Part 1

TARZANIN POIKA

Kirj.

Edgar Rice Burroughs

14:sta englantilaisesta painoksesta ("The Son of Tarzan") suomentanut

Valfrid Hedman

Kariston nuorisonkirjoja 37

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I. Etsivä katse II. Opettaja oppilaan käsissä III. Ystävykset IV. Salaperäinen tapaus V. Pikku Miriam VI. Viidakon opetuksia VII. Omaa heimoa VIII. Apinaleirillä IX. Kolmisin X. Vaarallisia vieraita XI. Neidonryöstö XII. Neekerikylässä XIII. Miriam myydään XIV. Ihmisten ilmoille XV. Taistelu mustien kanssa XVI. Eurooppalaisia vieraita XVII. Viettelijä XVIII. Yöllinen ratsastus XIX. Korak muistelee XX. Karkaaminen XXI. Vihaa ja rakkautta XXII. Pako leiristä XXIII. Neidon tähden XIV. Tantorin kosto XXV. Sheikin kylässä XXVI. Polttoroviolta XXVII. Kaikki löytävät toisensa

ENSIMMÄINEN LUKU

Etsivä katse

_Marjorie W:n_ iso vene lipui leveätä Ugambi-jokea alaspäin luoteen ja virran kuljettamana. Sen miehistö nautti joutilaana tästä lepohetkestä, ankaralla työllä vastavirtaan soudettuansa. Vajaan viiden kilometrin päässä oli itse _Marjorie W_. aivan valmiina lähtemään, heti kun he olivat kiivenneet laivaan ja kiskoneet ison veneen taaveteillensa. Nyt havahtuivat unelmiinsa vaipuneet, rupattelu taukosi, ja jokaisen huomio kääntyi joen pohjoisrantaan. Siellä seisoi särkyneellä piipitysäänellä kirkuva omituinen miehen kuvatus ojennellen luisevia käsivarsiaan heitä kohti.

"Mitä hittoa?" huudahti eräs matruusi.

"Valkoihoinen!" jupisi perämies ja virkkoi sitten: "Airoihin, pojat! Soudammepa katsomaan, mikä hänellä on hätänä."

Rantaan tullessaan he näkivät laihan olennon, jonka harvat valkoiset hapset riippuivat vanukkeisina. Kuihtuneen, kumaran ruumiin verhona oli ainoastaan nivusvaate lanteiden ympärillä. Kyyneleitä valui kuopikkailta, rokonarpisilta poskilta. Mies sopersi heille oudolla kielellä.

"Ryssä", koetti perämies arvata. "Snajuatteko englantia?" kysyi hän muukalaiselta.

Tämä ymmärsi ja puhuen murtamalla ja epävarmasti ikäänkuin olisi kulunut monta vuotta siitä, kun oli sitä kieltä käyttänyt, pyysi hän heitä viemään hänet pois tästä kauheasta maasta. Päästyään sitte _Marjorie W:n_ kannelle kertoi mies pelastajilleen surkean tarinan puutteista, kärsimyksistä ja kidutuksista, joita oli kokenut toistakymmentä vuotta. Kuinka hän oli tullut Afrikkaan, sitä hän ei heille kertonut, vaan antoi heidän otaksua, että oli unohtanut ne elämänsä tapahtumat, jotka olivat sattuneet ennen noita hänen sieluansa ja ruumistaan riuduttaneita koettelemuksia. Hän ei sanonut heille oikeaa nimeänsäkään, joten he saivat tutustua häneen vain Mikael Sabroffina. Myöskään ei ollut mitään yhtäläisyyttä tämän surkean ihmisjäännöksen ja entisen miehekkään, vaikka periaatteettoman Aleksis Paulvitshin välillä.

Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun venäläinen oli välttänyt ystävänsä, suurroiston, Rokoffin saaman lopun, eikä vain kerran, vaan monta kertaa oli hän kironnut kohtaloa, joka oli suonut Rokoffille kuoleman ja säästänyt hänet kärsimyksistä, mutta määrännyt hänen, Paulvitshin, osaksi sellaisen elämisen kauhut, jotka olivat äärettömästi pahempia kuin häntä itsepintaisesti kartteleva kuolema.

Paulvitsh oli pötkinyt metsään nähdessään Tarzanin eläinten ja niiden villin isännän parveilevan _Kincaidin_ kannelle, ja peläten Tarzanin ajavan häntä takaa ja tavoittavan hänet oli hän juosta hölköttänyt, kunnes oli painunut syvälle viidakkoon, vain joutuakseen vihdoin erään villin ihmissyöjäheimon käsiin, joka oli saanut kokea Rokoffin pahansisuisuutta ja julmaa raakuutta. Heimopäällikön kummallinen oikku pelasti Paulvitshin kuolemasta vain syöstäkseen hänet kurjuuteen ja kidutukseen. Kymmenen vuotta hän oli ollut kyläläisten maalitauluna, naiset ja lapset olivat häntä piesseet ja kivittäneet, soturit silponeet, suomineet ja raadelleet; hän oli usein ollut mitä pahanlaatuisimpain kuumeiden uhrina. Mutta hän ei kuollut. Rokko kävi iljettävillä kourillaan häneen kiinni, merkiten hänet kamalilla arvillaan. Taudin runtomana ja heimon vihamielisen huomion alaisena oli Aleksis Paulvitsh niin muuttunut ja hänen kasvonsa niin kuihtuneet, ettei edes hänen oma äitinsä olisi niiden surkeassa naamiossa keksinyt ainoatakaan tuttua piirrettä. Muutamia kellervän valkoisia hiussuortuvia törrötti jälellä tuuheasta mustasta tukasta, joka ennen oli peittänyt hänen päätänsä. Hänen jäsenensä olivat vääntyneet ja solmuiset, hän käveli laahustavasti ja hoippuen, ruumis etukumarassa. Hänellä ei ollut hampaita, -- hänen julmat isäntänsä olivat iskeneet ne hänen suustansa. Hänen hengenlahjansakin olivat vain surkea irvikuva entisistä.

Hänet otettiin _Marjorie W:n_ kannelle, missä häntä ruokittiin ja vaalittiin. Hän voimistui hiukan, mutta hänen ulkomuotonsa ei parantunut -- hän pysyi samana kolhittuna ja haaksirikkoutuneena ihmisjäännöksenä, jollaisena he olivat hänet löytäneet; haaksirikkoiseksi ja kolhituksi hylkykaluksi hän oli jäävä siihen asti, kun kuolema hänet korjaisi. Vaikka vasta neljännelläkymmenellä, olisi Aleksis Paulvitshia helposti voinut luulla kahdeksankymmenvuotiaaksi. Tutkimaton luonto oli tuominnut kätyrin suurempaan rangaistukseen kuin hänen päämiehensä oli kärsinyt.

Aleksis Paulvitshin aivoissa ei enää ollut mitään kostonajatuksia -- ainoastaan tympeää vihaa miestä kohtaan, jota hän ja Rokoff olivat turhaan koettaneet nujertaa. Hän vihasi myöskin Rokoffin muistoa, sillä Rokoff oli saattanut hänet näihin kärsimiinsä kauhuihin. Hän vihasi parinkymmenen suurkaupungin poliiseja, joiden käsistä hänen oli täytynyt paeta. Hän vihasi lakia, vihasi järjestystä, vihasi kaikkea. Tämän miehen jokaisen valveellisen hetken täytti sairaloinen vihantunne. Hän oli tullut sielullisesti, kuten ulkonäöltäänkin oli, vihan tuhoa vain vavahtelujen henkilöitymäksi. Hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä miesten kanssa, jotka olivat hänet pelastaneet. Hän oli liian heikko työhön ja liian ärtyisä toveriksi, ja niinpä he pian jättivätkin hänet omiin hoteisiinsa.

_Marjorie W:n_ oli vuokrannut varakas tehtailijain rengas. Varustettuna laboratoriolla ja tarpeellisella määrällä tiedemiehiä se oli lähtenyt etsimään jotakin luonnontuotetta. Tehtailijat, jotka yhteisesti suorittivat retken kulut, olivat aikaisemmin tuottaneet sitä äärettömillä kustannuksilla Etelä-Amerikasta. Mitä tuo tavara oli, sitä ei _Marjone W:llä_ tiennyt kukaan muu kuin nuo oppineet, eikä sillä ole meille mitään muuta merkitystä, kuin että laiva senvuoksi joutui eräällä Afrikan rantavesillä sijaitsevalle saarelle senjälkeen kun Aleksis Paulvitsh oli siihen otettu.

Laiva oli ankkurissa rannikon lähellä useita viikkoja, ja tämä yksitoikkoinen elämä kävi miehistölle väsyttäväksi He menivät usein maihin, ja vihdoin Paulvitsh pyysi päästä mukaan -- häntäkin tuskastutti laivaelämän riuduttava yksitoikkoisuus.

Saari oli kovin metsäinen. Tiheä viidakko ulottui melkein rantaan asti. Tiedemiehet tunkeutuivat syvälle saaren sisäosaan tuota arvoisaa kauppatavaraa etsiäkseen, jota mannermaan alkuasukkailta kuulluista huhuista päättäen saattoi otaksua sieltä löytyvän tuottavia määriä. Laivan miehistö kalasti, metsästi ja tutki seutua. Paulvitsh laahusti edestakaisin rannikolla tai Ioikoi sitä reunustavien isojen puiden siimeksessä. Eräänä päivänä, kun miehet olivat keräytyneet lyhyen matkan päähän hänestä tarkastamaan saaren sisäosissa metsästelleen merimiehen luodin kaatamaa pantteria, nukkui Paulvitsh puunsa alla. Hänet herätti kädenkosketus olkapäähän. Hän nousi säpsähtäen istualleen ja näki ison ihmisenmuotoisen apinan kyyröttävän vieressään ja tarkkaavan häntä kiinteästi. Venäläinen säikähtyi suunniltaan. Hän vilkaisi merimiehiä kohti, -- ne olivat parinsadan metrin päässä. Jälleen nykäisi apina häntä olkapäästä, mölisten valittelevasti. Paulvitsh ei nähnyt mitään uhkaa eläimen asennossa tai kysyvässä katseessa. Hän nousi verkalleen pystyyn. Apina hänen vieressään nousi samoin.

Puolikumarassa laahusti Paulvitsh varovasti merimiehiä kohti. Apina asteli hänen rinnallaan pidellen häntä käsivarresta. He olivat jo melkein saapuneet pienen miesryhmän luo, ennenkuin heidät huomattiin, ja nyt oli Paulvitsh tullut varmaksi siitä, että eläin ei aikonut tehdä hänelle mitään pahaa. Se oli nähtävästi tottunut ihmisseuraan. Venäläisen mieleen juolahti, että apina edusti melkoista raha-arvoa, ja ennenkuin he ehtivät merimiesten luo, oli hän päättänyt, että hän yksin hyötyisi siitä. Nähdessään tämän omituisen parin tallustavan heitä kohti kummastuivat miehet ja alkoivat juosta tulijoita vastaan. Apina ei osoittanut mitään pelonmerkkiä. Päinvastoin se kouraisi jokaista merimiestä olkapäähän ja tuijotti kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa. Tarkattuaan heitä kaikkia se palasi Paulvitshin luo haikean pettymyksen ilme kasvoilla ja pettymystä osoittavin elein.

Elukka huvitti miehiä. He kokoontuivat sen ympärille, tehden Paulvitshille monta kysymystä ja tarkaten hänen toveriansa. Venäläinen sanoi heille, että apina oli hänen. Mitään enempää hän ei halunnut kertoa, märehtihän vain yhä samaa lausetta: "Apina on minun. Apina on minun." Väsyneenä Paulvitshiin yritti eräs miehistä pientä pilaa. Kiepahtaen apinan taakse hän pisti ihmisenmuotoista neulalla selkään. Kuin salama kääntyi apina kiusaajaansa kohti ja samassa tuokiossa oli rauhallinen ystävällinen eläin muuttunut vimmatuksi raivohengeksi. Leveä irvistys, joka oli ollut merimiehen kasvoilla hänen kepposta tehdessään, hyytyi kauhun ilmeeksi. Hän yritti väistää kohti ojentuvia pitkiä käsivarsia, mutta, kun ei siinä onnistunut, veti hän tupesta vyössään riippuvan pitkän puukon. Yhdellä nykäisyllä riisti apina aseen miehen kädestä, nakkasi sen syrjään ja upotti sitten keltaiset torahampaansa hänen olkapäähänsä.

Kepit ja puukot kädessä karkasivat miehen toverit elukan kimppuun, Paulvitshin tanssiessa kiroilevan ja sähisevän joukon ympärillä ja ulistessa pyyntöjä ja uhkauksia. Hän näki unelmansa varallisuudesta nopeasti haihtuvan miesten aseiden edessä.

Mutta apina ei ollutkaan mikään helppo uhri ylivoimalle, jonka kohtalo oli määrännyt sen nujertajaksi. Päästäen kynsistään taistelun alkuunpanijan se ravisti jättiläishartioitaan, irroittautuen kahdesta sen selkään tarrautuneesta miehestä, ja kaatoi mahtavien kämmeniensä iskuilla toisen toisensa perään hyökkääjistä, hypiskellen sinne tänne ketterästi kuin pieni marakatti. Ottelun olivat huomanneet kapteeni ja perämies, jotka juuri saapuivat rantaan _Marjorie W:stä_. Paulvitsh näki heidän molempain juoksevan paikalle revolverit vireessä, kintereillään kaksi merimiestä, jotka olivat soutaneet maihin. Apina seisoi katsellen ympärilleen ja tarkastellen tekemäänsä tuhoa, mutta odottiko se hyökkäyksen uudistumista vai miettikö, kenen vihollisistaan ensimmäiseksi lopettaisi, sitä ei Paulvitsh voinut arvata. Sensijaan hän käsitti, että niin pian kun tulijat saapuisivat ampumamatkan päähän pedosta, he tekisivät siitä pikaisen lopun, jollei sen ehkäisemiseksi yritettäisi mitään ja hyvin pian. Apina ei ollut tehnyt mitään liikettä venäläistä hätyyttääkseen, mutta sittenkään ei tämä ollut varma, mitä saattoi tapahtua, jos menisi hillitsemään villiä eläintä, joka nyt oli ärtynyt petomaiseen raivoon ja jonka sieraimia kutkutti vastavuodatetun veren haju. Hetkisen hän epäröi, ja sitten välähtivät hänen mielikuvituksessaan jälleen kiiltävät kolikot, joiksi tämän ison ihmisapinan epäilemättä voisi muuttaa, jos hän sen kerran saisi turvallisesti kuletetuksi Lontooseen tai johonkin muuhun suureen pääkaupunkiin.

Kapteeni huusi hänelle käskien häntä väistymään, jotta voisi ampua eläintä; mutta sensijaan laahusti Paulvitsh apinan viereen, ja vaikka hänen haivenensa nousivat pelosta pystyyn, rohkaisihe hän kuitenkin laskemaan kätensä apinan käsivarrelle.

"Tule!" käski hän ja yritti kiskoa eläintä pois merimiesten keskeltä, joista monet istuivat nyt tanterella kauhusta muljottavin silmin tai ryömivät kontillaan pois voittajansa ulottuvilta.

Verkalleen salli apina laahata itsensä sivulle eikä osoittanut pienintäkään halua tehdä venäläiselle pahaa. Kapteeni pysähtyi muutaman askeleen päähän omituisesta parista.

"Pois tieltä, Sabroff", komensi hän. "Minä lähetän sen otuksen sinne, missä se ei enää pureskele kelpo merimiehiä."

"Se ei ollut apinan syy, kapteeni", puolusti Paulvitsh. "Älkäähän toki ampuko sitä. Miehet itse aloittivat kahakan -- hyökkäsivät ensinnä sen kimppuun. Näettehän, että se on aivan lauhkea, ja -- se on minun -- se on minun -- se on minun! Minä en salli teidän tappaa sitä", lopetti hän, puoliksi tärveltyneiden aivojen jälleen kuvaillessa hänelle nautintoja, joita Lontoossa voisi ostaa rahalla -- rahalla, jota hän ei voinut toivoa saavansa muutoin kuin jonkun tällaisen onnenpotkaisun avulla.

Kapteeni laski aseensa alas. "Miehetkö kahakan aloittivat?" tutkaisi hän. "Kuinka sen asian laita on?" Ja sitten hän kääntyi merimiesten puoleen, jotka olivat jo nousseet tanterelta. Kukaan heistä ei ollut seikkailussa saanut pahempia vaurioita, paitsi rähinän alkuunpanija, jonka kaiketikin täytyisi viikon päivät voidella kivistelevää olkapäätä.

"Simpson sen teki", selitti yksi miehistä. "Hän pisti apinaa neulalla takaapäin ja eläin karkasi hänen kimppuunsa -- mikä oli hänelle hiton oikein -- ja se peittosi meidät toisetkin, mistä en voi sitä moittia, koska kaikki heti hyökkäsimme sen niskaan."

Kapteeni vilkaisi Simpsoniin, joka nolostuneena myönsi syytöksen todeksi. Sitten kapteeni astui apinan luo, ikäänkuin itse ottaakseen selvän, millainen se luonteeltaan oli, mutta hänen nähtiin samalla pitävän revolveriansa vireessä ja ojennettuna. Hän puhutteli kuitenkin lepytellen eläintä, joka istua kökötti venäläisen vieressä katsellen merimiehiä vuoroonsa kutakin. Kapteenin lähestyessä nousi apina puolittain ja hoippui häntä vastaan. Sen kasvoilla oli sama omituinen etsivä ilme, jolla se oli tutkinut jokaista merimiestä heidät ensin tavatessaan. Se tuli jälleen aivan viereen ja laski käpälänsä miehen toiselle olalle tarkaten kiinteästi hänen kasvojansa pitkän tuokion. Sitten tuli elukan kasvoille äskeisen pettymyksen ilme ja sen rinnasta kohosi melkein inhimillinen huokaus, kun se kääntyi pois, tuijottaakseen yhtä uteliaasti perämieheen ja päällystön mukana oleviin kahteen matruusiin. Kussakin tapauksessa se huokasi ja siirtyi edelleen, palaten vihdoin Paulvitshin viereen ja istahtaen taas takajaloilleen. Senjälkeen se osoitti vähän tai ei mitään mielenkiintoa muita miehiä kohtaan ja oli kaikesta päättäen unohtanut äskeisen ottelunsa niiden kanssa.

Kun seurue palasi _Marjone W:n_ kannelle, oli Paulvitshilla mukanaan apina, joka näkyi olevan kovin halukas häntä seuraamaan. Kapteeni ei tätä järjestelyä vastustanut, ja niinpä vaitiollen hyväksyttiin ihmisapina laivakunnan jäseneksi. Laivaan tultuaan se tarkasti huolellisesti kaikkia uusia kasvoja, joka kerralla ilmaisten samaa pettymystä kuin edellisiäkin tutkittuaan. Päällystö ja tiedemiehet haastelivat usein laivalla tästä eläimestä, mutta eivät kyenneet keksimään tyydyttävää selitysti omituiselle menettelylle, jolla se aina tervehti uusia kasvoja. Jos se olisi tavattu mantereella tai jossakin muussa paikassa, eikä melkein tuntemattomalla saarella, joka oli ollut sen kotina, olisivat he päättäneet, että se oli aikaisemmin ollut ihmisellä kesynä; mutta saaren autiuden vuoksi ei sellainen selitys ollut mahdollinen. Se näkyi alati etsivän jotakuta, ja paluumatkan ensimmäisinä päivinä saarelta lähtemisen jälkeen tavattiin se usein nuuskimassa eri paikoissa laivaa; mutta sitte kun se oli nähnyt ja tarkastanut jokaisen laivakuntaan kuuluvan kasvot ja tutkinut aluksen kaikki loukot, ratkesi se aivan välinpitämättömäksi ympäristöstään. Venäläistäkin kohtaan se osoitti vain satunnaista mielenkiintoa, kun tämä toi sille ruokaa. Muulloin näkyi apina ainoastaan sietävän häntä. Se ei milloinkaan ilmaissut kiintymystä häneen eikä kehenkään muuhunkaan _Marjorie W:n_ matkustajista tai miehistöstä eikä enää osoittanut merkkiäkään rajusta luonteesta, jolla oli ilmoittanut suuttumuksensa merimiesten hyökkäyksestä silloin kun oli heidän keskuuteensa saapunut.

Suurimman osan aikaansa se vietti vitjareikien kohdalla tähystäen edessä olevaa taivaanrantaa, ikäänkuin sillä olisi ollut kyllin järkeä tietääkseen, että laiva oli matkalla johonkin satamaan, missä olisi muita ihmisolentoja sen tutkivan katseen tarkattaviksi. Sanalla sanoen pidettiin Ajaxia, joksi hänet oli ristitty, merkillisimpänä ja älykkäimpänä apinana, mitä _Marjorie W:n_ miehistö ja matkustajat koskaan olivat nähneet. Eikä sen äly ollut sen merkillisin ominaisuus. Sen koko ja ruumiinrakenne, ollakseen apinan, herättivät pelonsekaista ihmettelyä. Että se oli vanha, oli aivan ilmeistä, mutta ei ollut havaittavissa, että sen ikä oli vähimmässäkään määrin heikontanut sen ruumiin- tai sielunvoimia.

Viimein saapui sitten _Marjorie W._ Englantiin, ja siellä päällystö ja tiedemiehet, jotka säälivät viidakoista pelastamaansa surkeaa ihmisjäännöstä, antoivat Paulvitshille rahaa ja sanoivat hänelle ja hänen Ajaxilleen hyvästi.

Satamassa ja kaiken matkaa Lontooseen oli venäläisellä täysi työ Ajaxistansa. Jokaiset uudet kasvot niistä tuhansista, jotka joutuivat ihmisenmuotoisen näkyville, oli huolellisesti tutkittava, mikä sen monissa uhreissa herätti kauhua. Mutta vihdoin iso apina, jolla kaiketikaan ei ollut etsinnässään ollut menestystä, vaipui sairaloiseen välinpitämättömyyteen, josta jotkut ohimenevät kasvot sen vain silloin tällöin havahduttivat.

Lontoossa meni Paulvitsh saaliineen suoraa päätä kuuluisan eläintenkesyttäjän luo. Ajax herätti hänessä suurta mielenkiintoa ja niinpä hän suostuikin opettamaan sitä ehdolla, että sai suuremman osan näyttelyn tuloista; ja hän otti sillävälin huolehtiakseen sekä apinan että sen omistajan elatuksesta.

Ja niin joutui Ajax Lontooseen, ja siellä taottiin uusi rengas monien henkilöiden elämään vaikuttavien merkillisten tapausten ketjuun.

TOINEN LUKU

Opettaja oppilaan käsissä

Herra Harold Moore oli kellerväkasvoinen, uuttera nuori mies. Hän otti hyvin vakavasti elämän ja tehtävänsä, jona oli brittiläisen aatelismiehen nuoren pojan opettaminen. Hänestä ei hänen huostaansa uskottu nuorukainen edistynyt siinä määrin kuin vanhemmilla oli syytä toivoa, ja nyt hän koetti tunnollisesti selittää asiaa pojan äidille.

"Eipä niin, että nuorukainen ei olisi älykäs", sanoi hän; "jos asianlaita olisikin siten, olisi minulla menestyksen toiveita, kun ponnistaisin kaiken tarmoni voittaakseni hänen typeryytensä. Vaikeus on vain siinä, että hän on ylen älykäs ja oppii niin nopeasti, etten voi keksiä mitään vikaa hänen läksyjensä valmistuksessa. Mutta minua huolestuttaa se, että hänellä kaikesta päättäen ei ole laisinkaan mielenkiintoa mihinkään niistä aineista, joita opiskelemme. Hän vain suorittaa jokaisen tehtävän välttämättömänä pahana, josta on päästävä eroon mahdollisimman pian, ja olen varma, että mitkään läksyt eivät sitten enää muistu hänen mieleensä ennenkuin oppi- ja lukutunnit jälleen palaavat. Hänen ainoana harrastuksenaan näkyy olevan ruumiilliset urotyöt, ja hän lueskelee kaikkea käsiinsä saamaansa, missä vain kerrotaan villeistä pedoista ja sivistymättömäin kansain elämästä ja tavoista; mutta erikoisesti näkyvät eläintarinat häntä tenhoavan. Hän saattaa istua tuntikausia jonkun Afrikantutkijan teoksen ääressä, ja kaksi kertaa olen yllättänyt hänet iltamyöhällä vuoteessaan lukemassa Carl Hagenbeckin kirjaa ihmisistä ja eläimistä."

Pojan äiti kopautteli hermostuneesti jalallaan uuninmattoa.

"Tietenkin koetatte te saada poikaa sellaisesta luopumaan?" rohkaistui hän kysymään. Herra Moore liikahti hämillään.

"Minä... hm... yritin ottaa häneltä kirjan", vastasi hän huoahtaen ja heikon punan noustessa kelmeille poskille; "mutta... hm... poikanne on aika jäntevä niin nuoreksi."

"Hän ei tahtonut antaa sitä?" kysyi äiti.

"Ei", tunnusti opettaja. "Hän käyttäytyi siinä aivan hyväntuulisen hilpeästi; mutta hän väitti itsepintaisesti olevansa gorilla ja minun olevan simpanssin, joka tahtoi varastaa siltä ruokaa. Hän hyökkäsi kimppuuni ulvoen niin hurjasti, etten ole moista ennen kuullut, nosti minut ihan päänsä päälle, paiskasi vuoteelleen, ja suoritettuaan kuoliaaksi tukehduttamista kuvailevan pantomiimin hän nousi siinä venyessäni seisomaan ruumiilleni ja karjaisi mitä kauheimmin, selittäen, että se oli urosapinan voittohuuto. Sitten hän kantoi minut ovelle, tuuppasi eteiseen ja lukitsi oven jälkeeni."

Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan virkkanut mitään. Vihdoin keskeytti pojan äiti äänettömyyden.

"On hyvin tarpeellista, herra Moore", sanoi hän, "että teette kaiken voitavanne vaimentaaksenne moisia taipumuksia Jackissa; hän..." mutta rouva ei ehtinyt pitemmälle. Äänekäs "huup!" ikkunasta päin sai heidät molemmat nousemaan seisaalleen. Huone sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa, ja vastapäätä ikkunaa, johon heidän huomionsa kääntyi, kasvoi iso puu, jonka oksa ulottui muutaman jalan päähän ikkunalaudasta. Tuolta oksalta he nyt molemmat keksivät äskeisen keskustelunsa aiheuttajan, kookkaan, rakenteeltaan sopusuhtaisen pojan huolettomasti keinumassa taipuvalla orrellaan ja iloisesti hoilaamassa, kun näki kuulijansa säikähtyneet kasvonilmeet.

Sekä äiti että opettaja ryntäsivät ikkunaa kohti, mutta ennenkuin olivat päässeet huoneen puoliväliin, hyppäsi poika ketterästi ikkunalaudalle ja tuli sisälle heidän luokseen.

"'Borneon villi on juuri tullut kaupunkiin'" lauloi hän tanssien jonkinlaista sotatanssia säikähtyneen äidin ja nolostuneen opettajan ympärillä ja kietoi lopuksi käsivartensa edellisen kaulaan, suudellen häntä kummallekin poskelle.

"Oi äiti", huusi hän, "eräässä konserttisalissa näytellään ihmeellistä opetettua apinaa. Willie Grimsby näki sen eilen illalla. Sanoo sen osaavan tehdä kaikkea muuta, paitsi ei puhua. Se ajaa polkupyörällä, syö veitsellä ja kahvelilla, laskee kymmeneen ja tekee jos joitakin ihmeellisiä temppuja; ja saanko minä mennä sitä katsomaan? Oi, äiti -- salli minun mennä!"

Taputtaen poikaa hellästi poskelle pudisti äiti päätänsä. "Ei, Jack", sanoi hän; "tiedäthän, että minä en pidä sellaisista näytöksistä."

"En käsitä, mikset pidä, äiti", vastasi miehenalku. "Kaikki muut pojat menevät, ja käyvät eläintarhassakin, etkä sinä koskaan päästä minua sinnekään. Jokainen luulisi minua tytöksi tai... tai... sylivauvaksi. Oi, isä", huudahti hän, kun ovi aukeni ja sisään astui kookas, harmaasilmäinen mies. "Oi, isä, enkö minä saa mennä?"

"Minne sitten, poikaseni?" kysyi vastatullut.

"Jack tahtoisi mennä johonkin konserttisaliin katsomaan kesytettyä apinaa", selitti äiti katsahtaen varoittavasti puolisoonsa.

"Sitä Ajaxiako?" kysyi herrasmies.

Poika nyökkäsi.

"Ka, en siinä näe mitään moitittavaakaan, poikani", virkkoi isä; "tekisi minunkin mieleni nähdä se. Sanovat, että se on kovin ihmeellinen, ja ihmisenmuotoiseksi kuuluu olevan tavattoman kookas. Menkäämme kaikin, Jane -- mitä sanot?" Ja hän kääntyi vaimoonsa päin, mutta rouva vain pudisti mitä itsepintaisimmin päätänsä ja kysyi kääntyen herra Mooren puoleen, eikö ollut aika, että tämä ja Jack ryhtyisivät aamulukuihinsa. Kun nuo kaksi olivat lähteneet huoneesta, kääntyi hän puolisoaan kohti.

"John", virkkoi hän, "jotakin on tehtävä lannistaaksemme Jackin taipumusta kaikkeen, mikä voi kiihoittaa villin elämän kaipuuta, jonka pelkään hänen sinulta perineen. Tiedät omasta kokemuksestasi, kuinka voimakas erämaan kutsu toisinaan on. Tiedät, että sinun itsesi on monesti täytynyt lujasti ponnistella vastustaaksesi sinut joskus valtaavaa melkein mielipuolista halua jälleen antautua viidakkoelämään, jota olit niin monet vuodet viettänyt, ja samalla tiedät paremmin kuin kukaan muu, kuinka kauhea Jackin kohtalo olisi, jos tie villiin viidakkoon tehtäisiin hänelle joko vietteleväksi tai helpoksi."