Part 19

Lisääntynein toivein hän ponnisti eteenpäin niin nopeasti kuin uskalsi, kunnes puolen tunnin päästä tuli toisille ylöspäin vieville portaille. Alipäästä ne olivat sementtiä, mutta niitä noustessaan hän tunsi paljaisiin jalkoihinsa äkillisen muutoksen polkemassaan pinnassa. Sementtiportaat olivat vaihtuneet graniittiaskelmiksi. Tunnustellen käsillään apinamies huomasi, että viimemainitut kaiketikin olivat hakatut kallioon, koska ei ollut mitään rakoa liitosta ilmaisemassa.

Sata jalkaa kiersivät portaat spiraalimaisesti ylöspäin, kunnes Tarzan äkkiä eräässä kulmassa tuli ahtaaseen rotkoon kahden kallioseinän väliin. Hänen yläpuolellaan välkkyi tähtikirkas taivas, ja hänen edessään oli jyrkkä kaltevuus portaitten sijasta, jotka päättyivät sen juurelle. Tätä polkua pitkin riensi Tarzan ja joutui sen yläpäässä ison graniittimöhkäleen epätasaiselle huipulle.

Puolentoista kilometrin päässä näkyi Oparin raunioittunut kaupunki kupukattoineen ja harjatorneineen troopillisen kuun pehmeässä valossa. Tarzan vilkaisi harkkoon, jonka oli tuonut mukanaan. Hetkisen hän tarkkasi sitä kuun kirkkaissa säteissä ja kohotti sitten päänsä katsellakseen vanhoja riutuvan suuruuden raunioita.

"Opar", mietiskeli hän, "Opar, kuolleiden ja unohtuneen entisyyden lumottu kaupunki. Kauneuden ja petojen kaupunki. Kauhun ja kuoleman kaupunki; mutta -- satumaisten aarteiden kaupunki!" Harkko oli täysipitoista kultaa.

Kivimöhkäle, jolla Tarzan seisoi, oli ulkona aukealla tasanteella kaupungin ja niiden etäisten kallioiden välillä, joiden yli hän mustine sotureineen oli edellisenä aamuna kiivennyt. Laskeutua alas sen karheaa ja jyrkkää sivua pitkin oli perin vaivaloista ja melkoisen vaarallista apinamiehellekin; mutta vihdoin hän tunsi laakson pehmeätä maata jalkojensa alla ja vilkaisematta taakseen Opariin kääntyi vartijakallioita kohti lähtien ripeästi juoksemaan alanteen poikki.

Aurinko oli juuri nousemassa kun hän saavutti laakean vuorenkukkulan laakson länsipäässä. Kaukaa alapuoleltaan hän näki savua kohoavan puunlatvojen yli etukukkulain juurella olevasta metsästä.

"Ihmisiä!" jupisi hän. "Minua takaa ajamaan lähtikin viisikymmentä miestä. Nekö siellä lienevät?"

Hän astui nopeasti alas kallion sivua pitkin, ja painuen syvään rotkoon, joka johti alas metsään, hän riensi eteenpäin savua kohti. Kohdaten metsän syrjän noin kolmanneskilometrin päässä siitä paikasta, josta ohut savujuova tuprusi, hän nousi puihin. Varovaisesti hän lähestyi, kunnes hänen näkyviinsä äkkiä ilmestyi karkeatekoinen _boma_ eli varustettu leiri, jonka keskellä istui pienten nuotioitten ääressä hänen viisikymmentä waziriansa. Hän huusi heille heidän omalla kielellään:

"Nouskaat, lapseni, ja tervehtikäät kuningastanne!"

Hämmästyksestä ja pelosta parahtaen hypähtivät soturit pystyyn tuskin tietäen, pakenisivatko vai jäisivät paikoilleen. Sitten Tarzan pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta ketterästi heidän keskellensä. Kun he huomasivat, että siinä tosiaan oli heidän päällikkönsä ilmielävänä eikä mikään ruumiillistunut henki, olivat he ilosta suunniltaan.

"Olimme pelkureita, oi Waziri!" huudahti Busuli. "Juoksimme tiehemme ja jätimme sinut oman onnesi nojaan. Mutta kun pakokauhumme oli ohitse, vannoimme me palaavamme tai ainakin kostavamme sinun murhaajillesi. Juuri valmistauduimme kiipeämään vielä kerran kukkulain yli ja marssimaan aution laakson poikki siihen kauhun kaupunkiin."

"Oletteko nähneet viittäkymmentä hirveää miestä laskeutumassa kallioilta tähän metsään, lapseni?" kysyi Tarzan.

"Kyllä, Waziri", vastasi Busuli. "Ne sivuuttivat meidät myöhään eilen, kun olimme kääntymäisillämme sinua etsimään. He eivät olleet taitavia metsänkävijöitä. Kuulimme heidän saapumisensa lähes kahdentuhannen askeleen päästä eli paljoa aikaisemmin kuin heidät näimme, ja koska meillä oli muuta hommaa, vetäydyimme metsään ja päästimme heidät ohitsemme. Ne taapersivat nopeasti eteenpäin lyhyillä säärillä, ja silloin tällöin joku liikkui nelinryömin niinkuin Bolgani, gorilla. Tosiaankin viisikymmentä hirveää miestä, Waziri."

Kun Tarzan oli kertonut seikkailunsa ja maininnut löytämästään keltaisesta metallista, ei ainoakaan epäröinyt hänen tehtyään suunnitelman, miten palata yöllä tuodakseen täydet kantamukset noita äärettömiä aarteita. Ja niinpä hämärän verhotessa Oparin aution laakson riensi jono kiiltävän mustia sotilaita ripeää juoksua kuivan ja tomuisen tantereen poikki kaupungin edustalla häämöittävää jättiläiskiveä kohti.

Jos Tarzanista oli ollut vaikeata laskeutua alas kallion sivua pitkin, huomasi hän pian, että oli melkein mahdotonta saada nuo viisikymmentä soturia huipulle. Vihdoin suoritettiin tehtävä apinamiehen jättiläisponnistusten avulla. Kymmenen keihästä sidottiin päistä toisiinsa, ja toinen pää tästä merkillisestä ketjusta kiinnitettynä vyötäisille, onnistui Tarzanin vihdoin kiivetä huipulle. Kerran sinne päästyään hän veti sinne ylös yhden neekereistään, ja tällä tavoin koko joukkue lopuksi saatiin turvallisesti kivimöhkäleen päälle. Heti vei Tarzan heidät aarreaittaan, jossa kullekin kuormattiin kaksi kultaharkkoa, kumpikin noin kahdeksankymmenen naulan painoinen.

Puoliyön aikaan koko joukkue seisoi taaskin kallion juurella, mutta raskaine kuormineen kului heiltä aika iltapäivän puoliväliin, ennenkuin taas pääsivät kallioiden huipulle. Sieltä oli matka kotiinpäin hidasta, koska nämä ylväät sotijat olivat tottumattomia kantajan tehtäviin. Mutta he kantoivat taakkojansa valittamatta ja saapuivat kolmenkymmenen päivän päästä omaan maahansa.

Täällä Tarzan ei jatkanutkaan matkaa luoteeseen ja heidän omaan kyläänsä, vaan opasti heidät melkein suoraan länteen, kunnes hän kolmannenneljättä päivän aamuna käski heidän purkaa leirinsä ja palata omaan kyläänsä jättäen kullan siihen, mihin sen olivat edellisenä iltana pinonneet.

"Entä sinä, Waziri?" kysyivät he.

"Minä jään tänne muutamiksi päiviksi, lapseni", vastasi apinamies. "Rientäkää nyt vaimojenne ja lastenne luo."

Heidän mentyänsä Tarzan otti kaksi kultaharkkoa ja hypäten puuhun kiiti keveästi sotkuisen ja läpitunkemattoman pohjapensaikon yläpuolella parin sadan metrin päähän, sukeltaakseen äkkiä esille pienelle pyöreälle aukeamalle, jonka ympärillä aarniometsän jättiläiset kohosivat kuin vartijasotilaat. Tämän luonnollisen amfiteatterin keskellä oli pieni laakeapäinen, kovamultainen kumpu.

Satoja kertoja ennen oli Tarzan ollut tällä eristetyllä paikalla, jota ympäröivät niin tiheästi okaiset pensaat ja toisiinsa kietoutuneet laajalle versovat köynnökset ja kiertokasvit, ettei edes Sheeta, leopardi, voinut pujotella siitä lävitse eikä Tantor jättiläisvoimallaan kyennyt murtamaan esteitä, jotka suojelivat isojen apinain neuvottelusalia kaikilta muilta, paitsi villin viidakon vaarattomilta asujilta.

Tarzan teki viisikymmentä retkeä, ennenkuin oli sijoittanut kaikki kultaharkot amfiteatterin sisäpuolelle.

Sitten hän otti vanhan, ukkosen runteleman puun onkalosta juuri saman lapion, jolla oli kaivanut esille professori Archimedes Q. Porterin kirstun, senjälkeen kun kerran oli sen tähän samaan paikkaan apinamaisesti haudannut. Tällä hän kaivoi pitkän kuopan, johon pani neekerien Oparin kaupungin unohdetuista aarreholveista tuoman kullan.

Sinä iltana hän nukkui amfiteatterissaan ja läksi aikaisin seuraavana aamuna käymään hökkelissään ennenkuin palaisi waziriensa luo. Nähdessään kaiken olevan koskemattomana hän meni viidakkoon metsästämään aikoen tuoda saaliin majaansa, jossa voisi rauhassa aterioida ja viettää yönsä mukavalla vuoteella.

Hän samoili viisi englanninpenikulmaa etelään päin leveähkön joen rantoja kohti, joka laski mereen noin kuuden penikulman päässä majasta. Hän oli kulkenut sisämaahan vajaan kilometrin verran, kun hänen tottuneisiin sieraimiinsa äkkiä lemahti se haju, joka panee koko villin viidakon vavahtamaan, -- Tarzan haistoi ihmisen.

Tuuli puhalsi valtamereltä, joten Tarzan tiesi, että ne, joista haju lähti, olivat hänestä länteen. Ihmisen hajuun sekaantui Numan haju. Ihminen ja leijona. "Parasta, että riennän", ajatteli apinamies, sillä hän oli tuntenut valkoisten tuoksun. "Numa saattaa olla metsästämässä."

Kun hän puiden lävitse saapui viidakon syrjään, näki hän naisen polvistuneena rukoukseen, ja tämän edessä seisoi villin alkuihmisen näköinen valkoinen mies, kasvot kätkettyinä käsivarsiin. Miehen takana hiipi kapinen leijona verkalleen helppoa saalista kohti. Tarzan ei voinut nähdä kummankaan piirteitä.

Numa oli jo hyppäämäisillään. Ei saanut tuhlata sekuntiakaan. Tarzan ei voinut edes irroittaa joustansa ja sovittaa vasamaa kyllin ajoissa, lähettääkseen kuolettavan, myrkyllisen esineen keltaiseen turkkiin. Hän oli liian kaukana ajoissa tavoittaakseen petoa veitsellään. Jäljellä oli vain yksi toivo -- yksi ainoa vaihtoehto, ja apinamies toimi ajatuksen nopeudella.

Vahvalihaksinen käsivarsi työntyi taaksepäin -- lyhykäisen murtosekunnin viipyi keihäs jättiläisen olalla -- ja sitten mahtava käsivarsi työntyi eteenpäin, ja nopea kuolema viuhui eteen sattuvien lehvien lävitse hautautuakseen loikkaavan leijonan sydämeen. Äännähtämättä se kierähti aiottujen uhriensa eteen -- hengetönnä.

Hetkiseksi ei liikahtanut mies eikä nainen. Sitten jälkimäinen avasi silmänsä ihmetellen katsellakseen kuollutta petoa toverinsa takaa. Kauniin pään kohotessa Apinain Tarzan haukkasi ilmaa epäuskoisessa kummastuksessa. Oliko hän hullu? Eihän se voinut olla se nainen, jota hän rakasti. Mutta kukaan muu se ei tosiaan ollut.

Ja sitten nainen nousi, ja mies kaappasi hänet syliinsä suudellakseen häntä, ja äkkiä näki apinamies punaista murhan verisen usvan läpi, vanhan arven hänen otsallaan polttaessa tulipunaisena hänen ruskeaa ihoansa.

Hänen villeillä kasvoillaan oli peloittava ilme, kun hän sovitti myrkytetyn vasaman jouseensa. Julma valo kiilui noissa harmaissa silmissä hänen tähdätessään suoraan alapuolella olevan, mitään aavistamattoman miehen selkään.

Hetkiseksi hän vilkaisi kiilloitettua vasamaa pitkin, vetäen jousen jänteen kauaksi taaksepäin, jotta nuoli lävistäisi sydämen, johon se oli tähdätty.

Mutta hän ei päästänyt turmiollista sanansaattajaa. Verkalleen vaipui nuolen kärki, arpi haihtui ruskealta otsalta, jousen jänne höltyi, ja pää kumarassa kääntyi Apinain Tarzan surumielin viidakkoon wazirien kylää kohti.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Viisikymmentä hirveätä miestä

Muutamia pitkiä minuutteja seisoivat Jane Porter ja William Cecil Clayton ääneti katsellen pedon kuollutta ruumista, sittenkun olivat juuri viimeisessä silmänräpäyksessä sen kynsistä pelastuneet.

Tyttö puhui ensimmäiseksi äskeisen sisällisestä pakosta tekemänsä tunnustuksen jälkeen.

"Ken se saattoi olla?" kuiskasi hän.

"Jumala tietää!" vastasi mies vain.

"Jos hän on ystävä, niin miksei hän näyttäydy?" jatkoi Jane. "Eikö pitäisi kutsua häntä ja edes kiittää?"

Konemaisesti totteli Clayton, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Jane Porteria puistatti. "Salaperäinen viidakko", jupisi hän. "Kauhea viidakko. Se toistaa ystävyydenilmaisutkin kamalin keinoin."

"Meidän olisi parasta palata suojaan", sanoi Clayton. "Siellä olet toki hiukan paremmin turvassa. Minusta ei ole minkäänlaista turvaa", lisäsi hän katkerasti.

"Älä puhu niin, William", pyysi tyttö kiireesti, kovin pahoillaan haavasta, jonka oli sanoillaan iskenyt. "Sinä teit minkä voit. Olet ollut jalo, uhrautuva ja urhea. Ei ole sinun syysi, että et ole yli-ihminen. Olen tuntenut vain yhden ainoan miehen, joka olisi voinut tehdä enemmän kuin sinä. Sanani olivat vastavaikutuksen tuottamassa kiihtymyksessä huonosti valitut, -- en halunnut sinua haavoittaa. Toivon ainoastaan meidän molempain kerta kaikkiaan käsittävän, että minä en koskaan mene kanssasi naimisiin... Sellainen avioliitto olisi huono teko."

"Luulen käsittäväni", vastasi Clayton. "Älkäämme puhuko siitä enää -- ainakaan ennenkuin olemme jälleen sivistyneessä maailmassa."...

Seuraavana päivänä Thuranin tila paheni. Hän houraili melkein lakkaamatta. He eivät voineet tehdä mitään auttaakseen häntä eikä Clayton ollut kovin halukas mitään yrittämäänkään Tytön puolesta hän pelkäsi venäläistä -- sydämensä pohjasta hän toivoi, että mies kuolisi. Ajatus, että hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, mikä jättäisi tytön kokonaan tuon pedon armoille, herätti hänessä suurempaa levottomuutta kuin mahdollisuus, että Janea odotti melkein varma kuolema, jos jäisi aivan yksikseen julman aarniometsän liepeille.

Englantilainen kiskoi raskaan keihään leijonan ruumiista, joten hän sinä aamuna mennessään viidakkoon metsästämään liikkui paljoa turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen tälle villille rannikolle joutumisensa jälkeen. Senpä vuoksi hän eteni kauemmaksi kuin ennen milloinkaan.

Ollakseen mahdollisimman kaukana kuumeesta hulluna hourailevasta venäläisestä Jane Porter oli astunut suojasta puun juurelle -- kauemmaksi hän ei uskaltanut lähteä. Täällä hän Claytonin häntä varten rakentamain karkeiden tikkaiden ääressä katseli meren ulapalle alituinen toivonkipinä rinnassaan, että joku laiva tulisi näkyviin.

Hänen selkänsä oli viidakkoon käännettynä, joten hän ei nähnyt ruohon väistyvän eikä sen välitse kurkistavia villejä kasvoja. Pienet, veristyneet, lähekkäiset silmät vaanivat kiinteästi tyttöä, silloin tällöin pälyillen avonaiselle rannikolle tarkastellakseen, oliko muita saapuvilla kuin hän.

Sitten ilmestyi toinen pää, sitten vielä yksi ja vieläkin. Suojassa lepäävä mies alkoi uudestaan houria, ja päät hävisivät jälleen yhtä kiireesti kuin olivat ilmestyneetkin. Mutta pian ne pistäytyivät taas esille, kun tyttö ei osoittanut mitään hämmentymisen merkkejä puussa makaavan miehen alituisen vaikerruksen johdosta.

Yksi erältään sukelsi viidakosta eriskummaisia hahmoja hiipiäkseen salavihkaa mitään aavistamatonta naista kohti. Heikko ruohonkahina kiinnitti hänen huomionsa. Hän kääntyi, ja edessä oleva näky sai hänet hoippumaan jaloilleen pelosta parahtaen. Sitten ne piirittivät hänet äkkihyökkäyksellä. Nostaen hänet kokonaan maasta pitkillä gorillankäsivarsillaan kääntyi yksi olennoista kantamaan häntä viidakkoon. Likainen käpälä peitti hänen suunsa tukahduttaakseen hänen huutonsa. Monien kiduttavien viikkojen riuduttama tyttö oli liian heikko vastustaakseen tätä järkytystä. Tärvellyt hermot herpaantuivat, ja hän meni tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa aarniometsän syvyydessä. Oli yö. Iso nuotio loimusi pienellä aukeamalla, missä hän virui. Sen ympärillä kyyrötti viisikymmentä hirveää miestä. Niiden päitä ja kasvoja verhosi takkuinen karva. Pitkät käsivarret lepäsivät notkistetuilla polvilla, ja sääret olivat lyhyet ja väärät. Kuin metsän eläimet kalusivat ne saastaista ruokaa. Nuotion syrjällä kiehui pata, ja siitä joku noista olennoista silloin tällöin veti lihankappaleen teroitetulla kepillä. Kun he huomasivat vankinsa tulleen tajuihinsa, paiskasi lähellä seisova olento likaisella kädellään kimpaleen tätä iljettävää moskaa hänellekin. Se kierähti aivan hänen viereensä, mutta hän vain sulki silmänsä tuntien kuvotusta.

Monta päivää he matkustivat tiheän metsän läpi. Tyttöä, joka oli uuvuksissa ja jonka jalat olivat hellinä, puolittain laahattiin, puolittain työnnettiin pitkät, kuumat, tuskalliset päiväkaudet. Toisinaan, kun hän kompastui ja kaatui, töykkäsi ja potkaisi häntä lähin noista kauheista miehistä. Kauan ennen kuin he saapuivat matkansa perille, oli hän heittänyt pois kenkänsä, joiden anturoista ei enää ollut tietoa. Hänen vaatteensa olivat repeilleet pelkiksi risoiksi ja rihmoiksi, ja kurjien rääsyjen raoista vilkkui hänen ennen valkoinen ja hentoinen ihonsa sieroittuneena ja verisenä tuhansien armottomien okaiden ja piikkipensaiden kosketuksesta, joiden välitse häntä oli laahattu.

Matkan kahtena viimeisenä päivänä hän oli niin näännyksissä ettei häntä millään potkimisella eikä pahoinpitelyllä voitu saada nousemaan vaivaisille, verta vuotaville jaloilleen. Ylen kiusattu luonto oli saavuttanut kestävyytensä äärimmäisen rajan, ja tyttö oli ruumiillisesti kykenemätön kohottautumaan edes polvilleen.

Sillaikaa kun nuo ihmispedot ympäröivät häntä äännellen uhkaavasti, samalla kun ärsyttivät häntä sauvoillaan, löivät ja potkivat häntä nyrkeillään ja jaloillaan, virui hän silmät ummessa rukoillen avukseen laupiasta kuolemaa, jonka hän tiesi ainoaksi, mikä voisi pelastaa hänet näistä kärsimyksistä. Mutta se ei tullut. Ja vihdoin nuo viisikymmentä hirmuista miestä käsittivät, että uhri ei enää kyennyt kävelemään, minkä vuoksi he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä lopun päivää.

Myöhään eräänä iltapäivänä hän näki mahtavan kaupungin raunioiden häämöittävän edessään, mutta niin heikko ja sairas hän oli, että se ei herättänyt hänessä vähäisintäkään mielenkiintoa. Kantoivatpa he häntä minne tahansa, hänen vankeutensa saattoi loppua vain yhdellä tavalla näiden ihmispetojen vallassa.

Vihdoin he menivät kahden ison muurin läpi ja tulivat raunioittuneeseen kaupunkiin. He kantoivat hänet ränstyneeseen rakennukseen, ja täällä tulvi esille sadoittain muita samanlaisia olentoja kuin hänen tuojansa; mutta joukossa oli myöskin naispuolisia, jotka näyttivät vähemmän kauheilta. Hänen huomatessaan heidät välähti ensimmäinen toivonsäde hänen kurjuuttansa lievittämään. Mutta se toivo oli lyhytaikainen, sillä naiset eivät osoittaneet hänelle myötätuntoa, jos kohta eivät tehneet hänelle pahaakaan. Kun hänet oli tarkastettu rakennuksessa olijain täydeksi tyydytykseksi, vietiin hänet pimeän kammion alla oleviin holveihin, mihin hänet jätettiin paljaalle lattialle, ja hänen viereensä laskettiin metallinen vesikulho ja toinen ruualla täytetty.

Viikkokauteen hän näki ainoastaan naisia, joiden velvollisuutena oli tuoda hänelle ruokaa ja vettä. Vähitellen palasivat hänen voimansa -- pian hän olisi leimuavalle jumalalle uhrattavassa kunnossa. Oli tosiaan onni, että hän ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.

* * * * *

Kun Apinain Tarzan liikkui verkalleen viidakon läpi, sitten kun oli heittänyt keihään, joka pelasti Claytonin ja Jane Porterin Numan hampaista, oli hänen mielensä täynnä kaikkea sitä surua, jonka äsken avattu sydämenhaava tuottaa.

Hän oli iloinen, että oli kyllin ajoissa hillinnyt kätensä suorittamasta tekoa, jota hän mustasukkaisuuden ensi puuskassa oli ajatellut. Vain murtosekunti puuttui, että Clayton olisi saanut surmansa apinamiehen kädestä. Siinä lyhyessä hetkisessä, joka oli kulunut senjälkeen, kun hän tunsi tytön ja hänen toverinsa, siihen asti, kunnes englantilaisen sydämeen tähdättyä vasamaa pitelevät lihakset olivat höltyneet, oli Tarzan ollut eläimellisten vaistojen rajun ja villin vimman vallassa.

Hän oli nähnyt toivomansa naisen -- oman -- puolisonsa -- toisen syleilyssä. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus avoinna viidakon julman lain mukaan, joka häntä tässä toisessa olotilassa johti; mutta juuri ennenkuin vielä oli liian myöhäistä, olivat hänen luontaisen ritarillisuutensa jalommat tunteet taltuttaneet hänen intohimonsa loimuavat liekit ja pelastaneet hänet. Tuhat kertaa hän kiitti kohtaloa, että ne olivat saaneet voiton, ennenkuin hänen sormensa olivat lennättäneet kiilloitetun nuolen.

Hänen ajatellessaan paluuta wazirien luo tuntui se hänestä vastenmieliseltä. Hän ei halunnut nähdä ihmisolentoa. Vähintäänkin hän tahtoi yksinään samoilla viidakossa, kunnes hänen murheensa ota oli tylsynyt. Eläintoveriensa lailla hän kärsi mieluummin yksinään ja hiljaisuudessa.

Sen yön hän nukkui jälleen apinain amfiteatterissa, ja useita päiviä hän metsästeli sieltä käsin palaten aina yöksi. Kolmannen päivän iltapuolella hän palasi aikaisin. Hän oli loikonut pyöreän aukeaman pehmeässä ruohossa vain muutamia minuutteja, kun kuuli etelästä tutun äänen. Joukko isoja apinoita oli kulkemassa viidakon läpi -- siitä hän ei voinut erehtyä. Hän kuunteli muutamia minuutteja. Ne olivat tulossa amfiteatteria kohti.

Tarzan nousi veltosti ja ojensihe. Hänen tarkat korvansa seurasivat lähestyvän lauman jokaista liikettä. Ne olivat tuulen puolella, ja nyt hän tunsi niiden hajun, vaikkei olisi kaivannutkaan lisätodistusta siitä, että oli oikeassa.

Kun ne tulivat lähemmäksi amfiteatteria, pujahti Apinain Tarzan kentän toisella puolella puiden oksiin. Siellä hän odotti tarkatakseen tulijoita. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa. Pian ilmestyivät karvaiset kasvot matalampien oksien sekaan häntä vastapäätä. Julmat, pienet silmät tähystivät aukeamaa yhdellä vilkaisulla, ja sitten eläin haukahteli tiedonannon takanaan oleville. Tarzan eroitti sanat. Vakoilija ilmoitti heimonsa muille jäsenille, että väylä oli vapaa ja että ne voivat turvallisesti tulla aukeaman sisäpuolelle.

Ensiksi harpata pöllähti johtaja ketterästi pehmeälle ruohomatolle ja hänen jälkeensä yksi erältään lähes sata ihmisenmuotoista apinaa. Siinä oli isoja täysikasvuisia eläimiä ja useita poikasia. Muutamat imevät lapset pysyttelivät villien emojensa pörröisessä niskassa.

Tarzan tunsi monta heimon jäsenistä. Se oli sama, jonka joukkoon hän pienoisena lapsena oli tullut. Monet aikuisista olivat olleet pikkuapinoita hänen poikana ollessaan. Hän oli leikkinyt ja ilakoinut niiden kanssa tässä samassa viidakossa niiden lyhyen lapsuuden aikana. Hän aprikoi, tuntisivatko ne hänet -- eräiden apinain muisti ei ulotu kovin pitkälle, ja kaksi vuotta voi niille olla iäisyys.

Siitä keskustelusta päättäen, jonka hän kuuli, hän käsitti, että ne olivat tulleet valitsemaan uutta kuningasta, -- niiden edellinen päällikkö oli pudonnut katkenneelta oksalta sadan jalan korkeudesta ja joutunut ennenaikaisen kuoleman uhriksi. Tarzan astui kentän yli riippuvan oksan latvaan aivan heidän näkyviinsä. Erään naaraksen vilkkuvat silmät äkkäsivät hänet ensiksi. Haukuntaa muistuttavilla kurkkuäänteillä se kiinnitti toisten huomion havaintoonsa. Muutamat isot urokset nousivat pystyyn paremmin nähdäkseen tungettelijan. Paljastetuin torahampain ja niskakarvat pystyssä ne tulivat hitaasti häntä kohti murahdellen pahaaennustavasti syviä kurkkuääniä.

"Karnath, minä olen Apinain Tarzan", lausui apinaihminen heimonsa äidinkielellä. "Etkö muista minua? Yhdessä me ärsytimme Numaa heittelemällä sitä varvuilla ja pähkinöillä korkeiden oksien turvista, kun vielä olimme pikkuapinoita." Elukka, jota hän oli puhutellut, pysähtyi, villeillä kasvoillaan puolittain tajuava typerän ihmettelyn ilme.

"Ja Magor", jatkoi Tarzan kääntyen toisen puoleen, "etkö muista entistä kuningastanne -- häntä, joka tappoi mahtavan Kerchakin? Katso minuun! Enkö minä ole sama Tarzan -- mainio metsästäjä -- voittamaton taistelija, jonka te kaikki ennen tunsitte?"

Kaikki apinat kerääntyivät nyt lähemmäs, mutta pikemmin uteliaisuudesta kuin uhkaavina. Ne mutisivat keskenään muutaman silmänräpäyksen.

"Mitä sinä nyt meidän keskuudestamme etsit?" kysyi Karnath.

"Rauhaa vain", vastasi apinamies.

Taaskin apinat neuvottelivat.

"Tule sitten rauhassa, Apinain Tarzan", sanoi hän.

Ja niin hyppäsi apinain Tarzan ketterästi ruohikkoon tämän hurjan ja kamalan lauman keskelle. Hän oli läpikäynyt kehityksen sarjan ja palannut jälleen elukaksi elukkain joukkoon. Ei siinä lausuttu mitään sellaisia tervehdyksiä kuin olisi vaihdettu ihmisten kesken kahden vuoden eron jälkeen. Useimmat apinat jatkoivat pieniä hommiaan, jotka apinamiehen tulo oli keskeyttänyt, kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota kuin jos hän ei olisi koskaan heimosta poistunutkaan.

Pari urosta, jotka eivät olleet kyllin iäkkäitä muistaakseen häntä, kömpivät nelinryömin hänen viereensä haistellakseen häntä, ja yksi paljasti hampaansa ja mörisi uhkaavasti, -- se olisi heti tahtonut sijoittaa Tarzanin oikeaan paikkaansa. Jos Tarzan olisi ulisten perääntynyt, niin nuori uros olisi luultavasti ollut aivan tyydytetty, mutta sittemmin olisi Tarzanin asema apinatoverien parissa aina ollut alempi kuin hänen syrjäyttäjänsä.