Part 5

Kiinnitettyään aluksensa veden yli riippuvaan oksaan he tunkeutuivat viidakkoon ja kohtasivat pian muutamia apinoista, jotka söivät hedelmiä vähän toisella puolella kaislikkoa, missä puhveli oli kaatunut. Sheetaa ei näkynyt missään, eikä hän palannut ollenkaan tuona yönä, joten Tarzan alkoi uskoa, että hän oli mennyt etsimään omaa heimoaan.

Aikaisin seuraavana aamuna apinamies vei joukkonsa joelle ja huudahti mennessään useita kertoja kimeästi. Pian kuului hyvin kaukaa heikko vastaushuuto, ja puoli tuntia myöhemmin Sheetan notkea hahmo loikkasi näkyviin, kun joukon muut jäsenet juuri olivat varovasti kiipeämässä kanoottiin.

Suuri peto, joka tuli selkä köyryssä ja hyrräten kuin tyytyväinen kissa, hieroi kylkeänsä apinamiestä vasten ja hypähti sitten tämän käskystä keveästi entiselle paikalleen kanootin kokkaan.

Kun kaikki olivat paikoillaan, huomattiin, että Akutin apinoista puuttui kaksi, ja vaikka sekä apinakuningas että Tarzan huutelivat niitä melkein tunnin ajan, ei vastausta kuulunut, joten vene läksi lopulta liikkeelle ilman niitä. Kun nuo kaksi puuttuvaa apinaa sattuivat olemaan juuri samoja, jotka olivat vähimmin osoittaneet halua lähteä retkelle saareltaan ja enimmin pelänneet matkalla, oli Tarzan varma siitä, että he olivat tahallaan mieluummin jääneet pois kuin uudestaan tulleet kanoottiin.

Kun joukkue laski maihin hiukan puolenpäivän jälkeen etsiäkseen ravintoa, tarkasteli muuan hoikka, alaston villi-ihminen heitä hetken ajan joen rantaa reunustavan tiheän lehväverhon takaa ja katosi sitten virran yläjuoksulle päin, ennenkuin kukaan kanootissa olija huomasi häntä.

Hän kiiti hirven tavoin pitkin kapeata polkua ja syöksyi vihdoin oudoista uutisista kiihdyksissään alkuasukaskylään, joka oli useiden kilometrien päässä siitä kohdasta, mihin Tarzan oli joukkoineen pysähtynyt metsästämään.

"Toinen valkoinen mies on tulossa!" huudahti hän päällikölle, joka istui kyykkysillään pyöreän majansa ovella. "Toinen valkoinen mies ja hänen kanssaan on monta soturia. He tulevat suuressa sotakanootissa tappaakseen ja rosvotakseen meitä kuten sekin mustapartainen, joka juuri on lähtenyt."

Kaviri hypähti pystyyn. Hän oli aivan äsken saanut maistaa valkoisen miehen antimia, ja hänen villi sydämensä oli täynnä katkeruutta ja vihaa. Seuraavassa hetkessä kuului kylästä sotarumpujen pärrytys, kutsuen metsästäjiä metsästä ja kyntäjiä pelloilta.

Seitsemän sotakanoottia laskettiin vesille, ja niihin astui maalauksilla ja sulilla koristettuja sotureita. Pitkiä keihäitä pisti esiin karkeatekoisista aluksista, kun ne äänettömästi liukuivat vedenpinnan yli vahvojen käsivarsien kuljettamina, joissa jättiläislihakset pullistuivat kiiltävän, mustan nahan alla.

Nyt ei kuulunut rummun ääntä eikä alkuasukasten torvien toitotusta, sillä Kaviri oli taitava soturi, eikä hän aikonut antautua mihinkään vaaraan, joka vain oli vältettävissä. Hän syöksyisi äänettömästi seitsemän kanootin kanssa valkoisen miehen yhden ainoan kanootin kimppuun ja musertaisi vihollisen miestensä suuren lukumäärän avulla ennenkuin sen pyssyt ennättäisivät saada paljoa vahinkoa aikaan hänen väkensä keskuudessa.

Kavirin oma kanootti kulki vähän matkaa toisten edellä, ja kun se kiersi joessa jyrkän mutkan, missä nopea virta kiidätti sitä, tuli äkkiä vastaan se, mitä Kaviri etsi. Molemmat kanootit olivat niin likellä toisiaan, että neekeri tuskin ehti huomata valkoiset kasvot vastaantulevan aluksen kokassa, ennenkuin veneet törmäsivät yhteen ja hänen omat miehensä nousivat pystyyn kiljuen aivan mielettömän raivokkaasti ja ojensivat pitkät keihäänsä toisessa kanootissa olevia vastaan.

Mutta hetkeä myöhemmin, kun Kaviri sai selville, minkälainen miehistö valkoisen miehen kanootissa oli, olisi hän antanut kaikki omistamansa helmet ja rautalankakoristeet päästäkseen turvassa takaisin kaukaiseen kyläänsä. Alukset olivat tuskin tulleet vierekkäin, kun Akutin kamalat apinat nousivat muristen ja karjuen kanootin pohjalta ja kurottaen pitkiä karvaisia käsiään riistivät uhkaavannäköiset keihäät Kavirin sotureilta.

Neekerit joutuivat kokonaan kauhun valtaan, mutta heidän täytyi kuitenkin ryhtyä taisteluun. Nyt tulivat nopeasti muut sotakanootit taistelevien luo. Niiden miehistö halusi innokkaasti päästä otteluun, sillä neekerit luulivat, että heidän vihollisensa olivat valkoisia miehiä ja heidän palveluksessaan olevia alkuasukaskantajia.

He kiersivät Tarzanin aluksen ympärille, mutta nähdessään keitä viholliset olivat, kääntyivät kaikki, yhtä lukuunottamatta, ja meloivat nopeasti jokea ylöspäin. Jälelle jäänyt vene oli tullut liian likelle apinamiehen alusta, ennenkuin siinä olijat huomasivat, että heitä ja heidän tovereitaan vastassa oli paholaisia eikä ihmisiä. Kun vene kosketti Tarzanin kanoottia, virkkoi apinamies matalalla äänellä jonkun sanan Sheetalle ja Akutille, ja ennenkuin hyökkäävät soturit saattoivat peräytyä, hyppäsi heidän kimppuunsa suuren suuri pantteri vertahyytävästi kiljuen, samalla kun kanootin toiseen päähän kiipesi iso apina.

Veneen toisessa päässä teki pantteri julmaa jälkeä mahtavilla kynsillään ja pitkillä, terävillä torahampaillaan, kun taas Akut toisessa päässä iski keltaiset hampaansa niiden kurkkuun, jotka tulivat hänen tielleen, ja viskeli tyrmistyneitä neekereitä mereen, edetessään kanootin keskipalkkaa kohti.

Kavirilla oli täysi työ hänen omaan alukseensa tulleiden paholaisten kanssa, ettei hän voinut ollenkaan auttaa toisessa veneessä olevia sotureitaan. Jättiläismäinen valkoinen paholainen oli temmannut häneltä keihään, ikäänkuin hän, mahtava Kaviri, olisi ollut vain pikku vauva. Karvaiset hirviöt olivat pääsemässä voitolle hänen sotureistaan ja hän, musta päällikkö, taisteli mieskohtaisesti edessään olevaa hirveätä joukkoa vastaan. Kaviri otteli urheasti vastustajiensa kanssa, sillä hän tunsi jo olevansa kuoleman oma, ja näin ollen hän saattoi vain myydä henkensä mahdollisimman kalliisti; mutta pian kävi selville, että hänen parhainkin ponnistelunsa oli aivan turha sen olennon yli-inhimillistä voimaa ja notkeutta vastaan, joka lopulta sai kiinni hänen kurkustaan ja painoi hänet selälleen kanootin pohjalle.

Pian alkoi Kavirin päätä huimata, -- esineet kävivät epäselviksi ja hämäriksi hänen silmissään, -- hän tunsi rinnassaan suurta tuskaa taistellessaan elähdyttävän henkäyksen puolesta, jonka hänen päällään oleva olento aikoi ainiaaksi riistää. Sitten hän kadotti tuntonsa.

Kun hän taas avasi silmänsä, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, ettei ollutkaan kuollut. Hän makasi lujasti sidottuna oman kanoottinsa pohjalla. Suuri pantteri istui hänen vieressään katsellen häneen.

Kaviriä värisytti ja taas hän sulki silmänsä odottaen, että raju peto hyppäisi hänen kimppuunsa ja lopettaisi hänen kurjuutensa ja hirmunsa. Hetken perästä, kun raatelevat hampaat eivät olleet iskeytyneet hänen vapisevaan ruumiiseensa, uskalsi hän taas avata silmänsä. Pantterin takana oli polvillaan valkoinen jättiläinen, joka oli hänet nujertanut.

Mies käytteli airoaan, ja aivan hänen takanaan Kaviri näki muutamia omista sotureistaan samanlaisessa työssä. Heidän toisella puolellaan taas oli kyyryssä useita karvaisia apinoita.

Kun Tarzan näki, että päällikkö oli tullut tuntoihinsa, alkoi hän puhua tälle.

"Soturisi sanovat minulle, että olet lukuisan kansan päällikkö ja että nimesi on Kaviri", sanoi hän.

"Kyllä", vastasi neekeri.

"Miksi kävit kimppuuni? Minä tulin rauhallisissa aikeissa."

"Toinenkin valkoinen mies tuli rauhallisissa aikeissa kolme kuukautta sitten", vastasi Kaviri, "ja kun olimme tuoneet hänelle lahjaksi vuohen, kassavaa ja maitoa, kävi hän kimppuumme pyssyinensä ja tappoi monta kansastani ja meni sitten tiehensä ottaen kaikki vuohemme ja moniaita nuorista miehistämme ja naisistamme."

"Minä en ole sen toisen valkoisen miehen kaltainen", vastasi Tarzan. "En olisi tehnyt teille pahaa, jollette olisi käyneet kimppuumme. Sano minulle, millaiselta se paha valkoinen mies näytti! Minä haen erästä, joka on tehnyt minulle vääryyttä. Ehkä tämä mies on juuri etsimäni."

"Hänellä oli ilkeät kasvot suuren mustan parran peitossa ja hän oli hyvin, hyvin häijy -- niin, oikein häijy."

"Oliko hänen mukanaan pieni valkoinen lapsi?" kysyi Tarzan, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä hänen odottaessaan neekerin vastausta.

"Ei, _bwana_", vastasi Kaviri, "valkoinen lapsi ei ollut tämän miehen matkassa -- se oli toisessa joukossa."

"Toisessa joukossa!" huudahti Tarzan. "Missä toisessa joukossa?"

"Siinä, jota paha valkoinen mies ajoi takaa. Siihen kuului valkoinen mies, nainen ja lapsi sekä kuusi mosula-kantajaa. He kulkivat jokea ylöspäin kolme päivää ennen pahaa valkoista miestä. Luulen heidän paenneen häntä."

Valkoinen mies, nainen ja lapsi! Tarzan oli ymmällä. Lapsi oli varmaan hänen pikku Jackinsa, mutta kuka oli nainen -- ja mies? Olisiko ehkä joku Rokoffin liittolaisista ollut yksissä tuumin jonkun naisen kanssa -- joka oli seurannut venäläistä -- varastaakseen lapsen tältä?

Jos asianlaita oli niin, aikoivat he epäilemättä tuoda lapsen takaisin sivistyneeseen maailmaan ja sitten joko vaatia palkintoa työstään tai pitää pientä vankia hallussaan lunnaiden saamiseksi.

Mutta nyt, kun Rokoffin oli onnistunut seurata heitä kauas sisämaahan, tuntematonta jokea ylöspäin, saavuttaisi hän heidät epäilemättä lopuksi, jollei, mikä oli vielä luultavampaa, juuri ne ihmissyöjät ylempänä Ugambin varrella ottaisi heitä kiinni ja tappaisi, joiden luo Rokoff oli -- Tarzanin varman vakaumuksen mukaan -- aikonut viedä pienokaisen.

Hänen puhuessaan Kavirin kanssa olivat kanootit yhtä mittaa kulkeneet jokea ylöspäin päällikön kylää kohti. Kavirin soturit käyttelivät airoja noissa kolmessa kanootissa, luoden kauhistuneita syrjäsilmäyksiä hirveihin matkatovereihinsa. Kolme Akutin apinaa oli surmattu ottelussa, mutta Akut mukaan laskettuna oli vielä jälellä kahdeksan julmaa petoa, ja sitten oli Sheeta-pantteri, Tarzan ja Mugambi.

Kavirin soturit eivät olleet mielestään milloinkaan elämässään nähneet niin pelottavaa laivamiehistöä. He odottivat joka silmänräpäys, että heidän vangitsijansa syöksyisivät heidän kimppuunsa ja repisivät heidät kappaleiksi; itse asiassa olikin Tarzanilla, Mugambilla ja Akutilla täysi työ pidättäessään murisevia, sisukkaita petoja käymästä kiinni kiiltäviin, alastomiin ruumiisiin, jotka silloin tällöin hipaisivat heitä soutajien liikkuessa, varsinkin kun miesten pelko vain lisäsi eläinten hyökkäyshalua.

Kavirin leirille Tarzan pysähtyi vain siksi aikaa, että ehti syödä mustien valmistaman aterian ja saada päälliköltä kaksitoista miestä soutamaan kanoottia.

Kaviri suostui hyvinkin mielellään apinamiehen pyyntöihin, toivoen että myöntyväisyys jouduttaisi kamalan joukon lähtöä. Mutta hän huomasi olevan helpompaa luvata miehiä kuin antaa niitä, sillä kun hänen alamaisensa saivat kuulla aikomuksen, kiiruhtivat ne, jotka eivät vielä olleet paenneet viidakkoon, viipymättä tekemään sen. Näin ollen, kun Kaviri kääntyi osoittaakseen keiden tuli seurata Tarzania, huomasi hän olevansa heimonsa ainoa kylään jäänyt jäsen.

Tarzan ei voinut pidättää hymyään.

"He eivät näytä halukkailta seuraamaan meitä", sanoi hän, "mutta jää rauhallisesti tänne, Kaviri; pian saat nähdä kansasi taas parveilevan ympärilläsi."

Sitten apinamies nousi ja kutsuen joukkonsa luokseen käski Mugambin jäädä Kavirin luo sekä katosi viidakkoon Sheeta ja apinat kintereillään.

Seuraavan puolen tunnin aikana ei synkän metsän hiljaisuutta häirinnyt muu kuin siellä uhkuvan elämän tavalliset äänet, jotka vain lisäävät sen synkkää yksinäisyyttä. Kaviri ja Mugambi istuivat yksin paalukylässä ja odottelivat.

Sitten kuului hyvin etäältä kauhistava ääni. Mugambi tunsi apinamiehen kolkon uhmanhuudon. Heti kuului eri paikoista ympärillä samanlaista karmivaa huutoa ja kiljuntaa, jota silloin tällöin korosti nälkäisen pantterin vertahyytävä ulvonta.

SEITSEMÄS LUKU

Petos

Nuo kaksi villiä, Kaviri ja Mugambi, jotka istuivat kyykkysillään Kavirin majan edessä, katsoivat toisiinsa; Kaviri salasi vain huonosti levottomuutensa.

"Mitä se on?" kysyi hän.

"Bwana Tarzan ja hänen joukkonsa", vastasi Mugambi. "Mutta en tiedä, mitä he tekevät, jolleivät he mahdollisesti ole surmaamassa paenneita miehiäsi."

Kaviria värisytti ja hän pyöritteli pelokkaasti silmiään, katsellen viidakkoon päin. Pitkän elämänsä aikana ei hän ollut villistä metsästä milloinkaan kuullut niin kaameata huhuilua.

Äänet tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja pian sekoittui niihin naisten, lasten ja miesten kauhistuneita huutoja. Vertahyytävä ulvonta jatkui kaksikymmentä pitkää minuuttia, kunnes se tuntui olevan vain kivenheiton päässä paalutuksesta. Kaviri nousi paetakseen, mutta Mugambi tarttui häneen ja pidätti häntä, sillä Tarzan oli käskenyt niin.

Hetkeä myöhemmin syöksyi viidakosta joukko vapisevia alkuasukkaita, rientäen majojansa kohti turvaan. He juoksivat kuin pelästyneet lampaat ja heidän takanaan tulivat Tarzan ja Sheeta ja Akutin julmannäköiset apinat, ajaen heitä eteenpäin.

Pian ilmestyi Tarzan Kavirin eteen, huulillaan vanha rauhallinen hymynsä.

"Alamaisesi ovat palanneet, veljeni", sanoi hän, "ja nyt voit valita ne, joiden pitää seurata minua ja meloa kanoottiani."

Kaviri kompuroi väristen pystyyn ja kehoitti miehiään tulemaan majoistaan, mutta kukaan ei vastannut hänen kehoitukseensa.

"Sano heille", ehdotti Tarzan, "että jolleivät he tule, lähetän seuralaiseni hakemaan heitä."

Kaviri teki kuten käskettiin, ja samassa hetkessä kylän koko väestö tuli esiin. Kaikkien suuret ja pelästyneet silmät vilkuivat milloin sinne milloin tänne heidän katsellessaan villejä olentoja, jotka vaeltelivat kylätiellä.

Kaviri osoitti nopeasti kaksitoista soturia, joiden tuli seurata Tarzania. Mies-rukat kävivät miltei vaaleiksi kammosta, ajatellessaan kuinka likellä he tulisivat olemaan pantteria ja apinoita ahtaissa kanooteissa. Mutta kun Kaviri selitti heille, ettei voinut päästä pakoon -- että bwana Tarzan ajaisi heitä takaa yrmeine joukkoineen, jos he koettaisivat välttää velvollisuuttaan -- menivät he lopulta synkkinä alas joelle ja asettuivat kanootteihin.

Päälliköltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän näki matkueen katoavan joen yläjuoksulle päin erään niemekkeen taakse.

Kolmen päivän ajan omituinen seurue jatkoi matkaansa sen villin maan sydämeen, joka on kummallakin puolella melkein tutkimatonta Ugambi-jokea. Kolme soturia kahdestatoista karkasi sinä aikana mutta, kun monet apinoista olivat lopuksi oppineet airojen käyttelyn salaisuuden, ei Tarzan tullut tappiosta levottomaksi.

Hän olisi kylläkin voinut samota rantaa pitkin paljon nopeammin, mutta hän ajatteli voivansa pysyttää villin miehistönsä paremmin koossa pidättämällä heitä mahdollisimman paljon veneessä. Kahdesti päivässä he menivät maihin metsästämän ja hakemaan ruokaa, ja yönsä he nukkuivat joen rannalla tai jollakin niistä lukuisista pikku saarista, joita oli joessa.

Alkuasukkaat pakenivat kauhistuneina heidän edellään, joten he tapasivat vain autioita kyliä matkallaan. Tarzan halusi päästä puheisiin jonkun joen rannalla asuvan villin kansa, mutta ei ollut tähän mennessä onnistunut.

Lopuksi hän päätti itse lähteä maihin ja antaa toisten seurata jälessään veneellä. Hän selitti Mugambille aikomuksensa ja käski Akutin totella neekerin määräyksiä.

"Palaan taas luoksenne muutaman päivän kuluttua", sanoi hän. "Nyt menen pois saadakseni tietää, kuinka etsimäni pahan valkoisen miehen on käynyt."

Seuraavassa pysähdyspaikassa Tarzan meni rannalle ja katosi pian joukkonsa näkyvistä.

Ensimmäiset kylät, joihin hän tuli, olivat autioina osoittamassa, että uutinen hänen joukkionsa tulosta oli kulkenut nopeasti. Mutta illansuussa hän tapasi rykelmän olkikattoisia majoja, joita ympäröi korkea paalutus, ja siellä oli parisataa alkuasukasta.

Naiset puuhasivat juuri illallista, kun Apinain Tarzan kiikkui heidän yläpuolellaan jättiläispuun oksilla, jotka eräässä kohdassa ulottuivat paalutuksen yli.

Apinamies ei oikein tiennyt, miten päästä keskusteluun näiden ihmisten kanssa pelottamatta heitä tai herättämättä heidän villiä taisteluhaluaan. Hänellä ei ollut nyt halua tapella, sillä hänellä oli liian tärkeä tehtävä voidakseen otella jokaisen heimon kanssa, jonka hän ehkä kohtaisi.

Lopulta hän keksi erään suunnitelman, ja nähtyään olevansa piilossa alhaalla olevien katseilta hän murahteli muutaman kerran matalalla äänellä jäljitellen pantteria. Kaikkien silmät kääntyivät heti ylöspäin lehvistöön.

Hämärä oli tulossa, eivätkä neekerit voineet nähdä lehtiverhon läpi, joka suojasi apinamiestä heidän katseiltaan. Samalla hetkellä kun hän oli kääntänyt heidän huomionsa puoleensa, päästi hän kimeämmän ja hirveämmän pantterinkiljunnan ja pudottautui sitten maahan paalutuksen ulkopuolelle liikuttamatta tuskin yhtäkään lehteä pudotessaan ja juoksi nopeasti kuin kauris kylän portille.

Täällä hän jyskytti porttia, joka oli tehty kuiduilla yhteensidotuista nuorista puista, ja huusi alkuasukkaille heidän omalla kielellään olevansa ystävä ja haluavansa ruokaa ja suojaa yöksi.

Tarzan tunsi hyvin neekerien luonteen. Hän tiesi, että Sheetan murina ja kiljunta puussa heidän yläpuolellaan panisi heidän hermonsa koetukselle ja että hänen jyskytyksensä pimeän tultua lisäsi heidän kauhuaan.

Häntä ei hämmästyttänyt, etteivät he vastanneet hänen pyyntöönsä, sillä alkuasukkaat pelkäävät kaikkia ääniä, jotka tulevat yöllä paalutuksen takaa, pitäen niitä aina jonkun paholaisen tai muun aaveenomaisen vieraan aiheuttamina. Mutta hän huuteli yhä edelleen.

"Päästäkää minut sisään, ystäväni!" huudahti hän. "Olen valkoinen mies ja ajan takaa pahaa valkoista miestä, joka kulki tästä muutamia päiviä sitten. Seuraan häntä rangaistakseni häntä synneistään, joita hän on tehnyt teitä ja minua vastaan. Jos epäilette ystävyyttäni, osoitan sen oikeaksi menemällä puuhun kylänne yläpuolella ja ajamalla Sheetan takaisin viidakkoon, ennenkuin se hyppää päällenne. Jollette lupaa päästää minua sisään ja kohdella minua ystävänä, annan minä Sheetan jäädä paikoilleen ja syödä teidät suuhunsa."

Hetken ajan oli hiljaista. Sitten kuului vanhan miehen ääni kylätieltä.

"Jos tosiaan olet valkoinen mies ja ystävä, päästämme sinut sisään, mutta ensin sinun täytyy ajaa Sheeta pois."

"No hyvä", vastasi Tarzan. "Kuunnelkaa, niin huomaatte, kuinka Sheeta pakenee minua."

Apinamies palasi nopeasti puun luo ja nousi tällä kertaa suurella rytäkällä oksille, muristen samalla pahaenteisesti aivan kuin pantteri, jotta alhaalla olijat luulisivat suuren pedon olevan yhä siellä.

Päästyään kylätien yläpuolella olevalle kohdalle piti hän kovaa ryskettä, pudisteli puuta rajusti ja huusi pantterille äänekkäästi, että tämän piti paeta, jollei tahtonut tulla tapetuksi, ja korosti omien sanojensa vaikutusta vihaisen pedon kiljaisuilla ja murinalla.

Sitten syöksyi hän vastakkaiselle puolelle puuta ja sieltä viidakkoon, tömisteli mennessään puunrunkoja ja matki pantterin yhä heikommin kuuluvaa murinaa, edetessään loitolle kylästä.

Muutaman minuutin kuluttua hän palasi kylän portille ja huuteli alkuasukkaita.

"Olen karkoittanut Sheetan", sanoi hän. "Nyt tulkaa ja päästäkää minut sisään, kuten lupasitte."

Hetken ajan kuului paalutuksen sisältä kiihkeätä keskustelua, mutta lopulta tuli puolitusinaa soturia avaamaan porttia. He kurkistelivat levottomasti ulos, ilmeisesti peläten olentoa, jonka tapaisivat siellä odottamassa. He eivät suurestikaan rauhoittuneet nähdessään melkein alastoman valkoisen miehen, mutta kun Tarzan oli tyynnyttänyt heitä puhuen levollisesti ja vakuuttaen ystävyyttään heitä kohtaan, avasivat he porttia hieman enemmän ja päästivät hänet sisään.

Kun portti oli taas suljettu, palasi villien itseluottamus, ja Tarzanin kävellessä kylätietä pitkin päällikön majaa kohti ympäröi hänet joukko uteliaita miehiä, naisia ja lapsia.

Päälliköltä hän sai tietää, että Rokoff oli kulkenut jokea ylös viikko sitten; hänellä oli ollut sarvet otsassaan ja häntä oli seurannut tuhannen paholaista. Myöhemmin päällikkö kertoi, että paha valkoinen mies oli viipynyt hänen kylässään kuukauden.

Vaikka nämä tiedot eivät pitäneet yhtä Kavirin selostuksen kanssa, että venäläinen oli vain kolme päivää sitten lähtenyt hänen kylästään ja että hänen seurueensa oli paljon pienempi kuin nyt sanottiin, ei Tarzan ollenkaan hämmästynyt eroavaisuuksista, sillä hän tiesi hyvin, kuinka kummallisesti villien ajatukset toimivat.

Enimmin herätti hänen mielenkiintoaan varmuus, että hän oli oikeilla jäljillä ja että ne johtivat maan sisäosaan. Kun näin oli asianlaita, tiesi hän, ettei Rokoff suinkaan pääsisi häneltä pakoon.

Pidettyään monta tuntia tutkintoa ja ristikuulustelua sai apinamies selville, että toinen seurue oli kulkenut ohi useita päiviä ennen venäläistä -- siinä oli ollut kolme valkoihoista: mies, nainen ja pieni poika sekä moniaita mosula-kantajia.

Tarzan selitti päällikölle, että hänen seuralaisensa tulisivat kanootissa, luultavasti seuraavana päivänä, ja että vaikka hän itse jatkaisi matkaansa, tuli päällikön ottaa heidät ystävällisesti vastaan eikä pelätä heitä, sillä Mugambi pitäisi huolta, etteivät he tekisi pahaa päällikön alamaisille, jos heitä vain kohdeltaisiin ystävällisesti.

"Ja nyt", päätti hän puheensa, "käyn nukkumaan tämän puun alle. Olen hyvin väsynyt. Älkää antako kenenkään häiritä minua."

Päällikkö tarjosi hänelle majaa käytettäväksi, mutta Tarzan, jolla oli ennakolta kokemuksia alkuasukasten asunnoista, piti ulkoilmaa parempana. Lisäksi oli hänellä omat aikeensa, jotka saattoi paremmin toteuttaa jäämällä puun alle. Hän selitti syykseen halun olla heti saatavissa, jos Sheeta palaisi, ja tämän selityksen jälkeen päällikkö antoi hyvinkin mielellään hänen levätä puun alla.

Tarzan oli aina huomannut itselleen suureksi hyödyksi, että alkuasukkaat luulivat hänellä jossakin määrin olevan enemmän tai vähemmän ihmeellisiä voimia. Hän olisi voinut helposti tulla heidän kyläänsä turvautumatta porttiin, mutta hän uskoi, että hänen äkillinen ja selittämätön häviämisensä juuri silloin kun hän oli valmis lähtemään heidän luotansa, tekisi pysyvämmän vaikutuksen heidän lapsekkaisiin mieliinsä. Näin ollen hän nousi heti kun kylä nukkui rauhallisesti ja hypäten yläpuolellaan olevan puun oksille katosi hiljaa viidakon yön salaperäisyyteen.

Koko loppuyön apinamies samosi nopeasti pitkin metsän ylä- ja keskitasanteita. Missä kulku oli helppoa, piti hän parempana jättiläispuiden ylempiä oksia, sillä silloin kuu valaisi hänen tietään. Mutta hänen kaikki aistinsa olivat niin tottuneet tähän hänen jylhään lapsuudenmaailmaansa, että hän saattoi kulkea helposti ja nopeasti läpipääsemättömän mustissa varjoissakin likellä maanpintaa. Jos me kävelisimme jollakin suurella valtakadulla, emme voisi liikkua varmemmin kuin Tarzan taivaltaessaan synkeissä tiheiköissä, jotka olisivat kokonaan saattaneet meidät ymmälle, emmekä saavuttaisi kymmenettäkään osaa ketterän apinamiehen nopeudesta.

Päivän sarastaessa hän pysähtyi syömään ja nukkui sitten useita tunteja, jatkaen matkaansa taas puolenpäivän aikaan.

Hän tapasi kahdesti alkuasukkaita, ja vaikka hänen oli melkoisen vaikeata lähestyä heitä, onnistui hänen kummassakin tapauksessa hillitä heidän pelkonsa ja sotaiset aikeensa häntä vastaan. Hän sai heiltä tietää yhä olevansa venäläisen jäljillä.

Kulkiessaan edelleen Ugambia ylös tuli hän kaksi päivää myöhemmin suureen kylään. Päällikkö, häijynnäköinen veitikka -- hänellä oli teräviksi viilatut hampaat, jotka usein ilmaisevat ihmissyöjää -- otti hänet vastaan näennäisen ystävällisesti.

Apinamies oli nyt lopen uupunut ja oli päättänyt levätä kahdeksan tai kymmenen tuntia, ollakseen reipas ja voimakas, kun saavuttaisi Rokoffin -- hän oli varma siitä, että se tapahtuisi hyvin lyhyessä ajassa.

Päällikkö kertoi hänelle, että parrakas valkoinen mies oli lähtenyt kylästä juuri edellisenä aamuna ja että Tarzan epäilemättä tavoittaisi hänet pian.

Toista matkuetta ei päällikkö sanonut nähneensä eikä kuulleensa.