Part 18

Jane Porterin ajatukset kääntyivät usein hänen toiseen kokemukseensa tällä villillä rannikolla. Ah, kunpa tuen kuolleen entisyyden voittamaton metsänjumala vain olisi nyt ollut heidän kanssaan. Sitten ei enää olisi tarvinnut pelätä hiiviskeleviä petoja eikä petomaista muukalaista. Hän ei myös voinut olla vertaamatta Claytonin hänelle antamaa heikkoa suojelusta siihen, mitä olisi saattanut toivoa, jos Apinain Tarzan vain hetkeksikin olisi nähnyt Thuranin turmaa ennustavat ja uhkaavat eleet. Kerran, kun Clayton oli mennyt pienelle purolle vettä noutamaan ja Thuran oli puhutellut tyttöä raa'asti, tämä puki ajatuksensa sanoiksi.

"Hyvä teille, herra Thuran", virkkoi hän, "että poloinen herra Tarzan, joka putosi laivasta teidän ja neiti Strongin matkustaessa Kap-kaupunkiin, ei nyt ole täällä".

"Tunsitteko sen porsaan?" kysyi Thuran virnistäen.

"Minä tunsin miehen", vastasi neiti Porter, "ainoan todellisen miehen, jonka olen koskaan tuntenut".

Tytön äänessä oli jotakin, mikä sai venäläisen otaksumaan tällä olevan syvempiä kuin pelkän ystävyyden tunteita hänen vihollistaan kohtaan, ja hän tarttui tähän vihjaukseen vielä enemmän kostaakseen kuolleeksi luulemalleen miehelle parjaamalla tytölle hänen muistoansa.

"Hän oli enemmän kuin porsas!" huudahti Thuran. "Hän oli kurja pelkuri. Pelastuakseen aviopuolison oikeutetulta vihalta, jonka vaimon hän oli häväissyt, hän vannoi sielunsa kadotukseen, yrittäessään vierittää syyn kokonaan naisen päälle. Kun hän ei siinä onnistunut, pakeni hän Ranskasta välttääkseen kohtaamasta aviomiestä taistelukentällä. Senvuoksi hän oli laivalla, jolla neiti Strong ja minä matkustimme Kap-kaupunkiin. Minä tiedän mitä puhun, sillä kysymyksessä oleva nainen on sisareni. Kerronpa teille jotakin muutakin, mitä en ole koskaan kellekään toiselle kertonut -- urhea herra Tarzaninne hyppäsi laivasta pelon vallassa, kun minä tunsin hänet ja vaadin häntä suomaan minulle hyvityksen seuraavana aamuna. Olisimme voineet taistella puukoilla minun loistohytissäni."

Jane Porter nauroi. "Saatatteko hetkeksikään luulotella, että joku, ken on tuntenut sekä herra Tarzanin että teidät, mitenkään voisi uskoa moista mahdotonta juttua?"

"Miksi hän sitten matkusti salanimellä?" kysyi herra Thuran.

"Minä en usko teitä", huudahti tyttö. Mutta epäluulon itu oli kuitenkin istutettu, sillä hän tiesi Hazel Strongin tunteneen hänen metsän jumalansa vain John Caldwellina Lontoosta.

Tuskin viiden englanninpenikulman päässä heidän karkeatekoisesta hökkelistään sijaitsi, heidän siitä vähääkään tietämättä ja käytännöllisessä merkityksessä yhtä pitkän matkan päässä kuin jos tuhatpenikulmainen läpitunkematon viidakko olisi sen heistä eroittanut, Apinain Tarzanin sievä pikku maja. Ylempänä rannikolla, muutaman penikulman päässä tästä majasta taas asui karkeissa, mutta hyvin rakennetuissa suojissa pieni kahdeksantoistahenkinen seurue -- _Lady Alicen_ kolmen veneen haltijat, joista Claytonin vene oli joutunut erilleen. Tyynen ulapan yli he olivat soutaneet mantereelle vähemmässä kuin kolmessa päivässä. Mitään haaksirikon kauhuja he eivät olleet kokeneet, ja vaikka he olivat murheen painostamia ja kärsivät onnettomuuden järkytyksestä ja uuden olotilansa oudoista vaikeuksista, ei tämä kokemus ollut juuri ketään heistä vahingoittanut.

Kaikkia kannusti toivo, että neljäs vene oli pelastettu ja että ranta pian läpikotaisin etsittäisiin. Kaikki huvialuksen tuliaseet ja ampumavarat oli viety loordi Tenningtonin veneeseen, ja seurueella oli kyllin aseita puolustukseen ja metsästääkseen ravinnokseen isojakin otuksia.

Professori Archimedes O. Porter oli heidän ainoa välitön levottomuudenaiheensa. Omassa mielessään varmasti vakuutettuna, että joku ohikulkeva höyrylaiva oli pelastanut hänen tyttärensä, hän hylkäsi viimeisenkin pelonhäivän tämän kohtalosta ja uhrasi koko jättiläisneronsa yksinomaan niiden merkillisten ja vaikeatajuisten tieteellisten ongelmain mietiskelyyn, joita hän piti ainoana sopivana hengenravintona hänenlaiselleen oppineelle. Hänen sielunsa näkyi olevan vastaanottamaton kaikkien ulkonaisten seikkojen vaikutukselle.

"Koskaan", sanoi uupunut herra Samuel T. Philander loordi Tenningtonille, "koskaan ei professori Porter ole ollut vaikeammin hoivattava... hm, melkeinpä sanoisin, että hän on mahdoton. Kah, juuri tänä aamuna, sittenkun minun oli täytynyt lyhyeksi puoleksi tunniksi jättää silmälläpitoni, hän oli palatessani kokonaan kateissa. Ja, hyväinen aika, mistä luulette, paras loordi, minun hänet löytäneen? Lähes kilometrin päästä valtamereltä, hyvä herra, eräästä pelastusveneestä, jota hän souti poispäin kuin henkensä edestä. En tiedä, kuinka hän oli saavuttanut tuonkaan mahtavan välimatkan rannasta, sillä hänellä oli vain yksi airo, jolla hän hilpein mielin souteli kaarissa.

"Kun yksi merimiehistä oli toisella veneellä soutanut minut hänen luokseen, vihastui professori kovin ehdotuksestani, että heti palaisimme maihin. 'Todellakin, kelpo Philander', sanoi hän, 'kummastuttaa minua, herraseni, että te, joka itsekin olette oppinut mies, näin rohkenette ehkäistä tieteen edistymistä. Olin eräistä astronomisista ilmiöistä, joita olen huolellisesti tarkannut muutamien viimeksi kuluneiden troopillisten öiden aikana, johtamaisillani ihan uuden tähtisumua selittävän otaksuman, joka varmasti herättää ääretöntä hämmästystä tieteellisessä maailmassa. Tahdon tutkia erästä oivallista kirjoitelmaa Laplacen hypoteesista; se kirjoitelma on tietääkseni eräässä yksityisessä kokoelmassa New Yorkissa. Teidän väliintulonne, herra Philander, aikaansaa korvaamattoman viivytyksen, sillä minä olin juuri soutamassa sitä kyhäelmää noutamaan.' Ja vain mitä suurimmalla vaivannäöllä sain, väkivaltaan turvautumatta, houkutelluksi hänet palaamaan rannikolle", päätti herra Philander puheensa.

Neiti Strong ja hänen äitinsä olivat hyvin uljaita huolimatta petojen hyökkäysten pelon tuottamasta jännityksestä. Eivätkä he kyenneet yhtä kerkeästi, kuin muut, uskomaan selitystä, että Jane, Clayton ja herra Thuran oli turvallisesti pelastettu merestä.

Jane Porterin Esmeralda itkeskeli alati sen julman kohtalon vuoksi, joka oli eroittanut hänet hänen "poloisesta pikku sydänkäpysestään".

Loordi Tenningtonin laajasydäminen hyväluontoisuus ei häntä hetkeksikään jättänyt. Hän oli yhä sama hilpeä isäntä, joka alituisesti huolehti vieraittensa mukavuudesta ja ratosta. Ja huvialuksensa miehistölle hän pysyi yhä oikeamielisenä, mutta lujana komentajana, -- ei ollut kysymystä viidakossa enempää kuin oli ollut _Lady Alicellakaan_ siitä, kenelle kuului lopullinen määräämisvalta kaikissa tärkeissä kysymyksissä ja kaikissa vaikeissa, tyyntä ja järkevää johtajaa vaativissa tilanteissa.

Jos tämä hyvin järjestetty ja verrattain turvallisesti elelevä seurue haaksirikkoisia olisi nähnyt repaleisen, pelonalaisen kolmikon joitakuita kilometrejä etelämpänä heistä, olisivat he tuskin tunteneet näitä sen pienen kerhon moitteettomiksi jäseniksi, joka ennen oli _Lady Alicella_ nauranut ja leikkinyt.

Clayton ja herra Thuran olivat melkein alasti, niin risaisiksi olivat repeilleet heidän vaatteensa sotkuisen viidakon okaisissa pensaissa ja takkuisessa ruohossa, jonka läpi heidän täytyi tunkeutua etsimään yhä vaikeammin hankittavia ruokavaroja.

Jane Porterin ei tietenkään ollut tarvinnut lähteä näille vaikeille retkille, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin perin kurjassa kunnossa.

Paremman toiminnan puutteessa oli Clayton huolellisesti säästänyt jokaisen eläimen nahan, jonka he olivat tappaneet. Oikaisten ja levittäen ne puunrungolle ja ahkerasti niitä raapimalla hänen oli onnistunut säilyttää ne mätänemättä ja kun hänen vaatteensa jo uhkasivat paljastaa hänen alastomuutensa, alkoi hän muovata niistä karkeata pukua käyttäen terävää oasta neulana ja sitkeän ruohon pätkiä ynnä eläinten jänteitä lankana.

Siitä valmistui vihdoin hihaton mekko, joka ulottui melkein polviin asti. Kun se oli laitettu monista erilaisten nakertajain turkeista, näytti se jokseenkin omituiselta ja ihmeelliseltä, mikä siitä lähtevän häijyn löyhkän kera ei suinkaan tehnyt sitä mieluisaksi lisäksi vaatevarastoon. Mutta aika tuli, jolloin hänen säädyllisyyden nimessä täytyi se pukea ylleen, eikä edes heidän kurja tilansa voinut estää Jane Porteria nauramasta sydämellisesti hänet nähdessään.

Myöhemmin näki myöskin Thuran välttämättömäksi räätälöidä samanlaisen alkuperäisen mekon, ja niinpä he paljaine säärineen ja tuuheasti parroittuneine kasvoineen hyvinkin muistuttivat ihmisrodun historiantakaisten alkuvanhempain haudastaan nousseita haamuja. Thuran käyttäytyikin kuin raakalainen.

He olivat elelleet näin lähes kaksi kuukautta, kun ensimmäinen suuri onnettomuus heitä kohtasi. Juuri sitä ennen oli sattunut seikkailu, joka oli vähällä lopettaa kärsimykset kahdelta heistä -- lopettaa ne iäksi viidakon julmalla ja kauhealla tavalla.

Viidakkokuumeen kohtauksessa virui Thuran majassa heidän suojapuunsa oksilla. Clayton oli ollut viidakossa muutaman sadan metrin päässä ruokaa etsimässä. Hänen palatessaan Jane Porter käveli häntä vastaan. Miehen perässä hiipi viekkaana ja kavalana vanha, tuuheaharjainen leijona. Kolmeen vuorokauteen eivät sen koetellut jäntereet olleet kyenneet hankkimaan sen tyhjälle vatsalle ruokaa. Kuukausimääriin se oli aterioinut yhä harvemmin, ja yhä kauemmaksi se oli samoillut tutuilta tyyssijoiltaan, etsiäkseen muualta helpompaa saalista. Vihdoin se oli keksinyt luonnon heikoimman ja turvattomimman olennon. Hetkisen päästä Numa söisi päivällistä...

Ollenkaan aavistamatta takanaan väijyvää kuolemaa, astui Clayton aukealle kentälle Janea kohti. Hän oli päässyt tytön luo, sadan jalan päähän viidakon tiheikköreunasta, kun tyttö hänen olkansa sivuitse näki keltaisenruskean pään ja häijyt keltaiset silmät ruohon taipuessa sivuille ja pedon sujahtaessa, kuono maassa, näkyville. Hän jäykistyi kauhusta niin, ettei voinut äännähtääkään, mutta pelon avartamain silmien tuijottava ja kauhistunut katse puhui Claytonille yhtä selvästi kuin sanat. Nopea vilkaisu taaksepäin ilmaisi hänelle heidän asemansa toivottomuuden. Leijona oli tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä, ja he olivat yhtä kaukana suojapaikasta. Miehellä oli aseenaan vahva sauva -- yhtä tehokas ase nälkäistä leijonaa vastaan, sen hän kyllä tajusi, kuin kytketyllä korkilla panostettu leikkipyssy.

Nälästä raivoisa Numa oli jo aikoja sitten oppinut käsittämään, että saalista etsiessä ei tullut karjua eikä ulista, mutta nyt kun saalis oli yhtä varmasti hänen, kuin jos jo olisi tuntenut pehmeätä lihaa mahtavan käpälänsä alla, avasi se laajan kitansa ja päästi ilmoille kauan hillityn raivonsa sarjalla karjahduksia, jotka vapisuttivat ilmaa.

"Juokse, Jane!" huusi Clayton. "Juokse nopeasti! Juokse suojaan!" Mutta tytön herpaantuneet lihakset eivät häntä totelleet, ja hän seisoi mykkänä ja jäykistyneenä tuijottaen kauhistunein kasvoin heitä kohti hiipivään elävään kuolemaan.

Kauhean karjahduksen kuullessaan oli Thuran tullut majan aukolle ja nähdessään, mitä siellä alhaalla tapahtui, hän alkoi hyppiä ja kirkua venäjäksi.

"Juoskaa, juoskaa!" huusi hän. "Juoskaa, tai muuten minä jään yksikseni tähän kauheaan paikkaan!" Ja sitten hän menetti kaiken ryhtinsä ja alkoi itkeä.

Hetkiseksi tämä uusi ääni kiinnitti leijonan huomion. Se pysähtyi luodakseen tutkivan katseen puuta kohti. Clayton ei voinut kauemmin kestää tätä jännitystä. Kääntäen selkänsä petoon hän kätki päänsä käsivarsiinsa ja odotti. Tyttö katsoi häneen kauhistuneena. Miksi hän ei tehnyt mitään? Jos hänen täytyi kuolla, miksi ei kuolla miehen lailla -- urhoollisesti? Miksi hän ei iskenyt tuota kauheaa naamaa edes kepillään, vaikka se sitten olisi ollut kuinka hyödytöntä? Olisiko Apinain Tarzan menetellyt näin? Eikö hän olisi antautunut kuolemaan, taistellen sankarillisesti viimeiseen asti?

Nyt leijona kyyristyi loikkaukseen, ja julmat, raatelevat, keltaiset torahampaat tekisivät lopun heidän nuoresta elämästään. Jane Porter vaipui polvilleen rukoukseen ja sulki silmänsä, jottei näkisi viimeistä kamalaa hetkeä. Kuumeesta heikko Thuran pyörtyi. Sekunnit venyivät minuuteiksi, pitkät minuutit iäisyydeksi, eikä peto vieläkään hypännyt. Clayton oli melkein tajutonna pitkittyneestä tuskasta ja pelosta, hänen polvensa vapisivat; hetkistä myöhemmin hän oli lysähtänyt kokoon.

Jane Porter ei voinut tätä kestää kauemmin. Hän avasi silmänsä. Uneksikohan hän?

"William", kuiskasi hän, "katso!"

Clayton jännitti itseään kylliksi, voidakseen kohottaa päänsä ja kääntyä leijonaa kohti. Hänen huuliltaan pääsi ihmettelyn huudahdus. Aivan heidän jalkojensa juuressa virui leijona ruumiiksi mykertyneenä. Raskas sotakeihäs pisti esiin sen ruskeankellervästä turkista. Se oli lävistänyt mahtavan selän oikean olkapään laidalta ja tunkien kokonaan ruumiin läpi puhkaissut hurjan sydämen.

Jane Porter oli kohonnut jaloilleen. Kun Clayton kääntyi häneen päin, horjui tyttö heikkouttaan. Toinen ojensi käsivartensa estääkseen hänet kaatumasta ja veti hänet rintaansa kohti. Painaen tytön pään olkaansa vasten hän kumartui kiitosuhriksi häntä suutelemaan. Lempeästi työnsi tyttö hänet pois.

"Älähän tee sitä, William", sanoi hän. "Näinä lyhyinä hetkinä olen elänyt tuhannen vuotta. Kuoleman kasvojen edessä olen oppinut, kuinka tulee elää. En halua pahoittaa sinua enemmän kuin on välttämätöntä; mutta minä en jaksa enää elää tässä mahdottomassa asemassa, jossa olen yrittänyt pysyä väärästä uskollisuudesta sinulle hetken huumauksessa antamaani lupausta kohtaan.

"Viimeiset elämäni sekunnit ovat opettaneet minulle, että olisi kamalaa kauemmin yrittää pettää sinua ja itseäni tai hetkistäkään kauemmin ajatella mahdollisuutta tulla sinun vaimoksesi, jos jälleen pääsemme sivistyneeseen maailmaan."

"Mutta, Jane", huudahti toinen, "mitä sinä tarkoitat? Mitä yhteyttä on sallimuksen avulla saadulla pelastumisellamme sinun tunteittesi muutoksen kanssa? Olet vain herpaantunut -- huomenna olet oma itsesi jälleen."

"Olen lähempänä itseäni tällä hetkellä kuin olen ollut runsaaseen vuosikauteen", vastasi tyttö. "Äskeinen tapahtuma on jälleen pakottanut mieleeni muiston, että maailman urhokkain mies kunnioitti minua rakkaudellaan. Vasta liian myöhään käsitin, että vastasin siihen, ja senvuoksi työnsin hänet luotani. Hän on nyt kuollut, enkä minä mene koskaan naimisiin. En mitenkään voisi mennä kellekään vähemmän urhoolliselle alituisesti tuntematta halveksumista puolisoni suhteellisen pelkuruuden vuoksi. Käsitätkö minua?"

"Kyllä", vastasi toinen kumartunein päin, häpeän punan kohotessa hänen kasvoilleen.

Ja seuraavana päivänä tapahtui sitten suuri onnettomuus.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Oparin aarreholvi

Oli aivan pimeä ennenkuin La, ylipapitar, palasi kuolleiden kammioon tuoden Tarzanille ruokaa ja juomaa. Hänellä ei ollut valoa, joten hän hapuili käsillään pitkin murenevia seiniä, kunnes saapui sisälle. Ylhäällä olevasta kiviristikosta valoi etelän kuu himmeää hohdetta huoneeseen.

Huoneen takaosassa kyyröttävä Tarzan tuli lähenevät askeleet kuullessaan tyttöä vastaan, heti kun tunsi, että se oli hän.

"Ne ovat raivoissaan", olivat tämän ensimmäiset sanat. "Koskaan ei ole ihmisuhri päässyt alttarilta pakenemaan. Viisikymmentä on jo lähtenyt sinua tavoittamaan. On tutkittu temppeli -- kaikki, paitsi tämä huone."

"Miksi ne pelkäävät tulla tänne?" kysyi Tarzan.

"Tämä on kuolleiden kammio. Tänne palaavat vainajat jumalaa palvelemaan. Näetkö tuota vanhaa alttaria? Sillä uhraavat vainajat eläviä -- jos täällä tapaavat uhrin. Siitä syystä kansamme kavahtaa tätä kammiota. Jos joku astuisi sisälle, tietää hän, että vainajat kaappaisivat hänet uhrikseen."

"Entä sinä?" kysyi apinamies.

"Minä olen ylipapitar -- minä yksin olen vainajilta turvassa. Minä tuon tänne joskus ihmisuhrin ylemmästä maailmasta. Minä yksin voin tänne turvallisesti astua."

"Mutta miksikä ne eivät ole kaapanneet minua?" kysyi Tarzan ilkkuen tytön kummallista vakaumusta.

Neitonen katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti. Sitten hän vastasi:

"Ylipapittaren velvollisuutena on opettaa, tulkita -- sen uskonnon mukaan, jonka muut, häntä viisaammat, ovat perustaneet; mutta siinä opissa ei missään kohdassa mainita, että hänen täytyy uskoa. Mitä enemmän joku tuntee uskontoansa, sitä vähemmän hän uskoo -- eikä kukaan tiedä omastani enemmän kuin minä."

"Auttaessasi minua pakenemaan pelkäät siis ainoastaan sitä, että uskolaisesi keksisivät juonesi?"

"Sitä vain. Kuolleet ovat kuolleita, ne eivät voi vahingoittaa -- eivätkä auttaa. Olemme siis kokonaan oman neuvokkuutemme varassa, ja mitä pikemmin toimimme, sitä parempi. Vaivoin onnistuin pettämään heidän valppautensa juuri äsken, kun läksin tuomaan sinulle tätä ruokaerää. Jos yritän sitä joka päivä, olisi se suurinta hulluutta. No, koettakaamme, kuinka pitkälle vapautta kohti pääsemme, ennenkuin minun täytyy palata."

Tyttö vei Tarzanin takaisin kammioon alttarihuoneen alle. Täällä hän kääntyi yhteen sieltä lähtevistä monista käytävistä. Pimeässä Tarzan ei voinut nähdä, mikä se niistä oli. Kymmenen minuuttia he hapuilivat hitaasti tuossa mutkittelevassa käytävässä, kunnes vihdoin tulivat suljetulle ovelle. Täällä Tarzan kuuli tytön kopeloivan avainta, ja sitten kuului metallisalvan kilahdus metallia vasten. Ovi lensi auki narisevilla saranoillaan, ja he astuivat sisälle.

"Täällä sinä olet turvassa huomeniltaan asti", sanoi tyttö.

Sitten hän meni ulos ja sulkien oven jälkeensä lukitsi hänet sinne.

Siellä, missä Tarzan seisoi oli pimeä kuin manalassa. Eivät edes hänen tottuneet silmänsä voineet tunkea tämän sysimustan pimeyden läpi. Varovaisesti hän liikkui eteenpäin, kunnes hänen ojennettu kätensä kosketti seinään, ja sitten hän käveli hyvin verkalleen kammion neljää seinää pitkin.

Se oli kaikesta päättäen kaksikymmentä jalkaa kunnekin. Lattia oli sementistä ja seinät muuraamattomista kivistä. Siitä näki, mitä menettelytapaa maanpinnalla olevassa rakenteessa oli käytetty. Pieniä erikokoisia graniittipaloja oli taitavasti sommiteltu yhteen ilman laastia, näitä vanhoja perustuksia laskettaessa.

Ensi kierrollaan seinustalla Tarzan luuli havaitsevansa merkillisen ilmiön huoneessa, jossa ei ollut ikkunaa ja yksi ainoa ovi. Taasen hän hiipi huolellisesti seiniä pitkin. Ei, hän ei voinut erehtyä! Hän pysähtyi seinän keskikohdalle ovea vastapäätä. Hetkisen hän seisoi aivan liikkumatta ja siirtyi sitten pari askelta sivulle. Taaskin hän kääntyi, vain liikkuakseen jonkun askeleen toiselle sivulle.

Vielä kerran hän kiersi huoneen kokonaan, tunnustellen: huolellisesti jokaista kämmenenleveyttä seinissä. Vihdoin hän pysähtyi juuri sille paikalle, joka oli hänen uteliaisuutensa herättänyt. Ei ollut epäilystäkään! Selvästi puhalsi raitis ilmavirta kammioon muurauksen rakosista juuri siltä kohdalta -- eikä mistään muualta.

Tarzan tunnusteli useita graniitinpalasia, joista seinä sillä kohdalla oli kyhätty, ja vaivojensa palkkioksi hän lopuksi löysi yhden, joka oli helposti nostettavissa. Se oli noin kymmenen tuuman laajuinen, ja sen pinta tuntui kamarin sisäpuolella kolmen tuuman levyisenä ja kuutta pitkänä. Yhden erältään irroitti apinamies samanlaatuisia kiviä. Seinä näkyi tällä kohtaa olevan tehty yksinomaan näistä melkein säännöllisistä liuskoista. Vähässä ajassa hän oli poistanut tusinan verran, ja nyt hän ulottui koskettamaan seuraavaa muurauskerrosta. Ihmeekseen hän ei tuntenut mitään poistamiensa muurikivien takana niin pitkälti kuin hänen kookas käsivartensa ulottui.

Oli ainoastaan muutaman minuutin työ avata kylliksi paljon seinää, jotta hänen ruumiinsa mahtui aukosta. Ihan edessään hän luuli eroittavansa heikon hohteen -- melkein yhtä läpitunkemattoman kuin pimeys oli. Varovaisesti konttasi hän sinnepäin, kunnes noin viidentoista jalan eli perusmuurien keskipaksuuden päässä lattia äkkiä päättyi aukkoon. Niin pitkältä kuin hän voi ulottua, hän ei kohdannut mitään eikä voinut tavata edessään ammottavan kuilun pohjaakaan, vaikka hän pysytellen kiinni lattian syrjästä pudotti ruumiinsa täydeltä mitaltaan pimeyteen.

Vihdoin pälkähti hänen päähänsä katsahtaa ylös, ja sieltä hän yläpuoleltaan näki pienoisen pyöreän täplän tähtitaivasta. Hapuillen ylöspäin pitkin seiniä, niin pitkälle kuin suinkin, totesi apinamies, että seinä kohotessaan kallistui keskustaa kohti. Se teki pakenemisen sitä tietä mahdottomaksi.

Hänen istuessaan mietiskellen tämän omituisen käytävän ja sen huipun laatua ja tarkoitusta, vierähti kuu aukon yläpuolelle heittäen pehmeän hopeisen valosuihkun tähän varjoiseen paikkaan. Heti selvisi kammion tarkoitus Tarzanille, sillä syvällä alapuolellaan hän näki kimmeltelevän vedenpinnan. Hän oli tullut vanhalle kaivolle -- mutta miksi oli kaivo yhteydessä sen vankiluolan kanssa, johon hänet oli kätketty?

Kun kuu meni huippuaukon yli, valeli sen hohde sisustaa, ja nyt Tarzan näki suoraan edessään toisen reiän vastakkaisessa seinässä. Hän tuumi, eikö tämä saattaisi olla mahdolliseen pakoon johtavan käytävän suu. Ainakin oli syytä ottaa asiasta selko, ja niin hän päätti tehdäkin.

Nopeasti palaten sen muurin luo, jonka oli repinyt nähdäkseen, mitä sen takana oli, hän kantoi kivet käytävään ja sovitti ne paikoilleen siltä puolelta. Paksut tomukerrokset, jotka hän oli huomannut laatoissa niitä ensi kertaa liikutellessaan, olivat todistaneet hänelle, että jos rakennuksen nykyiset haltijat tunsivatkin tämän salakäytävän, he eivät olleet sitä ehkä miespolviin käyttäneet.

Laitettuaan seinän entiselleen Tarzan palasi onkaloon, joka sillä kohtaa oli noin viidentoista jalan levyinen. Väliaukon yli harppaaminen oli apinamiehelle lapsen leikkiä, ja hetkistä myöhemmin hän liikkui eteenpäin kapeassa tunnelissa, astuen hyvin varovaisesti pelosta, että saattaisi syöstä toiseen samanlaiseen kuiluun kuin se oli, jonka yli juuri oli harpannut.

Hän oli etääntynyt satakunta jalkaa, kun tuli portaille, jotka johtivat alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Parinkymmenen askeleen päässä alempana alkoi tunnelin tasainen lattia uudestaan, ja pian senjälkeen pysähdytti hänen etenemisensä raskas puuovi; siltä puolelta, mistä Tarzan sitä lähestyi, se oli varustettu paksuilla puuteljillä. Tämä seikka sai apinamiehen arvelemaan, että hän varmaankin oli ulkomaailmaan vievässä käytävässä, sillä teljet, jotka ehkäisivät pääsyn vastaiselta puolelta, vahvistivat tätä otaksumaa, jollei ovi vain avautunut vankityrmään.

Teljet olivat peittyneet paksulla tomukerroksella -- uusi todistus siitä, että käytävästä ei ollut moneen aikaan kuljettu. Kun hän työnsi mahtavan esteen syrjään, narahtivat sen isot saranat kaamean vastalauseen tätä tavatonta häiritsemistä vastaan. Hetkiseksi Tarzan pysähtyi kuuntelemaan, eroittaisiko mitään ääntä vastaukseksi, mistä voisi päättää oudon yöllisen melun hälyttäneen temppelin asukkaat; mutta kun hän ei kuullut mitään, siirtyi hän oviaukon tuolle puolen.

Varovaisesti hapuillen ympäriinsä hän huomasi olevansa isossa huoneessa, jonka seinille ja pitkin koko lattian pituutta oli pinottu rivittäin oudonmuotoisia mutta keskenään samanlaisia metalliharkkoja. Hänen hapuileviin käsiinsä ne tuntuivat ikäänkuin kaksipäisiltä saapaspihdeiltä. Harkot olivat hyvin raskaita, ja jollei niitä olisi ollut niin tavattoman paljon, olisi hän ollut varma, että ne olivat kultaa. Mutta ajatellessaan, kuinka satumaista aarretta nämä tuhatlukuiset naulat metallia olisivat edustaneet, jos ne todella olivat kultaa, hän melkein varmistui otaksumassa, että ne olivat jotakin halvempaa metallia.

Huoneen äärimmäisessä päässä hän keksi toisen salvatun oven ja sisäpuolella olevat teljet elvyttivät taas hänen toivoaan, että hän oli menossa vanhaa ja unohdettua käytävää pitkin vapauteen. Oven takana jatkui käytävä suorana kuin sotakeihäs, ja apinamiehelle selvisi pian, että hän oli jo jättänyt taakseen temppelin ulkomuurit. Kunpa hän vain olisi tiennyt suunnan! Jos se oli läntinen, täytyi hänen jo olla kaupunginkin ulkomuurien tuolla puolen.