Part 8

Myöhään sinä iltapäivänä he leiriytyivät pieneen kosteikkoon, missä sijaitsi erään sheikin _duar_, jonka karja oli ryöstetty ja paimenet surmattu. Arabialaiset tulivat esille vuohentaljateltoistaan, ympäröivät sotilaat ja tekivät monenlaisia kysymyksiä maan kielellä, sillä sotamiehet itsekin olivat alkuasukkaita. Tarzan, joka Abdulin avulla jo oli oppinut solkkaamaan melko paljon arabian kieltä, kyseli eräältä nuoremmista miehistä, joka oli saattanut sheikkiä tämän käydessä kunniatervehdyksellä kapteeni Gerardin luona.

Ei, hän ei ollut nähnyt mitään kuusimiehistä ratsastajajoukkuetta matkalla Djelfasta päin. Lähettyvillä oli hajallaan muita keitaita -- kenties ne olivat matkanneet johonkin niistä. Sitäpaitsi oleskeli ylhäällä vuoristossa rosvoja -- ne ratsastivat usein pienissä ryhmissä pohjoiseen päin Bu Saadaan, jopa Aumaleen ja Buiraan asti. Olivat hyvinkin saattaneet olla rosvoja, jotka johonkin noista kaupungeista tekemältään huvimatkalta palasivat väkensä keskuuteen.

Aikaisin seuraavana aamuna jakoi kapteeni Gerard komennuskuntansa kahtia, jättäen toisen osan luutnantti Gernoisin huostaan ja asettuen itse toisen etunenään. Heidän oli tutkittava vuoret tasangon vastakkaisilla puolilla.

"Ja minkä osaston mukana tahtoo herra Tarzan ratsastaa?" kysyi kapteeni. "Tai ehkä monsieur ei välitä rosvojen metsästämisestä?"

"Oh, minä lähden mielelläni mukaan", riensi Tarzan selittämään. Hän koetti juuri keksiä veruketta Gernoisia seuratakseen. Kauan hänen ei tarvinnut olla ymmällä, ja apu tuli odottamattomalta taholta. Gernois itse puhui.

"Jos kapteeni tahtoisi luopua ilosta saada herra Tarzan tällä kertaa mukaansa, pitäisin minä tosiaan suurena kunniana, että monsieur tänään ratsastaisi minun kanssani", sanoi hän äänellä, josta ei puuttunut sydämellisyyttä. Tarzanista tuntui, että luutnantti oli sydämellisyydessään ehkä mennyt varomattoman pitkällekin, mutta hän riensi lausumaan mielihyvänsä tästä järjestelystä.

Niinpä luutnantti Gernois ja Tarzan ratsastivat pois vieretysten pikku spahi-osaston etunenässä. Gernoisin sydämellisyys oli lyhytaikainen. Tuskin he olivat ratsastaneet kapteeni Gerardin ja hänen miestensä näkyvistä, kun hän jälleen vaipui tavalliseen harvapuheisuuteensa. Mitä edemmäksi he ehtivät, sitä epätasaisemmaksi kävi maa. Se kohosi yhtenään vuoristoa kohti, johon he puolipäivän lähestyessä ratsastivat perätysten kapeaa, syvää, veden uurtamaa rotkoa pitkin. Pienen puron partaalla komensi Gernois miehensä puolipäivälepoon. Täällä he söivät vaatimattoman ateriansa ja täyttivät vesileilinsä. Tunnin levähdyksen jälkeen he ratsastivat eteenpäin joenuoman reunaa pitkin, kunnes saapuivat pieneen laaksoon, josta haaraantui useita kallioisia rotkoja. Täällä he pysähtyivät ja Gernois tähysteli tarkoin ympäröiviä kukkuloita alanteen keskeltä.

"Täällä me hajaannumme", sanoi hän; "muutamia saa ratsastaa kuhunkin noista rotkoista". Ja sitten hän alkoi jakaa sotilaitaan pikku ryhmiin ja antaa määräyksiä niitä komentaville aliupseereille. Sen tehtyään hän kääntyi Tarzanin puoleen. "Monsieur suvainnee jäädä tänne, siihen asti kun palaamme."

Tarzan epäröi, mutta upseeri sieppasi sanat hänen suustansa. "Joku näistä osastoista saattaa joutua otteluun", sanoi hän, "eikä sivullisia siviilihenkilöitä saa olla taistelun aikana häiritsemässä."

"Mutta, paras luutnantti", selitti Tarzan, "minä olen aivan valmis asettumaan teidän tai jonkun kersanttinne tai korpraalinne komennettavaksi ja taistelemaan riveissä heidän ohjeittensa mukaan. Sitä varten minä tulinkin."

"Sepä minua ilahduttaisi", vastasi Gernois irvistäen, mitä ei yrittänytkään salata. Sitten hän lisäsi lyhyesti: "Te olette minun käskyjeni alainen, ja minä käsken teitä jäämään tänne, kunnes palaamme. Päättyköön asia tähän." Ja hän kääntyi ja kannusti ratsunsa juoksemaan toisten edellä. Hetkistä myöhemmin oli Tarzan yksinään aution vuoriröykkiön keskellä.

Aurinko paahtoi kuumasti ja senvuoksi hän etsi suojaa läheisen puun alta. Pantuaan hevosensa siihen liekaan hän istahti maahan polttelemaan. Itsekseen hän kiroili Gernoisia kepposen vuoksi, jonka tämä oli hänelle tehnyt. Pieni halpamainen kosto, ajatteli Tarzan, mutta sitten juolahti äkkiä hänen mieleensä, että mies ei ollut niin hupsu, tyytyäkseen tekemään vastustajalleen näin joutavaa, vähäpätöistä kiusaa. Sen takana täytyi olla jotakin syvällisempää. Näin ajatellen hän nousi ja otti kiväärinsä tupesta. Hän katsoi sen panoksia ja näki, että makasiini oli täynnä. Sitten hän tarkasti revolverinsa. Tämän ensimmäisen varovaisuustoimenpiteen jälkeen hän tarkkasi kukkuloita ja eri rotkojen suita. Hän oli päättänyt, ettei häntä yllätettäisi torkkumassa.

Aurinko laski yhä alemmaksi, mutta ei näkynyt merkkiäkään spahien palaamisesta. Vihdoin peittyi laakso varjoon. Tarzan oli liian ylpeä palatakseen leiriin ennenkuin oli antanut osastolle riittävästi aikaa ehtiä takaisin laaksoon, jonka arveli määrätyn niiden kokoontumispaikaksi. Yön tullen hän tunsi itsensä turvallisemmaksi hyökkäystä vastaan, sillä hän oli pimeän tuttu. Hän tiesi, että kukaan ei voinut lähestyä häntä niin varovaisesti, että olisi voinut pettää hänen tarkkaavaiset ja herkät korvansa. Niiden avuksi tuli silmät, joilla hän näki hyvin yöllä. Ja jos saavuttaisiin häntä kohti tuulen puolelta, niin hänen nenänsä ilmoittaisi hänelle vihollisen tulon jo pitkän matkan päästä. Tuntien siis olonsa jotensakin huolettomaksi hän nukahti, selkä puuta vasten.

Hän oli varmaankin nukkunut jonkun tunnin, sillä kun hänet äkkiä herätti hänen hevosensa säikähtynyt pärskyminen ja temmellys, valaisi kuu kauttaaltaan koko pikku laakson, ja kymmenen askeleen päässä hänestä seisoi hänen ratsunsa kamala peloittaja.

Ylväänä, majesteetillisena, sirosti kaareutuva häntä ojennettuna ja vavahdellen, kaksi tulisilmää tuijottaen saaliiseen, seisoi siinä Numa _el adrea_, musta leijona. Pieni ilonväristys kutkutti Tarzanin hermoja. Hänestä tuntui kuin olisi kohdannut vanhan ystävän vuosikausien eron jälkeen. Hetkisen hän istui jäykkänä katsellen erämaiden kuninkaan mahtavuutta. Mutta nyt kyyristyi Numa hyppäykseen. Hyvin hitaasti kohotti Tarzan pyssyn olkapäätään vasten. Hän ei ollut ikinä ennen surmannut isoa eläintä pyssyllä, -- tähän asti hän oli luottanut keihääseensä, myrkytettyihin nuoliin, köyteen, puukkoon ja paljaihin käsiinsä. Vaistomaisesti hän toivoi, että hänellä olisi ollut nuolensa ja veitsensä, -- niillä varustettuna hän olisi tuntenut itsensä varmemmaksi.

Numa lepäsi nyt aivan litteänä maassa, kohottaen vain päätänsä. Tarzan olisi mieluummin ampunut hiukan sivulta, sillä hän tiesi, mitä kamalaa tuhoa leijona saattoi tehdä, jos se eli vain pari minuuttia tai minuutinkin jälkeen haavoittumisensa. Hevonen seisoi kauhusta vavisten Tarzanin takana. Apinamies astahti varovaisesti sivullepäin, -- Numa seurasi häntä vain silmillään. Sitten hän astui toisen askeleen ja kolmannenkin. Numa ei ollut liikahtanut. Nyt hän saattoi tähdätä silmän ja korvan väliin.

Hänen sormensa painoi liipasinta, ja hänen laukaistessaan hyppäsi Numa. Samalla hetkellä teki säikähtynyt hevonen vimmatun pakoyrityksen -- liekaköysi katkesi ja ratsu laukkasi jokirotkoa pitkin erämaata kohti.

Mikään tavallinen mies ei olisi välttänyt noita hirveitä käpäliä, kun Numa hyökkäsi niin lyhyen matkan päästä, mutta Tarzan ei ollut mikään tavallinen mies. Hänen aikaisemmasta lapsuudestaan asti olivat hänen elämänsä villit vaiheet pakostakin harjaannuttaneet hänen lihaksensa toimimaan ajatuksen nopeudella. Niin nopea kuin _el adrea_ olikin, apinamies oli vielä nopeampi, ja niinpä iso peto mäjähti puuta vasten, jonka juurella oli toivonut kohtaavansa pehmeätä ihmislihaa, kun taas Tarzan muutaman askeleen päästä oikealta upotti toisen luodin sen ruhoon, ja se usutti sen kynsien ja karjuen häntä kohti.

Kaksi kertaa vielä ampui Tarzan nopeasti perätysten, ja sitten _el adrea_ virui hiljaa eikä enää karjahdellut.

Tässä ei enää ollut herra Jean Tarzan, vaan Apinain Tarzan, joka laski villin jalkansa villin saaliinsa ruumiille ja sitten, nostaen kasvonsa täysikuuta kohti, korotti mahtavan äänensä rotunsa kaameaksi ja peloittavaksi huudoksi -- otuksen kaataneen urosapinan huudoksi. Ja villien vuorten villejä olentoja vapisutti tämä uusi peloittava ääni, pysähdyttäen ne saaliinajostaan. Alhaalla erämaassa taas aavikon lapset saapuivat vuohennahkateltoistaan ja tähystivät vuorille päin, peläten jonkun uuden ja kamalan vitsauksen tulleen heidän laumojansa hävittämään.

Runsaan puolen kilometrin päähän laaksosta, jossa Tarzan seisoi, pysähtyi äänen kuullessaan parikymmentä valkoviittaista hahmoa, joilla oli pitkät, häijynnäköiset pyssyt. He katsoivat kysyvästi toisiinsa. Mutta kun ääni ei toistunut, ryhtyivät he jälleen hiljaa hiipien jatkamaan matkaansa laaksoon.

Tarzan oli nyt varma, että Gernoisilla ei ollut aikomustakaan palata häntä noutamaan, mutta hän ei voinut käsittää, mikä syy oli kannustanut upseerin jättämään hänet yksin ja kuitenkin sallimaan hänen vapaasti palata leiriin. Hevosensa menetettyään hän päätti, että oli järjetöntä kauemmin viipyä vuoristossa, ja lähti siis astumaan erämaata kohti.

Tuskin oli hän ehtinyt joenuomaan, kun ensimmäinen valkoviitta ilmestyi laaksoon vastakkaiselta puolelta. Hetkisen tarkastivat he suojaavien kivien takaa pikku syvännettä, mutta kun olivat havainneet sen tyhjäksi, riensivät he sen yli. Puun alta hiukan sivultapäin he keksivät leijonan raadon. Hillityin huudahduksin he kerääntyivät sen ympärille. Tovin kuluttua he kiitivät joenuoman rotkoa alaspäin, jota pitkin Tarzan astui vähän matkaa heidän edellään. He liikkuivat varovaisesti ja hiljaa, käyttäen hyväkseen mitä suojaa sattui, niinkuin tekevät ihmistä väijyilevät ihmiset.

KYMMENES LUKU

Varjojen laakson läpi

Kun Tarzan käveli karua joenuurtoa pitkin Afrikan hohtavan kuun alla, tunsi hän voimakkaana viidakon kutsun. Yksinäisyys ja kesytön vapaus täytti hänen sydämensä elämällä ja kimmoisuudella. Hän oli jälleen Apinain Tarzan, jonka kaikki vaistot olivat valveilla mahdollisen yllätyksen varalta, jonkun viidakkovihollisen puolelta, mutta joka silti asteli kevein mielin ja pää pystyssä, ylpeän tietoisena voimastaan.

Vuorten öiset äänet olivat uusia hänelle, ja kuitenkin ne hivelivät hänen korviaan kuin puolittain unohdetun lemmen vieno sävel. Monet hän vaistomaisesti tunsi -- ah, olipa yksi varsin kodikaskin: Sheetan, leopardin, etäinen yskintä. Mutta loppu-ulahduksessa oli outo nuotti, joka teki hänet epäileväksi. Hän kuulikin pantterin äänen.

Samassa uusi ääni -- pehmeä, salavihkainen tassutus -- tunkeutui esille muiden joukosta. Mitkään muut ihmiskorvat kuin apinamiehen eivät olisi sitä keksineet. Aluksi hän ei sitä tajunnut, mutta vihdoin hän käsitti, että sen saivat aikaan useiden ihmisolentojen paljaat jalat. Ne hiipivät hänen takanaan ja lähestyivät häntä kohti hiljaa. Häntä vaanittiin.

Silmänräpäyksessä hän oivalsi, miksi Gernois oli jättänyt hänet pikku laaksoon. Mutta oli sattunut jokin mutka, -- miehet olivat tulleet liian myöhään. Yhä lähempää kuuluivat askeleet. Tarzan pysähtyi kääntyen heitä kohti, kivääri valmiina kädessä. Nyt hän näki pikaisen vilahduksen valkoisesta burnusista. Hän huusi ääneen ranskankielellä, kysyen mitä he hänestä tahtoivat. Vastauksena oli leimahdus pitkästä pyssystä, ja laukauksen pamahtaessa Apinain Tarzan syöksähti eteenpäin, kaatuen kasveilleen.

Arabialaiset eivät hyökänneet heti esille; päinvastoin he odottivat varmistuakseen siitä, että uhri ei noussut. Sitten he tulivat nopeasti piilostaan ja kumartuivat hänen ylitseen. Selvisi pian, että hän ei ollut kuollut. Eräs miehistä painoi pyssynpiippunsa Tarzanin takaraivoon lopettaakseen hänet, mutta toinen viittasi hänet sivulle. "Jos me viemme hänet elävänä, on palkkio suurempi", selitti hän.

Sitten he sitoivat hänen kätensä ja jalkansa ja nostaen hänet ylös sälyttivät hänet neljän miehen hartioille. Matka erämaata kohti jatkui. Vuoristosta ulos päästyään he kääntyivät etelään ja tulivat aamun valjetessa paikalle, missä hevoset seisoivat kahden joukkoon kuuluvan miehen huostassa.

Täältä heidän kulkunsa oli nopeampaa. Tarzan, joka oli tullut tajuihinsa, sidottiin ylimääräisen hevosen selkään, joka nähtävästi oli sitä varten tuotu. Hänen haavansa oli vain vähäinen naarmu, joka oli uurtanut lihaa ohimolta. Verenvuoto oli tyrehtynyt, mutta hänen kasvonsa ja pukunsa olivat tahmean hurmeen tahraamat. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan senjälkeen kun oli joutunut näiden arabialaisten käsiin, eivätkä he olleet muulla tavoin häntä puhutelleet kuin joillakuilla lyhyillä käskyillä silloin kun saavuttiin hevosten luo.

Kuuden tunnin ajan he ratsastivat polttavaa erämaata pitkin, välttäen keitaita, joiden lähettyviltä heidän tiensä kulki. Keskipäivän tienoilla he saapuivat parikymmentä telttaa käsittävään duariin. Täällä he pysähtyivät, ja yhden arabialaisen päästellessä _alfa_-ruohosta tehtyjä köysiä, joilla hän oli sidottu juhtaansa, ympäröi hänet parvi miehiä, naisia ja lapsia. Monet niistä, varsinkin naiset, näkyivät nauttivan vangin herjaamisesta, ja jotkut olivat menneet niinkin pitkälle, että viskelivät häntä kivillä ja löivät kepeillä, mutta silloin saapui paikalle vanha sheikki ja häristi heidät pois.

"Ali-ben-Ahmed kertoi minulle", sanoi hän, "että tämä mies oli yksinään vuoristossa ja tappoi el adrean. Mitä se muukalainen, joka pani meidät häntä väijymään, tarkoittanee, en tiedä, ja mitä hän tälle miehelle tehnee, kun hänet hänelle jätämme, siitä en välitä; mutta vanki on uljas mies, ja niin kauan kuin hän on meidän hallussamme, on häntä kohdeltava sille kuuluvalla kunnioituksella, joka yksinään ja yöllä ajaa _isopäistä ruhtinasta_ ja tappaa hänet."

Tarzan oli kuullut, missä määrin arabialaiset kunnioittivat leijonan surmaajaa, eikä hän pahoitellut, että sattuma oli noin suosiollisena tullut hänen avukseen pelastamaan hänet heimon halpamaisesta kidutuksesta. Vähän sen jälkeen hänet vietiin vuohennahkatelttaan leirin yläosaan. Siellä hänelle annettiin ruokaa ja sitten hänet jätettiin sidottuna sinne lepäämään kotitekoisen maton kappaleelle.

Hän näki vartijan istumassa heikon vankilan ovella, mutta kun hän yritti murtaa vahvoja siteitänsä, havaitsi hän, että kaikki ylimääräinen varovaisuus hänen vangitsijainsa taholta oli aivan tarpeetonta. Eivät edes hänen jättiläislihaksensa voineet katkoa noita monisäikeisiä köysiä.

Juuri ennen pimeäntuloa lähestyi useita miehiä telttaa, jossa hän virui, ja he astuivat sisälle. Kaikki olivat arabialaisessa puvussa, mutta piankin muuan joukosta astui Tarzanin luo, ja kun hän antoi kasvojensa alapuolta verhonneen vaatteen poimujen valahtaa sivulle, näki apinamies Nikolas Rokoffin häijyt kasvot. Miehen partaisilla huulilla oli pahanilkinen hymy.

"Ah, monsieur Tarzan", sanoi hän, "tämäpä vasta hauskaa! Mutta miksi ette nouse tervehtimään vierastanne?" Sitten hän raa'asti kiroten karjaisi: "Ylös siitä, koira!" ja vetäen jalkansa taaksepäin potkaisi Tarzania saappaallaan rajusti kylkeen. "Tästä saat vielä, ja tästä ja tästä", jatkoi hän potkiessaan Tarzania kasvoihin ja kylkeen. "Kerran jokaisesta solvauksestasi minua kohtaan."

Apinamies ei vastannut -- hän ei viitsinyt edes katsahtaa venäläiseen senjälkeen kun oli hänet tuntenut. Vihdoin sheikki, joka oli otsa rypyssä seisonut tämän halpamaisen hyökkäyksen mykkänä katselijana, tuli väliin.

"Seis!" käski hän. "Tapa hänet, jos tahdot, mutta minä en salli uljasta miestä noin häpeällisesti rääkättävän silmieni edessä. Melkeinpä tekisi mieleni päästää hänet vapaaksi, nähdäkseni, kuinka kauan sinä sitten häntä potkisit."

Tämä uhkaus teki nopeasti lopun Rokoffin raakuudesta, sillä hän ei suinkaan tahtonut nähdä Tarzania kahleistaan päästettynä, niin kauan kuin oli noiden mahtavain käsivarsien ulottuvilla.

"Hyvä on", vastasi hän arabialaiselle; "minä surmaan hänet hetimiten".

"Ei minun duarini piirissä", vastasi sheikki. "Kun hän lähtee täältä, lähtee hän elävänä. Mitä teet hänelle erämaassa, ei liikuta minua, mutta en tahdo ranskalaisen verta heimoni viaksi vieraan riidan vuoksi, -- tänne lähetettäisiin sotaväkeä, surmattaisiin monta kansastani, poltettaisiin telttamme ja ajettaisiin karjamme pois."

"Kuten sanotte", murahti Rokoff. "Minä vien hänet erämaahan duarin alapuolelle ja lopetan hänet siellä."

"Sinä viet hänet päivän ratsastusmatkan päähän minun maastani", sanoi sheikki lujasti, "ja jotkut meikäläisistä saattavat teitä, nähdäkseen että tottelet minua. Muutoin saattaa erämaahan kellistyä kaksi ranskalaista."

Rokoff kohautti olkapäitänsä. "Sitten minun täytyy odottaa huomiseen, -- on jo pimeä."

"Kuten tahdot", sanoi sheikki, "mutta tuntia jälkeen aamusarastuksen täytyy sinun olla lähtenyt kylästäni. Minä en juuri pidä uskottomista, enkä pelkurista laisinkaan."

Rokoff olisi vastannut jotakin, mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän tajusi, että vanhus ei olisi kaivannut suurta veruketta käydäkseen häneen käsiksi. Yhdessä he läksivät teltasta. Ovella Rokoff ei voinut vastustaa kiusausta kääntyä ja vielä hyvästiksi härnäillä Tarzania.

"Nukkukaa hyvin, monsieur", sanoi hän, "älkääkä unohtako rukoilla hartaasti, sillä kun te huomenna kuolette, tapahtuu se niin tuskallisesti, että sadatuksiltanne ette kykene rukoilemaan".

Kukaan ei ollut välittänyt tuoda Tarzanille ruokaa eikä vettä sitten puolipäivän, ja siksi hän kärsi kovaa janoa. Hän mietiskeli, maksaisiko vaivan pyytää vartijalta vettä, mutta pari kolme kertaa anottuaan, saamatta vastausta, hän päätti, että se oli hyödytöntä.

Etäältä vuoristosta hän kuuli leijonan karjuntaa. Kuinka paljoa turvallisempaa olikaan, tuumi hän, petoeläinten tyyssijoilla kuin ihmisten asumuksilla! Viidakkoelämässään ei häntä ollut koskaan armottomammin vainottu kuin mitä oli muutaman kuukauden kuluessa kokenut sivistyneiden ihmisten keskuudessa. Eikä hän ollut koskaan ollut lähempänä kuolemaa.

Taas karjaisi leijona. Se kuului vähän lähempää. Tarzan tunsi vanhan, villin, vaistomaisen halun vastata rotunsa huudolla. Rotunsako? Hän oli melkein unohtanut olevansa mies eikä apina. Hän tempoi kytkeitään. Ah, jospa hän vain voisi saada ne vahvojen hampaittensa ulottuville! Hän tunsi hurjan hulluuden aallon pyyhkäisevän ylitseen, kun hänen vapautumisponnistuksensa eivät menestyneet.

Numa karjui nyt melkein lakkaamatta. Oli selvää, että peto oli tulossa alas erämaahan metsästämään. Karjunta oli nälkäisen leijonan. Tarzan kadehti häntä, koska hän oli vapaa. Tuota eläintä ei kukaan sitoisi köysillä eikä teurastaisi kuin lammasta. Se sapetti apinamiestä. Kuolema ei häntä peloittanut, -- ei, vaan tappio nöyryytti kuoleman edellä, kun hänellä ei ollut edes tilaisuutta taistella henkensä edestä.

Puoliyö oli juuri lähestymässä, ajatteli Tarzan. Hänellä oli muutamia tunteja elettävänä. Ehkä hänen vielä onnistuisi temmata Rokoff mukaansa tuolle pitkälle matkalle. Hän saattoi kuulla erämaan villin kuninkaan äänen jo aivan läheltä. Mahdollisesti tuli se etsimään ateriakseen jotakuta duarin karsinoihin suljetuista eläimistä.

Pitkän aikaa vallitsi hiljaisuus. Sitten eroitti Tarzanin harjaantunut korva hiljaa hiipivän olennon lähestymisen. Se tuli vuoria lähimmän teltan taholta -- takaapäin. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän odotti tarkkaavaisesti kuunnellen sen ohimenoa. Hetken aikaa vallitsi ulkona hiljaisuus, niin kaamea hiljaisuus, että Tarzania ihmetytti, kun ei kuullut eläimen hengitystä, vaikka hän oli varma, että se oli kyyristyneenä hänen telttansa takaseinustalle.

Nyt! Se liikkuu jälleen. Hiipii lähemmäksi. Tarzan kääntää päätänsä ääntä kohti. Teltassa on kovin pimeä. Verkalleen kohoaa sen takakaistale maasta pään ja olkapäiden nostamana, ja hahmo näyttää puolihämärässä aivan mustalta. Taempaa kajastaa hämärästi erämaa, jota tähdet heikosti valaisevat.

Synkeä hymy väreilee Tarzanin huulilla. Rokoff tulee ainakin puijatuksi. Kuinka sitä miestä kiukuttaneekaan! Ja Tarzania odottaa armollisempi kuolema kuin hän venäläisen käsissä olisi kokenut.

Nyt teltan takaosa putoaa paikoilleen ja on jälleen pimeä. Mikä tahansa se lieneekin, se on nyt teltassa hänen kanssaan. Hän kuulee sen hiipivän lähemmäksi, -- nyt se on hänen vieressään. Hän sulkee silmänsä ja odottaa mahtavaa käpälää. Hänen ylöskäännetyille kasvoilleen osuu pimeässä hapuilevan käden vieno kosketus, ja sitten kuiskaa tytönääni tuskin kuuluvasti hänen nimeänsä.

"Niin, minä se olen", kuiskaa hän vastaukseksi. "Mutta ken taivaan nimessä on se, joka minua kutsuu?"

"Sidi Aissan uled-nail", kuului vastaus. Tytön puhuessa Tarzan tunsi hänen käsittelevän hänen siteitänsä. Silloin tällöin kosketti veitsen kylmä teräs hänen ihoansa. Hetkistä myöhemmin hän oli vapaa.

"Tulkaa!" kuiskasi ääni. Nelinryömin hän seurasi tyttöä ulos teltasta samaa tietä kuin tämä oli tullut. Arabiatar ryömi edelleen pitkin maata, kunnes oli saavuttanut pienen pensaikon. Täällä hän pysähtyi, kunnes Tarzan ehti hänen viereensä. Hetkisen katseli apinamies tyttöä ennenkuin puhui.

"En voi käsittää", sanoi hän vihdoin. "Miksi olet täällä? Mistä tiesit minun olevan vankina tuossa teltassa? Kuinka juuri sinä satuit pelastajakseni?"

Neitonen hymyili. "Olen tullut pitkän matkan tänä iltana", sanoi hän, "ja meillä on pitkä matka edessämme ennenkuin olemme vaarattomassa paikassa. Tulkaa; minä kerron teille kaikki kävellessämme."

Yhdessä he nousivat ja läksivät samoilemaan erämaan yli vuoria kohti.

"Minä en ollut ihan varma, että koskaan pääsisin luoksenne", sanoi tyttö vihdoin, "_el adrea_ oli liikkeellä, ja kun olin jättänyt hevoset, niin hän kaiketi vainusi minua ja seurasi,-- olin kauheasti säikähdyksissä".

"Oletpa sinä reipas tyttö!" sanoi Tarzan. "Ja sinä antauduit kaikkeen tuohon vaaraan muukalaisen -- uskottoman tähden?"

Tyttö suoristausi hyvin ylpeästi.

"Minä olen sheikki Kadur ben Sadenin tytär", vastasi hän. "En ansaitsisi olla hänen tyttärensä, jollen panisi henkeäni alttiiksi pelastaakseni miehen, joka pelasti minut silloin kun vielä luuli, että minä olin vain tavallinen uled-nail."

"Kuitenkin", intti Tarzan, "olet hyvin reipas tyttö. Mutta mistä tiesit, että olin tuolla vankina?"

"Ahmed-din-Taleb, joka on minun serkkuni isän puolelta, kävi tapaamassa eräitä tuttaviaan siitä heimosta, joka teidät otti kiinni. Hän oli duarissa silloin, kun teidät tuotiin. Kotiin päästyänsä hän kertoi meille isosta frankista, jonka Ali ben Ahmed vangitsi toiselle frankille, ja että tämä tahtoi hänet tappaa. Kuvauksesta tiesin, että sen täytyi olla te. Isä oli poissa. Minä koetin suostutella muutamia miehiä tulemaan teidät pelastamaan, mutta ne eivät tahtoneet, vaan sanoivat: 'Tappakoot uskottomat toisiansa, jos tahtovat. Se ei kuulu meihin; ja jos menemme sekaantumaan Ali ben Ahmedin suunnitelmiin, niin me vain ärsytämme hänen heimonsa taisteluun oman kansamme kanssa.'

"Kun siis tuli pimeä, niin minä tulin yksin, ratsastin hevosella ja toin toisen teitä varten. Ne ovat sidottuina tänne lähelle. Aamulla olemme isäni duarissa. Hänen pitäisi nyt itse olla kotona, -- tulkoot sitten yrittämään riistää Kadur ben Sadenilta hänen ystävänsä."

Kotvan aikaa he kävelivät äänettöminä.

"Meidän pitäisi olla hevosten lähellä", sanoi tyttö. "Ihme, että minä en niitä täällä näe."

Hetkistä myöhemmin hän pysähtyi hämmästyksestä huudahtaen.

"Ne ovat poissa!" sanoi hän. "Tänne minä ne kytkin."

Tarzan kumartui tutkimaan tannerta. Hän havaitsi, että iso pensas oli juurineen riuhtaistu maasta. Sitten hän huomasi jotakin muuta. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän nousi ja kääntyi tyttöä kohti.

"El adrea on näemmä ollut täällä, vaikka saalis on merkeistä päättäen päässyt pakoon. Hiukan etumatkaa saatuaan hevoset kyllä ovat siltä turvassa aukealla."