Tarzanin paluu: Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

Part 3

Chapter 32,956 wordsPublic domain

Kolmannen kerroksen käytävän perällä oli ovi hiukan raollaan, ja siitä Tarzan taas kuuli saman huudon, joka oli viekoitellut hänet kadulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli hämärästi valaistun huoneen keskellä. Öljylamppu paloi korkealla, vanhanaikaisella uuninreunustalla, luoden himmeät säteensä kymmenkuntaan vastenmielisen hahmoon. Kaikki olivat miehiä paitsi yksi. Tämä oli noin kolmikymmenvuotias nainen. Hänen alhaisten intohimojen ja hurjistelun merkitsemät kasvonsa olivat ehkä kerran olleet kauniit. Hän seisoi pidellen toisella kädellään kurkkuansa ja kyyröttäen takaseinää vasten.

"Auttakaa, hyvä herra!" huusi hän matalalla äänellä, kun Tarzan astui huoneeseen. "Ne aikoivat minut tappaa."

Kun Tarzan kääntyi saapuvilla oleviin miehiin, näki hän ammattirikollisten luihut, häijyt kasvot. Hän ihmetteli, että miehet eivät olleet yrittäneet paeta. Liikahdus hänen takanaan sai hänet kääntymään. Hänen silmänsä näkivät kaksi ilmiötä, ja toinen niistä kummastutti häntä melkoisesti. Huoneesta hiipi salavihkaa mies, ja vaikka Tarzan näki hänet vain välähdykseltä, tunsi hän Rokoffin.

Mutta toinen seikka kiinnitti välittömämmin hänen huomionsa. Iso miehenretkale hiipi varpaillaan häntä kohti takaapäin, paksu lyijypäinen keppi kädessä, ja kun tämä mies tovereineen näki, että hänet oli keksitty, hyökättiin Tarzanin kimppuun joka taholta yhtaikaa. Muutamat miehistä paljastivat veitsen. Toiset sieppasivat tuoleja, sillä välin kun lyijypäisellä kepillä varustettu kohotti sen korkealle ilmaan voimakkaaseen sivallukseen, joka olisi murskannut Tarzanin pääkallon, jos se olisi siihen osunut.

Mutta ne aivot, se ketteryys ja ne lihakset, joilla hän oli kamppaillut Terkozin ja Numan mahtavaa voimaa ja julmaa viekkautta vastaan villin viidakkonsa syvyydessä, eivät olleet niin helposti masennettavissa kuin nämä Pariisin apashit luulivat.

Valiten peloittavimman vastustajansa, lyijysauvaa kohottavan miehen, Tarzan ryntäsi suoraan häntä kohti, väistäen putoavan aseen ja antaen miehelle niin kauhean nyrkiniskun leukaan, että tämä horjahti ja kaatui.

Sitten hän kääntyi muita kohti. Tämä oli oivaa urheilua. Hän riemuitsi taistelun huumasta ja värisi verenhimosta. Ikäänkuin vähäisimmästäkin kolauksesta särkyvä hauras raakku varisi hänestä sivistyksen ohut silaus, ja kymmenen tukevaa roistoa huomasi olevansa suljettuna samaan pieneen karsinaan hurjan villipedon kanssa, jonka teräslihaksiin verrattuina heidän vähäiset voimansa olivat aivan turhat.

Ulkopuolella käytävän päässä seisoi Rokoff odottaen, kuinka asia päättyisi. Hän tahtoi varmistua siitä, että Tarzan oli mukiloitu kuoliaaksi ennenkuin hän lähti, mutta hänen suunnitelmiinsa ei kuulunut olla murhatyön aikana saapuvilla huoneessa.

Nainen seisoi vielä samassa paikassa käin Tarzanin sisälle astuessa, mutta kuluneiden muutaman minuutin aikana olivat hänen kasvonsa useankin kerran vaihtaneet ilmettä. Hätääntymisen ilme, joka niillä oli, kun Tarzan hänet ensiksi näki, oli muuttunut oveluutta osoittavaksi, kun tämä kääntyi vastaamaan takaapäin tulevaan hyökkäykseen; mutta sitä muutosta ei Tarzan ollut huomannut.

Sitten seurasivat toisiaan kummastuksen ja kauhun ilmeet. Ja oliko se ihme? Sillä tuo moitteeton herrasmies, jonka hän huudoillaan oli houkutellut kuoleman ansaan, oli äkkiä muuttunut koston demooniksi. Pehmeiden lihasten ja heikosti vastustelevan keikarin asemasta hän näki edessään raivostuneen Herkuleksen.

"_Mon Dieu_", huudahti nainen, "se on peto!" Sillä apinamies oli iskenyt vahvat valkoiset hampaansa yhden vastustajan kurkkuun ja taisteli niinkuin oli tottunut taistelemaan Kerchakin heimon isojen urosapinain kanssa.

Hän oli yhtaikaa kymmenessä paikassa, hyppien huoneessa tänne ja tuonne joustavan mutkikkain loikkauksin, jotka toivat naisen mieleen hänen eläintieteellisessä puutarhassa näkemänsä pantterin. Nyt napsahti ranneluu hänen rautaisessa puristuksessaan, nyt väännähti olkavarsi sijoiltaan, kun hän työnsi uhrin käsivarren taaksepäin ja ylöspäin.

Tuskan ulvahduksin miehet pakenivat eteiseen mikäli pääsivät; mutta ennenkuin ensimmäinen horjuen, verta vuotaen ja ruhjottuna oli poistunut huoneesta, oli Rokoffille selvinnyt, että Tarzan ei olisi se, joka tänä yönä makaisi kuolleena talossa, ja niin oli venäläinen rientänyt läheiseen kapakkaan soittamaan poliisille, että muuan mies teki murhia Rue Maulen varrella sijaitsevan talon n:o 27 kolmannessa kerroksessa.

Kun poliisit saapuivat, tapasivat he kolme miestä voihkimassa lattialla, säikähtyneen naisen vuoteelle heittäytyneenä kasvot käsien peitossa ja hyvin puetun herrasmiehen seisomassa huoneen keskellä odottaen lisäjoukkoja, joiden tuloa hän luuli portaita ylös kiirehtivien poliisimiesten askelten ilmoittavan. Mutta viime huomiossaan he erehtyivät: noiden lähekkäin puristettujen luomien lävitse katseli heitä villipeto teräsharmailla silmillä. Veren lemu oli karkoittanut Tarzanista viimeisenkin sivistyksen merkin, ja nyt hän seisoi uhmaavana ja valmiina vastarintaan kuin koirien saartama leijona, odottaen seuraavaa avointa liikettä ja kyyristyen hyökkäämään liikehtijän kimppuun.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi yksi poliiseista.

Tarzan selitti lyhyesti, mutta kun hän kääntyi naisen puoleen saadakseen vahvistusta sanoilleen, nolostui hän tämän vastauksesta.

"Se valehtelee!" huusi naikkonen kimeästi poliiseille. "Hän tuli huoneeseeni ollessani yksin, eikä suinkaan hyvissä aikeissa. Kun työnsin hänet pois, olisi hän tappanut minut, jollei huutoni olisi herättänyt näiden herrasmiesten huomiota, jotka siihen aikaan kulkivat ohitse. Hän on paholainen, hyvät herrat, hän on paljain käsin ja hampailla yksinään melkein surmannut kymmenen miestä."

Niin tyrmistyi Tarzan naisen kiittämättömyydestä, että hetkiseksi aivan mykistyi. Poliisit eivät olleet oikein taipuvaisia uskomaan, sillä he olivat ennenkin olleet tekemisissä tämän saman naisen ja hänen herttaisten herratuttavainsa kanssa. Mutta hehän olivat poliiseja eivätkä tuomareita, ja siksi he päättivät pidättää kaikki läsnäolijat ja jättää niiden tehtäväksi, joille se kuului, eroittaa viattomat rikollisista.

Mutta he havaitsivat, että toista oli tälle nuorelle hyvin puetulle herrasmiehelle sanoa, että hänet pidätetään, mutta aivan toista panna se täytäntöön.

"En ole syypää mihinkään rikokseen", sanoi hän tyynesti. "Olen vain yrittänyt puolustautua. En tiedä, miksi nainen kertoi teille sillä tavoin. Hän ei voi kantaa minulle mitään kaunaa, sillä minä en ole koskaan nähnyt häntä ennenkuin nyt tullessani hänen huutojensa takia tähän huoneeseen."

"No, tulkaa pois", sanoi yksi konstaapeleista, "onhan tuomareita, jotka kuuntelevat kaikkea tuota". Ja hän lähestyi laskeakseen kätensä Tarzanin olalle. Hetkistä myöhemmin hän makasi mykkyrässä huoneen nurkassa, ja kun hänen toverinsa sitten hyökkäsivät apinamiehen kimppuun, saivat he kokea mitä apashit vastikään olivat kokeneet. Niin nopeasti ja kovakouraisesti hän käsitteli heitä, että heillä ei ollut aikaa edes vetää revolvereitansa esille.

Lyhyen ottelun aikana Tarzan oli huomannut avoimen ikkunan, sen takana puunrangon tai sähkölennätinpylvään, -- hän ei eroittanut, kumpi se oli. Kun viimeinen konstaapeli nujertui, onnistui yhden hänen tovereistaan vetää esille revolverinsa ja makuupaikaltaan lattialta tähdätä Tarzaniin. Luoti lensi harhaan, ja ennenkuin mies ehti laukaista uudestaan, oli Tarzan pyyhkäissyt lampun uuninreunukselta ja tehnyt huoneen pimeäksi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät jonkun notkean hahmon hyppäävän avonaisen ikkunan laudalle ja loikkaavan pantterin lailla katukäytävän viereiseen pylvääseen. Kun poliisit kerääntyivät kadulle, ei ollut enää ketään näkyvissä.

He eivät kohdelleet naista ja miehiä, jotka eivät olleet päässeet livistämään, järin suopeasti, heitä poliisiasemalle viedessään. Lainvartijat olivat kovin mukiloituja ja nöyryytettyjä. Heitä kiukutti se ajatus, että oli pakko selostaa, kuinka yksi ainoa aseeton mies oli siroitellut lattian heitä täyteen ja sitten pujahtanut heidän käsistään niin helposti kuin ei heitä olisi ollutkaan.

Kadulle jäänyt konstaapeli vannoi, ettei kukaan ollut hypännyt ikkunasta eikä lähtenyt rakennuksesta sillä välin kun toiset olivat käyneet sisällä. Hänen toverinsa luulivat hänen valehdelleen, mutta eivät voineet sitä todistaa.

Riippuessaan pylväässä ikkunan ulkopuolella oli Tarzan viidakkovaistoaan seuraten vilkaissut ensin alas nähdäkseen, oliko siellä vihollisia, ennenkuin uskaltausi maahan. Siinä hän menetteli viisaasti, sillä juuri hänen alapuolellaan seisoi poliisimies. Yläpuolellaan Tarzan ei nähnyt ketään, minkävuoksi hän alastulemisen asemesta kiipesikin ylös.

Pylvään huippu oli rakennuksen katon kohdalla, joten tarvittiin vain silmänräpäyksen ponnistus lihaksilta, jotka vuosikausia olivat heilautelleet häntä hänen kotoisissa aarniometsissään puunlatvasta toiseen, ja niin hän loikkasi pienen välimatkan yli pylväältä katolle. Hän siirtyi katolta katolle ja sai paljon kiipeillä, kunnes eräällä poikkikadulla keksi toisen pylvään, jota pitkin laskeutui maahan.

Hän juoksi nopeasti pari korttelinmittaa ja poikkesi sitten pieneen yökahvilaan, jonka pesuhuoneessa poisti katoilla kiipeilemisen jättämät merkit käsistään ja vaatteistaan. Kun hän muutamaa minuuttia myöhemmin tuli ulos, alkoi hän verkalleen astuskella asuntoansa kohti.

Jokseenkin lähellä sitä hän tuli kirkkaasti valaistulle bulevardille, jonka yli hänen oli mentävä. Seisoessaan säteilevän kaarilampun alla antaakseen erään auton mennä ohitse hän kuuli suloisen naisäänen mainitsevan nimeänsä. Vilkaisten sitä kohti hän kohtasi Olga de Couden hymyilevät silmät. Tämä istui eteenpäin nojautuneena auton takaistuimella. Tarzan vastasi syvällä kumarruksella hänen tervehdykseensä. Kun hän jälleen suoristausi, oli auto kauniine matkustajineen jo tiessään.

"Rokoff ja Couden kreivitär samana iltana", hymähti hän. "Pariisi ei sittenkään ole varsin laaja."

NELJÄS LUKU

Kreivitär selittää

"Pariisinne on vaarallisempi kuin minun villit viidakkoni", lopetti Tarzan kerrottuaan seikkailuistaan ystävälleen aamulla sen illan jälkeen, jolloin oli kohdannut roistot ja poliisit Rue Maulella. "Miksi ne viekoittelivat minut sinne? Oliko niiden nälkä?"

D'Arnot teeskenteli kauhun pöyristystä, mutta naurahti tälle omituiselle vihjaukselle.

"On kai vaikeata kohota viidakkotason yläpuolelle ja keskustella sivistyneiden tapojen mukaisesti, ystäväni?" virkkoi hän ärsytellen.

"Sivistyneiden, totisesti", vastasi Tarzan pilkallisesti. "Viidakkotasolla ei suosita julmuushurjailua. Siellä surmaamme ravinnoksi ja itsepuolustukseksi, siepataksemme itsellemme puolison tai suojellaksemme pienokaisiamme. Kaikki näet tapahtuu jonkin suuren luonnonlain käskystä. Mutta täällä! Uh, sivistyneet ihmiset ovat petoja raaempia. Ne tappavat huvikseen tai, vielä pahempaa, käyttävät täkynään jaloa tunnetta, ihmisen veljeysvaistoa, viekoitellakseen uhrinsa perikatoon. Lähimmäiseni avunhuutoihin vastatakseni minä riensin huoneeseen, jossa murhamiehet minua väijyivät.

"En käsittänyt, en voinut pitkään aikaan jälkeenpäinkään käsittää kenenkään naisen voivan vaipua niin syvälle turmelukseen kuin täytyi olla vaipunut avunpyynnön varjolla houkutellakseen pelastajaksi rientävän surman suuhun. Mutta niin kai oli laita, -- Rokoffin läsnäolo ja naisen käytös, kun hän kertomukseni kieltäen tahtoi luovuttaa minut poliisin käsiin, eivät siedä muuta selitystä hänen menettelylleen. Rokoff varmaan tiesi minun usein kulkevan Rue Maulea pitkin. Hän väijyi minua, hän oli laatinut koko suunnitelmansa pienintä yksityiskohtaa myöten, sanellut naisellekin hänen tarinansa siltä varalta, että sattuisi solmu lankaan, kuten todella tapahtuikin. Kaikki on minulle täysin selvää."

"No", virkkoi D'Arnot, "tämä seikkailu on muun muassa varmentanut teille sen, mitä minä en ole voinut saada teitä uskomaan -- että Rue Maulea on pimeän tultua viisainta välttää".

"Päinvastoin", vastasi Tarzan hymyillen. "Olen nyt tullut siihen uskoon, että Rue Maule on se Pariisin katu, jota maksaa vaivan kulkea. Tästedes en koskaan laiminlyö tilaisuutta kävellä sitä pitkin, sillä se tuotti minulle ensimmäisen todellisen huvin mitä minulla Afrikasta lähdettyäni on ollut."

"Käyntiänne uudistamattakin se voi tuottaa teille sitä lajia enemmän kuin mielenne tekee", sanoi D'Arnot. "Muistakaa, että te ette vielä ole selviytynyt poliiseista. Tunnen Pariisin poliisit kyllin hyvin, vakuuttaakseni teille, että ne eivät unohda teitä yhtä pian kuin te heidät. Ennemmin tai myöhemmin ne kaappaavat teidät, hyvä Tarzan, ja sitten ne sulkevat metsien villin miehen lukkojen taakse. Miltä se teistä maistuu?"

"Ne eivät koskaan telkee Apinain Tarzania rautapuomien taakse", vastasi toinen synkästi.

Hänen näin sanoessaan kuulosti miehen äänessä jotakin, mikä sai D'Arnotin terävästi vilkaisemaan ystäväänsä. Se, mitä noissa yhteenpuristetuissa leukapielissä ja kylmissä harmaissa silmissä näkyi, sai nuoren ranskalaisen säikähtymään tätä suurta lasta, joka ei voinut tunnustaa mitään korkeampaa lakia kuin oman mahtavan jännevoimansa ja urhoollisuutensa. Hän käsitti, että jotakin oli tehtävä Tarzanin sovittamiseksi poliisien kanssa, ennenkuin uusi kohtaus voisi sattua.

"Teillä on paljon opittavaa, Tarzan", sanoi hän vakavasti. "Ihmisten lakeja on kunnioitettava, miellyttäköön se teitä tai ei. Teille itsellenne ja ystävillenne saattaa vain koitua ikävyyksiä, jos yhä uhmaatte poliiseja. Minä voin sen heille teidän puolestanne yhden kerran selittää, ja sen teen vielä tänä päivänä, mutta senjälkeen teidän on toteltava lakia. Jos sen edustajat sanovat 'tulkaa!' niin teidän on tultava; jos he sanovat 'menkää', niin teidän on mentävä. Nyt lähdemme poliisikamariin hyvän ystäväni luo ja järjestämme tämän Rue Maulen jutun. Mennään!"

Yhdessä he astuivat poliisivirkailijan toimistohuoneeseen puolta tuntia myöhemmin. Hän oli hyvin sydämellinen. Hän muisti Tarzanin siitä vierailusta, jolla nämä molemmat olivat käyneet sormenjälkiä koskevassa asiassa useita kuukausia sitten.

Kun D'Arnot oli lopettanut selostuksensa edellisenä iltana sattuneista tapahtumista, värähti karu hymy poliisiupseerin huulilla. Hän kosketti kätensä ulottuvilla olevaa nappia ja odottaessaan sihteerinsä saapumista kutsuun etsi pöydällään olevien paperien joukosta ja otti niistä vihdoin yhden.

"Tässä, Joubon", sanoi hän kirjurin astuessa sisään. "Kutsukaa nämä konstaapelit -- käskekää heidät heti luokseni", ja hän ojensi paperin miehelle. Sitten hän kääntyi Tarzanin puoleen.

"Olette tehnyt kovin raskaan rikkomuksen, monsieur", virkkoi hän pikemminkin suopeasti, "ja ilman tämän hyvän ystävänne esittämää selitystä olisin taipuvainen tuomitsemaan teitä ankarasti. Sensijaan aion tehdä jotakin melkein ennenkuulumatonta. Olen kutsuttanut konstaapelit, joita viime yönä pitelitte pahoin. He saavat kuulla luutnantti D'Arnotin kertomuksen, ja sitten minä jätän heidän päätettäväkseen, onko teitä vastaan nostettava kanne vai ei.

"Teillä on paljon opittavaa sivistyneissä tavoissa. Siihen, mikä teistä näyttää kummalliselta ja tarpeettomalta, tulee teidän alistua, kunnes kykenette arvostelemaan vaikutteita. Konstaapelit, joiden kimppuun hyökkäsitte, olivat vain täyttämässä velvollisuuttansa. Heillä ei ollut asiassa määräämisvaltaa. Joka päivä he panevat henkensä alttiiksi suojellessaan muiden henkeä ja omaisuutta. Saman he tekisivät teidän puolestanne. He ovat urheita miehiä ja harmittelevat kovin, että yksi ainoa aseeton mies sai heistä voiton ja peittosi heitä.

"Helpottakaa heitä unohtamaan se, mitä teitte. Jollen pahoin erehdy, olette itse hyvin rohkea mies, ja rohkeat miehet ovat tunnetut jalomielisyydestään."

Keskustelun keskeytti neljän konstaapelin saapuminen. Kun he huomasivat Tarzanin, kuvastivat heidän kasvonsa suurta kummastusta.

"Hyvät pojat", sanoi virkailija, "tässä on herrasmies, jonka tapasitte talossa Rue Maulen varrella eilen illalla. Hän on vapaaehtoisesti tullut antamaan itsensä ilmi. Toivon teidän kuuntelevan tarkasti luutnantti D'Arnotia, joka kertoo teille osan monsieurin elämäntarinasta. Se selittänee hänen käyttäytymisensä teitä kohtaan viime yönä. Aloittakaa, luutnantti!"

D'Arnot puhui poliiseille puoli tuntia. Hän kertoi heille jotakin Tarzanin kesyttömästä viidakkoelämästä. Hän selitti heille, kuinka villi kasvatus oli opettanut hänet taistelemaan itsepuolustukseksi kuin metsän peto. Miehet tajusivat, että hän oli heitä vastaan hyökätessään toiminut pikemmin vaistomaisesti kuin harkinnasta. Hän ei ollut ymmärtänyt heidän tarkoitustaan. Hänestä he eivät olleet paljoa eronneet niistä erilaisista olioista, joihin hän oli tottunut kotiviidakossaan, missä oikeastaan kaikki olivat hänen vihollisiaan.

"Teidän ylpeyttänne on loukattu", päätti D'Arnot puheensa. "Enimmin kiukuttaa teitä se, että tämä mies sai teistä voiton. Mutta teillä ei ole syytä olla häpeissänne. Ette arastelisi tunnustaa tappiotanne, jos olisitte olleet suljettuina pieneen huoneeseen afrikalaisen leijonan tai viidakkojen ison gorillan kanssa. Ja kuitenkin rynnistelitte lihaksia vastaan, jotka tuon tuostakin ovat koetelleet jäntevyyttään ja aina voitokkaasti mustain maanosan hirviöiden kanssa. Ei ole mitään häpeällisistä joutua alakynteen Apinain Tarzanin yli-inhimillisen voiman puristuksessa."

Ja miesten seisoessa ja katsellessa ensin Tarzania ja sitten päällikköänsä, teki apinamies lisäksi sen ainoan tempun, joka vielä puuttui, haihduttaakseen lopunkin kaunan poliisien mielestä. Käsi ojennettuna hän astui heitä kohti.

"Valitan erehdystäni", virkkoi hän koruttomasti. "Olkaamme ystäviä!"

Ja niin päättyi koko asia, paitsi että Tarzan tuli yleiseksi puheenaiheeksi poliisiasemalla ja kartutti ystäviensä lukua ainakin neljällä urhoollisella miehellä.

Heidän palattuaan D'Arnotin asuntoon odotti luutnanttia kirje englantilaiselta ystävältä William Cecil Claytonilta, loordi Greystokelta. Nuo kaksi olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa siitä asti kun heidän ystävyytensä alkoi onnettomalla retkellä Jane Porteria etsittäessä, jonka urosapina Terkoz oli ryöstänyt.

"Heidät vihitään Lontoossa noin kahden kuukauden päästä", virkkoi D'Arnot luettuaan kirjeen. Tarzanille ei tarvinnut sanoa, keitä noilla sanoilla tarkoitettiin. Hän ei vastannut mitään, mutta oli lopun päivää hyvin hiljainen ja miettiväinen.

Sinä iltana he kävivät oopperassa. Tarzanin mielessä liikkui vielä synkkiä ajatuksia. Hän kiinnitti vähän tai ei mitään huomiota siihen, mitä näyttämöllä tapahtui. Sensijaan hän oli näkevinään vain ihanan ameriikkalaisen tytön ja kuulevinaan vain surullisen, suloisen äänen tunnustavan, että hänen lempeensä vastattiin. Ja tytön oli mentävä naimisiin toisen kanssa!

Tarzan ravisti itseään vapautuakseen tungettelevista ajatuksistaan ja samalla tunsi silmäparin katselevan itseänsä. Kasvatuksensa kehittämän vaiston opastamana hän vilkaisi suoraan noihin silmiin ja huomasi niiden välkkyvän Couden kreivittären, Olgan, hymyilevistä kasvoista. Kun Tarzan vastasi hänen kumarrukseensa, tunsi hän varmasti, että naisen ilmeessä oli kutsua, melkeinpä vetoamista.

Seuraavalla väliajalla oli Tarzan kreivittären vieressä tämän aitiossa.

"Olen hartaasti toivonut tapaavani teidät", puhui kreivitär. "Minua on kiusannut varsin paljon se ajatus, että palvelusten jälkeen, joita teitte sekä puolisolleni että minulle, teille ei koskaan ole esitetty riittävää selitystä siihen, mikä teistä varmaan näytti kiittämättömyydeltä meidän puoleltamme, kun emme ryhtyneet tarpeellisiin toimenpiteisiin ehkäistäksemme niitä kahta miestä uudistamasta hyökkäyksiään meitä vastaan."

"Teette minulle vääryyttä", vastasi Tarzan. "Olen ajatellut teitä vain mitä suurimmalla mielihyvällä. Teidän ei tarvitse tuntea mitään selitysvelvollisuutta minua kohtaan. Ovatko he teitä vielä ahdistelleet?"

"He eivät koskaan lakkaa", vastasi rouva surumielisesti. "Minusta tuntuu, että minun täytyy jollekulle kertoa, enkä luule kenenkään ansaitsevan sitä luottamusta paremmin kuin te. Sallikaahan minun siis selittää. Siitä voi olla teille hyötyä, sillä minä tunnen Nikolas Rokoffin kyllin hyvin ollakseni varma, että te ette ole nähnyt häntä viimeistä kertaa. Siitä, mitä teille kerron, voi teille olla apua vastustaessanne jotakin kostonsuunnitelmaa, jota hän hautonee. Täällä en voi kertoa, mutta huomenna kello viideltä olen kotonani herra Tarzanin tavattavissa."

"Huomiseen kello viiteen tuntuu aika iäisyydeltä", virkkoi Tarzan sanoessaan hänelle hyvää yötä.

Eräästä teatterisalin nurkasta näkivät Rokoff ja Paulvitsh Tarzanin kreivitär Couden aitiossa, ja molemmat hymyilivät.

Puoli viideltä seuraavana iltapäivänä soitti mustanpuhuva, parrakas mies kelloa palvelusväen ovella kreivi Couden palatsissa. Avaamaan tullut palvelija kohotti tuntevasti kulmakarvojaan nähdessään ulkona seisovan miehen. Heidän välillään sukeutui hiljainen keskustelu.

Aluksi palvelija kieltäytyi jostakin partaniekan tekemästä ehdotuksesta, mutta hetkistä myöhemmin sujahti vieraan kädestä jotakin palvelijan käteen. Silloin kääntyi jälkimäinen ja opasti toisen kiertoteitse pieneen uutimilla varustettuun komeroon sen huoneen sivulle, jossa kreivittären oli tapana iltapäivisin tarjoilla teetä.

Puolta tuntia myöhemmin päästettiin Tarzan siihen huoneeseen, ja heti astui kreivitär sisälle hymyillen ja ojennetuin käsin.

"Olen hyvin iloinen tulostanne", sanoi hän.

"Mikään ei olisi voinut minua estää", vastasi toinen.

Muutaman minuutin he juttelivat oopperasta ja muista asioista, jotka siihen aikaan kiinnittivät Pariisin huomiota, ja ilosta uudistaa tuttavuutensa, joka oli alkanut niin omituisissa olosuhteissa. Ja tästä he johtuivat siihen asiaan, joka kummankin mielessä oli ensi sijalla.

"Varmaankin olette kummastellen miettinyt", sanoi kreivitär vihdoin, "mitä tarkoitusta Rokoffin vainoamisella saattanee olla. Asia on hyvin yksinkertainen. Kreiville on uskottu monta sotaministeriön kaikkein tärkeintä salaisuutta. Hänellä on usein hallussaan papereita, joiden kaappaamisesta vieraat vallat maksaisivat omaisuuden -- valtiosalaisuuksia, joita hankkiakseen niiden kätyrit olisivat valmiit murhaan ja pahempaankin.

"Juuri tällä hetkellä on hänen hallussaan sellainen salaisuus, että jokainen venäläinen, joka sen voisi hallitukselleen ilmaista, tulisi mainehikkaaksi ja rikkaaksi mieheksi. Rokoff ja Paulvitsh ovat venäläisiä vakoojia. He eivät kavahtaisi mitään tekoa nuo asiakirjat hankkiakseen. Tuon kohtauksen höyrylaivalla -- tarkoitan selkkausta korttipelissä -- he olivat järjestäneet kiristääkseen puolisoltani haluamansa tiedot.

"Jos hänet olisi todistettu pelipetturiksi, olisi hänen uransa ollut tärvelty. Hänen olisi täytynyt jättää sota-asiain osasto. Yhteiskunta olisi alkanut häntä hylkiä. He aikoivat heiluttaa tätä nuijaa hänen päänsä päällä, -- hintana heidän haluamistaan papereista olisi ollut tunnustus heidän puoleltaan, että kreivi oli vain yksiin tuumiin liittyneiden vihollisten uhri, jotka tahtoivat tahrata hänen nimensä.

"Te teitte sen aikeen tyhjäksi. Sitten he sommittelivat juonen, jolla minun maineeni olisi pantu kavalluksen hinnaksi kreivin maineen asemesta. Astuttuaan hyttiini selitti Paulvitsh sen minulle. Jos minä olisin hankkinut heille tiedot, lupasi hän vaitioloa; muussa tapauksessa Rokoff, joka seisoi ulkopuolella, olisi mennyt ilmoittamaan rahastonhoitajalle, että minä pidin lukitun oveni takana miestä, joka ei ollut puolisoni. Hän juttelisi siitä jokaiselle, jonka laivalla tapaisi, ja maihin noustuamme hän kertoisi koko tarinan sanomalehtimiehille.

"Eikö se ollut liian kauheaa? Mutta minä satuin tietämään herra Paulvitshista jotakin, mikä olisi hänet Venäjällä vienyt hirsipuuhun, jos Pietarin poliisi olisi siitä saanut vihiä. Minä uhmasin häntä haastaen häntä toteuttamaan suunnitelmansa, ja sitten kumarruin häntä kohti ja kuiskasin nimen hänen korvaansa. Noin" -- ja kreivitär napsautti sormillaan -- "karkasi hän sitten kurkkuuni kuin hullu. Hän olisi tappanut minut, jollette te olisi tullut väliin."

"Roistot!" jupisi Tarzan.