Part 15

Hetkisen epäröivät manyuemalaiset. Heitä hirvitti polkea uudestaan tuo vaivaloinen kolmipäiväinen taival. He haastelivat keskenään hiljaa kuiskaillen, ja sitten kääntyi eräs joukosta viidakkoon päin huutaen kuuluvasti vastaan äänelle, joka lehviköstä oli heitä puhutellut.

"Mistä tiedämme, että te ette saatuanne meidät kyläänne surmaa meitä kaikkia?" kysyi hän.

"Ette tiedä sitä muusta", vastasi Tarzan, "kuin siitä, että olemme luvanneet olla tekemättä teille pahaa, jos palautatte meille norsunluumme. Mutta sen te tiedätte hyvin, että meidän vallassamme on surmata teidät kaikki, jollette palaa käskymme mukaan. Ja eikö ole luultavampaa, että teemme sen, jos meitä suututatte, kuin meitä totellessanne?"

"Ken olet sinä, joka haastat arabialaisten isäntiemme kieltä?" kysyi manyuemalaisten puhemies. "Näyttäydy meille, niin annamme teille vastauksemme."

Tarzan astui esille viidakosta noin kahdentoista askeleen päässä heistä.

"Katsokaa!" sanoi hän. Kun he näkivät, että hän oli valkoinen, valtasi heidät pelonsekainen kunnioitus, sillä koskaan ennen he eivät olleet nähneet valkoista villiä, ja hänen isot lihaksensa ja mahtava ruumiinsa herättivät heissä ihmettelyä ja ihailua.

"Te voitte luottaa minuun", sanoi Tarzan. "Kunhan vain tottelette minua, ettekä tee pahaa kellekään kansastani, niin emme tee pahaa teille. Tahdotteko nostaa norsunluumme selkäänne ja palata rauhassa kyläämme vai onko meidän seurattava teidän jäljissänne pohjoista kohti, kuten olemme teitä kolme päivää seuranneet?"

Vastakuluneiden kauheiden vuorokausien muisto sai lopulta manyuemat tekemään päätöksensä, ja niin he lyhyen neuvottelun jälkeen nostivat taakkansa hartioilleen ja lähtivät jälleen astumaan wazirien kylää kohti.

Kolmannen päivän lopulla marssittiin sisään kylän portista, ja tulijoita tervehtivät äskeisestä verilöylystä säästyneet, joille Tarzan oli lähettänyt sanan heidän tilapäiseen leiriinsä etelän puolelle silloin, kun rosvoretkeläiset olivat poistuneet kylästä, ja ilmoittanut, että saattoivat turvassa palata.

Tarzan tarvitsi kaiken arvovaltansa, taitonsa ja kaunopuheisuutensa estääkseen wazirit hyökkäämästä kynsin hampain manyuemain kimppuun ja repimästä heitä palasiksi, mutta kun hän oli selittänyt heille, että oli sanallaan taannut voitetuille loukkaamattomuuden, jos toimittaisivat norsunluun takaisin paikkaan, mistä olivat sen varastaneet, ja sen lisäksi painanut kansansa mieleen, että he voitostaan saivat yksinomaan kiittää häntä, suostuivat he vihdoin hänen vaatimuksiinsa ja sallivat ihmissyöjäin levätä rauhassa kylänsä suojavarustuksen sisäpuolella.

Sinä iltana kylän soturit pitivät suuret kemut ja seikkaperäisen neuvottelun juhliakseen voittojaan ja valitakseen uuden päällikön. Vanhan Wazirin kuoleman jälkeen Tarzan oli johtanut sotureita taisteluissa ja tilapäinen valtuus oli ääneti myönnetty hänelle. Ei ollut vielä ollut aikaa uuden päällikön valitsemiseen heidän omasta joukostaan, ja tosiaan heillä oli ollut niin erinomainen menestys apinamiehen päällikkyyden alla, etteivät halunneetkaan siirtää korkeinta määräämisvaltaa toiselle, pelosta että jo saavutetut menestykset menetettäisiin. He olivat niin äskettäin nähneet tulokset tottelemattomuudesta tämän villin valkoisen miehen käskyille Waziria komentamassa hyökkäyksessä, jossa tämä itse oli kaatunut, että heidän ei ollut vaikea hyväksyä Tarzanin päällikkyyttä lopulliseksi.

Uljaimmat soturit istuivat piirissä pienen nuotion ympärillä pohtiakseen ja vertaillakseen sen ansioita, jonka saattaisivat ehdottaa vanhan Wazirin seuraajaksi. Busuli puhui ensimmäiseksi:

"Vanha Waziri on kuollut, eikä häneltä jäänyt poikaa, ja keskuudessamme on vain yksi, jonka kokemuksesta tiedämme kykeneväksi meitä hyvänä kuninkaana hallitsemaan. On vain yksi, joka on todistanut voivansa menestyksellä johtaa meidät valkoisten miesten pyssyjä vastaan ja hankkia meille helpon voiton menettämättämme ainoatakaan miestä. On vain yksi, ja hän on se valkoinen mies, joka meitä muutamina viime päivinä on johtanut", ja Busuli hypähti pystyyn ja alkoi keihäs koholla ja ruumis puolittain kumaraan taivutettuna tanssia verkalleen Tarzanin ympärillä laulaen askeltensa tahdissa: "Waziri, wazirien kuningas; Waziri, wazirien kuningas!"

Yksi erältään ilmaisivat toiset soturit juhlalliseen tanssiin liittymällä, että hyväksyivät Tarzanin kuninkaakseen. Naiset tulivat ja kyykistyivät piirin syrjään paukuttaen tom-tomejaan, taputtaen käsiään tanssijain poljennon mukaan ja yhtyen soturien lauluun. Piirin keskellä istui Apinain Tarzan -- Waziri, wazirien kuningas, sillä edeltäjänsä tapaan hänen oli otettava heimonsa nimi omakseen.

Yhä nopeammiksi kävivät tanssijain askeleet, yhä äänekkäämmiksi heidän villit ja hurjat huutonsa. Naiset nousivat ja yhtyivät samaan säveleeseen kirkuen nyt täyttä kurkkua. Keihäät heiluivat hurjasti, ja tanssijat kumartuivat kilvillään iskemään kylätanhuan kovaksi poljettua tannerta. Koko näytelmä oli kauhean alkuperäistä ja julmaa, ikäänkuin se olisi esitetty ihmiskunnan aamunsarastuksessa lukemattomia ajanjaksoja sitten.

Kun kiihtymys kasvoi, hyppäsi apinamies pystyyn ja yhtyi hurjaan juhlakarkeloon. Hän loikkasi kiiltävistä mustista ruumiista välähtävän piirin keskelle, karjui ja heilutti raskasta keihästään yhtä hillittömän huumaantuneena kuin hänen metsäläistoverinsa. Hänen sivistyksensä viimeisetkin rippeet unohtuivat -- hän oli nyt täydellisesti alkuasukas, joka nautti hänelle rakkaan elämän hurjasta vapaudesta ja riemuitsi näiden villien neekerien vallitsemisesta.

Ah, jos Olga de Coude vain olisi hänet nähnyt, olisikohan hän tuntenut sitä ennen moitteettomasti puettua, tyyntä nuorta miestä, jonka säännöllisesti muodostuneet kasvot ja mallikelpoinen käytös oli niin kiehtonut hänet vain jokunen kuukausi sitten? Entä Jane Porter sitten! Olisikohan hän vielä rakastanut tätä villiä soturipäällikköä, joka tanssi alastomana sivistymättömien alamaistensa joukossa? Ja D'Arnot! Olisiko D'Arnot voinut uskoa, että tämä oli sama mies, jolle hän oli hankkinut pääsyn puoleentusinaan Pariisin valiokerhoista? Mitä olisivat hänen pääritoverinsa Englannin parlamentin ylähuoneessa sanoneet, jos joku olisi osoittanut tätä barbaarisessa päähineessään ja metallihelyissään tanssivaa nuorta jättiläistä ja sanonut: "Tuossa, _mylords_, on John Clayton, loordi Greystoke"?

Ja näin Apinain Tarzan tuli todellakin ihmisten kuninkaaksi. Hitaasti, mutta varmasti hän seurasi esivanhempainsa kehitystä. Olihan hän alkanut ihan ensimmäiseltä asteelta.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kuoleman arpajaiset

Jane Porter oli pelastusveneessä ollut ensimmäinen, joka heräsi aamulla _Lady Alicen_ haaksirikon jälkeen. Toiset venekunnasta nukkuivat vielä teljoilla tai sekaisin, koukistuneissa asennoissa veneen pohjalla. Kun tyttö havaitsi, että he olivat joutuneet erilleen muista veneistä, säikähtyi hän suuresti. Äärettömän yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, jonka aution valtameren laaja ulappa hänessä herätti, oli niin lannistava, että heti alusta ei tulevaisuuden mietiskely välähdyttänyt hänelle pienintäkään toivon sädettä. Hän oli varma, että he olivat tuhoon tuomitut -- ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta.

Sitten heräsi Clayton. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän ehti kylliksi koota aistinsa käsittääkseen missä oli tai muistaakseen öisen onnettomuuden. Vihdoin hänen hämmästyneet silmänsä osuivat tyttöön.

"Jane!" huudahti hän. "Kiitos Jumalalle, että olemme yhdessä!"

"Katso!" sanoi tyttö synkästi osoittaen taivaanrantaa haluttomalla eleellä. "Olemme aivan yksin."

Clayton tähysti ulappaa joka suunnalle.

"Missä ne lienevät?" virkkoi hän. "Upota ne eivät ole voineet, sillä ei ole ollut aallokkoa ja kaikki olivat huvipurren vajotessa pinnalla -- minä näin ne kaikki."

Hän herätti toiset veneessä olijat ja selitti tilanteen vakavuuden.

"On aivan samantekevää, vaikka veneet ovatkin hajaantuneet, hyvä herra", sanoi yksi merimiehistä. "Ne ovat kaikki varanneet muonaa, joten eivät siinä suhteessa tarvitse toisiaan, ja jos myrsky nousee, ne eivät voisi olla toisilleen avuksi, vaikka olisivat yhdessäkin koolla. Mutta kun ne ovat hajaantuneina, on paljon suurempi mahdollisuus, että joku poimitaan laivaan, jolloin heti lähdetään muita etsimään. Jos olisimme yhdessä, niin olisi vain yksi pelastumisen mahdollisuus, kun nyt sitä vastoin saattaa olla neljä."

He käsittivät hänen mietteittensä järkevyyden, ja ne ilahduttivat heitä, mutta heidän ilonsa oli lyhyt, sillä kun päätettiin, että soudettaisiin taukoamatta itään päin mannermaata kohti, havaittiin, että merimiehet, jotka olivat käytelleet ainoita kahta airoa, joilla vene oli varustettu, olivat nukkuneet työssään ja sallineet molempain airojen solahtaa mereen. Eikä niitä ollut missään vedenpinnalla havaittavissa. Nyt seurasi vihaisia sanoja ja syytöksiä, minkä vuoksi merimiehet olivat joutua tappeluun, mutta Claytonin onnistui heidät tyynnyttää. Hetkistä myöhemmin kuitenkin herra Thuran oli vähällä saada aikaan uuden mellakan häijysti huomauttamalla kaikkien englantilaisten ja varsinkin englantilaisten, merimiesten typeryydestä.

"Ka, ka, toverit", puhui eräs miehistä, nimeltään Tompkins, joka ei ollut ottanut osaa riitaan, "ei tässä ränttää jankata ja morkkailla. Jos kerran tuo Spider on sanonut että me jollakin hiton tavalla pärjäämme kumminkin, niin mitä hyötyä on riitelemisestä? Aterioitkaamme, sanon minä."

"Se ei ole tuhma tuuma", virkkoi herra Thuran ja kääntyen sitten kolmanteen, Wilson-nimiseen merimieheen, lisäsi: "Siirtäkää yksi noista läkkirasioista tänne peräpuolelle, hyvä mies."

"Noutakaa se itse", tiuskaisi Wilson. "Minä en tottele minkään... muukalaisen käskyjä. Te ette o' vielä tän aluksen kapteeni."

Seurauksena oli, että Claytonin täytyi itse mennä noutamaan läkkirasiaa, ja sitten syntyi taas vihaista sananvaihtoa, kun eräs merimiehistä syytti Claytonia ja herra Thurania siitä, että yksissä tuumin tahtoivat hallita muonavaroja saadakseen itse suurimman osan.

"Jonkun pitää ottaa päällikkyys veneessämme", sanoi nyt Jane Porter aivan tyrmistyneenä inhoittavasta torailusta, joka heti alussa ennusti väkinäistä tunnelmaa ehkä monipäiväisenkin yhdessäolon aikana. "On kyllin kauheaa olla yksinään heikossa veneessä Atlantilla ilman seurueemme jäsenten alituisen kahnauksen ja riitelemisen tuottamaa lisäkurjuutta ja -vaaraa. Teidän miesten tulisi valita päällikkö ja sitten totella hänen määräyksiään joka suhteessa. Täällä on ankaran kurin, tarve suurempi kuin hyvin järjestetyssä laivassa."

Ennenkuin hän lausui nämä sanat oli hän toivonut, ettei hänen laisinkaan tarvinnut puuttua tällaiseen toimenpiteeseen, sillä hän uskoi että Clayton hyvin kykenisi suoriutumaan jokaisesta tilanteesta; mutta hänen täytyi myöntää, että tämä ei ainakaan tähän asti ollut osoittanut mitään erikoisempaa kykyä menestyksellisesti hallita asemaa, kuin muutkaan, vaikka hän toki oli pidättynyt millään tavoin lisäämästä ikävyyttä, vieläpä meni niinkin pitkälle, että antoi rasian merimiehille, kun nämä vastustivat, että hän sen avaisi.

Tytön sanat tyynnyttivät miehet toistaiseksi, ja vihdoin päätettiin jakaa molemmat vesinassakat ja kaikki neljä säilykelaatikkoa kahteen osaan niin, että veneessä olevat kolme merimiestä saisivat puolet käyttääkseen niinkuin hyväksi näkivät ja loput joutuisivat peräpuolella istuville kolmelle matkustajalle.

Kun pieni seurue oli jaettu kahteen leiriin ja kumpikin niistä saanut muonaosuutensa, alkoivat molemmat heti availla ja jaella laatikoita ja vesiastioita. Ensinnä saivat merimiehet yhden "ruokarasian" auki, ja heidän raivokkaat kirouksensa ja pettymyksensä saivat Claytonin kysymään, mikä oli hätänä.

"Hätänä!" huusi Spider. "Hätänä! Olemme enemmän kuin hädässä -- kuoleman omat! Tämä... rasia sisältää hiiliöljyä!"

Kiireesti riuhtaisivat nyt Clayton ja herra Thuran rasian auki, vain todetakseen sen kammoittavan seikan, että niissäkään ei ollut ruokaa, vaan kivihiiliöljyä. Toinen toisensa perästä avattiin veneessä olevat neljä rasiaa Ja kun niiden sisältö tuli tunnetuksi, tervehtivät vihaiset ulvahdukset tätä julmaa tosiasiaa. Veneessä ei ollut rahtuakaan ruokaa.

"Jumalan kiitos, että ne eivät olleet vesinassakoita", huudahti Tomkins. "On helpompi pärjätä ruuatta kuin vedettä. Me voidaan syödä kenkämme, jos tiukka tulee, mutta niitä emme voisi juoda."

Hänen puhuessaan oli Wilson porannut reikää yhteen vesiastioista ja Spiderin pitäessä tinakuppia alla kellisti nyt lekkeriä kaataakseen siitä siemauksen kallisarvoista nestettä. Ohut suihku mustahkoja, kuivia hiukkasia herui verkalleen pienestä aukosta kupin pohjalle. Huoahtaen pudotti Wilson nassakan kädestään ja istui tuijottaen kupissa olevaan kuivaan aineeseen, kauhusta sanattomana.

"Astioissa on ruutia", sanoi Spider hiljaisella äänellä, kääntyessään peräpuolella istuviin. Ja samanlaiseksi osoittautui kaikkien muidenkin nassakkain sisältö, kun ne vuoronsa jälkeen avattiin.

"Hiiliöljyä ja ruutia!" huudahti herra Thuran. "_Saprisii!_ Onpa se oivaa ravintoa haaksirikkoisille!"

Tietoisuus, että veneessä ei ollut ruokaa eikä vettä, teki nälän ja janon tuskat heti pahemmiksi, ja siten heidän surullisen seikkailunsa ensimmäisenä päivänä alkoi kärsimys julmana tosiasiana ja kaikki haaksirikon kauhut olivat heidän edessään.

Sikäli kuin päivät kuluivat, kävi tilanne yhä hirveämmäksi. Kirvelevät silmät tähystivät taivaanrantaa päivät ja yöt, kunnes heikot ja väsyneet vartijat vaipuivat uupuneina veneenpohjalle, unennäköjen häiritsemässä horroksessa siepatakseen hetkisen lepoa valveellisen todellisuuden kauhuilta.

Nälän armottoman tuskan ärsyttäminä olivat merimiehet syöneet nahkavyönsä, kenkänsä ja lakkiensa hikinauhat, vaikka sekä Clayton että herra Thuran olivat tehneet voitavansa vakuuttaakseen heille, että se vain lisäsi heidän kärsimäänsä tuskaa.

Heikkona ja toivottomana virui koko venekunta armottoman, troopillisen auringon alla paahtunein huulin ja turvonnein kielin, odottaen kuolemaa pelastajakseen. Muutaman ensimmäisen päivän ankara kärsimys oli turtunut noilta kolmelta matkustajalta, jotka eivät olleet mitään syöneet, mutta merimiesten tuska oli surkuteltavaa, kun heidän heikot ja tyhjät vatsansa yrittivät sulattaa nahanpaloja, joilla olivat ne täyttäneet. Juuri viikko _Lady Alicen_ haaksirikosta kuoli Tompkins hirveissä kouristuksissa.

Tuntikausia irvistelivät hänen vääntyneet ja kamalat kasvonsa pienen veneen perässä oleviin, kunnes Jane Porter ei enää kauemmin voinut sitä näkyä kestää.

"Ettekö voi pudottaa hänen ruumistaan mereen, William?" kysyi hän.

Clayton nousi ja horjui ruumista kohti. Molemmat jälellä olevat merimiehet katselivat häntä, omituinen kalman hohde vajonneissa silmäkuopissaan. Turhaan yritti englantilainen nostaa ruumista veneen laidan yli, sillä hänen voimansa eivät riittäneet siihen tehtävään.

"Auttakaahan minua tässä vähän", sanoi hän Wilsonille, joka lojui lähinnä häntä.

"Miksi herra tahtoo heittää sen mereen?" kysyi merimies nuristen.

"Meidän täytyy tehdä se ennenkuin olemme siihen liian heikot", vastasi Clayton. "Huomenna hän on inhoittava, viruttuaan päiväkauden tässä polttavassa paahteessa."

"Paras jättää koreasti koskematta", murisi Wilson. "Saatamme häntä tarvita ennen huomenaamua."

Hitaasti selvisi miehen sanojen tarkoitus Claytonin tajunnassa. Vihdoin hän käsitti, miksi mies vastusti vainajan hautaamista mereen.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi Clayton kauhistuneena. "Ettehän tarkoittane..."?

"Miksikä ei?" mörisi Wilson. "Eikö meidän ole elettävä? Hän on kuollut", lisäsi hän nytkäyttäen peukaloaan ruumista kohti. "Hän ei välitä."

"Kuulkaahan, Thuran", sanoi Clayton kääntyen venäläiseen päin. "Saamme tässä veneessä kokea jotakin kuolemaakin kauheampaa, ellemme vapaudu tästä ruumiista ennen auringonlaskua."

Wilson nousi horjuen ja uhkaavana, estääkseen aiotun toimenpiteen, mutta kun hänen toverinsa Spider yhtyi Claytoniin ja herra Thuraniin, antoi hän perään ja istui nälkäisesti silmäillen ruumista, kun nuo kolme miestä yhteisvoimin tarttuivat siihen ja saivat sen vieritetyksi veneenlaidan yli.

Koko lopun päivää istui Wilson tuijottaen Claytoniin, silmissä mielipuolisuuden hohde. Illan suussa, kun aurinko alkoi vaipua mereen, hän rupesi itsekseen nauraa hihittämään ja mutisemaan, mutta ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Claytonista.

Vielä sittenkin, kun oli tullut pilkkosen pimeä, saattoi Clayton yhä tuntea noiden kauheiden silmien vaanivan häntä. Hän ei tohtinut nukkua ja kuitenkin hän oli niin uupunut, että hänen täytyi lakkaamatta taistella pysyäkseen tietoisena. Iäisyydeltä tuntuvan kärsimyksen jälkeen hänen päänsä painui tuhdolle ja hän vaipui uneen. Kuinka kauan hän oli tiedotonna, siitä hän ei ollut selvillä, mutta hänet herätti kahmiva hiivintä, jonka hän kuuli aivan vierestään. Kuu oli noussut, ja avatessaan silmänsä hän näki Wilsonin ryömivän salavihkaa häntä kohti, suu avoinna ja turvonnut kieli riippumassa suusta.

Tuo heikko melu oli herättänyt Jane Porterin samaan aikaan, ja nähdessään tämän kamalan kuvaelman hän päästi kimeän hätähuudon ja samassa hetkessä livahti merimies eteenpäin ja karkasi Claytonin kimppuun. Kuin villipeto hän etsi hampaillaan aiotun saaliinsa kurkkua, mutta heikkonakin oli Claytonilla vielä kylliksi voimia pysyttääkseen mielipuolen erillään.

Jane Porterin kiljahduksesta heräsivät herra Thuran ja Spider. Nähdessään neidon säikähdyksen syyn riensivät molemmat miehet Claytonin avuksi, ja kolmisin onnistui heidän kukistaa Wilson ja paiskata hänet veneen pohjalle. Muutaman minuutin hän virui siinä äännellen ja nauraen ja sitten hän kamalasti ulvahti ja, ennenkuin toverit ehtivät sitä estää, kompuroi jaloilleen ja hyppäsi mereen.

Vielä kauhean jännityksen tuottaman kiihtymyksen laukeamisen jälkeenkin vapisivat heikot jälkeenjääneet ja jäivät nääntyneiksi. Spider heltyi itkemään, Jane Porter rukoili, Clayton noitui hiljaa itsekseen, herra Thuran seisoi pää käsien nojassa ja ajatteli. Mietiskelynsä tuloksena hän teki seuraavana aamuna Spiderille ja Claytonille näin kuuluvan ehdotuksen:

"Hyvät herrat", sanoi hän, "näette, mikä kohtalo meitä odottaa, jollei meitä parin päivän kuluessa pelasteta. Ja että siitä on vähän toiveita, todistaa se seikka, että näinä vuorokausina, jotka olemme ulapalla ajelehtineet, emme ole nähneet mitään purjetta emmekä ohuintakaan savuviirua taivaanrannalla.

"Olisi ehkä mahdollisuutta, jos meillä olisi ruokaa, mutta ruuatta on varma tuho edessämme. Meillä on siis vain kaksi vaihtoehtoa ja meidän on heti valittava. Joko täytyy kaikkien kuolla yhdessä parin vuorokauden kuluessa tai on yksi uhrattava toisten hengenpitimeksi. Tajuatteko selvästi tarkoitukseni?"

Jane Porter, joka oli kuullut nuo sanat, kauhistui. Jos ehdotuksen olisi tehnyt oppimaton merimies-raukka, ehkä hän ei olisi niin kummastunut; mutta että sen esitti mies, joka tahtoi käydä sivistyneestä ja hienostuneesta, että sen teki herrasmies, sitä hän tuskin saattoi uskoa.

"On sitten parempi, että kuolemme yhdessä", virkkoi Clayton.

"Enemmistön on päätettävä", vastasi herra Thuran. "Koska vain meistä kolmesta yksi joutuu uhrattavaksi, niin me päätämme. Neiti Porteria ei asia koske, sillä hänellä ei ole vaaraa."

"Kuinka tiedämme, kenen vuoro tulee ensimmäiseksi?" kysyi Spider.

"Se voidaan varsin hyvin ratkaista arvalla", vastasi herra Thuran. "Minulla on joukko franginrahoja taskussani. Voimme valita niiden joukosta jonkun määrätyn vuosiluvun, -- ken vetää sen kolikon ensimmäiseksi vaatekappaleen alta, olkoon ensimmäinen."

"Minä en tahdo puuttua sellaiseen pirulliseen tuumaan", mutisi Clayton; "vieläkin voidaan havaita maata tai laiva saattaa saapua näköpiiriimme... ajoissa".

"Te teette niinkuin enemmistö määrää tai muutoin tulette 'ensimmäiseksi' ilman arvonnan muodollisuutta", virkkoi herra Thuran uhaten. "No, äänestäkäämme suunnitelmasta; minä puolestani sitä kannatan. Entä te, Spider?"

"Minä myöskin", vastasi merimies.

"Se on enemmistön tahto", julisti herra Thuran, "ja vetäkäämme nyt viivyttelemättä arpaa. Se on yhtä rehellistä jokaista kohtaan. Jotta kolme meistä jäisi henkiin, täytyy yhden joukostamme kuolla ehkä muutamaa tuntia aikaisemmin kuin muutoin."

Sitten hän alkoi valmistella kuoleman arvontaa, Jane Porterin istuessa silmät avoinna ja kauhuissaan ajatellen tapausta, jonka todistajaksi joutuisi. Herra Thuran levitti takkinsa veneen pohjalle ja valitsi sitten rahakourallisesta kuusi frangin kappaletta. Molemmat toiset kumartuivat lähelle häntä, kun hän tarkasti niitä. Vihdoin hän ojensi ne kaikki Claytonille.

"Katselkaa niitä huolellisesti", sanoi hän. "Vanhin vuosiluku on 1875, ja senvuotisia on vain yksi."

Clayton ja merimies tarkastivat jokaisen rahan. Heistä ei ollut havaittavissa pienintäkään muuta eroitusta kuin vuosiluvut. He olivat aivan tyytyväisiä. Jos olisivat tienneet, että herra Thuranin aikaisempi kokemus pelihuijarina oli kehittänyt hänen tuntoaistinsa niin hienoksi, että hän melkein voi eroittaa kortit niitä vain tunnustelemalla, olisi suunnitelma tuskin näyttänyt heistä niin aivan vilpittömältä. Vuoden 1875 raha oli hiventä ohuempi kuin muut kolikot, mutta ei Clayton eikä Spider olisi sitä havainnut ilman pienoismittarin apua.

"Missä järjestyksessä me vedämme?" kysyi herra Thuran tietäen vanhasta kokemuksesta, että useimmat aina mieluummin haluavat viimeisen vedon arpajaisissa, joissa ainoana saavutuksena on jotakin vastenmielistä; -- on aina mahdollisuus ja toivo, että joku muu vetää sen ensiksi. Herra Thuranilla oli syynsä, miksi hän mieluummin veti ensimmäiseksi, jos arvonta ehkä tekisi välttämättömäksi toisen yrityksen takin alla.

Ja kun Spider valitsi viimeisen vedon, tarjoutui hän hyväntahtoisesti ottamaan osalleen ensimmäisen mahdollisuuden. Hänen kätensä oli takin alla vain hetken, mutta nuo nopeat, taitavat sormet olivat koskettaneet jokaista rahaa, löytäneet ja hyljänneet turmiollisen kolikon. Kun hän veti kätensä ulos, oli siinä vuonna 1888 lyöty franginraha. Sitten veti Clayton. Jane Porter kumartui eteenpäin, jännittynyt ja kauhistunut ilme kasvoillaan, kun sen miehen käsi, jonka vaimoksi hän oli tuleva, hapuili takin alla. Vihdoin hän veti sen ulos, franginraha kourassa. Vähään aikaan ei hän tohtinut katsoa, mutta herra Thuran, joka oli kumartunut lähemmäksi, nähdäkseen vuosiluvun, huudahti, että Clayton oli turvassa.

Jane Porter vaipui heikkona ja vavisten veneenlaitaa vasten. Hän tunsi pahoinvointia ja huimausta. Ja ellei Spider nyt vetäisi vuoden 1875 rahaa, oli hänen nähtävä koko kamala toimitus uudestaan.

Merimies oli jo pistänyt kätensä takin alle. Isoja hikihelmiä kihosi hänen otsalleen. Hän vapisi kuin vilutaudin kohtauksessa. Ääneensä hän noitui, että oli valinnut viimeisen vedon, sillä nyt hänen pelastusmahdollisuutensa olivat samassa suhteessa kuin kolme yhteen, kun herra Thuranin sitävastoin oli ollut kuin viisi yhteen ja Claytonin kuin neljä yhteen.

Venäläinen oli aivan kärsivällinen eikä kiirehtänyt miestä, sillä hän tiesi, että hän itse oli aivan turvassa, esiintyipä turmankolikko tällä kertaa tai ei. Kun merimies veti ulos kätensä ja katsahti siinä olevaan rahaan, vaipui hän pyörtyneenä veneen pohjalle. Sekä Clayton että herra Thuran riensivät hervottomina tarkastamaan rahaa, joka oli vierähtänyt hänen kädestään ja oli hänen vieressään. Sen vuosiluku ei ollut 1875. Hänet vallanneen pelon laukeaminen oli nujertanut hänet yhtä tehokkaasti kuin jos hän olisi vetänyt turmanarvan.

Mutta nyt täytyi koko toimituksen tapahtua uudestaan. Vielä kerran venäläinen veti vaarattoman kolikon. Jane Porter sulki silmänsä ja Clayton kuroittihe takin alle. Spider kumartui silmät muljollaan kättä kohti, jonka oli päätettävä hänen kohtalostaan, sillä mikä kohtalo tahansa tuli Daytonille tässä viimeisessä vedossa, oli päinvastainen tuleva Spiderin osaksi.

Silloin William Cecil Clayton, loordi Greystoke, siirsi kätensä takin alta ja pitäen rahaa tiukkaan puristettuna kourassaan, jossa kukaan ei sitä nähnyt, katsahti Jane Porteriin. Hän ei rohjennut avata kättänsä.

"Nopeasti!" sähisi Spider. "Hyvä Jumala, katsotaanhan!"