Part 7

Tarzanista tuntui kuin ei olisi sulkenut silmiäänkään ennenkuin hänet herätettiin, ja tunnin kuluttua siitä oli seurue matkalla etelään Bu Saadaa kohti. Usean kilometrin pituudelta oli tie hyvää ja matka edistyi nopeasti, mutta äkkiä se muuttui hiekka-aukeaksi, johon hevosten jalat vaipuivat vuohiskarvoja myöten melkein joka askeleella. Paitsi Tarzania, Abdulia ja sheikkiä tyttärineen oli mukana neljä villiä maurilaista sheikin heimosta, jotka olivat saattaneet häntä matkalla Sidi-Aissaan. Näin heillä, seitsenpyssyisellä joukolla, ei juuri ollut syytä pelätä hyökkäystä päivän aikaan; ja jos kaikki sujui hyvin, saapuisivat he Bu Saadaan ennen yön tuloa.

Navakka tuuli verhosi heidät erämaan lentohiekkaan, kunnes Tarzanin huulet olivat paahtuneet ja rakoilla. Se, mitä he saattoivat nähdä ympäröivästä seudusta, ei suinkaan ollut viehättävää -- laaja alue epätasaista maata, joka aaltoili pieninä karuina kumpareina. Vain siellä täällä kasvaa kituutti ryhmä surkastuneita pensaita. Kaukana etelässä kohosivat saharalaisen Atlas-vuorijonon hämärät ääriviivat. Kuinka erilaista, ajatteli Tarzan, -- olikaan täällä kuin hänen poikavuosiensa rennosti rehoittavassa Afrikassa!

Abdul oli aina varuillaan, vilkui taaksepäin aivan yhtä usein kuin eteensä. Jokaisen kukkulan huipulla, jolle he nousivat, hänellä oli tapana pysähdyttää hevosensa ja kääntyä perin huolellisesti tarkkaamaan seutua heidän takanaan. Vihdoin hänen tarkkaavaisuutensa tuli palkituksi. "Katsokaa!" huudahti hän. "Tuolla takanamme on kuusi ratsastajaa."

"Varmaankin viimeiltaiset ystävänne, monsieur", huomautti Kadur ben Saden kuivasti Tarzanille.

"Siitä ei epäilystä", vastasi apinamies. "Olen pahoillani, että seurani tekee matkanne vaaranalaiseksi. Ensi kylässä minä jään vaatimaan noilta herroilta selitystä, sillävälin kun te ratsastatte eteenpäin. Minun ei tarvitse olla tänä iltana Bu Saadassa ja vieläkin vähemmin, koska silloin ette saisi ratsastaa rauhassa."

"Jos te pysähdytte, niin me pysähdymme", sanoi Kadur ben Saden. "Siihen asti, kun pääsette turvaan ystävienne luo tai vihollinen on luopunut takaa-ajosta, me jäämme seuraanne. Siitä asiasta ei ole sen enempää sanottavaa."

Tarzan nyökäytti päätänsä. Hän oli harvasanainen mies, ja kenties Kadur ben Saden oli häneen siitäkin syystä mieltynyt, sillä jos arabialainen jotakin halveksii, niin hän halveksii puheliasta miestä.

Kaiken lopun päivää näki Abdul vilahduksia ratsumiehistä heidän jäljessään. Ne pysyttelivät aina jokseenkin saman matkan päässä. Tilapäisten levähdysten ja pitemmän puolipäiväpysähdyksen aikana ne eivät saapuneet lähemmäksi.

"Ne odottavat pimeän tuloa", sanoi Kadur ben Saden.

Ja pimeä tuli ennenkuin he ehtivät Bu Saadaan. Viimeisellä vilahduksella, jonka Abdul näki noista heitä vainoavista kolkoista valkoviittaisista olennoista, juuri ennenkuin hämärä teki mahdottomaksi heitä eroittaa, oli näyttänyt siltä, että he nopeasti lyhensivät välimatkaa. Hän kuiskasi sen Tarzanille, kun ei tahtonut tehdä tyttöä levottomaksi. Apinamies vetäytyi hänen taakseen.

"Sinä ratsastat edeltä muiden kanssa, Abdul", sanoi Tarzan. "Tämä on minun riitani. Minä odotan lähimmässä sopivassa kohdassa ja tutkin noita miehiä."

"Sitten odottaa Abdul vieressäsi", vastasi nuori arabialainen, jota mitkään uhkaukset tai käskyt eivät saaneet luopumaan päätöksestään.

"Hyvä sitten", vastasi Tarzan. "Tässä on niin sopiva paikka kuin toivoa saattaa. Täällä on kallioita tämän mäen huipulla. Voimme jäädä tänne ja 'esitellä' itsemme noille herrasmiehille, kun he saapuvat."

He pysähdyttivät hevosensa ja astuivat satulasta. Toiset, jotka ratsastivat edeltä, olivat pimeässä jo ehtineet heidän näkyvistään. Etäämpää välkkyivät valot Bu Saadasta. Tarzan otti kiväärinsä sen tupesta ja irroitti revolverin kotelosta. Hän käski Abdulin vetäytyä kallion taakse ja viedä hevoset sinne suojaan, jotta eivät joutuisi vihollisten maalitauluksi, jos nämä ampuisivat. Nuori arabialainen oli noudattavinaan käskyä, mutta sidottuaan molemmat eläimet lujasti matalaan pensaaseen hän hiipi takaisin ja heittäytyi vatsalleen muutaman askeleen päähän Tarzanin taakse.

Apinamies seisoi suorana keskellä tietä ja odotteli. Eikä hänen tarvinnut kauan odottaa. Nelistäväin hevosten kavioiden kapsetta alkoi äkkiä kuulua pimeästä hänen alapuoleltaan, hetkistä myöhemmin hän eroitti liikkuvia vaaleampia täpliä yön tummaa taustaa vasten.

"Seis", huusi hän, "taikka me laukaisemme!"

Valkoiset hahmot pysähtyivät äkkiä, ja seurasi hetkisen hiljaisuus. Sitten kuului neuvottelun supinaa, ja kuin peikot hajaantuivat aavemaiset ratsastajat joka taholle. Äänetön erämaa ympäröi häntä jälleen, mutta se oli kohtalokasta, pahaenteistä hiljaisuutta.

Abdul kohottausi toiselle polvelleen. Tarzan heristi viidakon kouluttamia korviaan, ja pian hän kuuli hevosten astuntaa niiden liikkuessa pehmeästi hiekassa hänestä itään, länteen, pohjoiseen ja etelään. Heidät oli saarrettu. Sitten kuului laukaus siltä suunnalta, johon hän katseli, luoti viuhahti ilmassa hänen päänsä yli, ja hän ampui vihollisen pyssynliekkiä kohti.

Äkkiä tärisytti äänetöntä erämaata nopea pyssyjen pamahtelu joka suunnalta. Abdul ja Tarzan laukaisivat leimahduksia kohti. He eivät vielä voineet nähdä vihollisiansa. Sitten selvisi, että hyökkääjät saartoivat heidän asemaansa, saapuen yhä lähemmäksi, kun alkoivat havaita vastustajain vähälukuisuuden.

Mutta joku tuli liian lähelle, sillä Tarzan oli tottunut käyttämään silmiään viidakkoyön pimeydessä, jota täydellisempää pimentoa ei tällä puolen haudan ole. Kuului tuskan pamahdus, ja ratsastaja putosi satulasta.

"Epäsuhde on tasaantumassa, Abdul", virkkoi Tarzan hiljaa naurahtaen.

Mutta he olivat vieläkin liian vähäväkiset, ja kun viisi jäljellä olevaa ratsumiestä annetusta merkistä hyökätä humahti suoraan kohti, näytti siltä, että ottelu saisi pikaisen lopun. Sekä Tarzan että Abdul juoksivat kallioiden suojaan voidakseen pitää vihollisen edessään. Syntyi tömisevää kavioiden kapsetta, kuului yhteislaukauksia molemmilta puolin, ja arabialaiset vetäytyivät takaisin toistaakseen liikkeensä; mutta nyt oli ainoastaan neljä kahta vastaan.

Muutamaan minuuttiin ei kuulunut mitään ääntä ympäröivästä pimeydestä. Tarzan ei tiennyt, olivatko arabialaiset jo mielestään menettäneet kylliksi ja luopuneet taistelusta vai väijyivätkö loitompana tien varrella, hyökätäkseen heidän kimppuunsa, kun he jatkaisivat matkaansa Bu Saadaa kohti. Mutta kauan hänen ei tarvinnut olla epätietoinen, sillä kaikilta suunnilta kuului nyt uuden hyökkäyksen melske. Tuskin kuitenkin oli ensimmäinen kerta ammuttu, kun kymmenkunta laukausta pamahti arabialaisten takaa. Uuden kiistapuolen hurjat huudot kajahtivat ja tanner tömisi monien hevosten askeleista Bu Saadan tiellä.

Arabialaiset eivät jääneet ottamaan selvää siitä, keitä tulijat olivat. Lähtiessään ampuen yhteislaukauksen, silloin kun hyökkäsivät aseman ohi, jota Tarzan ja Abdul pitivät hallussaan, ne karauttivat tietä pitkin Sidi Aissaan päin. Hetkistä myöhemmin ratsasti Kadur ben Saden miehineen esiin.

Vanha sheikki tunsi sydämensä huojentuneeksi kuullessaan, etteivät Tarzan ja Abdul olleet saaneet naarmuakaan. Eivät edes heidän hevosensa olleet haavoittuneet. Nyt etsittiin Tarzanin luodeista kaatuneet miehet, ja havaitessaan, että molemmat olivat kuolleet, he jättivät ne paikoilleen virumaan.

"Miksi ette sanonut minulle, että aioitte niitä väijyä?" kysyi sheikki loukkaantuneella äänellä. "Olisimme voineet kaataa heidät kaikki, jos kaikki seitsemän olisimme pysähtyneet heitä kohtaamaan."

"Silloin olisi ollut turha pysähtyä ollenkaan", sanoi Tarzan, "sillä jos olisimme vain ratsastaneet eteenpäin Bu Saadaa kohti, olisivat he tuotapikaa yllättäneet meidät ja olisimme kaikin saaneet otella. Juuri estääkseni omaa riitaani tulemasta muiden turmaksi, pysähdyimme Abdul ja minä kysymään, mitä he tahtoivat. Enkähän hennonnut tytärtänne suotta saattaa kuuden miehen ampumatarkkuuden koetauluksi."

Kadur ben Saden kohautti olkapäitään. Hän ei pitänyt siitä, että hänet oli vietelty väistämään taistelua.

Pieni kahakka näin lähellä Bu Saadaa oli saanut aikaan, että komppania sotaväkeä oli lähtenyt sinnepäin. Tarzan seurueineen tapasi heidät juuri kaupungin ulkopuolella. Komentava upseeri pysähdytti heidät tiedustaakseen laukauksien syytä. "Kourallinen rosvoja", vastasi Kadur ben Saden, "hyökkäsi kahden jälkeen jättäytyneen seuralaiseni kimppuun, mutta kun me palasimme, niin he pian hajaantuivat. Niiltä jäi kaksi kuollutta. Minun seurueestani ei kukaan saanut vammaa."

Tämä näkyi riittävän upseerille, ja kirjoitettuaan matkailijain nimet muistiin hän komensi miehensä eteenpäin, tuodakseen kahakkapaikalta kaatuneitten ruumiit, jotta koetettaisiin saada selville, keitä he olivat.

Kahta päivää myöhemmin ratsasti Kadur ben Saden seuralaisineen etelään, Bu Saadan alla sijaitsevan solan kautta kotimatkalleen etäiseen erämaahan. Sheikki oli kehoittanut Tarzania lähtemään hänen ja tyttärensä mukaan ja tyttö oli hartaasti yhtynyt isän pyyntöön. Mutta vaikka Tarzan ei voinut sitä heille selittää, viittoivat hänen velvollisuutensa erikoisen vakavina viime päiväin tapausten jälkeen, joten hän ei saattanut hetkeksikään ajatella toimensa jättämistä. Sensijaan hän lupasi tulla myöhemmin, jos hänelle suinkin oli mahdollista, ja heidän täytyi tyytyä siihen vakuutukseen.

Näinä kahtena päivänä Tarzan oli viettänyt melkein kaiken aikansa Kadur ben Sadenin ja hänen tyttärensä parissa. Hänessä herätti suurta mielenkiintoa tämä jäykkien ja arvokkaiden soturien rotu, ja hän käytti heidän ystävyytensä suomaa tilaisuutta tutustuakseen minkä voi heidän elämäänsä ja tapoihinsa. Tämän tummakulmaisen, ruskeasilmäisen tytön hauskalla opastuksella hän alkoi myöskin oppia heidän kielensä alkeita. Todellakin kaihomielin ajatteli hän heidän lähtöänsä, ja hän pysähdytti hevosensa solan suulle, jonne oli heitä saattanut, ja katseli pienen seurueen jälkeen niin kauan kuin saattoi heistä vilahduksenkin eroittaa.

Täällä oli hänen mielensä mukaista kansaa. Heidän villi, karkea, vaarojen ja vastuksien täyttämä elämänsä vaikutti tuohon puolivilliin mieheen enemmän kuin mikään oli vaikuttanut hänen näkemiensä suurkaupunkien veltostuneen sivistyksen piirissä. Tämä elämä voitti elämän viidakossakin, sillä täällä hänellä olisi ihmisseuraa -- oikeiden ihmisten, joita saattoi kunnioittaa ja pitää arvossa, -- ja kuitenkin hän olisi lähellä rakastamaansa kesytöntä luontoa. Hänen päässään pyöri ajatus, että hän tehtävänsä suoritettuaan ottaisi toimestaan eron ja palasi viettämään lopun ikäänsä Kadur ben Sadenin heimon keskuudessa.

Sitten hän käänsi hevosensa pään ja ratsasti verkalleen takaisin Bu Saadaan.

Bu Saadassa asettui Tarzan "Pikku Saharan" hotelliin, jonka julkisivun puolella sijaitsee tarjoiluhuone, kaksi ruokasalia ja keittiöt. Molempiin ruokasaleihin mennään suoraan tarjoiluhuoneesta ja toinen niistä on varattu linnueen upseereille. Tarjoiluhuoneesta saattaa nähdä kumpaankin ruokasaliin.

Tuohon tarjoiluhuoneeseen Tarzan astui palattuaan Kadur ben Sadenia ja hänen seuruettaan saattamasta. Oli vielä varhainen aamuhetki, sillä sheikki oli päättänyt ratsastaa kauaksi sinä päivänä; ja niinpä Tarzanin palatessa olikin vielä vieraita aamiaisella.

Kun hän sattui vilkaisemaan upseerien ruokasaliin, näki hän jotakin, mikä toi intoa hänen silmiinsä. Siellä istui luutnantti Gernois, ja Tarzanin katsellessa lähestyi valkoviittainen arabialainen, joka kumartuen kuiskasi muutamia sanoja luutnantin korvaan. Sitten hän lähti rakennuksesta toisen oven kautta.

Itsessään tämä ei mitään merkinnyt, mutta kun mies kumartui upseeria puhuttelemaan, oli Tarzan burnusin sattumalta auetessa äkännyt jotakin. Arabialainen kantoi vasempaa käsivarttansa siteessä.

YHDEKSÄS LUKU

"El Adrea"

Samana päivänä kun Kadur ben Saden ratsasti etelään päin, toi pohjoisesta päin saapuva postivaunu Tarzanille D'Amorilta kirjeen, joka oli lähetetty edelleen Sidi-bel-Abbesista. Se avasi vanhan haavan, jonka Tarzan kernaasti olisi unhoittanut. Silti hän ei ollut pahoillaan, että D'Arnot oli kirjoittanut, sillä ainakin yksi hänen puheenaiheistaan herätti apinamiehessä alati mielenkiintoa. Kirje kuului näin:

'_Rakas Jean_.

Senjälkeen kun teille viimeksi kirjoitin, olen ollut Lontoossa asioilla. Viivyin siellä kolme päivää. Heti ensi päivänä tapasin aivan odottamatta erään vanhan tuttavanne -- Henrietta-kadulla. Ette ikänä arvaisi, kenet. En ketään muuta kuin herra Samuel Philanderin. Ja tämä on totta. Kuvittelen näkeväni teidän epäuskoisen ilmeenne. -- Eikä siinä kaikki. Hän pyysi minua seuraamaan mukanaan hotelliinsa, ja siellä minä tapasin toiset: professori Archimedes Q. Porterin, neiti Porterin ja sen suuriruhoisen neekerinaisen, neiti Porterin kamarineidon -- Esmeraldan, muistattehan. Siellä ollessani astui Clayton sisälle. Heidät vihitään pian tai piakkoin, sillä minä aavistelen, että voimme odottaa ilmoitusta minä päivänä tahansa. Claytonin isän kuoleman vuoksi vietetään häät hyvin hiljaisesti, vain lähimpäin sukulaisten saapuvilla ollen.

Ollessani kahdenkesken herra Philanderin kanssa kävi vanhus jokseenkin avomieliseksi. Sanoi neiti Porterin jo kolmesti siirtäneen hääpäivän tuonnemmaksi. Hän uskoi minulle aavistelunsa, että tyttö ei ollut erittäin halukas avioliittoon Claytonin kanssa ollenkaan; mutta tällä kertaa näkyy tuumasta toki tulevan tosi.

Tietysti he kaikki kyselivät teistä, mutta minä kunnioitin toivomuksianne oikean alkuperänne suhteen ja puhuin vain nykyisistä hommistanne.

Neiti Porteria erikoisesti innostutti kaikki mitä minulla oli teistä kerrottavaa, ja hän teki monta kysymystä. Pelkään jokseenkin epäritarillisella riemulla kuvailleeni haluanne ja päätöstänne lopuksi palata syntymäviidakkoonne. Jälkeenpäin sitä kaduin, sillä niiden kauheiden vaarojen ajatteleminen, joihin jälleen mielitte antautua, näkyi tekevän hänet todella levottomaksi. 'Enkä sittenkään tiedä', sanoi hän; 'on monta onnettomampaa kohtaloa kuin se, jonka julma ja kauhea viidakko tarjoo herra Tarzanille. Häntä eivät ainakaan tunnonvaivat kiusaa. Ja päivisin on siellä hiljaisia ja rauhallisia hetkiä ja silmää hiveleviä ihania näköaloja. Teistä tuntunee oudolta, että tällä tavoin puhun minä, joka olen kokenut peloittavan aarniometsän kauhuja; mutta toisinaan toivon, että voisin sinne palata, sillä pakostakin tunnen viettäneeni siellä elämäni onnellisimmat hetket.'

Hänen puhuessaan oli hänen kasvoillaan sanomattoman murheellinen ilme, enkä minä voinut olla aavistamatta, että hän tällä tavoin tahtoi lähettää teille viimeisen hellän sanoman sydämestä, joka vielä kätki teidän muistoanne, vaikka sydämen omistaja kuului toiselle.

Clayton näytti hermostuneelta ja levottomalta, kun keskustelu liikkui teissä. Hänen ilmeensä oli kiusaantunut ja tuskallinen. Mutta hänen lauseensa osoittivat ystävällistä mielenkiintoa teihin. Aavistaneeko hän teitä koskevan totuuden?

Tennington tuli huoneeseen Claytonin mukana. Hehän ovat hyvät ystävät. Hän on lähtemässä yhdelle alituisista risteilyistään sillä huvipurrellaan ja kehoitteli hartaasti koko seuruetta tulemaan mukaan. Yritti viekoitella minuakin. Tällä kertaa hän aikoo purjehtia Afrikan ympäri. Minä sanoin hänelle, että hänen korea lelunsa jonakuna kauniina päivänä upottaisi hänet ja joitakuita hänen ystävistään syvänmeren pohjaan, jollei hän saisi karkoitetuksi aivokopastaan luulottelua, että se on valtameri-alus tai sotalaiva.

Palasin toispäivänä Pariisiin, ja eilen tapasin Couden kreivin ja kreivittären kilpa-ajoissa. He kysyivät teitä. De Coude näkyy todella pitävän teistä. En havainnut hänen kantavan pienintäkään kaunaa. Olga on yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hiukan hillitympi. Kaiketi hänen tuttavuutensa teidän kanssanne opetti hänelle läksyn, josta hänelle on hyötyä lopun elämänsä varrella. Onneksi hänelle, samoinkuin kreivillekin, että se olitte te, eikä joku turmeltunut mies.

Jos olisitte todella kosiskellut Olgan sydäntä, pelkään, että asia olisi käynyt ylen vakavaksi teille kummallekin.

Hän pyysi minua sanomaan teille, että Nikolas oli lähtenyt Ranskasta. Hän maksoi hänelle kaksikymmentätuhatta frangia, jotta hän lähtisi ja pysyisi poissa. Kreivitär on mielissään, että pääsi hänestä ennenkuin hän yritti panna täytäntöön hänelle äskettäin lausumansa uhkauksen, että ensi tilassa surmaisi teidät. Hän sanoi, että hänestä olisi vastenmielistä ajatella teidän tahranneen kätenne hänen veljensä vereen, sillä hän pitää teistä hyvin paljon eikä arkaillut sitä sanoa kreivin kuullen. Hänen mieleensä ei näkynyt hetkeksikään juolahtavan, että kohtaus teidän ja Nikolasin välillä voisi päättyä toisenlaisin tuloksin. Ja siinä oli kreivi hänen kanssaan täysin yhtä mieltä ja lisäsi, että teidän surmaamiseksenne tarvittaisiin kokonainen rykmentti Rokoffeja. Hän kunnioittaa teidän urheuttanne mitä täydellisimmin.

Minut on komennettu takaisin laivaani. Se lähtee kahden päivän päästä Havresta suljetuin määräyksin. Jos osoitatte kirjeenne minulle laivaan, tulevat ne kyllä lopuksi perille. Minä kirjoitan teille niin pian kuin taas saan tilaisuuden. -- Vilpitön ystävänne

_Paul D'Arnot_'

"Pelkään", hymähti Tarzan puoliääneen, "että Olga on viskannut kaksikymmentä tuhatta frangiansa hukkaan".

Hän luki useaan kertaan sen kohdan D'Arnotin kirjeestä, jossa tämä oli kertonut keskustelustaan Jane Porterin kanssa. Se tuotti Tarzanille jokseenkin synkkää onnea, mutta sekin oli parempi kuin kaiken onnen puute.

Seuraavat kolme viikkoa olivat varsin köyhät tapauksista. Useissakin tilaisuuksissa Tarzan näki salaperäisen arabialaisen ja kerran hän taas puhutteli luutnantti Gernoisia; mutta uutterimmallakaan vakoilulla ja kintereillä hiiviskelyllä Tarzan ei saanut selville arabialaisen asuinpaikkaa, niin hartaasti kuin yrittikin.

Gernois, joka ei koskaan ollut sydämellinen, oli pysytellyt Tarzanista tavallista loitommalla Aumalen ravintolassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Hänen sävynsä niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa he olivat joutuneet yhteen, oli ollut selvästi vihamielinen. Voidakseen säilyttää esittämänsä osan todennäköisyyden käytti Tarzan melkoisesti aikaa metsästykseen Bu Saadan läheisyydessä. Hän kuljeskeli kokonaisia päiviä kukkuloilla ollen etsivinään gaselleja, mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän tuli kyllin lähelle noita kauniita pieniä eläimiä voidakseen niitä vahingoittaa, hän salli niiden poikkeuksetta paeta, edes sieppaamatta kivääriä tupesta. Apinamiehestä ei ollut mitään urheilua tappaa viattominta ja turvattominta Jumalan luontokappaleista pelkästä teurastuksen halusta.

Tarzan ei tosiaan koskaan ollut tappanut "huvikseen", eikä tappaminen tuottanut hänelle nautintoa. Hän rakasti rehellisen taistelun riemua -- voitonhuumaa -- ja jännittävän menestyksellistä metsästystä ravinnon hankkimiseksi, jossa hän ponnisti taitonsa ja oveluutensa toisten taitoa ja oveluutta vastaan. Mutta tulla kaupungista hyvin ravittuna tänne kaataakseen lempeäsilmäisen kauniin gasellin -- uh, se oli julmempaa kuin harkittu ja kylmäverinen lähimmäisen murha. Tarzan inhosi sellaista, ja niinpä hän metsästikin yksinään, jotta kukaan ei huomaisi hänen teeskentelyänsä.

Kerran, kaiketi siksi, että ratsasti yksinään, hän oli vähällä menettää henkensä. Hän ratsasti verkalleen pienen rotkon läpi, jolloin pyssy paukahti hänen takaansa ja luoti suhahti hänen korkkikypärinsä läpi. Vaikka hän heti kääntyi ja karautti täyttä nelistä rotkon harjalle, ei hän voinut keksiä mitään jälkeä ihmisolennosta ennenkuin saapui Bu Saadaan.

"Niin", puhui hän yksinään muistellen tapausta, "Olga on tosiaan viskannut kaksikymmentätuhatta frangiansa hukkaan".

Sinä iltana hän oli kapteeni Gerardin vieraana pikku päivällisellä.

"Teitä ei ole suosinut varsin hyvä eräonni?" kysyi upseeri.

"Ei", vastasi Tarzan; "riista näillä tienoin on arkaa, enkä minä erikoisemmin välitäkään linnuista ja antiloopeista. Luulenpa, että siirryn kauemmaksi etelään ja koetan kaataa jonkun algerialaisista leijonistanne."

"Hyvä!" huudahti kapteeni. "Me lähdemme Djelfaa kohti huomenaamulla. Sinne asti ainakin saatte seuraa. Luutnantti Gernois ja minut on määrätty kahdensadan miehen kanssa vartioväeksi seudulle, jossa rosvot tuottavat melkoista häiriötä. Ehkä saamme tilaisuuden ajaa leijonaa yhdessä. Mitä sanotte?"

Tarzan oli hyvin mielissään, eikä hän epäröinyt sitä tunnustaa. Mutta kapteeni olisi kummastunut, jos olisi tietänyt Tarzanin riemun oikean syyn. Gernois istui vastapäätä apinamiestä. Hän ei näkynyt olevan yhtä mielissään kapteeninsa kutsusta.

"Te havaitsette pian, että leijonanajo on kiihoittavampaa kuin gasellien ampuminen", huomautti kapteeni Gerard, "ja vaarallisempaa myös".

"Vaaransa on gasellinampumisellakin", vastasi Tarzan. "Varsinkin kun lähtee yksinään eräretkelle. Sen sain tänään kokea. Huomasin myöskin, että vaikka gaselli on arin eläimissä, se ei ole pahin pelkuri."

Puhuttuaan hän vilkaisi vain ohimennen Gernoisiin, sillä hän ei suonut miehen tietävän, että häntä epäiltiin tai pidettiin silmällä, ajattelipa mitä tahansa. Hänen huomautuksensa vaikutus upseeriin saattoi kuitenkin todistaa tämän osanottoa eräihiin äskeisiin tapahtumiin tai tietoisuutta niistä. Tarzan näki tumman punan hiipivän esille Gernoisin kauluksen alta. Hän tyytyi siihen huomioon ja muutti nopeasti puheenaihetta.

Kun osasto ratsasti Bu Saadasta etelään seuraavana aamuna, oli puolitusinaa arabialaisia sitä saattamassa.

"Ne eivät kuulu komennukseen", selitti Gerard vastaukseksi Tarzanin kysymykseen. "Ne saattavat meitä vain toveruudesta."

Tarzan oli Algeriassa ollessaan kylliksi tutustunut arabialaisten luonteeseen tietääkseen, että se ei ollut syy, sillä arabialainen ei koskaan liioin rakasta muukalaisten seuraa, varsinkaan ranskalaisten sotilasten. Sen vuoksi heräsi hänessä epäluuloa ja hän päätti pitää tarkoin simalla tätä pientä joukkoa, joka seuraili sotilaskolonnaa noin kolmanneskilometrin päässä. Mutta ne eivät saapuneet kyllin lähelle pysähdyttäessäkään, jotta hän olisi voinut niitä oikein tarkastaa.

Hän oli kauan ollut varma siitä, että hänen kintereillään hiiviskeli palkattuja salamurhaajia, eikä hän epäillyt, että Rokoff oli juonen takana. Tahtoiko tämä sillä kostaa sen, että Tarzan aikaisemmin oli useammin kuin kerran tehnyt tyhjiksi venäläisen aikeet ja hänet nöyryyttänyt, vai oliko siihen syynä hänen toimintansa Gernoisin jutussa, sitä hän ei voinut päättää. Jos jälkimäinen olettamus oli oikea, ja se näytti luultavalta, koska hän oli havainnut Gernoisin häntä vaarallista vihollista vastaan, sillä Algerian erämaissa, joihin he nyt olivat matkalla, sattuisi monta tilaisuutta raivata tieltään epäilty vihollinen hiljaa ja kenenkään epäluuloa herättämättä.

Leiriydyttyään kahdeksi päiväksi Djelfaan ratsasti kolonna lounasta kohti, josta oli saapunut sanoma, että rosvot hätyyttelivät heimoja, joiden duarit sijaitsivat vuorten juurella.

Pieni arabialaisjoukko, joka oli heitä saatellut Bu Saadasta, oli äkkiä hävinnyt samana yönä kun käsky oli tullut valmistautua aamulla lähtemään Djelfasta. Tarzan kyseli siltä ja tältä miehistön joukosta, mutta kukaan ei voinut hänelle sanoa, miksi maurit olivat heidät jättäneet tai mihin suuntaan olivat kääntyneet. Hänestä näytti asia epäilyttävältä, varsinkin kun oli huomannut Gernoisin keskustelevan erään kanssa puoli tuntia senjälkeen kun kapteeni Gerard oli antanut määräyksensä uudesta liikkeestä. Ainoastaan Gernois ja Tarzan tunsivat matkasuunnitelman. Sotamiehet tiesivät vain, että heidän oli valmistauduttava purkamaan leirinsä seuraavana aamuna. Tarzan aprikoi, olisiko Gernois ilmoittanut arabialaisille matkan suunnan.