Part 11

"Etkö sitä tiennyt?" kysyi Malbin. "Sepä omituista. Viime kuunkierrolla se tapahtui. Hän putosi ratsultaan, kun eläin astui koloon. Hevonen kaatui hänen päällensä. Kun hänen miehensä saapuivat, oli sheikki jo ihan hengetön."

Kovudu raapaisi päätänsä. Häntä oli kohdannut suuri pettymys. Kun ei ollut sheikkiä, ei myöskään ollut valkoisesta tytöstä saatavien lunnaiden toivoa. Tyttö oli nyt arvoton, jollei käyttäisi häntä juhlateuraaksi tai -- luovuttaisi jollekulle. Jälkimäinen ajatus havahdutti hänet. Hän sylkäisi pieneen, maassa jalkojensa juuressa ryömivään kuoriaiseen. Hän silmäili tutkivasti Malbiniin. Nämä valkoiset miehet olivat omituisia: vaelsivat kauaksi kotikylistään ilman naisia. Mutta hän tiesi heidän silti välittävän naisista. Oli vain kysymys siitä, kuinka paljon he niistä välittivät, ja se kysymys sai Kovudun ymmälle.

"Minäpä tiedän valkoisen tytön", virkkoi hän äkkiä. "Jos haluatte hänet ostaa, saanette hänet huokealla."

Malbin kohautti olkapäitänsä. "Meillä on tässä ilmankin vastuksia, Kovudu", sanoi hän, "niin ettei meidän kannata ottaa vaivoiksemme ja kiusaksemme vanhaa naarashyeenaa, saati sitten mokomasta maks--"

Malbin napsautti halveksivasti sormiansa.

"Se on nuori", sanoi Kovudu, "ja kaunis katsella."

Ruotsalaiset nauroivat. "Ei ole kauniita valkoisia naisia viidakossa, Kovudu", selitti Jönsson. "Sinun tulisi hävetä yritystäsi tehdä pilaa vanhoista ystävistä."

Kovudu hypähti pystyyn. "Tulkaahan", virkkoi hän. "Näytän teille, että hän on ihan sanojeni mukainen."

Malbin ja Jönsson nousivat seuratakseen häntä, ja samalla heidän katseensa yhtyivät; Malbin loi toisen luomensa hitaasti alas iskien viekkaasti silmää. Yhdessä he seurasivat Kovudua hänen hökkeliinsä. Sen hämäryydessä he eroittivat naisen hahmon sidottuna lepäämässä makuumatolla.

Malbin vilkaisi vain kerran ja kääntyi pois. "Se on varmaan tuhatvuotias, Kovudu", sanoi hän lähtiessään majasta.

"Tyttö on nuori", huudahti villi. "Täällä sisällä on pimeä. Ette voi nähdä. Malttakaas, minä käsken tuoda hänet päivänvaloon", ja hän käski kahden tyttöä vartioivan soturin katkaista siteet hänen nilkoistansa ja taluttaa hänet esille tarkastettavaksi.

Malbin ja Jönsson eivät ilmaisseet mitään innostusta, vaikka molemmat olivat ihan pakahtua -- ei tytön näkemisen, vaan omistamisen halusta. He eivät välittäneet, vaikka hänellä olisi ollut marakatin naama tai samanlainen vartalo tynnyrimahoineen kuin Kovudulla itsellään. He eivät halunneet tietää muuta kuin että hän oli sheikiltä useita vuosia sitten varastettu lapsi. He arvelivat tuntevansa hänet siksi, jos hän todella oli sama, mutta muutoinkin oli Kovudun sheikille lähettämä viesti sitä laatua, että he saattoivat varmasti otaksua tytön samaksi, jonka jo kerran olivat yrittäneet ryöstää.

Kun Miriam tuotiin esille hökkelin pimeästä sisustasta, käänsivät molemmat miehet kaikin tavoin välinpitämättömyyttä teeskennellen katseensa häneen. Vaivoin sai Malbin hillityksi kummastelevan huudahduksen. Tytön kauneus salpasi hänen hengityksensä; mutta samassa hän palautti tyynen sävynsä ja kääntyi Kovuduun päin.

"No?" sanoi hän vanhalle päällikölle.

"Eikö hän ole nuori ja hyvännäköinen?" kysyi Kovudu.

"Vanha hän ei ole", vastasi Malbin; "mutta sittenkin hänestä tulisi meille vastusta. Emme saapuneet pohjoisesta tänne vaimoja etsimään, -- siellä olisi meille ollut niitä enemmän kuin kylliksi."

Miriam seisoi katsellen suoraan valkoisiin miehiin. Hän ei odottanut heiltä mitään -- he olivat hänestä yhtä paljon hänen vihollisiaan kuin mustatkin. Hän vihasi ja pelkäsi niitä kaikkia. Malbin puhutteli tyttöä arabiaksi.

"Me olemme ystäviä", sanoi hän. "Tahtoisitko, että veisimme sinut täältä pois?"

Hitaasti ja hämärästi, ikäänkuin jostakin hyvin etäältä, palasi tytölle tämän ennen tutunomaisen kielen muisto.

"Minä tahtoisin päästä vapaaksi", sanoi hän, "ja palata Korakin luo."

"Etkö tahtoisi lähteä meidän mukaamme?" tiukkasi Malbin.

"En", vastasi Miriam.

Malbin kääntyi Kovudun puoleen. "Se ei halua lähteä meidän kanssamme", selitti hän.

"Olettehan miehiä", vastasi neekeri. "Ettekö voi viedä häntä väkisin?"

"Se vain lisäisi vaivojamme", vastasi ruotsalainen. "Ei, Kovudu, me emme halua häntä; mutta jos toivot hänestä pääseväsi, niin ystävyydestä sinua kohtaan korjaamme hänet pois."

Nyt Kovudu tiesi, että tästä tulisi kauppa. Miehet halusivat tyttöä. Siksi hän alkoi hieroa sopimusta hinnasta, ja lopuksi Miriam joutui mustan päällikön käsistä näille kahdelle ruotsalaiselle kuudesta metristä guttaperka-kangasta, kolmesta messinkisestä patruunakotelosta ja kiiltävästä, uudesta newjerseyläisestä linkkuveitsestä. Ja kaikki muut, paitsi Miriam, olivat kauppaan erittäin tyytyväisiä.

Kovudu pani vain yhden ehdon, sen nimittäin, että eurooppalaisten oli lähdettävä kylästä ja otettava tyttö mukaansa niin aikaisin seuraavana aamuna kuin vain pääsisivät liikkeelle. Nyt kun kauppa oli tehty, hän ei epäröinyt selittää heille syytä vaatimukseensa. Hän kertoi tytön hurjan toverin tekemästä tarmokkaasta yrityksestä vangitun pelastamiseksi ja vihjaisi, että mitä pikemmin he veisivät hänet pois siltä seudulta, sitä luultavammin he saisivat hänet pitää.

Miriam sidottiin jälleen, ja häntä vartioittiin, mutta tällä kertaa hän oli ruotsalaisten teltassa. Malbin puhutteli häntä, koettaen suostutella häntä vapaaehtoisesti seuraamaan heitä. Hän kertoi tytölle, että he veisivät hänet takaisin hänen kotikyläänsä, mutta huomattuaan, että tämä mieluummin kuolisi kuin palaisi vanhan sheikin luo, vakuutteli hän, etteivät he veisi häntä sinne eivätkä oikeastaan koskaan olleet sitä aikoneetkaan. Jutellessaan tytön kanssa ahmi ruotsalainen silmillään hänen kauniita kasvonpiirteitänsä ja vartalon siroja muotoja. Miriam oli kasvanut pitkäksi, soreaksi ja solakaksi ja alkanut kypsyä naiseksi siitä ajasta, kun Malbin kauan sitten oli nähnyt hänet sheikin kylässä. Vuosikausia oli tyttö hänelle merkinnyt jotakin satumaista palkintosummaa ja kangastanut hänen ajatuksissaan vain niiden nautintojen ja sen ylellisyyden vertauskuvana, joita runsaalla frangimäärällä saattoi ostaa. Nyt, kun Miriam seisoi hänen edessään elämää uhkuvana ja herttaisena, hän herätti Malbinin mielessä muita kiehtovia ja viekoittelevia mahdollisuuksia. Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä tytön hartioille. Miriam säpsähti. Silloin Malbin tarttui häneen kiinni, ja tyttö antoi hänelle navakan suutillikan, kun hän yritti suudella. Samassa astui Jönsson telttaan.

"Malbin! Oletko hullu?" hän melkein huusi.

Sven Malbin päästi tytön irti ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen kasvonsa olivat suuttumuksesta punaiset.

"Mitä hittoa sinä yrittelet?" murisi Jönsson. "Tahdotko hukata kaiken palkkiontoivon? Jos me pitelemme häntä pahoin, emme saa penniäkään, vaan meidät lähetetään vielä vankilaan vaivojemme palkaksi. Luulin sinua järkevämmäksi, Malbin."

"Minä en ole puusta", jupisi Malbin.

"Soisinpa, että olisit", vastasi Jönsson, "ainakin siihen asti, kun olemme luovuttaneet tytön turvaan ja perineet, mitä meille kuuluu."

"Lempo soikoon!" huudahti Malbin. "Mitä hyötyä siitä on? Ne riemastuvat kyllä muutoinkin, saadessaan hänet takaisin, ja sinne päästyämme pitää tyttö hyvinkin mielellään suunsa kiinni. Miksikä ei?"

"Siksi, että minä sen kiellän", ärjäisi Jönsson. "Olen aina sallinut sinun ärhennellä, Sven; mutta tässä tapauksessa minä pidän pääni ja ajan tahtoni perille -- koska minä olen oikeassa ja sinä väärässä, kuten molemmat tiedämme."

"Sinusta on äkkiä tulemassa hiton siveellinen", jupisi Malbin. "Ehkä luulet unohtaneeni majatalon isännän tyttären ja pikku Celellan ja sen neekeritytön..."

"Suu kiinni!" katkaisi Jönsson. "Ei tässä ole puhetta siveellisyydestä, sen sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En halua riidellä kanssasi, Sven, mutta sinä et jumal'avita tee pahaa tälle tytölle, vaikka minun sitä estääkseni täytyisi sinut tappaa. Olen kärsinyt ja raatanut kuin orja; ainakin neljäkymmentä kertaa olen ollut joutumassa surmansuuhun viimeksi kuluneina yhdeksänä tai kymmenenä vuonna, yrittäessäni saavuttaa, mitä onni vihdoinkin on poimittavaksemme heittänyt; enkä minä nyt salli riistää itseltäni voiton hedelmiä siksi, että sinä satut olemaan pikemmin elukka kuin mies. Varoitan sinua vielä kerran, Sven..." ja hän napautti lanteeltaan riippuvaa, tuppeen pistettyä revolveria.

Malbin katsoa muljautti vihaisesti toveriinsa, kohautti olkapäitänsä ja lähti teltasta. Jönsson kääntyi Miriamin puoleen. "Jos hän vielä kiusaa sinua, niin kutsu minua", sanoi hän. "Minä olen aina lähellä."

Tyttö ei ollut ymmärtänyt omistajainsa keskustelua, sillä he olivat puhuneet ruotsia; mutta sen, mitä Jönsson juuri oli sanonut hänelle arabiankielellä, hän ymmärsi ja käsitti siitä oivallisesti, mitä näiden kahden kesken oli haasteltu. Heidän kasvojensa ilmeet, eleet ja Jönssonin uhkaava liike, revolverin napauttaminen ennenkuin Malbin oli lähtenyt teltasta, olivat kaikki kaunopuheisesti todistaneet heidän torailunsa vakavuutta. Nyt Miriam odotti Jönssonilta ystävyyttä ja heittäytyi nuoressa viattomuudessaan hänen armoilleen, rukoillen vapauttamaan hänet, jotta voisi palata Korakin luo ja viidakkoelämäänsä; mutta hän oli tuomittu toiseen pettymykseen, sillä mies vain nauroi hänelle karkeasti ja sanoi, että jos hän yritti karata, rangaistaisiin häntä juuri sillä, mistä hänet vastikään oli pelastettu.

Pitkin yötä odotti tyttö maatessaan kuulevansa merkkiä Korakilta. Koko viidakon elämä liikkui pimeässä. Hänen herkkiin korviinsa kuului ääniä, joita muut leirissä olijat eivät voineet eroittaa ja jotka hän tulkitsi niinkuin me osaisimme tulkita ystävän puheen, mutta ainoakaan sävel ei kuiskannut Korakin läsnäolosta. Kuitenkin Miriam tiesi, että hän tulisi. Mikään muu kuin kuolema ei estäisi Korakia palaamasta häntä noutamaan. Mikä häntä sitten viivyttikään?

Kun aamu valkeni eikä yön kuluessa ollut kuulunut mitään auttavasta Korakista, oli Miriamin usko ja luottamus vielä horjumaton, vaikka pahat aavistukset hänen ystävänsä turvallisuudesta alkoivat häntä kiusata. Tuntui käsittämättömältä, että olisi sattunut mitään vakavaa onnettomuutta hänen ihmeelliselle Korakilleen, joka päivät pääksytysten samoili mitään onnettomuuksia kokematta viidakon kaikkien kauhujen keskellä. Mutta aamu tuli, aamiainen syötiin, leiri purettiin ja ruotsalaisten huonomaineinen safari oli jo liikkeellä pohjoiseen päin, eikä vielä näkynyt merkkiäkään pelastuksesta, jota tyttö joka hetki odotti.

Koko sen päivän he vaelsivat ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän, eikä Korak edes näyttäytynyt pienelle kärsivälliselle odottajalle, joka ääneti ja sievästi astui kovasydämisten vangitsijainsa vieressä.

Malbin oli yhä nyrpeä ja vihainen. Jönssonin ystävällisiin puhutteluihin hän vastasi lyhyillä, yksitavuisilla murahduksilla. Miriamille hän ei haastellut, mutta useinkin tyttö havaitsi miehen tuijottavan häneen ahneesti, puolittain suljettujen silmäluomien alta. Se katse puistatti Miriamia. Hän puristi Gikaa tiukemmin poveansa vasten ja oli kaksin verroin suruissaan, että oli otettu pois hänen veitsensä silloin kun Kovudu hänet vangitsi.

Neljäntenä päivänä alkoi Miriam lopullisesti menettää toivonsa. Jotakin oli tapahtunut Korakille. Hän tiesi sen. Nuorukainen ei enää koskaan saapuisi, ja nämä miehet kuljettaisivat hänet kauas pois. Joskus ne hänet tappaisivat. Hän ei enää milloinkaan saisi nähdä Korakia.

Tänä päivänä lepäsivät ruotsalaiset, sillä he olivat marssineet nopeasti, ja heidän miehensä olivat väsyksissä. Malbin ja Jönsson olivat poistuneet leiristä, mennäkseen metsästämään, ja kääntyneet eri suunnille. He olivat olleet poissa noin puoli tuntia, kun Miriamin teltan ovikaistaletta kohotettiin ja Malbin astui sisälle. Hänen kasvoillaan oli pedon ilme.

NELJÄSTOISTA LUKU

Ihmisten ilmoille

Tuijottaen häneen silmät suurina, kuten väijytty eläin ison käärmeen hypnotisoivasta katseesta jähmettyneenä, vartosi kauhistunut tyttö miehen lähestymistä. Hänen kätensä olivat vapaat, sillä ruotsalaiset olivat kytkeneet hänet vanhan orjakahleen pätkällä, joka toisesta päästä oli kiinnitetty tytön kaulaan pantuun rautaiseen kauluslukkoon ja toisesta päästä pitkään, maahan lyötyyn paaluun.

Miriam kavahti tuuma tuumalta teltan takaseinää kohti. Malbin seurasi häntä. Hänen kätensä olivat ojennettuina ja sormet kynsien tavoin puolittain käyristyneet -- valmiina tarttumaan kiinni. Hänen huulensa olivat raollaan, ja hän hengitti nopeasti, läähättäen.

Tyttö muisti Jönssonin neuvon, että piti kutsua häntä, jos Malbin yrittäisi tehdä väkivaltaa; mutta Jönsson oli mennyt viidakkoon metsästämään. Malbin oli hyvin valinnut aikansa. Kuitenkin parkaisi tyttö kovaa ja kimakasti kerran, kahdesti, kolme kertaa, ennenkuin Malbin oli ehtinyt hypätä teltan toiselle sivulle ja raaoilla sormillaan puristaen tukehduttaa hänen hätähuutonsa. Sitten Miriam taisteli hätyyttäjäänsä vastaan hampaillaan ja kynsillään, niinkuin kai jokainen viidakon naaras olisi taistellut. Malbin huomasi, että hänellä tässä ei ollutkaan mikään helppo saalis. Solakassa, nuoressa ruumiissa oli pyöreiden muotojen ja hienon, pehmeän ihon alla naarasleijonan lihakset. Mutta eipä ollut Malbinkaan heikko. Hän oli karkea luonteeltansa ja ulkonäöltänsä, ja hänen lihasvoimansa olivat senmukaiset. Hän oli jättiläinen kooltaan ja tavattoman väkevä. Hitaasti hän painoi tytön lattiaan ja löi häntä kasvoihin, milloin hän kovin kipeästi puraisi tai raapaisi. Miriam iski takaisin, mutta kävi yhä heikommaksi kuristavien sormien tukehduttavasta puristuksesta.

Ulkona viidakossa oli Jönsson kaatanut kaksi kaurista. Metsästäessään hän ei ollut joutunut etäälle eikä ollut sitä halunnutkaan. Hän epäili Malbinia. Se, että hänen toverinsa oli kieltäytynyt häntä seuraamasta ja mieluummin mennyt yksin metsästämään toiselle suunnalle, ei tavallisissa oloissa olisi hänessä herättänyt mitään kaameita aavistuksia; mutta Jönsson tunsi Malbinin hyvin, ja siksipä hän, hankittuaan syötävää, kääntyi heti takaisin leiriä kohti, neekerinuorukaisten kantaessa hänen riistaansa.

Hän oli kävellyt noin puolet paluumatkasta, kun hänen korviinsa kuului heikko huuto leiristä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Se toistui kahdesti, ja sitten oli kaikki hiljaa. Mutisten kirouksen lähti Jönsson nopeasti juoksemaan. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Mikä hölmö Malbin olikaan, kun tuolla tavoin pani kokonaisen omaisuuden vaaraan!

Etäämpänä leiristä kuin Jönsson ja sen vastakkaisella puolella kuuli Miriamin kirahdukset toinenkin -- muukalainen, joka ei aavistanut keitään muita valkoisia olevankaan läheisyydessä, metsästäjä, kourallinen kiiltävän mustia sotilaita mukanaan. Hänkin kuunteli hetkisen tarkkaavaisesti. Hän ei voinut epäilläkään, että parkaisut olivat hätähuutoja, ja niinpä hänkin juoksujalkaa riensi säikähtynyttä ääntä kohti; mutta kun hän oli paljoa etäämpänä kuin Jönsson, ehti tämä ensiksi teltalle. Se, mitä ruotsalainen siellä näki, ei herättänyt mitään sääliä hänen paatuneessa sydämessään, vaan ainoastaan suuttumusta lurjustoveria vastaan.

Miriam torjui yhä hätyyttäjäänsä. Malbin yhä lyödä mäjäytteli tyttöä. Syytäen rumia sadatuksia entistä ystäväänsä vastaan ryntäsi Jönsson telttaan. Keskeytettynä hommastaan Malbin päästi uhrinsa ja kääntyi ottamaan vastaan Jönssonin vimmatun hyökkäyksen. Hän tempasi revolverin kupeeltansa. Mutta arvaten toverinsa käden salamannopean liikkeen paljasti Jönsson melkein samaan aikaan oman aseensa, ja molemmat laukaisivat heti. Jönsson oli vielä hyökkäämässä Malbinia kohti, mutta 'laukauksen leimahtaessa hän pysähtyi. Revolveri putosi hänen hervottomista sormistaan.

Hetkisen hän horjui kuin juopunut. Harkitsevan kylmäverisesti upotti Malbin vielä kaksi luotia toverinsa ruumiiseen lyhyeltä välimatkalta. Kiihtymyksessään ja kauhussaan ihmetteli Miriam haavoitetun miehen sitkeähenkisyyttä. Tämän silmät olivat sulkeutuneet, pää valahti rinnalle, kädet riippuivat velttoina edessä. Mutta kuitenkin hän yhä seisoi pystyssä, vaikkakin kauheasti hoiperrellen. Vasta kolmannen luodin osuttua maaliinsa hän suistui maahan kasvoilleen. Sitten Malbin lähestyi häntä ja potkaisi raa'asti, samalla kiroten. Senjälkeen hän kääntyi jälleen Miriamiin päin. Hän tarttui taas tyttöön, mutta samalla hetkellä avautuivat teltan kaistaleet hiljaa, ja aukkoon ilmestyi pitkä, valkoinen mies. Ei Miriam eikä Malbin nähnyt tulijaa. Jälkimäinen seisoi selin häneen ja verhosi hänet ruumiillaan tytön silmiltä. Hän harppasi nopeasti teltan toiselle sivulle, astuen Jönssonin ruumiin yli. Ensimmäisenä tiedoituksena Malbinille, että hän ei enemmittä häiriöittä saisi panna toimeen aiettansa, oli hänen olkapäällensä laskeutunut raskas käsi. Hän kääntyi ja näki ventovieraat kasvot -- kookkaan, mustatukkaisen, harmaasilmäisen, khakivaatteisiin ja leveään hellekypäriin puetun miehen. Malbin kurotti taas revolveriansa, mutta toisen käsi oli ollut hänen omaansa nopeampi, ja hän näki aseensa sinkoavan maahan teltan seinustalle, pois hänen ulottuviltaan.

"Mitä tämä merkitsee?" Muukalainen osoitti kysymyksensä Miriamille kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt. Miriam pudisti päätänsä ja puhui arabiaa. Heti toisti mies kysymyksen sillä kielellä.

"Nämä miehet vievät minua pois Korakilta", selitti tyttö. "Tämä tahtoi tehdä minulle pahaa. Tuo toinen, jonka hän juuri äsken tappoi, koetti häntä siitä estää. Molemmat olivat kovin häijyjä miehiä, mutta tämä on häijympi. Jos Korakini olisi täällä, niin hän tappaisi hänet. Sinä olet kaiketi niiden kaltainen etkä siis tapa häntä."

Vieras hymyili. "Hän ansaitsisi kuoleman, siitä ei epäilystäkään", sanoi hän. "Kerran olisin hänet tappanut; mutta nyt en tapa. Pidän kuitenkin huolen siitä, että hän ei enää sinua hätyyttele."

"On jo kylliksi hupsuteltu", sanoi muukalainen sitten Malbinille. "Te ansaitsette kuoleman, mutta minä en ole laki. Minä tiedän, kuka te olette. Olen kuullut teistä. Teillä ja tuolla toverillanne on mitä rumin maine. Teidänlaistanne emme me siedä maassamme. Tällä kertaa päästän teidät menemään; mutta jos kerrankin palaatte, niin panen korpilain käytäntöön. Ymmärrättekö?"

Malbin sähisi ja uhkaili ja antoi lopuksi perin törkeän haukkumanimen pidättäjälleen. Siitä hän sai sellaisen rytyytyksen, että hampaat kalisivat suussa. Asiantuntijat väittävät, että kipein kuritus, mitä täysikasvuiselle miehelle häntä runtelematta voidaan antaa, on kelpo vanhanaikainen selkäsauna. Ja sen Malbin nyt saikin.

"Pois täältä nyt!" tiuskasi muukalainen. "Kun ensi kerran minut näette, niin muistakaa, ken olen", ja hän kuiskasi ruotsalaisen korvaan erään nimen, mutta se olikin omansa masentamaan roiston tehokkaammin kuin monet pieksemiset olisivat voineet. Sitten hän antoi miehelle sysäyksen, joka ilmassa lennätti hänet teltan oven aukosta ulos nurmikolle kellelleen.

"No", virkkoi hän kääntyen Miriamiin päin, "kellä on tämän niskaasi kierretyn vehkeen avain?"

Tyttö osoitti Jönssonin ruumista. "Hänellä se on aina", sanoi hän.

Muukalainen penkoi ruumiin vaatteita, kunnes löysi avaimen. Hetkistä myöhemmin oli Miriam vapaana.

"Sallitko minun palata Korakini luo?" kysyi hän.

"Minä pidän huolta, että sinut viedään takaisin omaisillesi", vastasi mies. "Keitä ne ovat ja missä on heidän kylänsä?"

Muukalainen oli ihmetellen katsellut hänen omituista raakalaispukuansa. Puheestansa päättäen hän oli arabialaistyttö; mutta mies ei koskaan ollut nähnyt arabialaistyttöä noin puettuna.

"Keitä ovat omaisesi? Kuka on Korak?" kysyi hän jälleen.

"Korak! Ka, Korak on apina. Ei minulla muita omaisia ole. Korak ja minä asumme viidakossa kahden, sittenkun A'ht meni apinain kuninkaaksi." Hän oli aina siten lausunut Akutin nimen, sillä semmoiselta se oli hänestä kuulostanut silloin, kun hän ensin joutui Korakin ja apinain pariin. "Korak olisi päässyt kuninkaaksi, mutta hän ei tahtonut."

Muukalaisen silmiin tuli kysyvä ilme. Hän katseli tyttöä tarkkaavaisesti. "Vai on Korak apina?" virkkoi hän. "Ja entä sinä, mikä sinä olet?"

"Minä olen Miriam. Minä olen myöskin apina."

"Hm-m", oli muukalaisen ainoa kuuluva huomautus tähän hämmästyttävään ilmoitukseen. Mutta hänen ajatuksensa olisi osittain saattanut tulkita hänen silmiinsä välähtänyt säälivä ilme. Hän lähestyi tyttöä ja yritti laskea kätensä hänen otsalleen. Miriam vetäysi taaksepäin, villisti murahtaen. Hymy värähdytti miehen huulia.

"Sinun ei tarvitse minua pelätä", sanoi hän. "Minä en tee sinulle pahaa. Tahdon vain nähdä, onko sinulla kuumetta -- oletko aivan terve. Jos olet, niin lähdemme Korakia etsimään." Miriam katsoi suoraan noihin teräviin harmaisiin silmiin. Varmaankin hän havaitsi niissä eittämättömän todistuksen niiden omistajan rehellisyydestä, sillä hän salli vieraan laskea kämmenensä hänen otsalleen ja koettaa valtimoa. Hänellä ei tuntunut olevan kuumetta.

"Kuinka kauan olet ollut apinana?" kysyi mies.

"Jo pienestä tytöstä, monet, monet vuodet, aina siitä asti kun Korak tuli ja vei minut isältäni, joka pieksi minua. Siitä asti olen elänyt puissa Korakin ja A'htin kanssa."

"Missä päin viidakossa Korak asuu?" kysyi muukalainen.

Miriam osoitti suuntaa kädenheilautuksella, jonka kaari kahmaisi auliisti puolet Afrikan mantereesta.

"Osaisitko takaisin hänen luokseen?"

"En tiedä", vastasi tyttö; "mutta hän osaa kyllä minun luokseni."

"Sitten on minulla suunnitelma", sanoi muukalainen. "Minä asun vain muutaman päivämatkan päässä täältä. Vien sinut kotiini, jossa vaimoni pitää sinusta huolta ja hoivaa sinua, kunnes löydämme Korakin tai Korak löytää meidät. Jos hän löytäisi sinut täältä, löytäisi hän sinut kylästänikin, eikö niin?"

Muukalainen viipyi siksi, kunnes Malbin oli joukkoineen hävinnyt viidakkoon pohjoista kohti. Luottavaisena seisoi nyt Miriam hänen vieressään, ja Gika riippui hennosta, ruskeasta kätösestä. He haastelivat keskenään, ja mies ihmetteli tytön hapuilevaa arabiaa, mutta luki sen vihdoin hänen puutteellisten sielunkykyjensä syyksi. Jos hän olisi tiennyt, että oli vierinyt vuosia siitä, kun tyttö oli sitä kieltä käyttänyt, siihen asti, kun ruotsalaiset ostivat hänet, ei hän olisi ihmetellyt, että lapsi oli sen puolittain unohtanut. Oli vielä toinen syy, miksi sheikin kieli oli niin helposti hämärtynyt hänen muistissaan -- mutta, sen syyn olemassaoloa ei hän itse saattanut sen paremmin aavistaa kuin hänen pelastajansakaan.

Tämä koetti suostutella Miriamia palaamaan kanssaan hänen kyläänsä eli _duariinsa_, kuten sitä arabiaksi nimitetään; mutta tyttö halusi kaikin mokomin heti ryhtyä etsimään Korakia. Viimeisenä keinona päätti muukalainen viedä hänet väkisin mieluummin kuin uhrata hänen elämänsä niille sairaloisille houreille, jotka häntä kiusasivat. Mutta älykkäänä miehenä hän päätti ensin tehdä tytön mieliksi ja sitten yrittää johdattaa häntä omalle suunnalleen. Kun he siis lähtivät liikkeelle, samosivat he ensin etelää kohti, vaikka hänen oma uutistilansa sijaitsi melkein suoraan idässä.

Vähitellen hän käänsi suunnan yhä idemmäksi ja totesi suureksi mielihyväkseen, että tyttö ei huomannut mitään poikkeamista alkusuunnasta. Sillä välin kävi Miriam yhä luottavaisemmaksi. Ensiksi hän oli vain vaistomaisesti taipunut uskomaan, että tämä iso tarmangani ei mielinyt tehdä hänelle pahaa; mutta kun päivät kuluivat ja hän sai kokea muukalaisen herkeämätöntä ystävällisyyttä ja huolenpitoa, tuli hän verranneeksi häntä Korakiin ja kiintyi häneen hartaasti, vaikkei hänen uskollisuutensa apinamiestä kohtaan silti laisinkaan heikentynyt.

Viidentenä päivänä he saapuivat äkkiä isolle tasangolle, ja metsänlaidasta näki tyttö aidattuja vainioita ja joukon rakennuksia, jotka sijaitsivat jonkun matkan päässä. Silloin hän hätkähti kummastuneena.

"Missä me olemme?" kysyi hän osoittaen sinnepäin.

"Me emme voineet löytää Korakia", vastasi mies, "ja kun tiemme kävi duarini lähettyviltä, toin sinut tänne odottamaan ja lepäämään vaimoni luona, kunnes mieheni voivat löytää apinasi tai se löytää sinut. Näin on parempi, pienokaiseni. Meidän luonamme olet paremmassa turvassa ja onnellisempi."