Part 8

Apinamies ei kuullut enää huhuttavan niistä kolmesta, jotka olivat kulkeneet Rokoffin edellä -- valkoisesta miehestä, naisesta ja lapsesta Hän ei voinut arvata, keitä mies ja nainen olivat, mutta ajatus, että lapsi oli hänen, oli riittävä syy jatkamaan takaa-ajoa. Hän oli varma, että Rokoff seurasi näitä kolmea ihmistä, ja luotti siihen, että jos hän vain voisi pysyä venäläisen jäljillä, tulisi se hetki yhä lähemmä, jolloin hän voisi temmata lapsensa niistä vaaroista ja kauheuksista, jotka sitä uhkasivat.

Kun he samosivat taaksepäin kadotettuaan Rokoffin jäljet, tuli Tarzan jälleen oikealle tolalle siinä, missä venäläinen oli poikennut joelta ja lähtenyt pensaikkoon pohjoista kohti. Tämän suunnanmuutoksen hän osasi selittää johtuvan vain siitä, että lapsen haltijat olivat vieneet sen pois joelta.

Mutta hän ei voinut missään matkan varrella saada varmoja tietoja, jotka olisivat saaneet hänet täysin vakuutetuksi siitä, että lapsi oli heidän edellään. Ei yksikään heidän kuulustelemansa alkuasukas ollut kuullut tai nähnyt tätä toista joukkoa, vaikka melkein kaikki olivat itse olleet suoranaisesti tekemisissä venäläisen kanssa tai puhuneet sellaisten kanssa, jotka olivat nähneet hänet.

Vain vaivoin saattoi Tarzan päästä puheisiin alkuasukasten kanssa, koska he pakenivat suin päin pensaikkoon heti kun heidän silmänsä osuivat hänen tovereihinsa. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli kulkea joukkonsa edellä ja väijyä jotakuta soturia, jonka hän tapasi yksinään viidakossa.

Eräänä päivänä, kun hän oli tässä puuhassa ja väijyi muuatta pahaa aavistamatonta villiä, kohtasi hän tämän juuri kun neekeri aikoi sinkauttaa keihäänsä haavoittunutta valkoista miestä kohti, joka kyyristeli pensasryhmässä tien sivulla. Tämän valkoisen miehen Tarzan oli usein nähnyt ja tunsi hänet heti.

Nuo vastenmieliset piirteet olivat juurtuneet syvälle hänen muistiinsa -- nuo likekkäiset silmät, luihu ilme ja riippuvat keltaiset viikset.

Apinamiehen mieleen tuli heti, että tämä mies ei ollut Rokoffin seuralaisten joukossa siinä kylässä, jossa Tarzan oli ollut vankina. Hän oli nähnyt heidät kaikki, eikä tätä miestä ollut siellä. Asialla oli vain yksi selitys -- tämä mies oli paennut venäläistä naisen ja lapsen kanssa -- ja nainen oli ollut Jane Clayton. Nyt Tarzan oli varma Rokoffin sanojen merkityksestä.

Apinamiehen kasvot kävivät valkoisiksi, kun hän katseli ruotsalaisen harmaankalpeita, paheitten uurtamia kasvoja. Hänen otsalleen ilmestyi leveä tulipunainen juova -- merkki arvesta, joka oli tullut vuosia sitten, kun Terkoz oli reväissyt suuren nahankappaleen apinamiehen kallosta siinä rajussa taistelussa, jossa Tarzan oli osoittanut kelpoisuutensa Kerchakin apinain kuninkaaksi.

Mies oli hänen saaliinsa -- neekeri ei saisi häntä. Näin ajatellen hän hyppäsi soturin kimppuun ja löi keihään alas, ennenkuin se saavutti maalinsa. Neekeri tempasi veitsensä ja kääntyi taistelemaan uutta vihollistaan vastaan, ja ruotsalainen, joka makasi pensaassa, joutui todistajaksi kaksintaisteluun, jollaista hän ei ollut uneksinutkaan näkevänsä -- puolialaston valkoinen mies taisteli käsikähmässä puolialastonta neekeriä vastaan, ensin alkuihmisen karkeatekoisilla aseilla ja sitten käsin ja hampain kuten alkuajan eläimet, joista heidän esi-isänsä polveutuivat.

Aluksi ei Andersson tuntenut valkoista miestä, ja kun hänelle lopulta selvisi, että hän oli nähnyt tämän jättiläisen ennenkin, kävivät hänen silmänsä suuriksi hämmästyksestä -- saattoiko tämä muriseva ja raateleva petoeläin olla sama hieno englantilainen herra, joka oli ollut vankina _Kincaidilla_!

Englantilainen aatelismies! Paetessaan lady Greystoken kanssa Ugambia ylös hän oli saanut tältä kuulla, keitä _Kincaidin_ vangit olivat. Aikaisemmin ei hän tietänyt asianlaitaa, yhtä vähän kuin muutkaan höyrylaivan miehet.

Taistelu oli ohi. Tarzanin oli ollut pakko tappaa vastustajansa, kun mies ei tahtonut antautua.

Ruotsalainen näki valkoisen miehen hypähtävän pystyyn vihollisensa ruumiin vierestä. Laskien toisen jalkansa neekerin taittuneelle niskalle mies päästi voittoisan urosapinan karmivan huudon.

Anderssonia värisytti. Sitten Tarzan kääntyi häntä kohti. Apinamiehen kasvot olivat kylmät ja julmat, ja harmaissa silmissä ruotsalainen näki murhanhimoa.

"Missä on vaimoni?" karjui apinamies. "Missä on lapsi?"

Andersson koetti vastata, mutta äkillinen yskänkohtaus oli vähällä tukehduttaa hänet. Hänen rintansa läpi oli tunkeutunut nuoli, ja hänen yskiessään tulvi haavoitetusta keuhkosta äkkiä verta suun ja sierainten kautta.

Tarzan seisoi odottaen, että kohtaus menisi ohi. Hän kumartui pronssikuvan kaltaisena -- kylmänä, kovana ja säälimättömänä -- avuttoman miehen yli odottaen, että voisi kiristää häneltä kaikki tarvitsemansa tiedot ja sitten tappaa hänet.

Yskiminen ja verenvuoto lakkasi pian, ja haavoittunut mies koetti taas puhua. Tarzan polvistui hänen viereensä ja kallisti korvansa heikosti liikkuvia huulia kohti.

"Vaimo ja lapsi!" kertasi hän. "Missä he ovat?"

Andersson osoitti polkua ylöspäin.

"Veneleinen -- hen otti ne", kuiskasi hän.

"Mitenkä tulitte tänne?" jatkoi Tarzan. "Miksi ette ole Rokoffin mukana?"

"Ne sai meide kii", vastasi Andersson niin heikolla äänellä, että apinamies tuskin saattoi erottaa sanat. "Ne sai meide kii. Mine tappeli, mutta minu miehet juoksi kaikki pois. Sitten se sai minu, kun mine oli haavotettu. Rokoff sano hen jette minu tänne hyenalle. Se oli pahempi kuin heti tappa. Hen otti teide vaimo ja lapsi."

"Mitä te itse teitte heille -- mihin te veitte heitä?" kysyi Tarzan ja jatkoi sitten kumartuen aivan miehen yli -- villit silmät leimusivat intohimoista vihaa ja kostoa, jota hän vain vaivoin jaksoi pidättää. -- "Mitä pahaa teitte vaimolleni ja lapselleni? Puhukaa nopeasti, ennenkuin tapan teidät! Sopikaa välinne Jumalan kanssa! Sanokaa minulle pahimmatkin asiat, muutoin revin teidät palasiksi käsilläni ja hampaillani. Te olette nähnyt, että voin tehdä sen!"

Anderssonin kasvoille levisi äärimmäisen hämmästyksen ilme.

"Mutta", kuiskasi hän, "mine ei loukkanu heite. Mine koetti pelasta heite tuolta veneleiselte. Teide vaimo oli minulle kiltti _Kincaidilla_, ja mine kuuli pikku poika joskus kirkuva. Minulla on itse vaimo ja lapsi Kristianstadissa, ja mine ei ene voinut nehde heite erillä ja Rokoffi vallassa. Se on kaikki. Olenko mine sen neköne ett mine tahtosi tehde paha heille?" jatkoi hän hetken perästä, osoittaen rinnastaan esiinpistävää nuolta.

Miehen äänensävyssä ja ilmeessä oli jotakin, joka sai Tarzanin vakuutetuksi hänen väitteittensä totuudenmukaisuudesta. Painavin todiste oli se tosiasia, että Andersson ilmeisesti näytti enemmän loukkaantuneelta kuin pelästyneeltä. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan, joten Tarzanin uhkaukset vaikuttivat häneen vain vähän. Mutta oli aivan ilmeistä, että hän halusi englantilaisen pääsevän totuuden perille: silloin tämä ei loukkaisi häntä pitämällä hänestä sitä luuloa, jonka hänen sanansa ja käyttäytymisensä olivat ilmaisseet.

Apinamies laskeutui heti polvilleen ruotsalaisen viereen.

"Olen pahoillani", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "Olin odottanut tapaavani vain lurjuksia Rokoffin seurassa. Huomaan olleeni väärässä. Se kaikki on nyt ohi; on paljon tärkeämpää saada teidät turvalliseen ja rauhaisaan paikkaan ja hoitaa haavojanne. Meidän täytyy saada teidät taas jalkeille mahdollisimman pian."

Ruotsalainen pudisti hymyillen päätänsä.

"Te mene hakema vaimo ja lapsi", sanoi hän. "Mine ole niinkuin koollu jo, mutta" -- hän epäröi -- "minu on paha ajatella hyena. Ettekö te tahdo tehde heti kaikki selve?"

Tarzania värisytti. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut vähällä tappaa tämän miehen. Nyt hän hentoi yhtä vähän ottaa henkeä häneltä kuin parhaalta ystävältäänkään.

Hän nosti ruotsalaisen pään syliinsä muuttaakseen ja helpottaakseen hänen asentoaan.

Taas tuli yskäkohtaus ja kauhea verensyöksy. Kun se oli ohi, makasi Andersson silmät suljettuina.

Tarzan luuli hänen kuolleen, kunnes hän äkkiä avasi silmänsä katsoen apinamieheen. Hän päästi huokauksen ja sanoi -- hyvin heikosti ja matalasti kuiskaten:

"Mine luule rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova!" Sitten hänen päänsä vaipui, ja hän oli kuollut.

YHDESTOISTA LUKU

Tambudza

Tarzan kaivoi matalan haudan _Kincaidin_ kokille, jonka vastenmielisen ulkomuodon alla oli sykkinyt ritarillisen miehen sydän. Sen enempää hän ei voinut julmassa viidakossa tehdä miehelle, joka oli antanut henkensä hänen pikku poikansa ja vaimonsa pelastukseksi.

Sitten Tarzan ryhtyi taas ajamaan Rokoffia takaa. Nyt, kun hän oli varma, että hänen edellään kulkeva nainen tosiaan oli Jane ja että tämä taas oli joutunut venäläisen käsiin, tuntui hänestä siltä kuin kulkisi vain etanan vauhdilla, vaikka hän itse asiassa eteni aivan uskomattoman nopeasti.

Hän osasi vain vaivoin pysyä tolalla, sillä tällä kohdalla oli viidakossa monta tietä -- ristiin rastiin haarautuen ja eroten kaikkiin suuntiin, ja kaikkia pitkin oli samonnut lukemattomia alkuasukkaita sinne ja tänne. Valkoisten miesten jäljet olivat hävinneet heitä seuranneiden alkuasukas-kantajien jälkiin, ja kaiken päällä oli toisten alkuasukasten ja villieläinten jälkiä.

Tämä kaikki oli kovin ymmälle saattavaa, mutta Tarzan jatkoi kuitenkin uutterasti matkaansa, käyttäen sekä näkö- että hajuaistiaan pysyäkseen varmemmin oikealla tiellä. Mutta kaikesta huolellisuudesta huolimatta yö kohtasi hänet sellaisella paikalla, jossa hän ymmärsi varmasti olevansa kokonaan väärillä jäljillä.

Hän tiesi joukkonsa seuraavan perässään ja näin ollen hän oli huolellisesti koettanut tehdä kulkemansa tien mahdollisimman selväksi: hän riipaisi usein viidakkopolun varrella köynnöksiä ja puista riippuvia kasveja ja jätti täten merkkejä, joista jälessä tulevat saattoivat vainuta hänen tiensä.

Pimeän tullen alkoi sataa rankasti, eikä aikeissaan pettynyt apinamies voinut muuta kuin odottaa aamun tuloa jättiläispuun tarjoamassa huonossa suojassa. Mutta aamun koitto ei tuonut keskeytystä rankkasateelle.

Aurinko oli viikon ajan paksujen pilvien peitossa, ja raju sade sekä tuuli ja myrsky hävittivät viimeisetkin jäännökset jäljistä, joita Tarzan yhä etsi, vaikka turhaan.

Koko tänä aikana hän ei nähnyt merkkiäkään alkuasukkaista eikä omasta joukostaan; hän pelkäsi, että tämän jäsenet olivat kovan myrskyn aikana kadottaneet hänen jälkensä. Kun maa oli hänelle vierasta, ei hän ollut voinut tarkkaan määrätä suuntaansa, koska hänellä ei ollut aurinkoa päivällä ja kuuta tai tähtiä yöllä ohjaajanaan.

Kun aurinko vihdoin seitsemännen päivän aamupuolella pääsi esiin pilvistä, näki se apinamiehen melkein mielipuolena.

Apinain Tarzan oli ensi kerran elämässään eksynyt viidakossa. Ja se, että tällainen kokemus sattui hänelle juuri nyt, oli hänestä sanomattoman julmaa. Hänen vaimonsa ja poikansa olivat hänen perivihollisensa Rokoffin kynsissä jossakin tämän villin maan kolkassa.

Mitä kamalia koettelemuksia heillä olikaan ollut kestettävänään noina seitsemänä kolkkona päivänä, jolloin luonto oli tehnyt tyhjäksi hänen yrityksensä löytää heidät? Tarzan tunsi peräti hyvin venäläisen, jonka vallassa he olivat, eikä voinut epäillä sitä, että tämä, raivoissaan Janen aikaisemmasta pakoonpääsystä ja tietäen Tarzanin mahdollisesti olevan aivan kintereillään, toimittaisi aikaa hukkaamatta uhrilleen sellaisen koston kuin hänen saastainen ajatuksensa saattoi keksiä.

Mutta nyt, kun aurinko paistoi, ei apinamies vieläkään ollut selvillä, mihin suuntaan mennä. Hän tiesi, että Rokoff oli lähtenyt joelta ajaakseen takaa Anderssonia, mutta nyt oli epätietoista, jatkaisiko hän matkaansa sisämaahan vai palaisiko Ugambi-joelle.

Apinamies oli nähnyt, että joki siinä kohdassa, missä hän lähti poispäin, kävi kapeaksi ja vuolaaksi, joten hän päätteli, ettei sitä myöten voinut kanootillakaan kulkea pitkiä matkoja alkujuoksuun päin. Mutta mille taholle Rokoff oli mennyt, jollei hän ollut palannut joelle?

Päätellen siitä suunnasta, johon Andersson oli paennut Janen ja lapsen kanssa, oli Tarzan varma, että miehellä oli ollut tarkoituksena ryhtyä suunnattoman uskaliaaseen yritykseen: samota mannermaan poikki Zanzibariin. Mutta oli epäiltävää, tokko Rokoff uskaltaisi lähteä niin vaaralliselle matkalle.

Pelko voisi ajaa hänet tähän yritykseen nyt, kun hän tiesi, että hänen kintereillään oli raju joukko apinoita ja että Apinain Tarzan seurasi häntä toimittaakseen hänelle ansaitun koston.

Vihdoin apinamies päätti jatkaa matkaa koillista kohti Saksan Itä-Afrikkaan päin, kunnes tapaisi alkuasukkaita, joilta saisi tietoja Rokoffin olopaikasta.

Toisena päivänä sateen loputtua hän tuli alkuasukaskylään, josta ihmiset pakenivat pensaikkoon heti kun näkivät hänet. Tarzan, joka ei antanut sellaisen esteen ehkäistä aikeitaan, ajoi heitä takaa ja sai lyhyen ponnistelun jälkeen erään nuoren soturin kiinni. Mies oli niin kovasti pelästynyt, ettei voinut puolustaa itseään; hän pudotti aseensa ja heittäytyi maahan ja kiljui kovasti, tuijottaessaan silmät suurina vangitsijaansa.

Apinamiehen oli melkoisen vaikeata tyynnyttää miestä sen verran, että sai häneltä yhtenäisen selostuksen aiheettoman kauhun syystä.

Pitkien suostutusten jälkeen sai Tarzan tietää häneltä, että joukko valkoisia miehiä oli muutamia päiviä aikaisemmin kulkenut kylän läpi. Nämä miehet olivat kertoneet heille julmasta valkoisesta paholaisesta, joka ajoi heitä takaa, ja varoittaneet alkuasukkaita olemaan varuillaan sen ja sitä seuraavan hirviöjoukon suhteen.

Neekeri oli tuntenut Tarzanin valkoiseksi paholaiseksi valkoisten miesten ja heidän mustien palvelijainsa antaman kuvauksen perusteella. Tarzanin takana hän oli odottanut näkevänsä lauman hirviöitä apinain ja ja pantterien hahmossa.

Tässä kaikessa Tarzan huomasi Rokoffin viekkaan toiminnan. Venäläinen koetti tehdä hänen matkansa mahdollisimman vaikeaksi kääntämällä taikauskoisen pelon valtaamat alkuasukkaat häntä vastaan.

Neekeri kertoi Tarzanille edelleen, että äskeistä retkeä johtanut valkoinen mies oli luvannut heille satumaisen palkinnon, jos he tappaisivat valkoisen paholaisen. Heillä olikin täysi aikomus tehdä se tilaisuuden sattuessa. Mutta heti kun he olivat nähneet Tarzanin, oli heidän rohkeutensa tipo tiessään, kuten valkoisia miehiä seuranneet kantajat olivat ennustaneet.

Kun alkuasukas huomasi, ettei apinamies yrittänytkään vahingoittaa häntä, sai hän taas vähän rohkeutta ja seurasi Tarzanin ehdotuksesta valkoista paholaista takaisin kylään ja tullessaan huusi tovereitaankin palaamaan, selittäen: "Valkoinen paholainen on luvannut olla tekemättä teille mitään pahaa, jos tulette heti takaisin ja vastaatte hänen kysymyksiinsä."

Neekerit tallustelivat yksi toisensa jälkeen kylään, mutta heidän pelkonsa ei ollut kokonaan asettunut. Sen huomasi siitä, että useimmilla heistä silmänvalkuaiset pyörivät levottomasti heidän luodessaan alinomaa pelokkaita syrjäsilmäyksiä apinamieheen.

Päällikkö oli ensimmäisiä palaamaan kylään, ja koska Tarzan erikoisesti halusi haastatella juuri häntä, aloitti hän heti kyselemisensä.

Mies oli lyhyt ja paksu; hänellä oli tavatonta mielen alhaisuutta ja paheellisuutta osoittavat kasvot ja apinankaltaiset käsivarret. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi petollisuutta.

Vain se taikauskoinen kauhu, joka oli syntynyt venäläisen seurassa olleiden valkoisten ja mustien miesten kertomusten johdosta, esti häntä käymästä sotureineen Tarzanin kimppuun ja surmaamasta tätä heti, sillä hän ja hänen alamaisensa olivat pinttyneitä ihmissyöjiä. Mutta pelko, että Tarzan tosiaan oli paholainen ja että hänen villit palvelijansa odottivat viidakossa hänen takanaan merkkiä suorittaakseen hänen käskynsä, esti M'ganwazamia toteuttamasta haluaan.

Tarzan kyseli päälliköltä kaikkea hyvin tarkkaan ja vertaamalla tämän tiedonantoja ensiksi kohtaamansa nuoren soturin selityksiin hän pääsi selville, että Rokoff ja hänen _safarinsa_ peräytyivät kauhun vallassa kaukaista itärannikkoa kohti.

Monet venäläisen kantajista olivat jo karanneet hänen luotaan. Tässäkin kylässä hän oli hirtättänyt viisi heistä varkauden ja karkaamisyrityksen takia. Mutta -- päättäen siitä, mitä waganwazamit olivat saaneet kuulla niiltä venäläisen mustilta palvelijoilta, jotka eivät vielä niin suuresti pelänneet raakaa Rokoffia, etteivät olisi uskaltaneet puhua aikeistaan, -- oli ilmeistä, ettei venäläinen voisi kulkea pitkällekään ennenkuin hänen viimeisetkin kantajansa, keittäjänsä, telttapoikansa, pyssynkantajansa, _askarinsa_, vieläpä neekerien päällikkökin lähtisi pensaikkoon, jättäen hänet armottoman viidakon valtoihin.

M'ganwazam sanoi, ettei valkoisten miesten mukana ollut ketään valkoista naista tai lasta, mutta hänen puhuessaan sai Tarzan varmuuden siitä, että hän valehteli. Apinamies kävi useita kertoja tähän asiaan käsiksi eri puolilta, mutta hänen ei onnistunut saada viekasta ihmissyöjää puhumaan ensimmäistä selitystään vastaan, mitä tuli naisen ja lapsen esiintymiseen.

Tarzan pyysi päälliköltä ruokaa ja onnistui lopulta saamaan aterian, kun yksinvaltias ensin oli tehnyt kaikenlaisia esteitä. Sitten hän koetti puhutella heimon muita jäseniä, etenkin pensaikossa kiinni saamaansa nuorta miestä, mutta M'ganwazamin läsnäolo tukki heidän suunsa.

Vihdoin Tarzan, vakuutettuna siitä, että nämä ihmiset tiesivät paljon enemmän venäläisen olopaikasta ja Janen ja lapsen kohtalosta kuin tahtoivat sanoa hänelle, päätti jäädä yöksi heidän luokseen, toivoen keksivänsä vielä jotakin tärkeää.

Kertoessaan päätöksestään päällikölle hämmästyi hän suuresti huomatessaan äkillisen muutoksen miehen käytöksessä häntä kohtaan. Oltuaan ilmeisesti epäystävällinen ja epäluuloinen muuttui M'ganwazam nyt mitä innokkaimmaksi ja huolellisimmaksi isännäksi.

Tarzanin täytyi välttämättä asettua kylän parhaaseen majaan, josta M'ganwazamin vanhin vaimo heti paikalla ajettiin ilman muuta pois, kun päällikkö taas majoittui väliaikaisesti erään nuoremman puolisonsa majaan.

Jos Tarzan olisi sattunut muistamaan, että neekereille oli tarjolla ruhtinaallinen palkinto, mikäli heidän onnistuisi tappaa hänet, olisi hän nopeammin käsittänyt äkillisen muutoksen M'ganwazamin käytöksessä.

Se seikka, että valkoinen jättiläinen nukkuisi rauhallisesti neekerikuninkaan omassa majassa, edistäisi suuresti palkinnon toiveita, ja näin ollen päällikkö kehoitti erittäin innokkaasti Tarzania, että tämä, joka epäilemättä oli hyvin väsynyt matkoistaan, vetäytyisi jo aikaisin nauttimaan tuon kaikkea muuta kuin houkuttelevan palatsin mukavuuksia.

Vaikka apinamies inhosikin suuresti nukkumista alkuasukasmajassa, oli hän päättänyt tänä yönä niin tehdä, toivoen saavansa jonkun heimon nuoremmista miehistä istumaan ja rupattamaan kanssansa savun täyttämän majan keskellä palavan tulen ääressä ja voivansa sitten häneltä udella tarvitsemansa tiedot. Näin ollen Tarzan hyväksyi vanhan M'ganwazamin tarjouksen, esittäen kuitenkin, että paljon mieluummin olisi yhdessä majassa jonkun nuoren miehen kanssa kuin ajaisi päällikön vanhan vaimon kylmään yöhön.

Tuo hampaaton vanha noita-akka irvisteli hyväksyvästi ehdotukselle, ja kun tämä suunnitelma sopi vielä paremmin päällikön tarkoituksiin -- hän voisi nyt saartaa Tarzanin valikoidulla salamurhaajajoukolla -- suostui hän kernaasti pyyntöön, ja pian Tarzan vietiin erääseen majaan aivan kyläportin likelle.

Koska tänä iltana piti esittää tanssia äskettäin palanneen metsästäjäjoukkueen kunniaksi, jäi Tarzan yksinään majaan; nuorten miesten piti nimittäin M'ganwazamin selityksen mukaan ottaa osaa juhlallisuuksiin.

Heti kun apinamies oli kunnollisesti saatu loukkuun, kutsui M'ganwazam luokseen nuoret soturit, jotka hän oli valinnut viettämään yön valkoisen paholaisen kanssa.

Kukaan heistä ei ollut erikoisen ihastunut suunnitelmaan, sillä syvällä heidän taikauskoisissa sydämissään asusti rajaton pelko merkillistä valkoista jättiläistä kohtaan. Mutta M'ganwazamin sana oli hänen alamaisilleen lakina, joten kukaan ei uskaltanut kieltäytyä velvollisuudesta, joka hänelle nyt annettiin.

Kun M'ganwazam kuiskien selitti suunnitelmaansa ympärillään kyyköttäville villeille, niin vanha hampaaton noita, jolle Tarzan oli pelastanut hänen tavallisen yösijansa, hääri salaliittolaisten ympärillä -- näennäisesti lisätäkseen puita tuleen, jonka ääressä miehet istuivat, mutta itse asiassa kuullakseen heidän keskustelustaan mahdollisimman paljon.

Tarzan oli nukkunut ehkä tunnin tai pari juhlijain villistä metelistä huolimatta, kun hänen terävät aistinsa äkkiä huomasivat epäilyttävän varovaista liikuntaa majassa, jossa hän makasi. Tuli oli vaipunut pieneksi hehkuvaksi tuhkakasaksi, joka pikemmin lisäsi kuin vähensi pahalta haisevan huoneen sisällä vallitsevaa pimeyttä. Mutta apinamiehen harjaantuneet aistit ilmaisivat hänelle, että majassa oli joku toinenkin, joka melkein äänettömästi hiipi häntä kohti pimeyden läpi.

Hän ei uskonut, että se olisi joku hänen majatovereistaan, joka palasi juhlasta, sillä hän kuuli yhä tanssijain villejä huutoja ja rumpujen pärinää. Kuka ryhtyi sellaisiin varokeinoihin tulonsa salaamiseksi?

Kun olento tuli apinamiehen ulottuville, hyppäsi tämä keveästi majan toiseen päähän keihäs valmiina sivullaan.

"Kuka siellä", kysyi hän, "hiipii Apinain Tarzanin kimppuun pimeydestä kuin nälkäinen leijona?"

"Hiljaa, bwana!" vastasi vanha särkynyt ääni. "Olen Tambudza -- hän, jonka majaa et tahtonut ottaa ja ajaa vanhaa naista kylmään yöhön."

"Mitä Tambudza haluaa Apinain Tarzanilta?" kysyi apinamies.

"Sinä olit ystävällinen minulle, jolle ei kukaan enää ole ystävällinen, ja minä tulin varoittamaan sinua korvaukseksi ystävällisyydestäsi", vastasi vanha akka.

"Mistä varoittamaan?"

"M'ganwazam on valinnut nuoret miehet, joiden tulee nukkua majassa sinun kanssasi", vastasi Tambudza. "Olin lähettyvillä, kun hän puhui heidän kanssaan, ja kuulin hänen antavan määräyksiään heille. Tanssin loputtua aamupuolella yötä on heidän määrä tulla majaan. Jos sinä olet hereillä, sanovat he tulleensa nukkumaan, mutta jos sinä nukut, surmataan sinut M'ganwazamin käskyn mukaan. Jollet nuku vielä silloin, odottavat he rauhallisesti vieressäsi, kunnes vaivut uneen, ja karkaavat sitten kaikki sinun kimppuusi ja tappavat sinut. M'ganwazam on päättänyt saada valkoisen miehen tarjoaman palkinnon."

"En muistanut ollenkaan palkintoa", sanoi Tarzan puoliksi itsekseen ja jatkoi sitten: "Kuinka voi M'ganwazam toivoa saavansa palkinnon, kun minua vihaavat valkoiset miehet ovat lähteneet hänen maastaan, eikä hän tiedä, minne he ovat menneet?"

"Oh, he eivät ole menneet kauaksi", vastasi Tambudza. "M'ganwazam tietää heidän leirinsä. Hänen juoksijansa saavuttaisivat heidät nopeasti -- valkoiset miehet etenevät hitaasti."

"Missä he ovat?" kysyi Tarzan.

"Haluatko päästä heidän luokseen?" kysyi Tambudza vastaukseksi.

Tarzan nyökkäsi.

"En osaa selittää sinulle heidän olopaikkaansa niin hyvin, että voisit itse löytää sinne, mutta minä voisin opastaa sinut heidän luokseen, bwana."

Kumpikaan ei ollut innokkaan keskustelun aikana huomannut pientä hahmoa, joka oli hiipinyt pimeään majaan heidän taakseen, eivätkä myöskään havainneet, kun se taas livahti äänettömästi ulos.

Se oli pikku Buulaoo, päällikön ja erään hänen nuoremman vaimonsa poika -- kostonhaluinen ja pahantapainen pieni lurjus, joka vihasi Tambudzaa ja etsi aina tilaisuutta väijyä häntä ja ilmoittaa hänen pienimmätkin rikkomuksensa isälleen.

"Tule sitten", sanoi Tarzan nopeasti, "lähtekäämme heti!"

Tätä Buulaoo ei enää kuullut, sillä hän livisti jo pitkin kyläkatua sinne, missä hänen inhoittava isänsä ahmi alkuasukasten panemaa olutta ja katseli hurjistuneiden tanssijain suorituksia, kun nämä hyppelivät korkealle ilmaan ja keikahtelivat sinne tänne hysteerisen villeinä.

Ja niinpä tapahtui, että kun Tarzan ja Tambudza hiipivät varovaisesti kylästä ja hävisivät viidakon sysimustaan pimeyteen, lähti kaksi notkeata juoksijaa samaan suuntaan, vaikka toista polkua pitkin.

Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat päässeet niin kauas kylästä, että saattoivat turvallisesti puhua muutenkin kuin kuiskaamalla, kysyi apinamies vanhalta naiselta, oliko tämä nähnyt valkoista naista ja pientä lasta.