Part 20

Mutta Apinain Tarzan ei perääntynyt. Sensijaan hän heilahdutti jättiläiskämmentään mahtavien lihaksiensa koko voimalla ja sivaltaen nuorta urosta pitkin päätä paiskasi hänet lentämään koivet harallaan kentän yli. Apina nousi ja hyökkäsi uudestaan häntä vastaan samassa tuokiossa, ja tällä kertaa he iskivät toisiinsa repivin kynsin ja raatelevin hampain -- tai ainakin oli se ollut nuoren uroksen aikomus. Mutta tuskin he olivat kaatuneet maahan möristen ja puuskuen, kun apinamiehen sormet tapasivat vastustajansa kurkun.

Sitten nuori uros lakkasi ponnistelemasta ja oli ihan hiljaa. Tarzan päästi otteensa ja nousi -- hän ei tahtonut surmata, vaan ainoastaan opettaa nuorelle apinalle ja mahdollisille katselijoille, että Apinain Tarzan oli vieläkin mestari.

Läksyllä oli tarkoitettu tulos -- nuoret apinat pysyttelivät poissa hänen tieltään, kuten nuorten apinain pitääkin väistää parempiansa, eivätkä vanhat urokset yrittäneet riistää hänen etuoikeuksiaan. Muutaman päivän olivat pienokaisiaan imettävät emoapinat epäluuloisia häntä kohtaan, ja kun hän uskaltausi liian lähelle niitä, hyökkäsivät ne häntä kohti kidat avoinna ja kamalasti karjuen. Silloin Tarzan pujahti varovaisesti loitommalle, sillä sekin oli tapana apinoiden keskuudessa vain hullut urokset hyökkäävät äidin kimppuun. Mutta vähän ajan päästä ne tottuivat häneen.

Hän metsästi niiden kanssa niinkuin entisinä aikoina, ja kun ne huomasivat, että hän heitä itseänsä älykkäämpänä opasti aina parhaille ruokapaikoille ja että hän ovelasti heitetyllä köydellään pyydysti herkullista riistaa, jollaista he harvoin tai eivät koskaan olleet maistaneet, alkoivat he jälleen katsella häntä niinkuin olivat katselleet ennenvanhaan, sittenkun hän oli tullut heidän kuninkaakseen. Ja niin tapahtui, että he, ennenkuin lähtivät amfiteatterista vaelluksilleen, olivat jälleen valinneet hänet päällikökseen.

Apinamies oli aivan tyytyväinen uuteen osaansa. Hän ei ollut onnellinen -- sitä hän ei enää koskaan voisi olla, mutta hän oli ainakin mahdollisimman kaukana kaikesta, mikä voisi muistuttaa hänen entisestä kurjuudestansa. Kauan sitten hän oli luopunut kaikesta aikomuksesta palata sivistyneeseen maailmaan, ja nyt hän oli päättänyt enää olla menemättä mustien wazirilaisystäviensäkään luo. Hän oli ikiajoiksi kieltäytynyt ihmisen olotilasta. Apinana hän oli elämänuransa aloittanut ja apinana hän kuolisi.

Hän ei kuitenkaan voinut karkoittaa muististaan, että se nainen, jota hän rakasti, oli vain päivämatkan päässä hänen heimonsa liikkumisalueelta, eikä myöskään ahdistavaa pelkoa, että tämä saattoi olla alituisessa vaarassa. Että tyttö oli huonossa turvassa, sen hän oli nähnyt sinä lyhyenä hetkenä, kun oli katsellut Claytonin kykenemättömyyttä. Mitä enemmän Tarzan sitä ajatteli, sitä enemmän hänen omatuntonsa pisteli häntä.

Vihdoin hän alkoi inhota itseänsä senvuoksi, että salli oman itsekkään surunsa ja kateutensa olla Jane Porterin ja turvallisuuden välillä. Mikäli päivät kuluivat, sikäli kiusasi tämä ajatus yhä enemmän hänen mieltänsä, ja hän oli jo päättämäisillään palata rannikolle asettuakseen Jane Porterin ja Claytonin vartijaksi, kun hänen korviinsa tuli uutinen, joka muutti kaikki hänen suunnitelmansa ja sai hänet hullun tavoin ryntäämään itää kohti, turmiosta ja kuolemasta vähääkään välittämättä.

Ennenkuin Tarzan oli palannut heimonsa luo, oli eräs nuori koiras, kykenemättä hankkimaan aviokumppania oman kansansa keskuudesta, tavan mukaan samoillut villin viidakon läpi, kuin entiset vaeltavat ritarit, hankkiakseen itselleen kauniin kainaloisen jostakin naapuriyhteiskunnasta.

Hän oli juuri palannut morsiamineen ja kertoi nopeasti seikkailuistaan, ennenkuin ne unohtaisi. Muun muassa sanoi nähneensä ison lauman kummallisen näköisiä apinoita.

"Ne olivat kaikki karvakasvoisia uroksia, paitsi yksi", selitti hän, "ja se oli naaras, tätä muukalaistakin vaaleampi väriltään", ja hän napautti hiljaa peukalollaan Tarzania.

Apinamies kävi silmänräpäyksessä kovin tarkkaavaiseksi. Hän teki kysymyksiä niin nopeasti kuin nuo hidasälyiset ihmisen irvikuvat voivat niihin vastata.

"Olivatko kaikki koirakset lyhyitä ja käyräsäärisiä?"

"Olivat."

"Oliko niillä lanteittensa ympärillä Numan ja Sheetan taljoja ja aseina kepit ja veitset?"

"Oli."

"Ja oliko niillä paljon keltaisia renkaita käsivarsissaan ja säärissään?"

"Kyllä."

"Oliko naaras -- oliko se pieni ja hento ja hyvin valkoinen?"

"Oli."

"Näkyikö hän kuuluvan heimoon vai oliko hän vanki?"

"Ne laahasivat sitä eteenpäin -- joskus käsivarresta, joskus pitkästä karvasta, joka kasvoi hänen päässään, ja aina ne sitä potkivat ja pieksivät. Niitä oli aika hupaista katsella."

"Hyvä Jumala!" mutisi Tarzan. "Missä ne olivat silloin, kun ne näit, ja mitä tietä ne kulkivat?" jatkoi apinamies.

"Ne olivat toisen veden varrella tuolla takana", ja apina näytti etelään päin. "Kun ne menivät ohitseni, vaelsivat ne aamua kohti, ylöspäin pitkin veden syrjää."

"Milloin se tapahtui?" kysyi Tarzan.

"Puoli kuuta sitten."

Enempää kysymättä hyppäsi apinamies puihin ja kiiti kuin ruumiistansa erkaantunut henki itäänpäin, Oparin ammoin unohdettua kaupunkia kohti...

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tarzan jälleen Oparissa

Kun Clayton palasi suojaan ja huomasi Jane Porterin olevan poissa, oli hän nääntyä pelosta ja surusta. Hän tapasi herra Thuranin aivan järjissään, sillä kuume oli jättänyt hänet ihmeellisen nopeasti, mikä on yksi sen omituisuuksia. Heikko ja uupunut venäläinen lepäsi vielä ruohovuoteella heidän majassaan. Kun Clayton kysyi häneltä tyttöä, näkyi hän kummastelevan, että Jane ei ollut saapuvilla.

"En ole kuullut mitään tavallisuudesta poikkeavaa", sanoi hän. "Mutta minähän olen suuren osan ajasta ollut tajutonna."

Jos mies ei olisi ollut niin ilmeisesti heikko, olisi Clayton epäillyt hänellä olevan kaameita tietoja tytön olinpaikasta; mutta hän näki hyvin, että Thuranilta puuttui riittävää tarmoa omin avuin edes laskeutuakseen suojasta maahan. Hän ei nykyisessä ruumiillisessa tilassaan olisi voinut tyttöä vahingoittaa eikä kiivetä karkeita tikkaita pitkin takaisin suojaan.

Hämärään asti etsi englantilainen läheisestä viidakosta kadonneen jälkiä tai merkkiä hänen ryöstäjästään. Mutta vaikka noiden viidenkymmenen hirveän miehen jäljet, tottumattomia metsänkävijöitä kun olivat, olisivat olleet yhtä selvät tyhmimmällekin viidakon asukkaille kuin suurkaupungin katu englantilaiselle, astui hän niiden yli yhä uudelleen parikymmentä kertaa huomaamatta pienintäkään viittausta, että niin monta miestä oli niitä kulkenut vain jokunen tunti sitten.

Etsiessään Clayton huuteli yhä tytön nimeä, mutta ainoana tuloksena oli, että hän herätti Numan, leijonan, huomion. Onneksi hän näki kyllin ajoissa varjoisen hahmon hiipien pujottelevan häntä kohti ehtiäkseen kiivetä puun oksille, ennenkuin peto oli tarpeeksi lähellä häntä tavoittaakseen. Tämä seikka lopetti hänen etsintänsä siksi päivää, koska leijona asteli edestakaisin hänen alapuolellaan pimeän tuloon asti.

Senkään jälkeen, kun peto oli poistunut, ei Clayton tohtinut laskeutua pimentoon, joka oli hänen alapuolellaan, ja niin hän vietti peloittavan ja kamalan yön puussa. Seuraavana aamuna hän palasi rannalle luopuen viimeisestäkin toivostaan, että voisi auttaa Jane Porteria.

Seuraavan viikon aikana monsieur Thuranin voimat palasivat nopeasti hänen levätessään suojassa, sillä välin kun Clayton pyydysti ruokaa kummallekin. Nämä miehet eivät koskaan haastelleet, ellei se ollut välttämätöntä. Clayton asui nyt Jane Porterille varatussa osassa suojaa ja näki venäläisen vain viedessään hänelle ravintoa tai vettä tai suorittaessaan muut ystävälliset palvelukset, joita tavallinen ihmisyys vaati.

Kun Thuran jälleen kykeni kapuamaan alas ja lähtemään ruuan etsintään, joutui Clayton kuumeen kouriin. Päiväkausia hän heittelehti houreissaan ja kärsi, mutta kertaakaan ei venäläinen tullut hänen luokseen. Mitään ravintoa ei englantilainen olisi voinutkaan nauttia, mutta jano vaivasi ja kidutti häntä kauheasti. Yhä uudestaan palaavain hourailukohtausten väliajoilla hän kykeni heikkoudessaankin kerran päivässä hoipertelemaan läheiselle purolle täyttämään pienen läkkikannun, joka oli ollut pelastusvenheen harvalukuisten esineiden joukossa.

Thuran tarkkasi häntä tällöin häijyn riemun ilme kasvoillaan -- näkyi tosiaan nauttivan sen miehen kärsimyksistä, joka oikeutetusta halveksimisestaan huolimatta oli hoivaillut häntä parhaansa mukaan silloin, kun hän kärsi samoja tuskia.

Vihdoin Clayton kävi niin heikoksi, ettei kyennyt tulemaan suojasta alas. Päiväkauden hän kärsi veden puutetta turvautumatta venäläiseen, mutta vihdoin hän ei jaksanut sitä kauemmin kestää, vaan pyysi Thurania tuomaan hänelle juotavaa.

Venäläinen tuli Claytonin kammion ovelle vesikulho kädessään. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ilkeään irvistykseen.

"Tässä on vettä", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun ensin muistuttaa teille, että panettelitte minua tytölle -- että piditte hänet yksinänne ettekä suostunut jakamaan häntä minun kanssani..."

Clayton keskeytti hänet. "Vaiti!" huudahti hän. "Vaiti! Mikä rakki te olettekaan, kun solvaisette kunnon naisen mainetta hänen otaksuttavan kuolemansakin jälkeen! Hyvä Jumala! Hupsu olin säästäessäni teidän henkenne. Te ette ole kelvollinen elämään edes tässä kurjassa maassa."

"Tässä on vetenne", sanoi venäläinen. "Enempää ette saa", ja hän kohotti maljan huulilleen ja joi. Loput hän heitti ulos tantereelle. Sitten hän kääntyi jättäen sairaan miehen.

Clayton kääntyi toiselle kyljelleen ja kätkien kasvonsa käsivarsillaan luopui taistelusta.

Seuraavana päivänä Thuran päätti lähteä rannikkoa pitkin pohjoista kohti, sillä hän tiesi, että hänen lopuksi täytyi saapua sivistyneiden ihmisten asuinsijoille -- ainakaan ei mihinkään pahempaan kuin täällä, ja sitäpaitsi alkoivat kuolevan englantilaisen hourailut häntä hermostuttaa.

Niinpä hän varasti Claytonin keihään ja lähti matkalleen. Hän olisi sitä ennen surmannut potilaan, ellei hänen mieleensä olisi juolahtanut, että se oikeastaan olisi ollut laupeudentyö. Samana päivänä hän tuli pienelle rannikolla sijaitsevalle majalle, ja elpynyt toivo täytti hänen rintansa, kun hän näki tämän todistuksen sivistyksen läheisyydestä, sillä hän ei osannut muuta otaksua kuin että se oli läheisen siirtolan ulkoasema. Jos hän olisi tiennyt, kelle se kuului, ja että sen isäntä oli sillä hetkellä vain moniaan kilometrin päässä sisämaassa, niin hän olisi paennut sitä paikkaa kuin ruttoa. Mutta Nikolas Rokoff ei tiennyt, ja niin hän jäi muutamiksi päiviksi nauttimaan majan turvaa ja suhteellista mukavuutta. Sitten hän ryhtyi taas jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.

Loordi Tenningtonin leirissä tehtiin valmistuksia pysyväisten asuntojen rakentamiseksi, minkä jälkeen aiottiin lähettää muutama mies retkelle pohjoiseen päin apua etsimään.

Kun päivät olivat kuluneet ikävöidyn avun saapumatta, alkoi toivo siitä, että Jane Porter, Clayton ja herra Thuran olivat pelastuneet, raueta. Kukaan ei enää puhellut asiasta professori Porterille, ja hän oli niin syventynyt tieteelliseen haaveiluunsa, ettei huomannut ajan kulumista. Toisinaan hän huomautti, että jonkun päivän päästä he varmaan näkisivät laivan ankkuroivan heidän rantamansa edustalle ja että he sitten kaikki pääsisivät onnellisesti yhteen. Joskus hän mainitsi avuksi rientävästä junasta ja arveli, että lumimyrskyt olivat sitä ehkä viivästyttäneet.

"Jollen jo tuntisi vanhaa kunnon herrasmiestä niin hyvin", huomautti Tennington neiti Strongille, "olisin aivan varma, että hänellä... hm, ei kaikki ruuvit ole ihan -- käsitättehän."

"Jollei se olisi niin haikean surullista, olisi se naurettavaa", sanoi neiti alakuloisesti. "Minä, joka olen tuntenut hänet koko ikäni, tiedän, kuinka hän jumaloi Janea; mutta muista täytyy näyttää, että hän on aivan välinpitämätön tytön kohtalosta. Se johtuu vain siitä, että hän on ihan liian epäkäytännöllinen käsittääkseen mitään niin todellista kuin kuolema, jollei hän saa siitä melkein varmoja todisteita."

"Ette voisi arvata, missä puuhissa hän eilen oli", jatkoi Tennington. "Olin tulossa kotiin yksinäni pieneltä metsästysretkeltä, kun näin hänen kävelevän ripeästi otusten polkua pitkin, jota myöten palasin leiriin. Hänen kätensä olivat yhteen liitettyinä pitkän mustan takin liepeitten alla ja korkea hattu oli lujasti painettuna päähän, kun hän silmät maahan luotuina riensi eteenpäin, luultavasti jotakin äkillistä surmaa kohti, jollen olisi häntä pysäyttänyt.

"'Kah, mihin ihmeessä te olette matkalla, professori?' kysyin häneltä. 'Menen kaupunkiin, loordi Tennington', vastasi hän mahdollisimman totisesti, 'menen valittamaan postimestarille maaseutupostin säännöttömästä jakelusta, josta täällä kärsimme. Minä nähkääs en ole saanut minkäänlaista postilähetystä viikkokausiin. Pitäisi olla saapunut useitakin kirjeitä Janelta. Asiasta on heti tehtävä ilmoitus Washingtoniin.'

"Ettekä uskoisi, neiti Strong", jatkoi Tennington, "mikä hiton työ minulla oli saadakseni sen vanhan herran käsittämään, että täällä ei ole mitään maaseutupostin jakelua eikä edes kaupunkia, että hän ei ollut samalla mantereellakaan kuin Washington, eikä samalla pallonpuoliskolla.

"Sitten kun hän sen tajusi, alkoi hän olla huolissaan tyttärestänsä -- mikä luullakseni oli ensi kerta, kun hän todella käsitti täkäläisen asemamme ja sen mahdollisuuden, että neiti Porteria ei oltu pelastettu."

"Sen ajatteleminen kiusaa minua", virkkoi tyttö, "enkä kuitenkaan voi ajatella mitään muuta kuin seurueemme puuttuvia jäseniä".

"Toivokaamme parasta", vastasi Tennington. "Te itse olette antanut meille kaikille loistavan esimerkin urhoollisuudesta, sillä teidän menetyksenne on tavallaan ollut suurin."

"Niin", vastasi hän; "en olisi voinut rakastaa Jane Porteria enemmän, vaikka hän olisi ollut oma sisareni".

Tennington ei ilmaissut tuntemaansa kummastusta. Hän ei ollut laisinkaan sitä tarkoittanut. Hän oli ollut paljon tämän Marylandin kauniin tyttären kanssa _Lady Alicen_ haaksirikon jälkeen ja vastikään tehnyt sen havainnon, että hän olikin kiintynyt tyttöön paljoa enemmän kuin olisi hänen sielunrauhalleen terveellistä, sillä nyttemmin hän muisteli melkein alituisesti, mitä herra Thuran oli luottavaisesti hänelle vihjaissut kihlauksestaan neiti Strongin kanssa. Hän aprikoi, oliko Thuranin ilmoitus sittenkään ollut aivan tarkka. Hän ei ollut tytön puolelta koskaan havainnut vähäisintäkään merkkiä muusta kuin tavallisesta ystävyydestä.

"Ja herra Thuranin menetys, jos he ovat hukkuneet, tuottaisi teille katkeran surun", rohkeni hän tunnustella.

Tyttö vilkaisi häneen nopeasti. "Herra Thuranista oli tullut oikein hyvä ystävä", sanoi hän. "Minä pidin hänestä varsin paljon, vaikken ole tuntenut häntä kuin vasta niin lyhyen ajan."

"Ettekö siis ollutkaan kihloissa hänen kanssaan?" sopersi ioordi.

"Laupias taivas!" huudahti neiti Strong. "En, tunteeni häntä kohtaan eivät olleet laisinkaan sitä laatua."

Jotakin halusi loordi Tennington lausua neiti Strongille -- kovin hän halusi sanoa ja sanoa sen heti; mutta miten olikaan, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän yritti kömpelösti pari kertaa, rykäisi, karahti kasvoiltaan punaiseksi ja huomautti lopuksi vain toivovansa, että majat saataisiin valmiiksi ennen sadekauden alkua.

Mutta aavistamattaan hän oli toimittanut tytölle juuri aikomansa tiedonannon ja tehnyt hänet onnelliseksi -- onnellisemmaksi kuin Hazel vielä koskaan oli ollut.

Juuri silloin keskeytti enemmän keskustelun kummallisen ja peloittavan olennon näkeminen sen tullessa esille viidakosta juuri leirin eteläpuolelta. Tennington ja tyttö näkivät sen samaan aikaan. Englantilainen tavoitti revolveriansa, mutta kun puolialaston, parroittunut olento ääneen mainitsi hänen nimensä ja tuli juoksujalkaa heitä kohti, antoi hän kätensä vaipua ja astui tulijaa vastaan.

Kukaan ei olisi tätä likaista, kovin laihtunutta, yhdellä ainoalla, pienistä turkisnahoista tehdyllä vaatekappaleella verhottua olentoa tuntenut moitteettomaksi monsieur Thuraniksi, jonka seurue oli viimeksi nähnyt _Lady Alicen_ kannella.

Ennenkuin pienen seurueen muut jäsenet saivat tiedon hänen saapumisestaan, kyselivät Tennington ja neiti Strong häneltä muiden veneessä olleiden kohtaloa.

"Ne ovat kaikki kuolleet", vastasi Thuran. "Kolme merimiestä kuoli, ennenkuin pääsimme maihin. Neiti Porterin sieppasi joku viidakon villi eläin, sillä välin kun minä viruin kuumehoureissa. Clayton kuoli samaan kuumeeseen vain muutama päivä sitten. Ja ajatelkaa, että kaiken tämän ajan on meitä eroittanut vain muutaman penikulman taival -- tuskin päivämatka. Se on kauheata!"

* * * * *

Kuinka kauan Jane Porter virui holvissa Oparin vanhan kaupungin temppelin alla, sitä hän ei tiennyt. Jonkun aikaa hän oli kuumehoureissa, mutta taudin taltuttua hän alkoi vasta nyt vähitellen palata voimiinsa. Joka päivä viittasi ruokaa tuova nainen häntä nousemaan, mutta moneen päivään kykeni tyttö vain pudistamaan päätänsä ilmoittaakseen, että hän oli siihen liian heikko.

Mutta vihdoin hän jaksoi nousta jaloilleen ja sitten horjua muutamia askeleita, tukien itseään toisella kädellään seinään. Hänen kiinniottajansa tarkkasivat häntä nyt yhä uteliaammin. Päivä lähestyi, ja uhri voimistui.

Sitten se päivä tuli, ja nuori nainen, jota Jane Porter ei ollut ennen nähnyt, astui useiden toisten kanssa hänen vankiluolaansa. Täällä suoritettiin jonkinlainen uskonnollinen meno, -- sen uskonnollisesta laadusta tyttö oli varma, ja niinpä hän sai uutta rohkeutta ja iloitsi siitä, että oli joutunut ihmisten pariin, jotka ilmeisesti olivat uskonnon hienostuttavan ja miedontavan vaikutuksen alaisia. Ne kohtelisivat häntä inhimillisesti -- siitä hän nyt oli aivan varma. Ja kun hänet sitten vietiin vankiluolastaan pitkien, pimeiden käytävien kautta ja sementtiportaita ylös uhkeaan pihaan, meni hän kernaasti, jopa iloisestikin -- sillä olihan hän Jumalan palvelijain seurassa. Mahdollisesti niiden käsitys korkeimmasta olennosta ei kylläkään ollut hänen oman vakaumuksensa mukainen, mutta että niillä oli jumala, se oli hänelle riittävä todistus ystävällisyydestä ja hyvänsuopaisuudesta.

Mutta nähdessään pihan keskellä kivialttarin ja sillä sekä sementtilattialla sen läheisyydessä tummanruskeita täpliä Jane Porter alkoi ihmetellä ja epäillä. Kun nuo olennot kumartuivat köyttämään hänen nilkkansa ja sitoivat ranteet selän taakse, muuttui hänen epäluulonsa peloksi. Ja kun hänet hetkistä myöhemmin nostettiin ja laskettiin selälleen alttarin poikki, jätti toivo hänet kokonaan, ja hän vapisi hirveän pelon tuskassa.

Tulenpalvojain eriskummaisen tanssin aikana, joka senjälkeen seurasi, hän lepäsi kauhusta jähmettyneenä, eikä hänen tarvinnut nähdä ylipapittaren kädessä verkalleen kohoavaa terää, käsittääkseen jo, mihin kohtaloon hänet oli tuomittu.

Kun käsi alkoi laskeutua, sulki Jane Porter silmänsä ja lähetti hiljaisen rukouksen luojalleen, jonka kasvojen eteen hän niin pian joutuisi. Sitten hän uupui väsyneiden hermojensa jännityksestä ja meni tainnoksiin.

* * * * *

Yöt päivät kiiti Apinain Tarzan aarniometsän läpi raunioitunutta kaupunkia kohti, jossa varmasti otaksui rakastettunsa viruvan joko vankina tai kuolleena.

Vuorokaudessa hän samosi saman taipaleen, johon viideltäkymmeneltä hirveältä mieheltä oli kulunut lähes viikko, sillä Apinain Tarzan vaelsi pitkin ylängön lehvätietä korkealla toisiinsa kietoutuneiden köynnösten yläpuolella, jotka tekevät liikkumisen maanpinnalla vaikeaksi.

Nuoren urosapinan kertomasta tarinasta oli hänelle selvinnyt, että vangittu tyttö oli juuri Jane Porter, koska viidakossa ei ollut mitään muuta pientä valkoista "naarasta". "Koirakset" hän oli apinan kömpelöstä kuvauksesta tuntenut Oparin raunioissa asustaviksi epämuotoisiksi ihmisten irvikuviksi. Ja tytön kohtalon hän saattoi kuvailla yhtä selvästi kuin olisi ollut silminnäkijänä. Milloin he laskisivat hänet julmalle alttarilleen, sitä hän ei voinut arvata, mutta että rakas, hento ruumis sille lopuksi joutuisi, siitä hän oli varma.

Vihdoin levoton apinamies saavutti iäisyydeltä tuntuvan retken päästä autiota laaksoa sulkevain rajakallioiden huiput, ja hänen alapuolellaan olivat nyttemmin niin kamalaksi muuttuneen Oparin kaupungin synkät ja kaameat rauniot. Hän alkoi nopeasti ravata kuivan, pölyisen ja mukulakivisen laakson poikki toivomustensa päämäärää kohti.

Ehtisikö hän ajoissa pelastamaan? Hän toivoi toivotontakin. Kostaa hän kumminkin voisi, ja raivoissaan hän tunsi kykenevänsä pyyhkäisemään tuon kauhean kaupungin koko asujamiston maan pinnalta. Oli melkein puolipäivä, kun hän saapui ison kiven luo, jonka huipulle päättyi kaupungin alla oleviin komeroihin vievä salainen käytävä. Kissan tavoin hän kiipesi tylyn graniittikukkulan sivuja. Hetkistä myöhemmin hän juoksi pitkän, suoran-, aarreholviin vievän tunnelin pimeydessä. Sen läpi hän kiiti ja sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tuli kaivomaiseen onkaloon, jonka vastakkaisella sivulla oli vankiluola valeseinineen.

Pysähtyessään hetkiseksi kaivon äyräälle hän kuuli ääntä ylhäältä aukosta. Hänen terävät korvansa eroittivat ja tajusivat sen -- se oli kuolemantanssi uhritoimituksen edellä ja ylipapittaren loilotusta. Hän saattoi tuntea naisen äänenkin.

Tiesiköhän tuo juhlameno juuri sitä, mitä hän niin oli rientänyt ehkäisemään? Kauhun väristys puistatti häntä. Saapuisiko hän sittenkin juuri silmänräpäystä liian myöhään? Kuin säikähtynyt kauris hän hyppäsi kapean kuilun yli sen takana jatkuvalle käytävälle. Kuin paholaisen riivaamana hän repi valeseinää hävittääkseen esteen tieltään -- jättiläislihaksilla hän raivasi aukon, työnsi päänsä ja hartiansa sisään heti kun oli tehnyt pienen reiän ja tempasi lopun muuria mukanaan, niin että kivet pudota kumahtelivat vankiluolan sementtilattialle.

Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli lattian toisella puolella ja työntäytyi vanhaa ovea vasten. Mutta siihen hänen täytyi pysähtyä. Vankat teljet tekivät sen toisella puolella tenän hänenkin jännevoimilleen. Hetkisen ponnistus riitti varmistamaan hänet, että oli turha yrittää murtaa noin voittamatonta estettä. Oli vain yksi vaihtoehto, oli palattava pitkien tunnelien kautta kalliomöhkäleelle runsaan kilometrin päähän kaupungin muureista ja sitten tultava takaisin aukeaman yli, kuten oli menetelty, kun hän ensi kertaa saapui kaupunkiin waziriensa kanssa. Hän käsitti, että sinne palaaminen ja kaupunkiin saapuminen maanpinnan yläpuolelta tietäisi, että hän tulisi liian myöhään pelastaakseen tytön, jos tämä todellakin lepäsi uhrialttarilla hänen yläpuolellaan. Mutta ei näkynyt olevan mitään muuta keinoa, ja niin hän kääntyi juoksemaan nopeasti käytävään särjetyn muurin taakse. Kaivolla hän taas kuuli ylipapittaren yksitoikkoisen äänen ja vilkaistessaan ylöspäin kahdenkymmenen jalan korkeudessa olevaan aukkoon hän tunsi olevansa niin lähellä, että hänen teki mieli yrittää hypätä sitä kohti hurjalla ponnistuksella, päästäkseen sisäpihalle.

Kunpa hän voisi saada ruohoköytensä toisen pään kiinnitetyksi johonkin ulkonemaan tuon viekoittelevan aukon päällä! Hänen pysähtyessään hetkiseksi miettimään juolahti hänen mieleensä tuuma. Hän yrittäisi sitä. Kääntyen sortunutta seinää kohti hän otti yhden sen isoista litteistä kivistä. Nopeasti kiinnittäen köytensä pään graniitinkappaleeseen hän palasi onkaloon ja kiertäen lopun köyttä lattialle viereensä tarttui raskaaseen kivilaattaan molemmin käsin. Heilutettuaan sitä useita kertoja saadakseen etäisyyden ja suunnan määrätyksi hän lennätti painon hiukan vinoon, niin että se ei pudonnut suoraan takaisin, vaan hipaisten äärimmäistä reunaa vierähti takana olevaan pihaan.