Part 2

Hänen siinä istuessaan valtasi hänet äkkiä aavistus, että silmät tähystelivät häntä takaapäin, ja villieläimen vanha vaisto kuohahti sivistyksen silauksen alla, joten hän kääntyi niin nopeasti, että häntä salavihkaa katselleen nuoren naisen silmät eivät edes ehtineet painua alas apinamiehen harmaiden silmien edessä, jotka sinkosivat niihin kysyvän katseen. Sitten, kun ne painuivat alas, näki Tarzan heikon punerruksen nopeasti häilähtävän puolittain poiskäännetyillä kasvoilla.

Hän hymyili itsekseen perin sivistymättömän ja epäritarillisen tekonsa seuraukselle, sillä hän ei ollut laskenut alas omia silmiään, kun ne kohtasivat nuoren naisen, joka oli hyvin nuori ja samalla kaunis ulkomuodoltaan. Sitäpaitsi oli tässä naisessa jotakin tutunomaista, ja se sai Tarzanin ihmettelemään, missä oli hänet ennen nähnyt. Hän otti entisen asentonsa, ja silloin hän huomasi, että nainen oli noussut lähteäkseen kannelta. Hänen mennessään ohitse Tarzan kääntyi häntä tarkkaamaan, toivoen keksivänsä jotakin, mikä paljastaisi, kuka tuo nainen oli.

Eikä hän kokonaan pettynytkään, sillä kävellessään nainen kohotti toisen kätensä mustaan, aaltoilevaan röykkiöön niskassaan -- erityisellä naisellisella liikkeellä, joka osoittaa tietoisuutta takana tähystelevien arvostelevien silmien katseista, -- ja Tarzan näki sormessa saman omituisenmallisen sormuksen, jonka silloin aikaisemmin oli nähnyt hunnutetulla naisella.

Tätä kaunista naista oli siis Rokoff vainonnut. Tarzan mietiskeli veltosti, ken hän saattoi olla ja missä suhteessa noin herttainen olento oli jöröön, parrakkaaseen venäläiseen?

Päivällisen jälkeen sinä iltana käveli Tarzan laivan keulapuolella, missä viipyi vielä hämärissäkin, jutellen toisen perämiehen kanssa; ja kun tämän herran velvollisuus kutsui hänet toisaalle, nojaili Tarzan veltosti kaidepuuta vasten, katsellen kuutamon leikkiä vienosti vyöryvillä laineilla. Hänet peitti puolittain eräs taavetti, joten kaksi kannella lähestyvää miestä ei häntä huomannut, ja näiden mennessä ohitse hän eroitti kyllin paljon heidän keskustelustaan ryhtyäkseen heitä seuraa: maan ja kuuntelemaan, mitä pirunjuonia he suunnittelivat Hän oli tuntenut Rokoffin äänen ja nähnyt, että hänen seuralaisenaan oli Paulvitsh.

Tarzan oli eroittanut vain muutamia sanoja: "Ja jos se kirkuu, niin voit kuristaa häntä, kunnes..." Mutta ne sanat olivat riittäneet herättämään hänen seikkailuvaistonsa, ja siksipä hän piti noita kahta miestä silmällä heidän nyt kävellessään ripeästi kannella. Hän seurasi heitä tupakkahuoneeseen, mutta he viivähtivät vain kotvan aikaa sen ovella, kaiketikin todetakseen, että joku, jonka olopaikan he tahtoivat tietää, oli siellä sisällä.

Sitten he menivät suoraan ensi luokan hyttejä kohti, jotka sijaitsivat kävelykannella. Täällä oli Tarzanin vaikeampi välttää, että hänet huomattaisiin, mutta se onnistui hänelle kuitenkin. Kun miehet pysähtyivät erään kiilloitetun visaoven eteen, livahti Tarzan kapean käytävän varjoon kymmenkunnan askeleen päähän heistä.

Heidän koputukseensa vastasi naisen ääni ranskankielellä: "Kuka siellä on?"

"Minä se olen, Olga -- Nikolas", kuului Rokoffin jo tutuksi käynyt kurkkuääni. "Saanko tulla sisälle?"

"Miksi et lakkaa minua vainoomasta, Nikolas?" lausui nyt naisen ääni ohuen ovenpeilin takaa. "Enhän ole koskaan tehnyt sinulle pahaa."

"No, no, Olga", pyysi mies rukoilevaan sävyyn; "haluaisin vain puhua kanssasi viisi, kuusi sanaa. En tee sinulle pahaa enkä astu hyttiisi; mutta enhän voi kirkua sanottavaani oven lävitse."

Tarzan kuuli salvan kolahtavan, kun lukko sisäpuolelta kierrettiin auki. Hän astui esille lymypaikastaan kyllin kauas nähdäkseen, mitä tapahtui. Kun ovi sitten aukeni, muisti hän vain muutamaa minuuttia aikaisemmin kannella kuulemansa sanat: "Ja jos se kirkuu, niin voit kuristaa..."

Rokoff seisoi ihan oven edessä. Paulvitsh oli likistynyt takana olevan käytävän seinälaudoitusta vasten. Ovi aukeni. Rokoff astui puolittain huoneeseen ja seisoi selin ovea vasten, puhuen hiljaa kuiskaamalla naiselle, jota Tarzan ei voinut nähdä. Sitten Tarzan kuuli naisen äänen hillittynä, mutta kyllin voimakkaana eroittaakseen sanat.

"Ei, Nikolas", puhui hän, "se on hyödytöntä. Uhkaa kuinka paljon tahansa, mutta vaatimuksiisi minä en koskaan suostu. Lähde tästä hytistä; sinulla ei ole mitään oikeutta olla täällä. Lupasithan, ettet astuisi sisälle."

"No niin, Olga, minä en astu sisälle; mutta ennenkuin olen sinusta suoriutunut, toivot sinä tuhat kertaa, että olisit heti tehnyt minulle pyytämäni palveluksen. Lopuksi minä kuitenkin voitan, joten olisi parempi, että säästäisit minulta vaivaa ja aikaa ja häpeätä itseltäsi ja..."

"En koskaan, Nikolas!" keskeytti nainen, ja sitten näki Tarzan Rokoffin kääntyvän ja nyökkäävän Paulvitshille, joka juoksi nopeasti eteenpäin hytin oviaukkoa kohti, syöksyen hänelle ovea auki pitävän Rokoffin ohitse. Jälkimäinen astui nopeasti ulos. Ovi sulkeutui. Tarzan kuuli lukon kalahtavan, kun Paulvitsh sisäpuolelta kiersi avainta. Rokoff jäi seisomaan oven eteen pää kumarassa ikäänkuin kuunnellakseen, mitä hytissä puhuttiin. Häijy hymy väräytteli hänen parrakasta huultansa.

Tarzan saattoi kuulla naisen äänen käskevän miestä heti poistumaan hytistä. "Minä lähetän noutamaan puolisoni", huusi hän. "Hän ei osoita teille mitään sääliä."

Paulvitshin ivanauru kuului ovilaudan lävitse.

"Rahastonhoitaja noutaa puolisonne, madame", sanoi mies. "Sille virkailijalle onkin jo ilmoitettu, että pidätte vierasta mieshenkilöä hytissänne lukitun oven takana."

"Pyh!" huusi nainen. "Puolisoni tietää kyllä kuinka on asian laita."

"Epäilemättä tietää puolisonne, mutta laivan päällystö ei tiedä, eivätkä sitä usko sanomalehtimiehetkään, jotka maihin noustuamme jollakin salaperäisellä tavalla saavat kuulla asiasta. Mutta niistä se on soma juttu, ja niin ajattelevat kaikki ystävännekin, kun kuulevat siitä aamiaispöydässä -- odottakaas, tänään on tiistai, -- niin, kun kuulevat siitä aamiaispöydässä ensi perjantai-aamuna. Eikä mielenkiinto vähene, kun he kaikki saavat kuulla, että mies, jonka kanssa madamella oli kohtaus, on venäläinen palvelija -- hänen veljensä lakeija, ollakseni aivan tarkka."

"Alexis Paulvitsh", lausui nainen kylmällä ja pelottomalla äänellä, "te olette pelkuri, ja kun kuiskaan korvaanne erään nimen, niin pidätte parempana luopua vaatimuksistanne ja uhkauksistanne minua kohtaan ja lähdette nopeasti hytistäni. Enkä luule, että sen erän perästä enää minua häiritsette."

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana Tarzan arveli naisen kumartuvan roistoa kohti ja kuiskaavan hänelle korvaan sen, mistä oli vihjaissut. Vain hetkisen äänettömyys, sitten miehen säikähtynyt kirous -- jalkojen liikettä -- naisen parahdus -- ja sitten kaikki hiljaa.

Mutta tuskin oli huuto tauonnut, kun apinamies hyppäsi esille lymypaikastaan. Rokoff lähti juoksemaan, mutta Tarzan tarttui hänen niskaansa ja laahasi hänet takaisin. Kumpikaan ei puhunut, sillä molemmat tunsivat vaistomaisesti, että tuossa huoneessa oli tekeillä murha, ja Tarzan oli varma, että Rokoff ei ollut toivonut liittolaisensa menevän niin pitkälle, -- hän tajusi, että tämän miehen päämäärä oli syvällisempi ja kamalampikin kuin törkeä kylmäverinen murha.

Hukkaamatta aikaa, kysyäkseen sisällä olevilta, apinamies tyrkkäsi leveällä olkapäällään heikkoa ovilautaa ja puunpirstojen lennellessä ympärinsä astui hyttiin, laahaten Rokoffia mukanaan. Hänen edessään vuoteella lepäsi nainen, ja Paulvitsh seisoi kumarruksissa, sormillaan puristaen kaunista kurkkua, sillä välin kun uhrin kädet turhaan iskivät häntä kasvoihin ja epätoivoisesti kynsivät julmia käsiä, jotka yrittivät viedä häneltä hengen.

Tarzanin sisäänastumisesta syntynyt melu sai Paulvitshin hellittämään, ja hän seisoi siinä tuijottaen uhkaavin silmin. Nuori nainen nousi vavisten istuvaan asentoon sohvalle. Hän piteli toisella kädellään kurkkuansa ja hengitti huohottaen. Vaikka hän oli hajalla hapsin ja kovin kalpea, tunsi Tarzan hänet siksi nuoreksi naiseksi, jonka oli aikaisemmin päivällä nähnyt kannella.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Tarzan kääntyen Rokoffiin, jonka hän vaistomaisesti tajusi loukkauksen alkuunpanijaksi. Mies pysyi ääneti, otsa rypyssä. "Painakaahan nappia tuossa", jatkoi apinamies; "kutsumme tänne jonkun laivan päällystöstä -- tämä asia on mennyt aivan liian pitkälle."

"Ei, ei", huudahti nuori rouva kavahtaen äkkiä pystyyn. "Älkää suinkaan sitä tehkö. Olen varma, etteivät he tosissaan tahtoneet minua vahingoittaa. Minä suututin tuon miehen, ja hän menetti malttinsa, siinä kaikki. En haluaisi, hyvä herra, että asia herättäisi enemmän melua." Ja hänen äänensä kuulosti niin rukoilevalta, että Tarzan ei voinut pysyä jyrkkänä, vaikka hänen todellinen arvostelukykynsä sanoi hänelle, että oli jotakin tekeillä, mikä olisi ilmoitettava asianomaisille.

"Haluatteko siis, etten ryhdy asiassa mihinkään toimenpiteisiin?" kysyi hän.

"Ei mihinkään, olkaa niin hyvä", vastasi nainen.

"Sallitte noiden kahden roiston edelleenkin teitä väijyä?" Nainen ei tuntunut tietävän, mitä vastaisi, ja näytti kovin hämmentyneeltä ja onnettomalta. Tarzan näki häijyn voitonriemuisen virnistyksen värähdyttävän Rokoffin huulta. Nuori rouva pelkäsi kaiketi näitä kahta -- hän ei uskaltanut heidän kuultensa ilmaista todellisia toivomuksiansa.

"Sitten", sanoi Tarzan, "toimin omalla vastuullani. Teille", jatkoi hän kääntyen Rokoffin puoleen, "ja samalla rikostoverillenne voin sanoa, että tästä lähin matkan loppuun asti otan pitääkseni teitä silmällä, ja jos tietooni sattuisi joku temppu jommaltakummalta teistä, joka vähänkin häiritsisi tätä nuorta naista, niin joudutte vastaamaan siitä suorastaan minulle, eikä se vastaaminen tai tilinteko olisi teille kummallekaan hauskaa. -- Ulos täältä nyt!"

Hän tarttui sekä Rokoffin että Paulvitshin niskalihaksiin ja paiskasi heidät rajusti oviaukon läpi, antaen kummallekin saappaansa kärjellä lisävauhtia, lennättäessään heidät kauaksi käytävään. Sitten hän kääntyi takaisin hyttiin ja naista kohti. Tämä katseli häntä silmät suurina kummastuksesta.

"Ja te, madame, teette minulle suuren palveluksen, jos vain suvaitsette minulle ilmoittaa jokaisen mahdollisen hätyytyksen jommankumman roiston taholta."

"Ah, monsieur", vastasi puhuteltu, "toivon, että te ette joudu kärsimään jalomielisen tekonne vuoksi. Olettehan hankkinut perin häijyn ja neuvokkaan vihollisen, joka ei haikaile mitään, vihaansa tyydyttääkseen. Teidän tulee tosiaan olla hyvin varuillanne, monsieur..."

"Anteeksi, madame, nimeni on Tarzan."

"Monsieur Tarzan. Älkää vain luulko, että, vaikken haluakaan ilmoittaa asiaa laivan päällystölle, en olisi teille vilpittömästi kiitollinen minulle suomastanne urheasta ja ritarillisesta suojeluksesta. Hyvää yötä, herra Tarzan. En unohda koskaan velkaani teille", ja huulillaan mitä herttaisin hymy, joka paljasti rivin moitteettomia hampaita, nuori rouva kumarsi Tarzanille, joka sanoi hänelle hyvää yötä ja palasi kannelle.

Häntä hämmästytti suuresti, että laivassa oli kaksi henkilöä -- tämä nainen ja Couden kreivi, -- jotka sietivät hävyttömyyksiä Rokoffilta ja hänen toveriltaan eivätkä sallineet saattaa syyllisiä vastaamaan teoistaan. Ennenkuin hän sinä iltana palasi hyttiinsä, kääntyivät hänen ajatuksensa monet kerrat tuohon kauniiseen naiseen, jonka ilmeisesti sotkuisen elämänlangan vyyhtiin kohtalo oli niin omituisesti kietonut hänetkin. Hän muisti, ettei ollut saanut tietää hänen nimeänsä. Että hän oli naimisissa, ilmeni kapeasta kultasiteestä, joka vyötti vasemman käden nimetöntä. Vaistomaisesti hän mietiskeli, kuka se onnellinen mies voi olla.

Tarzan ei nähnyt sen koommin ketään sen pienen murhenäytelmän esittäjistä, johon oli saanut vilaukselta katsahtaa, ennenkuin myöhään viimeisen matkapäivän iltapuolella. Silloin hän äkkiä joutui vastatusten nuoren naisen kanssa molempain lähentäessä tuolejaan eri tahoilta. Nainen tervehti häntä viehkeästi hymyillen ja alkaen melkein heti jutella selkkauksesta, jonka Tarzan oli nähnyt tapahtuvan hänen hytissään kaksi päivää sitten. Näytti siltä kuin häntä olisi kiusannut se arvelu, että muukalainen olisi hänen tuttavuudestaan Rokoffin ja Paulvitshin kanssa voinut saada epäedullisia käsityksiä hänestä itsestään.

"Toivon", sanoi hän, "että monsieur ei ole arvostellut minua tiistai-iltana sattuneen ikävän kohtauksen mukaan. Olen kärsinyt senvuoksi paljon, -- tämä on ensi kerta, kun siitä pitäen olen uskaltanut tulla ulos hytistäni. Olen ollut häpeissäni", lopetti hän koruttomasti.

"Gasellia ei arvostella sitä hätyyttävien leijonain mukaan", vastasi Tarzan. "Olin nähnyt nuo kaksi jo aikaisemmin työssään -- tupakkahuoneessa päivää ennen kuin he hyökkäsivät kimppuunne, jos oikein muistan, ja niinpä minä, tuntien heidän menettelytapansa, olen varma, että heidän vihamielisyytensä on riittävänä takeena heidän valitsemansa uhrin viattomuudesta. Heidän kaltaisensa miehet voivat kiintyä vain halpamaisiin ja vihaavat kaikkea, mikä on jalointa ja parasta."

"Teette hyvin ystävällisesti esittäessänne asian siinä valossa", virkkoi nainen hymyillen. "Olen jo kuullut selkkauksesta korttipelissä. Mieheni kertoi minulle koko jutun. Hän puhui erikoisesti monsieur Tarzanin voimasta ja urhoollisuudesta ja tuntui olevan teille äärettömässä kiitollisuudenvelassa."

"Miehennekö?" toisti Tarzan.

"Niin. Minä olen Couden kreivitär."

"Minulle, madame, on jo runsaana palkkana se tieto, että olen tehnyt palveluksen kreivi de Couden puolisolle."

"Ah, monsieur, minäpä olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa teille, etten voine koskaan toivoa laskuni suorittamista, älkääkä siis, pyydän, lisätkö velvollisuuksieni kuormaa." Ja nuori rouva hymyili niin hempeästi, että Tarzanista tuntui helpolta yrittää jotakin paljoa vaikeampaakin kuin hänen tähänastiset saavutuksensa, pelkästään tuon hivelevän hymyn vuoksi.

Tarzan ei tavannut häntä enää sinä päivänä eikä maihin riennettäessä seuraavana aamuna nähnyt häntä vilaukseltakaan, mutta tuon naisen silmissä oli heidän edellisenä päivänä laivankannella erotessaan ollut ilme, joka häntä yhä vainosi. Se oli ollut melkein haikea, kun he olivat puhuneet valtameri-retkellä syntyneiden nopeiden ystävyyssuhteiden omituisuudesta ja kuinka tasaisen tyynesti ne jälleen iäksi katkeavat.

Tarzan mietiskeli, saisiko hän tuota naista enää koskaan nähdä.

KOLMAS LUKU

Mitä Maule-kadulla tapahtui

Pariisiin saavuttuaan Tarzan oli mennyt suoraa päätä vanhan ystävänsä D'Arnotin asuntoon, jolloin meriluutnantti oli aikamoisesti torunut häntä siitä, että hän oli päättänyt luopua arvonimestä ja tiluksista, vaikka oli täydellä oikeudella ne perinyt isältään John Claytonilta, entiseltä Greystoken loordilta.

"Te olette ihan hullu, ystäväni", sanoi D'Arnot, "kun noin kevytmielisesti hylkäätte varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman, vieläpä tilaisuuden todistaa koko maailmalle, että suonissanne virtaa Englannin kahden kunniakkaimman suvun -- eikä suinkaan villin apinaemon -- verta. On käsittämätöntä, että ne saattoivat uskoa teitä -- vieläpä neiti Porterkin.

"Mutta minä en sitä koskaan uskonut, en edes Afrikan viidakoissa ollessamme, jolloin mahtavilla leuoillanne revitte surmaamienne elukkain lihaa ikäänkuin joku metsän peto ja pyyhitte rasvaisia käsiänne reisiinne. Silloinkin, jo ennenkuin oli vähäisintäkään päinvastaista todistusta, tiesin teidän erehtyneenne luulossanne, että Kaala oli äitinne.

"Ja nyt, kun teillä on isänne päiväkirja kauheasta elämästä, jota hänen ja äitinne täytyi viettää tuolla villillä afrikalaisella rannikolla, kertomus syntymästänne sekä lopullisena, kaikkein ratkaisevimpana todistuksena lapsensormienne jäljet sen lehdillä, on minusta uskomatonta, että tyydytte jäämään nimettömäksi, rahattomaksi maankiertäjäksi."

"Minä en tarvitse mitään parempaa nimeä kuin Tarzan", vastasi apinain kasvatti; "rahattomaksi maankiertäjäksi taas en suinkaan aio jäädä. Seuraava ja toivoakseni, viimeinen taakka, jonka teidän niskaanne sälytän, onkin se että epäitsekkäässä ystävyydessänne hommaatte minulle jotakin tointa."

"Pyh, pyh!" ivasi D'Arnot. "Tiedättehän, etten sitä tarkoittanut. Enkö ole teille lukemattomia kertoja sanonut, että minulla on kymmenellekin riittämään ja että puolet siitä on teidän? Ja vaikka antaisin sen kaiken teille, vastaisiko se edes kymmenettä osaa siitä arvosta, jossa pidän ystävyyttänne, rakas Tarzan? Korvaisiko se ne palvelukset, jotka minulle Afrikassa teitte? En unohda, ystäväni, että ilman teidän ihmeellistä rohkeuttanne olisin kuollut Mbongan kylän ihmissyöjäin roviolla. Yhtä vähän olen unohtanut, että teidän uhrautuvan hoitonne avulla toivuin kauheista haavoista, jotka ne olivat minuun iskeneet. Myöhemmin huomasin, mitä teille merkitsi jäädä minun luokseni apinain amfiteatteriin, vaikka sydämenne kutsui teitä rannikolle.

"Kun vihdoin olimme sinne saapuneet ja havaitsimme neiti Porterin seuralaisineen lähteneen, aloin käsittää, mitä olitte tehnyt ventovieraalle ihmiselle. Enkä teitä yritäkään rahoilla palkita, Tarzan. Tällä haavaa te satutte tarvitsemaan rahoja; jos minun olisi tehtävä teidän puolestanne joku uhraus, olisi asia silloinkin sama -- ystävyyteni teitä kohtaan pysyy aina lujana, koska vaistomme ovat samanlaiset ja minä ihailen teitä. Ystävyyteenne minulla ei ole käskyvaltaa, mutta rahoista minä voin ja tahdonkin määrätä."

"Oh", nauroi Tarzan, "älkäämme riidelkö rahoista. Minun täytyy elää ja senvuoksi niitä tarvitsen; mutta olisin tyytyväisempi, jos saisin jotakin tointa. Ette voi osoittaa minulle ystävyyttänne vakuuttavammalla tavalla kuin hankkimalla minulle hommaa, -- muutoin kuolen ennenpitkää toimettomuuteen. Esikoisoikeuteni on kyllä hyvissä käsissä. Clayton ei ole syypää sen riistämiseen minulta. Hän uskoo olevansa todellinen loordi Greystoke, ja otaksuttavissa on, että hän käy englantilaisesta loordista paremmin kun Afrikan viidakoissa syntynyt ja kasvatettu. Tiedätte, että nytkin olen vain puolisivistynyt. Näytettäköön minulle vihapäissä ollessani hetkiseksi punaista, niin villipedon vaistot -- ja villieläinhän minä olenkin -- syrjäyttävät kaikki kulttuurin ja hienostuksen lempeämmät tavat, joihin olen vähän tottunut.

"Ja sitäpaitsi, olisinko voinut riistää rakastamaltani naiselta varallisuuden ja aseman, jotka hänen avioliittonsa Claytonin kanssa hänelle nyt takaa. Enhän olisi voinut sitä tehdä, Paul?

"Eikä kysymys syntyperästä minulle paljoa merkitsekään", jatkoi hän vastausta odottamatta. "Niin kasvatettuna kuin minut on kasvatettu en näe ihmisessä tai eläimessä mitään arvoa, jota ei heillä olisi oman sielullisen tai ruumiillisen urheutensa tuloksena. Ja niinpä olen yhtä onnellinen ajatellessani äitinäni Kaalaa kuin jos koettaisin kuvitella pientä onnetonta englantilaista naista, joka kuoli pois vuosi sen jälkeen kun oli minut synnyttänyt. Kaala oli minulle aina ystävällinen omalla rajulla ja villillä tavallaan. Varmaankin olin imenyt sen karvaisia rintoja siitä pitäin, kun oikea äitini kuoli. Se taisteli minun puolestani metsän villejä asujamia ja oman heimomme apinoita vastaan todellisen äidinrakkauden rajuudella.

"Ja minä puolestani rakastin häntä, Paul -- en aavistanutkaan kuinka paljon, kunnes Mbongan mustan soturin julma keihäs ja myrkytetty nuoli oli riistänyt hänet minulta. Olin vielä lapsi, kun se tapahtui, ja minä heittäysin hänen kuolleelle ruumiilleen ja itkin ilmoille tuskani, kuin lapsi konsaan oikean äitinsä puolesta. Teistä, ystäväni, hän olisi näyttänyt kamalalta Ja rumalta elukalta, mutta minun silmissäni hän oli kaunis, -- niin suurenmoisesti kirkastaa rakkaus esineensä. Ja niinpä minä aivan kernaasti tyydyn pysymään Kaalan, apinaemon, poikana."

"En ihaile teitä vähemmän uskollisuutenne vuoksi", sanoi D'Arnot; "mutta aika tulee, jolloin mielellänne vaaditte, mitä teille kuuluu. Muistakaa, mitä sanon, ja toivokaamme, että se silloin on yhtä helppoa kuin nyt. Muistakaa, että professori Porter ja herra Philander ovat ainoat ihmiset maailmassa, jotka voivat vannoa isänne ja äitinne luurankojen kanssa hökkelistä löydetyn pienen luurangon olleen ihmisenmuotoisen apinan pennun eikä siis loordi ja lady Greystoken pienokaisen. Se todistus on mitä tärkein. He molemmat ovat vanhoja miehiä. Kenties he eivät enää elä monta vuotta. Ja eikö teidän mieleenne sitten juolahtanut, että niin pian kuin neiti Porter tietäisi totuuden, hän purkaisi kihlauksensa Claytonin kanssa? Voisitte helposti saada arvonimenne, tiluksenne ja rakastamanne naisen, Tarzan. Ettekö ollut sitä ajatellut?"

Tarzan pudisti päätänsä. "Te ette tunne häntä", sanoi hän. "Mikään ei voisi lujemmin sitoa häntä lupaukseensa kuin jos Claytonia kohtaisi onnettomuus. Hän on vanhaa Amerikan etelävaltalaista sukua, ja etelän valtojen asukkaat ylpeilevät siitä, että he pysyvät sanassaan."

Tarzan vietti kaksi seuraavaa viikkoa uudistaakseen aikaisemman lyhytaikaisen tutustumisensa Pariisiin. Päivisin hän kävi ahkerasti kirjastoissa ja taulukokoelmissa. Hänestä oli tullut ylen ahnas lukija, ja se mahdollisuuksien maailma, joka tässä henkisen viljelyksen ja tiedon keskuksessa hänelle avautui, ihan peloitti häntä, kun hän ajatteli sitä perin mitätöntä murua ihmisen tietomäärästä, jonka yksilö voisi toivoa hankkivansa elinkautisillakaan opiskeluilla ja tutkimuksilla. Mutta hän oppi päivän kuluessa, minkä voi, ja illoin hän heittäysi huvitteluun. Eikä Pariisi suinkaan tarjonnut vähemmän hedelmällistä kenttää näille yöllisille harrastuksille.

Jos hän poltti liian paljon savukkeita ja joi liian paljon absinttia, teki hän niin siksi, että otti sivistyksen sellaisena kuin sen tapasi ja menetteli sivistyneiden veljiensä tavoin. Elämä oli uutta ja kiehtovaa, ja sitäpaitsi kalvoi suru hänen sydäntänsä ja hän tunsi suurta kaipuuta, jota ei koskaan voisi tyydyttää. Niinpä hän tahtoikin opiskelussa ja hulluttelussa -- kahdessa äärimmäisyydessä -- unohtaa menneisyyden ja estää ajatuksiansa askartelemasta tulevaisuudessa.

Hän istui musiikkisalissa imeskellen absinttiaan ja ihaillen kuuluisan venäläisen tanssijattaren taidetta, kun hän yhtäkkiä havaitsi häijyn mustan silmäparin ohimennen vilkaisevan itseensä. Mies kääntyi ja hävisi väkijoukkoon oven luo ennenkuin Tarzan oikein ehti häntä nähdä, mutta hän oli varma, ettei hän kohdannut noita silmiä ensi kertaa ja etteivät ne vain sattumalta olleet häneen kohdistuneet. Hänellä oli jonkun aikaa ollut kaamea tunne, että häntä väijyttiin, ja sen eläimellisen vaiston vaikutuksesta, joka yhä oli hänessä voimakkaana, hän oli äkkiä kääntynyt ja yllättänyt silmät, juuri kun ne häntä tarkkasivat.

Ennenkuin hän lähti musiikkisalista, oli hän jo unohtanut asian eikä huomannut tummaa miestä, joka vetäytyi syvemmälle vastakkaisen ovikäytävän hämärään hänen lähtiessään kirkkaasti valaistusta huvihuoneesta.

Monet kerrat, vaikka Tarzan ei sitä tiennyt, oli häntä seurattu tästä ja muista huvipaikoista, mutta harvoin, jos koskaan, hän oli ollut yksinään. Tänä iltana oli D'Arnotilla ollut muualle mentävää, ja Tarzan oli tullut ilman seuralaista.

Hänen kääntyessään sille suunnalle, jota oli tottunut kulkemaan mennessään asuntoonsa tästä osasta Pariisia, livahti vaanija piilopaikastaan kadun toiselta puolen ja riensi nopeaa vauhtia hänen edelleen.

Tarzan oli tottunut kävelemään Rue Maulea pitkin kotimatkoillaan öisin. Koska se oli perin hiljainen ja pimeä, muistutti se hänelle enemmän hänen rakasta afrikalaista viidakkoaan kuin sitä ympäröivät meluisat ja räikeästi valaistut kadut. Jos tunnette Pariisinne hyvin, muistatte kapean Rue Maulen kolkon seudun. Jos ette tunne, tarvitsee teidän vain kysyä poliisilta saadaksenne tietää, että koko Pariisissa ei ole toista katua, jota teidän pimeän tultua on etäämpää kaarrettava. Tänä yönä oli Tarzan ehtinyt kävellä noin kaksi korttelinmittaa tätä synkkää reittiä reunustavien likaisten, vanhojen vuokratalojen syvässä hämärässä, kun hänen huomionsa kiinnitti vastapäätä olevan rakennuksen kolmannesta kerroksesta kuuluva parkuna ja avunhuudot. Ääni oli naisen ääni. Ennenkuin hänen ensimmäisten huutojensa kaiku oli haihtunut, harppasi Tarzan jo portaita ylöspäin ja pimeäin käytäväin läpi hänen avukseen.