Part 1

TARZANIN PEDOT

Kirj.

Edgar Rice Burroughs

14. englantilaisesta painoksesta ("The Beasts of Tarzan") suomentanut

A. J. Salonen

Kariston nuorisonkirjoja 36

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.

SISÄLLYS:

I. Lapsenryöstö II. Autiolle saarelle jätettynä III. Viidakon otteluita IV. Sheeta V. Mugambi VI. Kauhea laivamiehistö VII. Petos VIII. Kuolemantanssi IX. Ritarillisuuttako vai roistomaisuutta? X. Ruotsalainen XI. Tambudza XII. Musta heittiö XIII. Pako XIV. Yksin viidakossa XV. Ugambia alas XVI. Yön pimeydessä XVII. _Kincaidin_ kannella XVIII. Paulvitsh suunnittelee kostoa XIX. _Kincaidin_ loppu XX. Jälleen viidakkosaarella XXI. Viidakon laki

ENSIMMÄINEN LUKU

Lapsenryöstö

"Koko asia on hämärän peitossa", sanoi D'Arnot. "Olen saanut mitä varmimmalta taholta kuulla, ettei poliisilla eikä yleisesikunnan erikoisasiamiehillä ole vähintäkään aavistusta, kuinka se on tapahtunut. Mitä he tietävät -- mitä yleensä kukaan tietää -- supistuu siihen, että Nikolas Rokoff on päässyt pakoon."

John Clayton, Greystoken loordi -- hän, joka oli ollut Apinain Tarzan -- istui ääneti ystävänsä, luutnantti Paul D'Arnotin huoneessa Pariisissa ja tuijotti miettivästi moitteettoman kiiltävän kenkänsä kärkeen.

Hänen mieleensä nousi monenlaisia muistoja, kun hän sai kuulla, että hänen perivihollisensa oli paennut ranskalaisesta sotilasvankilasta, jonne hänet oli tuomittu elinkaudeksi apinamiehen todistuksen nojalla.

Tarzan ajatteli, kuinka pitkälle Rokoff oli kerran mennyt syöstäkseen hänet kuolemaan, ja hän käsitti, että tuon miehen tähänastiset teot eivät epäilemättä olisi mitään verrattuina hänen pyrkimyksiinsä ja suunnitelmiinsa nyt, kun hän taas oli vapaa.

Tarzan oli äskettäin tuonut vaimonsa ja pikku poikansa Lontooseen, jotta he välttäisivät ne epämukavuudet ja vaarat, joita sadekausi aiheutti heidän laajalla maatilallaan Uzirissa, villien waziri-soturien maassa, joiden suuria afrikkalaisia alueita apinamies kerran oli hallinnut.

Hän oli tullut Kanaalin poikki lyhyelle käynnille vanhan ystävänsä luo, mutta uutinen venäläisen paosta oli nyt luonut varjon hänen huvimatkaansa, joten hän jo ajatteli palata heti paikalla Lontooseen, vaikka oli vasta äsken saapunut.

"En pelkää omasta kohdastani, Paul", sanoi hän lopulta. "Olen monta kertaa ennenkin tehnyt tyhjäksi Rokoffin hankkeet henkeäni vastaan; mutta nyt on toisiakin ihmisiä kysymyksessä. Jos käsitän miehen oikein, käy hän luultavasti kimppuuni kohdistamalla iskunsa vaimooni tai poikaani eikä suoraan minuun, sillä epäilemättä hän tietää, ettei hän muulla tavoin toimita minulle suurempaa tuskaa. Minun täytyy heti mennä heidän luokseen, kunnes Rokoff on taas saatu kiinni -- tai hengetön."

Kun nämä kaksi miestä puhelivat Pariisissa, puheli kaksi muuta miestä keskenään pienessä majassa Lontoon laitakaupungilla. Molemmat olivat tummia ja vastenmielisen näköisiä.

Toinen oli parrakas, mutta toisella, jonka kasvot olivat kelmeät pitkästä sisälläolosta, oli vain muutaman päivän vanha musta parransänki leuassaan. Jälkimäinen puhui.

"Sinun täytyy välttämättä ajaa partasi, Aleksis", sanoi hän toverilleen. "Siitä hän tuntisi sinut heti. Meidän on nyt erottava, ja kun taas kohtaamme toisemme _Kincaidin_ kannella, niin toivoaksemme, meillä on mukanamme kaksi kunnioitettua vierasta, jotka tuskin aavistavat, minkä hauskan retken olemme suunnitelleet heille. Kahden tunnin kuluttua pitäisi minun olla toisen kanssa matkalla Doveriin, ja huomenillalla, jos seuraat huolellisesti ohjeitani, pitäisi sinun saapua toisen kanssa, tietystikin edellytettynä, että hän palaa Lontooseen niin nopeasti kuin otaksun. Ponnistustemme palkaksi koituu aineellisia etuja ja muutakin mieluista. Ranskalaisten typeryyden takia on minun pakoni salassa näin monta päivää, joten minulla on ollut hyvä tilaisuus suunnitella pikku seikkailumme jokainen yksityiskohta niin huolellisesti, ettei kaiketikaan tule pienintäkään estettä pilaamaan suunnitelmiamme. Ja nyt hyvästi ja onnea matkalle!"

Kolme tuntia myöhemmin nousi sähkösanomapoika portaita ylös luutnantti Paul D'Arnotin asuntoon.

"Sähkösanoma loordi Greystokelle", ilmoitti hän palvelijalle, joka tuli avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa. "Onko hän täällä?"

Mies vastasi myöntäen ja kuitattuaan sähkösanoman vei sen Tarzanille, joka jo valmistautui lähteäkseen Lontooseen.

Tarzan repi kuoren rikki, ja kun hän luki sanoman, valahtivat hänen kasvonsa kalpeiksi.

"Lue se, Paul", sanoi hän antaen paperin D'Arnotille. "Se on jo tapahtunut."

Ranskalainen otti sähkösanoman ja luki:

"Jack ryöstetty puutarhasta uuden palvelijan avustuksella. Tule heti. -- Jane."

Kun Tarzan hyppäsi ajoneuvoista, jotka olivat tulleet häntä vastaan asemalle, ja syöksyi ylös portaita Lontoossa, tuli häntä ovella vastaan nuori nainen, silmät kuivina, mutta muuten melkein suunniltaan mielenliikutuksesta.

Jane Porter Clayton kertoi nopeasti kaikki, mitä hän oli saanut tietää pojan varastamisesta.

Lapsenhoitaja oli kuljettanut pienokaista lastenvaunuissa aurinkoisella käytävällä talon edustalla, kun umpinainen taksa-auto pysähtyi kadunkulmaan. Tyttö oli vain ohimennen silmännyt autoa ja huomannut ainoastaan, ettei siitä tullut ketään ulos. Auto oli käytävän reunalla ja moottori oli yhä käynnissä ikäänkuin olisi odotettu matkustajaa talosta, jonka eteen se oli pysähtynyt.

Melkein samassa oli uusi palvelija, Carl, tullut juosten Greystoken talosta ja sanonut, että talon emäntä halusi puhua hieman tytön kanssa ja että tämän piti jättää pikku Jack hänen huostaansa siksi aikaa.

Tyttö sanoi, ettei hän epäillyt ollenkaan miestä, ennenkuin oli tullut talon sisäänkäytävälle, jolloin hänen mieleensä juolahti varoittaa Carlia kääntämästä vaunuja siten, että aurinko paistaisi pienokaisen silmiin.

Kääntyessään huutamaan tätä palvelijalle hämmästyi hän hieman nähdessään, että mies työnsi vaunuja nopeasti kadunkulmaa kohti, ja samassa hän näki auton avautuvan ja tummien kasvojen näyttäytyvän hetkiseksi aukosta.

Hän käsitti vaistomaisesti, että lapsi oli vaarassa, ja syöksyi huudahtaen portaita alas ja käytävää pitkin autoa kohti, johon Carl nyt ojensi poikaa tummalle miehelle.

Ennenkuin tyttö ehti ajoneuvojen luo, hypähti Carl autoon rikostoverinsa viereen ja läimäytti oven kiinni. Samassa koetti autonajaja saada koneensa liikkeelle, mutta joku paikka oli ilmeisesti vioittunut -- välitysketju ei ehkä toiminut -- ja kun ajaja työnsi vipusimen toiseen asentoon ja antoi vaunun kulkea joitakin tuumia taaksepäin, ennenkuin taas yritti eteenpäin, antoi tästä johtunut viivytys lapsenhoitajalle aikaa ehtiä auton sivulle.

Hypäten astinlaudalle hän oli koettanut siepata pikku pojan muukalaisen sylistä ja oli huutaen ja vastaan ponnistellen pysytellyt paikallaan senkin jälkeen kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Vasta silloin kun kone oli hyvää vauhtia kulkien sivuuttanut Greystoken talon, oli Carlin onnistunut tölmäistä hänet katukäytävälle, iskemällä häntä voimakkaasti kasvoihin.

Hänen huutonsa olivat hälyttäneet paikalle palvelijoita ja perheenjäseniä naapuritaloista ja myöskin Greystoken talosta. Lady Greystoke oli joutunut näkemään tytön urhean käyttäytymisen ja itse koettanut saavuttaa nopeasti kiitävää vaunua, mutta liian myöhään.

Tämä oli kaikki, mitä asiasta tiedettiin, eikä lady Greystoke voinut aavistaakaan, kuka suunnitelman alkuunpanijana oli, ennekuin hänen miehensä kertoi hänelle, että Nikolas Rokoff oli paennut ranskalaisesta vankilasta, johon he olivat toivoneet hänen joutuneen ainiaaksi.

Kun Tarzan ja hänen vaimonsa olivat neuvottelemassa, mitä olisi viisainta tehdä, soi puhelin kirjastossa heidän oikealla puolellaan. Tarzan meni itse vastaamaan.

"Loordi Greystoke?" kysyi miehen ääni toisesta päästä.

"Kyllä."

"Teidän poikanne on ryöstetty", jatkoi ääni, "ja minä yksin voin auttaa teitä hänen pelastamisessaan. Tunnen salaliittolaiset, jotka veivät hänet. Minä olinkin itse osallisena asiassa, ja minun piti saada osani palkinnosta, mutta nyt minua koetetaan petkuttaa, ja maksaakseni toisille samalla mitalla autan teitä saamaan hänet takaisin, mutta sillä ehdolla, että te ette ahdista minua osanotosta rikokseen. Mitä sanotte?"

"Jos viette minut sinne, missä poikani on piilotettuna", vastasi apinamies, "ei teidän tarvitse pelätä mitään minun puoleltani."

"Hyvä", vastasi toinen. "Mutta teidän on tultava yksin kohtaamaan minua, sillä siinä on jo kylliksi, että minun täytyy luottaa teihin. En voi antautua vaaraan, että muut saavat tietää, kuka olen."

"Missä ja milloin voin kohdata teitä?" kysyi Tarzan.

Toinen ilmoitti erään ravintolan nimen ja paikan Doverin rantakadulla -- paikan, jossa kävi paljon merimiehiä.

"Tulkaa", sanoi hän lopuksi, "noin kello kymmenen tänä iltana. Ei hyödytä tulla aikaisemmin. Poikanne on sillä välin täydessä turvassa, ja minä voin sitten viedä teidät salaa hänen piilopaikkaansa. Mutta tulkaa varmasti yksin älkääkä millään ehdolla ilmoittako asiasta poliisille, sillä minä tunnen teidät hyvin ja pidän teitä silmällä. Jos joku toinen seuraa teitä tai jos näen epäilyttäviä henkilöitä, jotka saattaisivat olla poliisin palveluksessa, en tule kohtaamaan teitä, ja viimeinen mahdollisuus poikanne takaisin saamiseksi on silloin mennyt."

Sen enempää sanomatta lopetti mies keskustelun. Tarzan kertasi keskustelun pääkohdat vaimolleen. Jane pyysi päästä mukaan, mutta Tarzan huomautti, että mies varmaan toteuttaisi uhkauksensa ja kieltäytyisi auttamasta heitä, jollei hän menisi yksin. Ja niin he erosivat, mies kiiruhtaakseen Doveriin ja vaimo näennäisesti odottaakseen kotona, kunnes Tarzan ilmoittaisi hänelle matkan tuloksista.

Vain vähän saattoivat he aavistaa, mitä kumpikin tulisi kokemaan ennen kohtaamistaan, tai uneksia kaukaisesta -- mutta miksi rientäisimme tapausten edelle?

Kymmenen minuutin ajan apinamiehen lähdettyä käveli Jane Clayton levottomasti edestakaisin kirjaston silkkimatoilla. Hänen äidinsydäntään kirveli, kun häneltä oli riistetty esikoisensa. Toivo ja pelko vaihtelivat hänen tuskaisessa mielessään.

Vaikka hänen järkensä sanoi, että kaikki kävisi hyvin, jos Tarzan lähtisi yksin salaperäisen muukalaisen kehoituksen mukaisesti, ei jokin sisäinen näkemys päästänyt häntä epäluulosta, että mitä suurimmat vaarat uhkasivat hänen miestänsä ja poikaansa.

Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän oli vakuutettu siitä, että äskeinen puhelinkutsu oli pelkästään sotajuoni, jonka avulla heidät pidettäisiin toimettomina, kunnes poika olisi varmasti piilossa tai viety pois Englannista. Kysymyksessä saattoi myöskin vain olla syötti, jonka avulla Tarzan houkuteltaisiin leppymättömän Rokoffin käsiin.

Kun tämä ajatus tuli hänen mieleensä, pysähtyi hän kävelyssään, silmät kauhusta levällään. Ajatus kävi heti vakaumukseksi. Hän katsahti suureen kelloon, joka tikitti kirjaston nurkassa.

Oli liian myöhäistä ehtiä siihen Doverin junaan, jossa Tarzan aikoi mennä. Mutta oli toinen, myöhempi juna, joka veisi hänet sinne ajoissa, jotta hän ehtisi ennen määrätuntia paikkaan, jonka muukalainen oli ilmoittanut hänen miehelleen.

Kutsuen kamarineitsyensä ja autonajajansa hän antoi nopeasti määräyksensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin kiidätti auto häntä pitkin tungoksen täyttämiä katuja rautatien asemaa kohti.

Neljännestä vailla kymmenen illalla Tarzan astui likaiseen kapakkaan Doverin rantakadulla. Kun hän tuli pahalta haisevaan huoneeseen, kiiruhti muuan olento, kasvot verhossa, hänen ohitseen kadulle.

"Tulkaa, herra!" kuiskasi muukalainen.

Apinamies käännähti ja seurasi toista huonosti valaistuun lehtokujaan, jota tottumuksen vaikutuksesta kunnioitettiin valtakadun nimellä. Kun he olivat ulkona, läksi mies kohti pimeyttä, likemmäksi laituria, missä korkealle pinotut tavarapakat, laatikot ja tynnyrit loivat synkkiä varjoja. Sinne hän pysähtyi.

"Missä on poika?" kysyi Greystoke.

"Pienellä höyrylaivalla, jonka valot voitte nähdä tuolla", vastasi toinen.

Tarzan koetti hämärässä päästä selville toverinsa kasvonpiirteistä, mutta ei voinut sanoa, oliko hän ennen nähnyt miestä. Jos hän olisi arvannut, että hänen oppaansa oli Aleksis Paulvitsh, olisi hän käsittänyt, että miehen sydämessä oli vain petosta ja että vaara väijyi joka askeleella.

"Hän on nyt vartioimatta", jatkoi venäläinen. "Hänen ryöstäjänsä ovat aivan varmoja, ettei asia tule ilmi, ja lukuunottamatta paria laivaväkeen kuuluvaa miestä, joille olen antanut tarpeeksi viinaa, että he pysyvät tuntikausia vaiti, ei _Kincaidilla_ ole ketään. Me voimme mennä laivaan, ottaa lapsen ja palata ilman vähintäkään vaaraa."

Tarzan nyökkäsi.

"No, ryhdytään toimeen sitten", sanoi hän.

Hänen oppaansa vei hänet pienen veneen luo, joka oli kiinnitetty laituriin. Nuo kaksi miestä astuivat siihen, ja Paulvitsh souti nopeasti höyrylaivaa kohti. Musta savu, joka kohosi sen savutorvesta, ei silloin herättänyt Tarzanissa mitään epäilyjä. Kaikki hänen ajatuksensa oli vallannut toivo, että hänellä jonkun hetken perästä olisi taas pikku poikansa sylissään.

Höyrylaivan sivulla he tapasivat köysiportaat, jotka riippuivat heidän kohdallaan, ja he kiipesivät varovasti niitä ylös. Kannelle päästyään he kiiruhtivat laivan peräpuoleen, missä venäläinen osoitti muuatta luukkua.

"Poika on tuolla piilossa", sanoi hän. "Teidän olisi paras itse mennä hakemaan häntä, sillä silloin on vähemmän luultavaa, että hän huutaisi pelosta, kuin jos näkisi olevansa vieraan sylissä. Minä jään tänne vartioimaan."

Tarzan oli niin innoissaan pelastaakseen lapsen, ettei hän vähintäkään ajatellut, kuinka kummallista kaikki oli _Kincaidilla_. Sen kansi oli tyhjänä, vaikka se piti täyttä höyryä, ja piipusta nousevan savupilven nojalla saattoi päättää, että se oli aivan valmis lähtemään matkalle, mutta nämä seikat eivät vaikuttaneet Tarzaniin ollenkaan.

Ajatellen saavansa seuraavassa hetkessä puristaa rakkaan pienokaisensa taas syliinsä riensi apinamies alas pimeään. Hän oli tuskin hellittänyt otteensa luukun reunasta, kun raskas luukku läimähti hänen yläpuolellaan kiinni.

Hän tiesi heti joutuneensa petoksen uhriksi, ja sensijaan että olisi pelastanut poikansa, oli hän itse joutunut vihollistensa käsiin. Vaikka hän nopeasti kääntyi luukulle päin ja koetti nostaa sitä, ei hän kyennyt siihen.

Raapaistuaan tulitikun hän tutki ympäristöään ja huomasi, että suuresta lastihuoneesta oli erotettu pikku osasto, josta ja johon pääsi vain luukusta hänen yläpuolellaan. Ilmeisesti oli huone erikoisesti varustettu vankikopiksi hänelle.

Huoneessa ei ollut mitään kalustoa eikä ketään muuta asukasta. Jos lapsi olisi _Kincaidilla_, oli se piilotettu johonkin muuhun paikkaan.

Apinamies oli yli kaksikymmentä vuotta, lapsesta mieheksi asti, kuljeskellut ja elänyt villissä viidakossaan ilman minkäänlaista ihmisseuraa. Hän oli elämänsä herkimpänä ajanjaksona oppinut ottamaan vastaan ilonsa ja surunsa villien eläinten tavoin.

Tästä syystä hän ei raivonnut eikä noussut kapinaan kohtaloa vastaan, vaan odotti kärsivällisesti, mitä hänelle edelleen tapahtuisi. Samalla hän oli kuitenkin aivan valmis tekemään kaikkensa pelastuakseen vaarasta. Hän tutki vankilansa tarkasti, koetteli jykeviä lankkuseiniä ja mittasi välimatkan yläpuolellaan olevaan luukkuun.

Kun hän oli tässä puuhassa, kuului hänen korviinsa äkkiä koneiden jytinä ja potkurin pyöriminen.

Laiva oli liikkeellä! Minne ja minkälaisiin kohtaloihin se vei hänet?

Ja juuri kun nämä ajatukset vilahtivat hänen mieleensä, kantautui koneitten pauhun yli hänen korviinsa ääni, joka sai hänet jähmettymään kauhusta.

Hänen yläpuolellaan olevalta kannelta kuului selvänä ja kimeänä pelästyneen naisen huuto.

TOINEN LUKU

Autiolle saarelle jätettynä

Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat kadonneet pimeän laiturin varjoihin, oli tiheään huntuun verhoutunut nainen kiiruhtanut pitkin ahdasta lehtokujaa sen kapakan ovelle, josta nuo kaksi miestä olivat juuri lähteneet.

Siinä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen ja astui sitten rohkeasti kurjaan luolaan ikäänkuin tyytyväisenä siitä, että oli vihdoinkin päässyt etsimäänsä paikkaan.

Parikymmentä puolijuopunutta merimiestä ja satamajätkää töllisteli komeapukuista naista, joka oli odottamaton näky heidän keskellään. Hän lähestyi nopeasti huolimattomassa ulkoasussa olevaa tarjoilijatarta, joka tuijotti puolittain kateellisena, puolittain vihaisena onnellisempaa sisartaan.

"Oletteko nähnyt täällä vain noin minuutti sitten pitkän hyvinpuetun miehen", kysyi hän, "joka kohtasi toisen ja meni pois hänen kanssaan?"

Tyttö vastasi myöntäen, mutta ei voinut sanoa, mihin päin he olivat menneet. Muuan merimies, joka tuli kuuntelemaan keskustelua, vakuutti tiedon oikeaksi: vähän ennenkuin hän oli aikonut kapakkaan, oli hän nähnyt sieltä lähtevän kaksi miestä, jotka kulkivat laiturille päin.

"Osoittakaa minulle, minne päin he menivät", huudahti nainen, pistäen miehen kouraan rahan.

Mies vei hänet pois, ja he kävelivät yhdessä nopeasti laiturille ja sitten sitä pitkin, kunnes näkivät vedessä pienen veneen, joka juuri oli katoamassa lähellä olevan höyrylaivan varjoihin.

"Siellä he ovat", kuiskasi mies.

"Kymmenen puntaa, jos hankitte veneen ja soudatte minut tuohon höyrylaivaan", huudahti nainen.

"Nopeasti sitten", vastasi toinen, "sillä meidän täytyy pitää kiirettä, jos aijomme ehtiä _Kincaidille_ ennenkuin se lähtee. Se on ollut lähtövalmiina kolme tuntia ja odottanut vain tuota yhtä matkustajaa. Puhuin erään sen laivamiehen kanssa puoli tuntia sitten."

Puhuessaan ohjasi hän kulun laiturin päähän, jossa hän tiesi toisen veneen olevan kiinnitettynä. Autettuaan naisen siihen hyppäsi hän itse perässä ja työnsi veneen rannasta. He kiitivät pian pitkin veden pintaa.

Höyrylaivan sivulla mies pyysi palkkaansa ja nainen työnsi hänen ojennettuun käteensä kourallisen seteleitä välittämättä edes laskea summan suuruutta. Yksi ainoa silmäys seteleihin sai miehen vakuutetuksi siitä, että hän oli saanut erinomaisen runsaan hyvityksen. Sitten hän auttoi naista köysiportaita ylös ja jäi aluksineen laivan kupeelle odottamaan, tahtoisiko tämä antelias matkustaja ehkä päästä myöhemmin taas maihin.

Mutta pian ilmaisi koneen jyskytys ja teräsköyden ratina vinttureilla, että _Kincaidin_ ankkuria hinattiin ylös, ja hetkeä myöhemmin odottaja kuuli potkurien rupeavan pyörimään, ja pieni höyrylaiva lähti hitaasti hänestä poispäin Kanaalia kohti.

Kääntyessään soutamaan taas rannalle kuuli hän naisen huudon laivan kannelta.

"Tätä minä sanon kirotuksi onneksi", puheli hän itsekseen. "Olisinhan yhtä hyvin voinut saada koko tuon penteleen setelitukon."

Kun Jane Clayton kiipesi _Kincaidin_ kannelle, huomasi hän laivan näköjään tyhjäksi. Missään ei ollut merkkiäkään hänen etsimistään miehistä eikä kenestäkään muusta, joten hän alkoi etsiä miestään ja lastaan, jotka hän toivoi kaikesta huolimatta heti löytävänsä.

Hän kiiruhti nopeasti kajuuttaan, joka oli puoleksi kannen yläpuolella ja puoleksi sen alla. Rientäessään lyhyitä kajuutanportaita alas salonkiin, jonka kummallakin puolella oli laivan päällystön käyttämiä pienempiä huoneita, ei hän huomannut, että eräs ovi suljettiin äkkiä hänen edessään. Hän kulki salongin päästä päähän ja kääntyen sitten takaisin pysähtyi joka ovelle kuuntelemaan ja koetti varovasti jokaista lukkoa.

Kaikki oli hiljaista, aivan hiljaista, ja hän luulotteli rasittuneessa mielikuvituksessaan, että hänen oman pelästyneen sydämensä jyskytys täytti koko laivan äänekkäällä pauhullaan.

Ovet avautuivat yksi toisensa jälkeen hänen kosketuksestaan, mutta kaikki paikat olivat tyhjinä. Hän ei huomannut innokkaassa puuhassaan äkkiä syntynyttä liikettä laivalla, koneitten tärinää ja potkurin jyskytystä. Hän oli tullut viimeiselle ovelle oikealla puolella, ja kun hän työnsi sen auki, tarttui häneen kiinni huoneessa ollut voimakas, tummakasvoinen mies, joka veti hänet nopeasti ummehtuneeseen, pahalta haisevaan hyttiin.

Odottamattoman hyökkäyksen aiheuttamassa äkillisessä säikähdyksessä hän oli päästänyt yhden ainoan läpitunkevan huudon, sitten mies pani pitemmittä mutkitta kätensä hänen suunsa eteen.

"Ei ennenkuin olemme kauempana maasta, ystäväiseni", sanoi mies. "Sitten voitte ulvoa niin paljon kuin jaksatte."

Lady Greystoke kääntyi ja näki ivalliset, parrakkaat kasvot aivan likellä omiaan. Mies otti puristavan kätensä hänen huuliltaan, ja nuori nainen päästi kauhistuneen parahduksen tuntiessaan vangitsijansa ja vetäytyi poispäin miehestä.

"Nikolas Rokoff! Monsieur Thuran!" huudahti hän.

"Nöyrin ihailijanne", vastasi venäläinen kumartaen syvään.

"Entä pikku poikani", jatkoi Jane Clayton välittämättä Rokoffin sanoista -- "missä hän on? Antakaa hänet minulle. Kuinka saatoitte olla niin julma -- koska tekään -- Nikolas Rokoff -- ette voi olla aivan armoa ja sääliä vailla? Sanokaa minulle, missä hän en! Onko hän laivassa? Oi, kuulkaa, jos teillä on sydän rinnassanne, viekää minut poikaseni luo!"

"Jos teette kuten teille sanotaan, ei hänelle tapahdu mitään pahaa", vastasi Rokoff. "Mutta muistakaa, että on oma syynne, että olette täällä. Te tulitte vapaaehtoisesti laivaan ja saatte kärsiä seuraukset." -- Enpä juuri osannut ajatella, -- lisäsi hän itsekseen, -- että minua kohtaisi sellainen onni.

Hän meni sitten kannelle ja lukitsi kajuutan oven jälkeensä, eikä Jane Clayton nähnyt häntä moneen päivään. Asianlaita oli se, että Nikolas Rokoff oli huono merimies; korkea aallokko, johon _Kincaid_ joutui heti matkan alussa, tuotti hänelle pahanlaatuisen meritaudin kohtauksen, pakottaen hänet pysymään vuoteessaan.

Tänä aikana kävi Jane Claytonia katsomassa vain eräs kömpelö ruotsalainen, _Kincaidin_ likainen kokki, joka toi hänelle ruokaa. Kokin nimi oli Sven Andersson, ja hän ylpeili siitä, että hänen sukunimensä kirjoitettiin kahdella s:llä.

Mies oli pitkä ja luiseva, hänellä oli pitkät, keltaiset viikset, sairaalloisen näköiset kasvot ja likaiset kynnet. Vain hänen näkemisensäkin -- likainen peukalo syvällä haaleassa muhennoksessa, joka näytti olevan hänen keittotaitonsa korkein saavutus sen tiheästä esiintymisestä päättäen -- oli kylliksi viemään vangilta ruokahalun.

Kokin pienet siniset, likekkäiset silmät eivät milloinkaan katsoneet suoraan hänen silmiinsä. Miehen koko olemuksessa oli salakavaluutta, joka kuvastui hänen kissaa muistuttavassa kävelemistavassaankin. Synkkää vaikutelmaa lisäsi pitkä kapea veitsi, joka oli aina hänen kupeellaan, ryvettyneen esiliinan likaiseen kannatusnuoraan pistettynä. Näennäisesti se oli vain hänen ammatissaan tarvittava työase, mutta Jane Clayton ei voinut päästä vakaumuksesta, että sitä hyvin vähäisen aiheen sattuessa käytettäisiin toiseen, paljon arveluttavampaan tarkoitukseen.

Kokki oli vankia kohtaan äreä, mutta tämä soi hänelle aina ystävällisen hymyn ja kiittävän sanan, kun sai ruokansa, vaikka useimmiten viskasikin suurimman osan ruoka-astian sisällöstä kajuutan pikkuruisen ikkunaluukun kautta mereen heti kun ovi sulkeutui kokin takana.

Vangitsemista seuraavina tuskan päivinä oli kaksi kysymystä Jane Claytonin mielessä etualalla -- hänen miehensä ja poikansa olopaikka. Hän uskoi täydesti, että pienokainen oli _Kincaidilla_, jos se vielä oli elossa, mutta hän ei voinut sanoa, oliko Tarzanin sallittu elää sen jälkeen kun hänet oli houkuteltu salaperäiseen laivaan.

Lady Greystoke tunsi tietystikin venäläisen sammumattoman vihan Tarzania kohtaan ja tiesi vain yhden syyn, miksi tämä oli viekoiteltu laivaan -- Tarzan raivattaisiin verrattain vähäisenkin vaaran uhatessa tieltä pois kostoksi siitä, että hän oli tehnyt tyhjiksi Rokoffin mielisuunnitelmat ja avustanut venäläisen joutumista ranskalaiseen vankilaan.

Tarzan puolestaan makasi koppinsa pimeydessä tietämättä, että hänen vaimonsa oli vankina kajuutassa melkein hänen päänsä päällä.

Sama ruotsalainen, joka palveli Janea, toi hänellekin ruokaa, mutta vaikka Tarzan oli usean kerran koettanut päästä keskusteluun miehen kanssa, ei hän ollut onnistunut yrityksessään.