Part 12

Taivaltaessaan vaivaloisesti rannikkoa kohti hän ajatteli niin yhtämittaisesti niitä törkeitä rikoksia, joita venäläinen oli tehnyt hänen rakkaitansa kohtaan, että suuri arpi hänen otsallaan oli melkein alituisesti tulipunainen osoitukseksi siitä, että leppymättömin ja raivoisin mieliala oli saanut hänessä vallan. Silloin tällöin hän säikähdytti itseäänkin ja sai villin viidakon pienemmät asujamet kiiruhtamaan piilopaikkoihinsa sillä karjunnalla ja murinalla, joka vaistomaisesti tuli hänen kurkustaan.

Jospa hän vain pääsisi venäläiseen käsiksi!

Hänen samotessaan rannikolle sotaisat alkuasukkaat juoksivat kahdesti uhkaavina kylistään estääkseen hänen etenemisensä, mutta kun urosapinan synkeä huuto kajahti heidän pelästyneihin korviinsa ja suuri valkoinen jättiläinen hyökkäsi karjuen heidän päälleen, kääntyivät he ja pakenivat pensaikkoon eivätkä uskaltaneet tulla pois, ennenkuin hän oli mennyt ohi.

Vaikka eteneminen tuntui apinamiehestä kiduttavan hitaalta, koska hän arvosteli kulun vauhtia pienempien apinoiden nopeuden nojalla, eteni hän kuitenkin melkein yhtä joutuisasti kuin se ajelehtiva kanootti, joka kuljetti Rokoffia hänen edellään, joten hän tuli lahdelle ja valtameren näkyviin juuri pimeän tultua samana päivänä, kun Jane Clayton ja venäläinen saapuivat sinne sisämaasta.

Pimeys laskeutui niin raskaana mustalle joelle ja ympäröivään viidakkoon, että Tarzan ei erottanut mitään muutaman metrin päähän, vaikka hänen silmänsä olivat tottuneet näkemään pimeässä. Hänen aikomuksensa oli etsiä tänä yönä rannalta jälkiä venäläisestä ja naisesta, joka hänen mielestään oli varmasti tullut tämän edellä Ugambia alas. Hän ei osannut ajatellakaan, että _Kincaid_ tai yleensä jokin laiva saattoi olla ankkurissa vain sadan metrin päässä hänestä, -- laivalla ei näet ollut ollenkaan valoja.

Kun hän aloitti etsintänsä, herätti hänen huomiotaan äkkiä ääni, jota hän ei ollut alussa tajunnut -- hän kuuli hiljaista airojen loisketta vedestä jonkun matkan päässä rannalta melkein vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän seisoi. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas kuunnellen heikkoa melua.

Se häipyi pian ja sitä seurasi nariseminen, jonka apinamiehen harjaantunut korva käsitti johtuvan nahka-anturan kopsahtelusta laivan nuoraportaiden astuimia vastaan. Ja kuitenkaan ei -- mikäli hän saattoi nähdä -- lahdella ollut laivaa eikä voinut ollakaan lähempänä kuin tuhannen kilometrin päässä.

Hänen seisoessaan siinä tähystellen pilvisen yön pimeyteen tuli hänen korviinsa yhtäkkiä veden yli ääniä, äkillisiä ja odottamattomia, ikäänkuin iskuna vasten kasvoja -- terävää ja lyhyttä laukaustenvaihtoa ja sitten naisen hätähuuto.

Vaikka Apinain Tarzan olikin haavoittunut ja vaikka äskeisten kamalien kokemusten muisto oli vielä tuore, ei hän epäröinyt, kun tuo pelästynyt huuto kuului kimeänä ja läpitunkevana hiljaisessa yössä. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui välillä olevasta pensaikosta, kuului loiskaus, kun vesi sulkeutui hänen ylitseen -- ja sitten hän ui voimakkain vedoin sysimustaan yöhön, oppaana vain pettävän huudahduksen muisto ja seurana kuuman vyöhykkeen joen kammottavat asujamet.

Vene, jonka Jane oli havainnut seisoessaan vartioimassa _Kincaidin_ kannella, oli herättänyt toisella rannalla Rokoffin huomiota ja toisella Mugambin ja hänen joukkonsa. Venäläisen huudot olivat tuoneet kanootin ensin hänen luokseen ja sitten se oli neuvottelun jälkeen käännetty _Kincaidia_ kohti, mutta ennenkuin se oli tullut rannan ja höyrylaivan puoliväliinkään, oli jälkimäisen kannelta kajahtanut laukaus ja muuan merimies oli kanootin keulassa vaipunut kokoon ja pudonnut veteen.

Sitten merimiehet soutivat hitaammin, ja pian sen jälkeen, kun Janen luoti oli osunut toiseen seurueen jäseneen, palasi kanootti rantaan, jossa se oli niin kauan kun päivänvaloa riitti.

Musta soturi Mugambi, wagambien päällikkö, oli ohjannut vastakkaisella rannalla olevaa villiä ja murisevaa joukkiota takaa-ajon aikana. Vain hän tiesi, kuka oli heidän kadonneen herransa vihollinen ja kuka ystävä.

Jos he olisivat päässeet kanoottiin tai _Kincaidiin_, olisivat he pian tehneet selvää kaikista tapaamistaan vastustajista, mutta välillä ammottava musta vesi esti heidän etenemisensä yhtä tehokkaasti kuin jos leveä valtameri olisi erottanut heidät saaliistaan.

Mugambi oli hiukan selvillä tapauksista, joiden johdosta Tarzan oli viety Viidakkosaarelle ja valkoisia ihmisiä ajettu takaa pitkin Ugambia. Hän tiesi, että hänen villi herransa etsi vaimoaan ja lastaan, jotka oli varastanut se paha valkoinen mies, jota he olivat seuranneet kauas sisämaahan ja nyt takaisin merelle.

Hän uskoi myöskin, että tämä sama mies oli tappanut suuren valkoisen jättiläisen, jota hän oli alkanut kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin oman kansansa suurimpiakaan päälliköitä. Ja niin oli Mugambin villissä rinnassa syntynyt luja päätös voittaa paha mies ja kostaa hänelle apinamiehen murha.

Mutta kun hän näki kanootin tulevan jokea alas ja Rokoffin astuvan siihen, ja kun hän näki sen lähtevän _Kincaidia_ kohti, ymmärsi hän, että hän voisi vain kanootin avulla saada villit eläimensä niin lähelle vihollista, että voitaisiin ryhtyä taisteluun.

Näin ollen olivat Tarzanin pedot hävinneet viidakkoon jo ennenkuin Jane Clayton oli ampunut ensi laukaustaan Rokoffin kanoottiin.

Kun venäläinen oli seurueineen -- tässä oli Paulvitsh ja useita muita miehiä, jotka hän oli jättänyt _Kincaidiin_ huolehtimaan hiilenotosta -- peräytynyt Janen tulen tieltä, käsitti tämä päässeensä vain väliaikaisesti turvaan heiltä, ja tämä vakaumus synnytti päätöksen ryhtyä rohkeihin ja ratkaiseviin toimiin, jotka lopullisesti vapauttaisivat hänet Rokoffin pahojen aikomusten uhkaavalta vaaralta.

Tässä tarkoituksessa hän kävi neuvotteluihin niiden kahden merimiehen kanssa, jotka hän oli sulkenut keulasuojaan, ja pakotettuaan heidät suostumaan suunnitelmiinsa -- kuolema uhkasi miehiä, jos he koettaisivat pettää hänet -- päästi hän heidät vapaiksi juuri kun pimeys kietoi laivan vaippaansa.

Uhkaavan revolverin pakottaessa miehet tottelemaan hän päästi heidät ylös, ensin toisen ja sitten toisen, ja tutki heidät huolellisesti heidän seisoessaan kädet ylhäällä. Päästyään selville siitä, ettei heillä ollut aseita, pani hän heidät katkaisemaan _Kincaidin_ ankkuriköyttä, sillä hänellä oli sellainen rohkea suunnitelma, että hän päästäisi laivan tuuliajolle ja kulkisi sen mukana avoimelle merelle, jättäytyäkseen alkuaineiden armoille. Hän oli varma siitä, etteivät nämä olisi yhtä armottomia kuin Nikolas Rokoff, jos tämä taas saisi hänet valtoihinsa.

Oli myöskin mahdollista, että jokin ohikulkeva laiva näkisi _Kincaidin_. Koska aluksessa oli kylliksi ruokavaroja ja vettä -- miehet olivat vakuuttaneet hänelle niin -- ja koska myrskyisä vuodenaika oli ohi, oli hänellä täysi syy toivoa, että hänen aikeensa onnistuisi.

Yö oli kovin pimeä, raskaat pilvet kulkivat matalalla viidakon ja veden yläpuolella -- vain lännessä, jossa aava valtameri levisi joensuun toisella puolen, näytti pimeys hieman hälvenevän.

Tämä yö oli mitä soveliain esillä olevan työn suorittamiseen.

Janen viholliset eivät voineet nähdä, mitä laivalla tehtiin, eivätkä huomata sen suuntaa, kun nopea virta veisi sitä valtamerelle päin. Ennen päivänkoittoa toisi pakovesi _Kincaidin_ Benguela-virtaan, joka kulkee pohjoista kohti meressä pitkin rannikkoa, ja koska puhalsi etelätuuli, toivoi Jane olevansa kaukana Ugambin suulta ennenkuin Rokoff huomaisi höyrylaivan lähdön.

Työssään ponnistelevia merimiehiä vartioiva nuori nainen päästi helpotuksen huokauksen, kun ankkuriketju lopullisesti katkesi, ja hän tiesi, että alus pääsi lähtemään villin Ugambin helmasta.

Hilliten yhä aseellaan molempia vankejaan hän käski heidät kannelle, aikoen sulkea heidät jälleen keulasuojaan. Mutta lopulta he saivat hänet luopumaan aikeestaan vakuuttamalla uskollisuuttaan ja todistelemalla, kuinka he olisivat hänelle hyödyksi. Hän salli heidän jäädä kannelle.

Muutaman minuutin ajan _Kincaid_ lipui nopeasti virran mukana ja sitten kuului raapivaa ääntä ja se pysähtyi nytkähtäen keskelle väylää. Laiva oli ajautunut matalaan hietasärkkään, joka jakoi väylän kahtia noin puolen kilometrin päässä merestä.

Laiva pysyi hetken paikallaan ja kääntyi sitten ympäri, kunnes keula oli rantaan päin, ja lähti taas liikkeelle.

Samalla hetkellä, juuri kun Jane Clayton onnitteli itseään siitä, että laiva taas oli irti, tuli hänen korviinsa joelta ääniä siltä kohdalta, jossa _Kincaid_ oli ollut ankkurissa -- pyssynlaukauksia ja naisen huuto -- kimeä, läpitunkeva ja pelokas kirkaisu.

Kun merimiehet kuulivat laukaukset, olivat he varmoja siitä, että Rokoff, heidän isäntänsä, oli tulossa. Ja kun he eivät ollenkaan pitäneet suunnitelmasta, jonka mukaan heidän olisi pitänyt jäädä ajelehtivaan laivaan, alkoivat he kiireesti kuiskailla ja ajatella keinoa, millä voittaisivat nuoren naisen ja kutsuisivat sitten Rokoffin tovereineen avukseen.

Kohtalo näytti olevan heille suosiollinen, sillä pyssynlaukaukset olivat suunnanneet Jane Claytonin huomion pois näistä vastahakoisista apulaisista, ja sensijaan että hän olisi pitänyt silmällä heitä, kuten oli aikonut, juoksi hän _Kincaidin_ keulalaidalle koettaakseen pimeydestä saada selville, mikä oli aiheuttanut metelin joella.

Nähdessään, ettei hän ollut varuillaan, hiipivät nuo kaksi merimiestä varovaisesti hänen kimppuunsa takaapäin.

Toisen miehen kenkien narina sai Janen äkkiä huomaamaan vaaran, mutta varoitus oli tullut liian myöhään.

Kun hän kääntyi, syöksyivät molemmat miehet hänen kimppuunsa ja löivät hänet kumoon kannelle. Kaatuessaan hän näki valtameren yllä olevaa valoisampaa taustaa vasten kolmannen miehen hahmon kiipeävän _Kincaidin_ laidan yli.

Kaikkien kärsimysten jälkeen oli hänen sankarillinen taistelunsa vapauden puolesta epäonnistunut. Tukahduttaen nyyhkytyksensä hän luopui epätasaisesta ottelusta.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

_Kincaidin_ kannella

Kun Mugambi oli joukkoineen kääntynyt takaisin viidakkoon, oli hänellä varma päämäärä mielessään. Hän aikoi hankkia kanootin, jolla kuljettaisi Tarzanin pedot _Kincaidin_ sivulle. Ennen pitkää hän löysikin, mitä etsi.

Juuri pimeän tullen hän keksi kanootin kiinnitettynä Ugambin pienen sivujoen rannalle paikkaan, josta hän oli odottanutkin löytävänsä aluksen.

Hukkaamatta aikaa hän sulloi hirveät seuralaisensa siihen ja lähti virralle. He olivat niin kiireesti sijoittuneet kanoottiin, ettei soturi huomannut, että siinä jo ennestään oli ihminen. Kyyryssä oleva hahmo, joka nukkui pohjalla, oli kokonaan jäänyt häneltä huomaamatta yön pimeydessä.

Mutta tuskin olivat he päässeet vesille, kun aivan hänen edessään olevan apinan villi murina kiinnitti hänen huomionsa värisevään ja kyyristelevään hahmoon, joka oli hänen ja suuren ihmisapinan välillä. Mugambi näki hämmästyksekseen, että hänen edessään oli alkuasukasnainen. Hän sai vaivoin apinan estetyksi käymästä naisen kurkkuun. Jonkun ajan kuluttua hänen onnistui tyynnyttää naisen pelko.

Nainen oli paennut välttääkseen avioliittoa vanhan miehen kanssa, jota hän inhosi, ja oli piiloutunut rannalta löytämäänsä kanoottiin.

Mugambi ei halunnut häntä mukaansa, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan siinä, ja jottei menettäisi aikaa viemällä hänet takaisin rannalle salli neekeri naisen jäädä paikalleen.

He etenivät pimeyden läpi jokea alas Ugambia ja laivaa kohti niin nopeasti kuin hänen kömpelöt seuralaisensa jaksoivat meloa. Vain vaivoin saattoi Mugambi erottaa höyrylaivan varjomaiset muodot, mutta koska se oli hänen ja valtameren välillä, näkyi se hänelle paljon paremmin kuin rannalta katsoen.

Lähestyessään hän kummastuksekseen huomasi, että se näytti vetäytyvän poispäin hänestä, ja lopuksi hän oli varma, että alus solui virtaa alas. Juuri kun hän oli kehoittamaisillaan apulaisiaan uusiin ponnistuksiin laivan saavuttamiseksi, tuli näkyviin toisen kanootin ääriviivat tuskin kolmen metrin päässä hänen oman aluksensa keulasta.

Samassa hetkessä vieraan kanootin miehet huomasivat Mugambin veneen, mutta he eivät ensimmältä nähneet siinä istuvia julmia olentoja. Muuan mies huusi veneen keulasta juuri kun kanootit olivat törmäämäisillään yhteen.

Vastaukseksi kuului pantterin uhkaavaa murinaa, ja mies huomasi katselevansa Sheetan leimuaviin silmiin -- tämä oli nimittäin nostanut etukäpälänsä veneen laidalle, ollen valmiina hyppäämään toisen aluksen miehistön kimppuun.

Rokoff oivalsi heti vaaran, joka uhkasi häntä ja hänen tovereitaan. Hän käski nopeasti ampumaan toisessa kanootissa olijoita. Nämä laukaukset ja Mugambin kanootissa olleen pelästyneen alkuasukasnaisen huudahduksen olivat sekä Tarzan että Jane kuulleet.

Ennenkuin Mugambin kanootin hitaammat ja tottumattomammat soutajat olivat ehtineet käyttää hyväkseen edullista asemaansa ja vallata vihollisten kanoottia, olivat nämä lähteneet ponnistamaan virtaa alas ja meloivat henkensä kaupalla kohti _Kincaidia_, joka nyt oli heidän näkyvissään.

Päästyään hiekkasärkältä oli alus kääntynyt hitaaseen vastavirtaukseen, joka kulki ylöspäin pitkin Ugambin eteläistä rantaa, kääntyi sadan metrin päässä uudelleen ja yhtyi alaspäin kulkevaan virtaan. Näin vei _Kincaid_ Jane Claytonin suoraan hänen vihollistensa käsiin.

Kun Tarzan hyppäsi jokeen, ei laiva siis ollut hänen näkyvissään, ja uidessaan pimeydessä ei hän voinut ajatellakaan, että niin likellä oli laiva. Häntä ohjasivat äänet, joiden hän kuuli tulevan kahdesta kanootista.

Samalla hän muisti elävästi viime kerran, jolloin hän oli uinut Ugambissa, ja silloin äkillinen väristys puistatti hänen jättiläisvartaloaan.

Mutta vaikka hän kahdesti tunsi jonkin tulevan alhaalta liejusta ja sipaisevan hänen jalkojaan, ei mikään tarttunut häneen kiinni, ja äkkiä hän unohti hämmästyksissään krokotiilit kokonaan, kun näki mustan möhkäleen odottamatta kohoavan edessään sellaisella paikalla, jossa hän yhä odotti tapaavansa aukean joen.

Möhkäle oli niin likellä, että muutamat vetäisyt toivat hänet sen luo, ja hän huomasi kummastuksekseen koskettavansa laivan kylkeä.

Kun ketterä apinamies kiipesi aluksen kaiteen yli, tuli hänen herkkiin korviinsa taistelun hälyä kannen vastakkaiselta puolelta.

Hän kiiruhti äänettömästi sinne.

Kuu oli nyt noussut, ja vaikka taivas oli yhä pilvien peitossa, ei taistelun näyttämö ollut sellaisen täydellisen pimeyden verhossa kuin aikaisemmin oli vallinnut. Hänen terävät silmänsä näkivät kahden miehen hahmot ottelemassa naisen kanssa.

Hän ei tietänyt, että siinä oli nainen, joka oli seurannut Anderssonia sisämaahan, mutta hän aavisti kuitenkin sitä, koska hän nyt oli aivan varma, että kohtalo oli tuonut hänet _Kincaidin_ kannelle.

Mutta hän ei kuluttanut pitkiä aikoja turhiin mietiskelyihin. Kaksi lurjusta uhkasi tehdä naiselle pahaa, ja se oli apinamiehelle kyllin suuri syy heittäytyä jättiläisvoimineen taisteluun kysymättä syytä.

Merimiehet huomasivat laivassa vaikuttavan uuden voiman silloin kun vankka käsi laskeutui kummankin olalle. He lennähtivät äkkiä sivulle ikäänkuin olisivat joutuneet vauhtipyörään.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi matala ääni heidän korvansa juuressa.

Miehillä ei ollut aikaa vastata, sillä äänen kuullessaan oli nuori nainen hypähtänyt pystyyn ja päästäen ilohuudon rientänyt hyökkääjää kohti.

"Tarzan!" huudahti hän.

Apinamies sinkautti merimiehet kannelle, jota pitkin he vierivät typertyneinä ja kauhistuneina vastakkaiselle puolelle laivan kaiteeseen asti, ja päästäen epäuskoisuuden huudahduksen sulki nuoren naisen syliinsä.

Mutta heille oli suotu vain lyhyt hetki tervehtimiseen.

Tuskin olivat he jälleen tunteneet toisensa, kun pilvet hajaantuivat heidän yläpuolellaan, ja he näkivät puolisen tusinaa miestä kiipeävän _Kincaidin_ kaiteen yli laivan kannelle.

Etumaisena oli venäläinen. Kun troopillisen kuun loistavat säteet valaisivat kantta, ja hän näki, että hänen edessään oleva mies oli loordi Greystoke, komensi hän aivan hysteerisenä seuralaisiaan ampumaan heidän edessään olevia kahta ihmistä.

Tarzan työnsi Janen hytin taakse, jonka likellä he olivat olleet, ja syöksähti rajusti hypähtäen Rokoffia kohti. Venäläisen takana olleet miehet, ainakin kaksi heistä, kohottivat kiväärinsä ja ampuivat ryntäävää apinamiestä. Mutta heidän takanaan olijoilla oli muuta puuhaa -- nuoratikkaita pitkin tunkeili laivaan hirveä joukko.

Ensin tuli viisi murisevaa apinaa, suuria, ihmisen kaltaisia petoja, torahampaat paljaina ja leuat kuolaa valuen. Niiden takana tuli jättiläismäinen musta soturi, pitkä keihäs välkkyen kuun valossa.

Hänen takanaan taas kiipesi ylös toisenlainen olento -- peloittavin tässä julmassa joukossa -- Sheeta-pantteri, leuat ammottaen ja tuliset silmät loistaen hirveätä vihaa ja verenhimoa.

Tarzaniin kohdistetut luodit osuivat harhaan, ja hän olisi seuraavassa silmänräpäyksessä ollut Rokoffin kimpussa, jollei tuo suuri pelkuri olisi livahtanut apuriensa taakse ja kiitänyt keulakantta kohti kiljuen mielettömässä kauhussaan.

Tarzanin huomio kiintyi hetkeksi hänen edessään oleviin kahteen mieheen, joten hän ei voinut ajaa venäläistä takaa. Apinat ja Mugambi tappelivat hänen ympärillään venäläisen muiden seuralaisten kanssa.

Miehet hajaantuivat pian ympärinsä petojen hirveän hurjuuden tieltä -- ne nimittäin, jotka vielä olivat elossa päästäkseen pakoon, sillä Akutin apinain suuret torahampaat ja Sheetan raatelevat kynnet olivat jo saaneet useamman kuin yhden uhrin.

Neljä ehti kuitenkin livistää keulakannen alle, jonne he toivoivat voivansa sulkeutua vastaisten hyökkäysten varalta. He löysivät täältä Rokoffin ja raivostuneina toisaalta siitä, että hän oli jättänyt heidät pulaan vaaran hetkellä, ja toisaalta siitä raa'asta kohtelusta, jota hän yleensä oli osoittanut heille, he olivat iloisia saadessaan puolestaan kostaa vihatulle sortajalleen.

Huolimatta Rokoffin rukouksista ja nöyristelevän liehakoivista esityksistä he viskasivat hänet kannelle, jättäen hänet niiden kamalien olentojen armoille, joilta he itse olivat juuri pelastuneet.

Tarzan näki miehen syöksyvän esiin keulakopista -- näki ja tunsi vihollisensa. Mutta eräs toinen näki hänet yhtä pian.

Se oli Sheeta, ja suuri peto hiipi leuat irvissä hiljaa kammon lamauttamaa miestä kohti.

Kun Rokoff näki, mikä häntä väijyi, täyttivät hänen avunhuutonsa ilman, ja polvet vavisten hän seisoi kuin halvaantunut pelottavan kuoleman edessä, joka hiipi häntä vastaan.

Tarzan astui askeleen venäläistä kohti. Hänen mielensä paloi raivosta ja kostonhalusta. Hän oli vihdoinkin saanut poikansa murhaajan käsiinsä. Kostamisen oikeus oli hänen.

Kerran oli Jane pysäyttänyt hänen kätensä, kun hän oli aikonut itse jakaa oikeutta ja antaa Rokoffille sen kuoleman, jonka tämä oli jo aikoja sitten ansainnut. Mutta tällä kertaa ei kukaan pysäyttäisi häntä.

Hänen kätensä sulkeutuivat ja avautuivat kouristuksen tapaisesti hänen lähestyessään vapisevaa venäläistä villin ja uhkaavan pedon kaltaisena.

Hän näki pian, että Sheeta oli vähällä ehtiä hänen edelleen ja riistää häneltä tilaisuuden kostaa syvästi vihaamalleen miehelle.

Hän huudahti terävän käskyn pantterille. Nämä sanat saivat venäläisen äkkiä toimimaan, ikäänkuin ne olisivat murtaneet kauhean lumouksen, jonka vallassa hän oli ollut. Hän kääntyi huudahtaen ja pakeni komentosillalle päin.

Hänen perässään loikki Sheeta-pantteri välittämättä isäntänsä varoittavasta äänestä.

Tarzan oli lähtemäisillään heidän jälkeensä, kun hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarrellaan. Kääntyessään hän näki Janen vieressään.

"Älä jätä minua", kuiskasi Jane. "Olen peloissani."

Tarzan katsahti hänen taakseen.

Kaikkialla ympärillä oli Akutin hirveitä apinoita. Vieläpä jotkut lähestyivätkin nuorta naista torahampaat paljaina ja päästellen uhkaavia kurkkuääniä.

Apinamies komensi heidät poistumaan. Hän oli hetkeksi unohtanut, että he olivat vain eläimiä, jotka eivät voineet erottaa hänen ystäviään hänen vihollisistaan. Äskeinen taistelu merimiesten kanssa oli kiihdyttänyt heidän villiä luontoaan, ja nyt oli kaikki liha vain ravintoa heille.

Tarzan kääntyi taas venäläistä kohti suuttuneena siitä, että häneltä menisi tilaisuus itse kostaa -- jos nimittäin miehen ei onnistuisi välttää Sheetaa. Mutta nähdessään, mitä oli tekeillä, hän huomasi, ettei sitä voinut toivoa. Mies oli peräytynyt komentosillan päähän, missä hän nyt seisoi vavisten ja silmät selällään tuijottaen petoa, joka hitaasti lähestyi häntä.

Pantteri ryömi vatsallaan pitkin kantta muristen hirvittävästi. Rokoff seisoi kuin kivettyneenä silmät pullistuen kuopistaan, suu ammollaan ja kylmä kauhun hiki otsallaan.

Hän oli kannella alapuolellaan nähnyt suuret ihmisapinat eikä ollut uskaltanut lähteä sille suunnalle pakoon. Nytkin eräs apina hyppeli ylös tarttuakseen komentosillan kaiteeseen ja noustakseen sillalle.

Venäläisen edessä oli pantteri kyyryssä ja ääneti.

Rokoff ei voinut liikkua. Hänen polvensa vapisivat. Hänen äänensä murtui epämääräisiksi kiljaisuiksi. Päästäen viimeisen läpitunkevan valitushuudon hän vaipui polvilleen -- ja sitten Sheeta loikkasi.

Jäntevä ruumis syöksyi suoraan kohti miehen rintaa ja tölmäsi venäläisen selälleen.

Kun suuret torahampaat raatelivat kurkkua ja rintaa, kääntyi Jane Clayton kauhuissaan pois. Mutta niin ei tehnyt Apinain Tarzan. Kylmä tyydytyksen hymy väreili hänen huulillaan. Tulipunaisena loistanut arpi hänen otsallaan sai kasvojen tavallisen ruskettuneen ihonvärin ja katosi.

Rokoff taisteli raivoisasti, mutta turhaan sitä veristä kohtaloa vastaan, jonka omaksi hän oli joutunut. Hän sai kaikista rikoksistaan rangaistuksen tässä lyhyessä, mutta kamalassa kuolonkamppailussa.

Kun taistelu oli päättynyt, lähestyi Tarzan Janen kehoituksesta ruumista ottaakseen sen pantterilta ja haudatakseen sen inhimillisellä tavalla. Mutta suuri kissaeläin kohottautui muristen saaliinsa yli, uhaten rakastamaansa isäntääkin vimmallaan, joten Tarzanin täytyi luopua aikeestaan, ettei hänen olisi tarvinnut tappaa viidakkoystäväänsä.

Koko yön Sheeta-pantteri oli kyyryssä Nikolas Rokoffin kammottavien jäännösten ääressä. _Kincaidin_ komentosilta oli verestä niljakkaana. Loistavan troopillisen kuun valossa suuri peto vietti yksinäistä juhlaa ruumiin vieressä, kunnes auringon noustessa seuraavana aamuna Tarzanin perivihollisesta oli jäljellä vain kaluttuja ja murtuneita luita.

Kaikki venäläisen seurassa olleet miehet olivat laivalla, Paulvitshia lukuunottamatta. Neljä oli vankina _Kincaidin_ keulakopissa. Muut olivat kuolleet.

Vankien avulla Tarzan sai laivan koneen toimimaan ja käyttäen hyväkseen perämiehen tietoja, joka sattui olemaan eloonjääneiden joukossa, hän päätti lähteä etsimään Viidakkosaarta. Mutta aamun sarastaessa nousi lännestä ankara tuuli, saaden aikaan niin kovan merenkäynnin, ettei _Kincaidin_ perämies uskaltanut lähteä liikkeelle. Koko sen päivän oli laiva joensuun tarjoamassa suojassa, ja vaikka yön tullessa tuuli vaimeni, pidettiin parempana odottaa päivänvaloa ennenkuin yritettäisiin päästä kiemurtelevaa väylää pitkin merelle.

Päivisin eläinjoukko vaelteli höyrylaivan kannella kenenkään estämättä, sillä sen jäsenet olivat pian oppineet Tarzanilta ja Mugambilta, etteivät he saaneet tehdä pahaa _Kincaidilla_. Mutta yöksi heidät suljettiin kannen alle.

Tarzanin ilo oli aivan rajaton, kun hän sai vaimoltaan kuulla, että pikku lapsi, joka oli kuollut M'ganwazamin kylässä, ei ollut heidän poikansa. He eivät osanneet ajatella, kuka tämä pienokainen oli ollut ja miten heidän oman lapsensa oli käynyt, mutta koska sekä Rokoff että Paulvitsh olivat nyt poissa, ei ollut mitään keinoa saada asia selväksi.

Kuitenkin tuotti jonkinlaista helpotusta tieto, että he saattoivat vielä toivoa. Tämä tieto elähdyttäisi heitä, kunnes he saisivat varman todistuksen pienokaisen kuolemasta.

Oli aivan ilmeistä, ettei heidän pikku Jackiaan ollut tuotu _Kincaidille_. Andersson olisi tiennyt sen, jos niin olisi tapahtunut, mutta hän oli vakuuttanut Janelle kerran toisensa jälkeen, että ainoastaan se pienokainen oli ollut Doverista lähdettyä mukana, jonka hän oli tuonut Janen hyttiin sinä yönä, jolloin he pakenivat.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Paulvitsh suunnittelee kostoa