa voimissaan -- muutoin se ei enää olisikaan ollut kuninkaana --, mörisi raivokkaasti. Metsän kaiku vastasi sen voimakkaisiin huutoihin. Pikkupaviaanit tarrautuivat pelokkaina emojensa karvaiseen kaulaan. Kuin sähköistettyinä hyppäsivät urokset korkealle ilmaan ja yhtyivät kuninkaansa karjuvaan uhmanhuutoon. Meteli oli kauhea.

Korak astui kuninkaan luo ja kirkaisi sen korvaan: "Tule!" Sitten hän lähti pois metsän läpi tasankoa kohti, jonka yli oli kuljettava pitkällä matkalla takaisin Kovudun, gomanganipäällikön, kylään. Yhä karjuen ja huutaen kääntyi kuningas häntä seuraamaan. Heidän perässään tulivat harvalukuiset alangon paviaanit ja tuhansittain vuoristoheimoa -- hurjia, sitkeitä, itsepintaisia, verenhimoisia eläimiä.

Ja niin he saapuivat toisena päivänä Kovudun kylään. Iltapäivä oli kulunut puoliväliin. Kylä oli vaipunut päiväntasaajan alla vallitsevan polttavan paahteen hiljaisuuteen. Mahtava lauma matkasi nyt ääneti. Tuhansien käpäläin poljenta ei saanut aikaan metsässä suurempaa melua kuin olisi voinut syntyä voimakkaammaksi yltyvän tuulen suhinasta puiden lehväisten oksien välissä.

Korak ja molemmat kuninkaat olivat etunenässä. Lähellä kylää he pysähtyivät, kunnes jälemmäksi jääneet olivat ehtineet kerääntyä. Nyt vallitsi ehdoton äänettömyys. Salavihkaa hiipien nousi Korak vaajavarustuksen yli kohoavaan puuhun. Hän vilkaisi taakseen. Lauma oli aivan hänen kintereillään. Aika oli tullut. Hän oli pitkän matkan varrella alituisesti varoitellut paviaaneja millään muotoa tekemästä pahaa valkoiselle naaraalle, joka oli kylässä vankina. Kaikki muut olivat niiden laillista saalista. Sitten hän kohottaen kasvonsa taivasta kohti päästi yhden ainoan huudon -- merkkihuudon. Vastaukseksi hyökkäsi kolmetuhatta karvapeittoista urosta kirkuen ja vonkuen säikähtyneiden neekerien kylään. Sotureita tuli esille joka hökkelistä. Äidit keräsivät pienokaisensa käsivarsilleen ja pakenivat porttia kohti, nähdessään hirveän lauman vyöryvän kylään. Kovudu järjesti taistelijansa ympärilleen ja rohkaisten näitä hyppimällä ja kiljumalla asetti uhmaavan, keihäskärkisen rintaman ryntäävää parvea vastaan.

Korak, joka oli johtanut vaellusta, johti hyökkäystäkin. Neekerit valtasi kauhu ja hämmennys, kun he näkivät tämän valkoihoisen nuorukaisen johtamassa kamalaa paviaanijoukkoa. Hetkisen he pitivät puoliaan heittäen kertaalleen keihäänsä lähestyvää paljoutta vastaan; mutta ennenkuin he olivat ehtineet sovittaa nuolet jousiinsa, alkoivat he horjua ja peräytyä ja kääntyivät sitten säikähtyneinä sekasortoiseen pakoon. Heidän riveihinsä, heidän selkäänsäkin hypiskelivät paviaanit, upottaen vahvat hampaansa heidän niskalihaksiinsa. Ja ensimmäisenä, hurjimpana, verenhimoisimpana niiden joukossa riehui Korak, Tappaja.

Kylän portilla, jonka lävitse mustat pakokauhussa työntyivät, jätti Korak heidät liittolaistensa armoille ja kääntyi itse intomielin hökkeliä kohti, jossa Miriam oli ollut vankina. Se oli tyhjä. Toinen likainen maja toisensa jälkeen paljasti saman surullisen tosiasian, -- Miriamia ei ollut yhdessäkään niistä. Korak tiesi, että neekerit eivät olleet ottaneet häntä kylästä paetessaan mukaansa, sillä hän oli huolellisesti tarkannut nähdäkseen hänestä vilahduksen pakolaisten joukossa.

Apinamiehelle, joka hyvin tunsi villien taipumukset, jäi vain yksi ainoa selitys: Miriam oli tapettu ja syöty. Se vakaumus, että Miriam oli kuollut, kuohahdutti Korakin aivoissa veripunaisen raivontyrskyn niitä vastaan, joita hän luuli tytön murhaajiksi. Etäältä hän erotti paviaanien vihaisen ärinän, johon sekaantui uhrien parkuna, ja sinnepäin hän nyt riensi. Hänen saapuessaan paikalle olivat paviaanit jo alkaneet väsyä hurjaan urheiluunsa, ja pieneen ryhmään kerääntyneinä neekerit puolustautuivat jälleen, käyttäen navakasti ryhmysauvojaan niitä harvoja uroksia vastaan, jotka vielä itsepintaisesti niitä ahdistivat.

Näiden joukkoon syöksähti Korak -- nopeana, säälimättömänä, kauheana -- yläpuolella riippuvilta puunoksilta. Sokea vimma valtasi hänet. Ja juuri se vimma häntä raivokkuudellaan suojelikin. Haavoitetun naarasleijonan tavoin hän oli täällä ja tuolla, joka paikassa, lyöden kauheita iskuja kovilla nyrkeillään ja varmasti ja oikeaan aikaan, kuten hyvin harjaantunut taistelija ainakin. Tuontuostakin hän upotti hampaansa jonkun vihollisen lihaan. Hän siirtyi toisen luota ahdistamaan toista, ennenkuin neekerit ehtivät antaa hänelle tehokasta iskua. Mutta vaikka hänen saavutuksensa paljon painoivatkin taistelun ratkaisussa, vaikutti vielä enemmän se kauhu, jota hän herätti vihollistensa yksinkertaisissa, taikauskoisissa mielissä. Heistä tämä valkoinen soturi, joka toimi isojen apinain ja hurjain paviaanien toverina, joka mörisi, niuhoitti ja purra näykkäili kuin peto, ei ollut inhimillinen olento. Hän oli metsän paholainen -- kauhea tuhonjumala, jota he olivat loukanneet ja joka oli saapunut luolastaan syvältä viidakosta heitä rankaisemaan. Sen uskon vuoksi monet tekivätkin vain heikkoa vastarintaa, tajutessaan, että oli turhaa ponnistella vähäisillä ihmisvoimilla jumaluusolentoa vastaan.

Ne, jotka voivat, pakenivat, kunnes lopuksi ei enää ollut ketään jälellä kärsimässä rangaistusta teosta, johon he eivät olleet syypäät, vaikka kyllä olisivat sen tehneet. Läähättäen ja verissään pysähtyi Korak, kun ei enää ollut useampia uhreja. Paviaanit kerääntyivät hänen ympärilleen, nekin verestä ja taistelusta kylläisinä. Sitten ne lojuivat väsyneinä kentällä.

Etäällä sieltä keräsi Kovudu hajaantuneita heimolaisiaan ja tiedusteli vaurioita ja tappioita. Hänen kansansa oli ihan kauhuissaan. Asukkaita ei voitu millään suostuttaa enää jäämään tähän maahan, eivätkä he tahtoneet edes palata kylään tavaroitansa noutamaan. Sensijaan he halusivat heti jatkaa pakoansa, kunnes olisivat ehtineet monen, monen penikulman päähän sen paholaisen liikkumisalueelta, joka oli niin vimmatusti heidän kimppuunsa hyökännyt. Ja niin tapahtui, että Korak karkoitti kodeistansa ne ainoat ihmiset, jotka olisivat voineet auttaa häntä Miriamin etsinnässä, ja katkaisi ainoan yhdysrenkaan itsensä ja tytön väliltä, jos joku olisi sattunut tulemaan ystävällisen bwanan duarista häntä etsimään hänen pienen viidakkomorsiamensa hoivaajan lähettämänä.

Ja kaiken aikaa oli Miriam tuskin puolentoistasadan kilometrin päässä.

KUUDESTOISTA LUKU

Eurooppalaisia vieraita

Miriamin päivät kuluivat nopeasti hänen uudessa kodissaan. Ensin hän oli kovin levoton ja pyrki viidakkoon Korakiansa etsimään. Bwana, kuten tyttö yhä itsepintaisesti nimitti hyväntekijäänsä, sai hänet toistaiseksi luopumaan siitä yrityksestä lähettämällä erään päällysmiehen neekeriosaston kanssa Kovudun kylään tiedustelemaan vanhalta villiltä, kuinka hän oli saanut valkoisen tytön haltuunsa, ja ottamaan selvää tämän menneisyydestä, mikäli tietoja siitä oli saatavissa mustalta heimopäälliköltä. Erittäinkin antoi Bwana päällysmiehen toimeksi kysellä Kovudulta sitä omituista olentoa, jota tyttö nimitti Korakiksi, ja etsiä apinamiestä, jos saisi vähäisintäkään todistusta, jonka nojalla voisi uskoa sellaisen henkilön olevan olemassa. Bwana oli enemmän kuin varma siitä, että Korak oli kokonaan tytön sekavan mielikuvituksen tuote. Hän uskoi, että lapsen neekerien vankina kärsimät kauhut ja koettelemukset ja hirveät kokemukset ruotsalaisten parissa olivat järkyttäneet hänen tajuntansa; mutta kun päivät kuluivat ja hän tutustui Miriamiin paremmin ja sai tilaisuutta tarkata häntä tyynen afrikkalaisen kotinsa säännöllisessä elämässä, täytyi hänen myöntää, että tytön omituinen tarina hämmennytti häntä paljonkin, koska ei ollut minkäänlaista muuta todistusta, että Miriam ei olisi ollut täysijärkinen.

Valkoisen miehen vaimo, jonka Miriam oli ristinyt "My Deariksi", koska ensiksi oli kuullut Bwanan häntä siksi puhuttelevan, ei ainoastaan osoittanut harrasta huolenpitoa pienelle viidakko-orvolle hänen hyljätyn ja avuttoman tilansa takia, vaan oppi myös rakastamaan häntä yhtä paljon hänen päivänpaisteisen olemuksensa ja luontaisen viehkeytensä takia. Ja Miriam, johon lempeän, sivistyneen naisen ominaisuudet puolestaan tekivät vaikutuksensa, vastasi rouvan kiintymykseen ja hellyyteen.

Kuukausi kului ennenkuin päällysmies palasi, ja sillä välin oli villi, puolialaston pikku tarmangani muuttunut sievään hamoseen puetuksi, ainakin ulkopuolisesti sivistyksen silaamaksi tytöksi. Miriam oli nopeasti edistynyt englanninkielen pulmien voittamisessa, sillä Bwana ja My Dear olivat itsepintaisesti kieltäytyneet puhumasta arabiaa siitä asti kun olivat päättäneet, että Miriamin oli opittava englantia, mikä oli tapahtunut päivää paria myöhemmin kuin tyttö oli saapunut heidän kotiinsa.

Lähetin selostus sai Miriamin joksikin aikaa kovin alakuloiseksi, sillä mies oli tavannut Kovudun kylän autiona eikä ollut, niin tarkoin kuin olikin etsinyt, löytänyt lähiseudulta ainoatakaan alkuasukasta. Muutamiksi päiviksi hän oli leiriytynyt kylän viereen ja sillaikaa järjestelmällisesti haeskellut ympäristöltä jälkiä Miriamin Korakista; mutta sekään etsintä ei ollut johtanut mihinkään tuloksiin. Hän ei ollut nähnyt apinoita eikä apinamiestä. Ensiksi tahtoi Miriam itse lähteä Korakia etsimään, mutta Bwana sai hänet suostutelluksi odottamaan. Bwana vakuutti hänelle lähtevänsä itse niin pian kuin saisi aikaa, ja vihdoin Miriam myöntyi hänen toivomuksiinsa; mutta kului kuukausia ennenkuin hän lakkasi miltei joka hetki suremasta Korakiansa.