Part 13

"He ajoivat meitä kuin villejä petoja", sanoi Busuli. "Eivät osoittaneet mitään armoa. Milloin eivät etsineet orjia, etsivät norsunluuta, mutta useimmiten molempia. Meikäläiset miehet tapettiin ja naiset ajettiin pois kuin lampaat. Taistelimme heitä vastaan monet vuodet, mutta nuolemme ja keihäämme eivät tehonneet tulta, lyijyä ja kuolemaa syytäviä putkia vastaan, joiden vaikutus ulottui monta kertaa kauemmaksi kuin mahtavinkaan soturimme saattoi nuolen singahduttaa. Vihdoin, siihen aikaan kun isäni oli nuori mies, tulivat arabialaiset jälleen, mutta soturimme huomasivat heidät pitkän matkan päästä ja Chowambi, joka silloin oli päällikkönä, käski kansansa kerätä tavaransa kokoon ja lähteä pois hänen mukanaan, luvaten opastaa heimon kauaksi etelään, kunnes löytäisivät seudun, johon arabialaiset rosvoilijat eivät saapuneet.

"He noudattivat hänen neuvoaan ja sälyttivät mukaansa kaikki tavaransa, niiden joukossa monta norsunluuhammasta. Kuukausimääriä he vaelsivat kärsien sanomattomia vaikeuksia ja puutteita, sillä suuri osa tiestä vei tiheän viidakon läpi ja mahtavien vuorten yli, mutta vihdoin he saapuivat tälle paikalle, ja vaikka he lähettivät osastoja kauemmaksikin etsimään vielä parempia asuinsijoja, ei sellaista ole koskaan löydetty."

"Ja eivätkö rosvoretkeilijät ole teitä täältä koskaan keksineet?" kysyi Tarzan.

"Noin vuosi sitten karkasi päällemme joukko arabialaisia ja Manyuema-heimon miehiä, mutta me ajoimme heidät pois tappaen monta. Päiväkausia me seurasimme heitä väijyen kuin villipetoja konsaan, kaataen heidät yhden erältään, kunnes vain pieni kourallinen pääsi pakenemaan käsistämme."

Puhuessaan Busuli hypisteli raskasta kulta-rannerengasta, joka ympäröi vasemman käsivarren kiiltävää nahkaa. Tarzan oli silmäillyt koristetta, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän muisti nyt kysymyksen, jonka oli koettanut tehdä, kun ensiksi saapui heimon luo, mutta jota silloin ei ollut voinut saada heitä ymmärtämään. Viikkokausiksi hän oli unohtanut sellaisen mitättömän asian kuin kullan, sillähän oli kaiken aikaa elänyt todellisena alkuihmisenä, huomista päivää ajattelematta. Mutta äkkiä herätti kullan näkeminen hänessä uinuvan sivistyksen ja samalla varallisuuden himon. Sen läksyn Tarzan oli hyvin oppinut lyhyen kokemuksensa aikana sivistyneiden ihmisten parissa. Hän tiesi, että kulta merkitsi valtaa ja nautintoja. Hän osoitti lelua.

"Mistä on kotoisin tuo keltainen metalli, Busuli?" kysyi hän.

Neekeri viittasi kaakkoiseen.

"Kuun matkan päästä -- ehkä kauempaakin", vastasi hän.

"Oletko ollut siellä?" kysyi Tarzan.

"En, mutta jotkut kansastamme kävivät siellä vuosia sitten, jolloin isäni oli nuori mies. Joku ryhmä meikäläisiä oli etsinyt etäämpää asuinpaikkaa heimollemme, silloin kun se ensiksi tänne asettui, ja tapasi omituista kansaa, jolla oli paljon keltaisesta metallista valmistettuja koristeita. Heidän keihäänkärkensä olivat siitä, samoin kuin nuolensakin päät, ja he keittivät samanlaisesta puhtaasta metallista tehdyissä astioissa kuin mistä minun rannerenkaani on taottu.

"Ne asuivat isossa kylässä ja niiden hökkelit olivat rakennetut kivestä ja korkealla vallilla ympäröidyt. Ne olivat kovin rajuja ja hyökkäsivät soturiemme kimppuun ennenkuin edes tiedustivat, olivatko meikäläiset rauhan asioilla. Miehiämme oli vain muutama, mutta he pitivät puolensa pienen kukkulan huipulla, kunnes hurja kansa päivänlaskussa palasi ilkeään kaupunkiinsa. Sitten soturimme astuivat alas kukkulalta ja riistettyään monta keltametallista valmistettua koristetta surmaamiensa ruumiilta he marssivat pois laaksosta, jonne kukaan meikäläinen ei sittemmin ole palannut.

"Ne ovat pahaa kansaa -- eivät valkoisia kuin sinä eivätkä mustia kuin minä, vaan karvaisia kuin Bolgani, gorilla. Niin, ne ovat tosiaan kovin häijyä kansaa, ja Chowambi oli iloinen päästessään pois heidän maastansa."

"Ja eikö ketään niistä ole elossa, jotka olivat Chowambin mukana ja näkivät nuo kummalliset ihmiset ja heidän ihmeellisen kaupunkinsa?" kysyi Tarzan.

"Waziri, päällikkömme, oli siellä", vastasi Busuli. "Hän oli siihen aikaan hyvin nuori, mutta hän seurasi Chowambia, joka oli hänen isänsä."

Niinpä Tarzan sinä iltana kyseli asiaa Wazirilta, ja Waziri, joka nyttemmin oli vanha ukko, selitti, että sinne oli pitkä matka, mutta tie ei ollut vaikea. Hän muisti sen varsin hyvin:

"Kymmenen päivää seurasimme tätä kylämme ohi juoksevaa jokea. Samosimme sen vartta ylöspäin, kunnes kymmenentenä päivänä tulimme pienelle lähteelle ylhäälle korkean vuorijonon rinteelle. Siitä pienestä lähteestä saa jokemme alkunsa. Seuraavana päivänä astuimme harjun yli ja sen toisella puolen tapasimme pienoisen puron, jota seurasimme isoon metsään. Monta päivää samoilimme puron kiemurtelevan uoman äyräitä; mutta se oli nyt muuttunut joeksi, ja niin saavuimme isolle virralle, johon se laski ja joka juoksi laajan laakson keskellä.

"Sitten seurasimme tätä isoa virtaa sen lähteitä kohti, toivoen saapuvamme avonaisemmalle seudulle. Kaksikymmentä päivänmatkaa marssittuamme siitä asti kun olimme menneet vuorten yli ja poistuneet oman maamme alueelta, saavutimme toisen vuorijonon. Vuorten sivulla seurasimme sitä isoa virtaa, joka nyt oli kutistunut pieneksi puroksi, kunnes tulimme lähellä vuoren huippua sijaitsevaan luolaan. Siinä luolassa oli virran emo.

"Muistan leiriytyneemme sinne yöksi ja että siellä oli aika kylmä, sillä vuoret olivat korkeita. Seuraavana päivänä päätimme nousta huipulle tähystääksemme seutua vuoriston toisella puolen. Jollei se näyttäisi paremmalta kuin jo samoilemamme tienoot, oli aikomuksemme palata kyläämme ja ilmoittaa meikäläisille, että he olivat jo löytäneet maailman parhaan paikan asuakseen.

"Ja niin me kiipeilimme kivisten kallioitten seinämiä, päästen vihdoin huipulle, ja siellä näimme tasaiselta kukkulan laelta vähän matkaa alapuolellamme matalan, hyvin ahtaan laakson. Sen etäisemmällä sivulla oli iso, kivestä rakennettu kylä, josta suuri osa oli ränstynyt ja raunioittunut."

Loppu Wazirin kertomuksesta oli oleellisesti sama, jonka Busuli oli jutellut.

"Haluaisin käydä siellä ja nähdä sen omituisen kaupungin", sanoi Tarzan, "ja saada sen villeiltä asukkailta muutaman palasen niiden keltaista metallia".

"Sinne on pitkä matka", vastasi Waziri, "ja minä olen jo vanha mies; mutta jos odotat siksi kun sadekausi on ohi ja virrat alentuneet, niin otan muutamia sotureitani ja lähden mukaasi".

Ja Tarzanin täytyi tyytyä tähän järjestelyyn, vaikka olisi kernaasti lähtenyt matkalle jo seuraavana aamuna; -- hän oli kärsimätön kuin lapsi. Tositeossa Apinain Tarzan olikin vain lapsi tai alkuihminen, mikä on tavallaan samaa.

Kahta päivää myöhemmin palasi kylään pieni joukko metsästäjiä etelästä ilmoittaen ison norsulauman liikuskelevan tunnin, parin matkan päässä. Puihin kiivettyänsä he olivat nähneet varsin hyvin tuon lauman, johon heidän sanojensa mukaan kuului useita isohampaisia uroselefantteja, suuri joukko lehmiä, vasikoita ja täysikasvuisia härkiä, joista saatava norsunluu maksaisi pyytäjän vaivan.

Loppu päivää ja ilta käytettiin ison ajon valmisteluun. Keihäitä laitettiin kuntoon, nuolikontteja täytettiin, jousiin pantiin uusia jänteitä, ja kaiken aikaa liikkui kylän poppamies hääräilevässä joukossa jaellen erilaisia loihtuja ja taikakaluja, jotka varjelisivat omistajansa tapaturmilta tai tuottaisivat hyvän eräonnen huomisen päivän metsästykseen.

Päivän koittaessa läksivät metsästäjät retkelleen. Heitä oli viisikymmentä kiiltävän mustaa soturia, ja heidän keskellään harppasi Apinain Tarzan notkeana ja ripeänä kuin nuori metsänjumala; hänen ruskea ihonsa välkkyi omituisena vastakohtana kumppanien eebenpuun väriselle pinnalle. Ihonväriä lukuunottamatta hän oli yksi heistä. Hänen koristuksensa ja aseensa olivat samat kuin heidän, hän haastoi heidän kieltänsä, nauroi ja laski leikkiä heidän kanssaan, hyppi ja kirkui siinä lyhyessä tanssissa, jonka he suorittivat ennen kylästä lähtemistänsä, ja oli esiintymisessään ja tavoissaan täydellinen villi villien joukossa. Eikä hän, jos olisi sattunut sitä itseltään kysymään, sainkaan olisi kieltänyt olevansa lähempää sukua näille ihmisille ja lähempänä heidän elämäänsä kuin pariisilaisten ystäviensä heimolainen, joiden tapoja hän jonkun lyhyen kuukauden oli menestyksellä apinamaisesti matkinut.

Mutta hän ajatteli D'Arnotia, ja hänen vahvat hampaansa paljastuivat lystikkäästä irvistyksestä, kun hän kuvitteli moitteettoman ranskalaisen ilmettä, jos tämä sillä hetkellä olisi jollakin keinoin voinut nähdä Tarzanin. Paul-parka, joka oli ylpeillyt siitä, että muka oli kitkenyt ystävänsä viimeisetkin kesyttömän villeyden juuret. "Kuinka nopeasti olenkaan langennut!" mietti Tarzan; mutta sydämessään hän ei pitänyt sitä lankeemuksena -- pikemminkin sääli poloisia pariisilaisia, jotka olivat vankien tavoin kahlehdittuina tyhmiin vaatteisiinsa ja joita poliisit vartioivat kätkyestä hautaan, joten eivät voineet tehdä mitään, joka ei ollut aivan keinotekoista ja väsyttävää.

Kahden tunnin vaelluksen jälkeen he saapuivat lähelle sitä paikkaa, missä norsut oli edellisenä päivänä nähty. Sieltä he liikkuivat eteenpäin varsin hiljaa, etsien noiden isojen otusten jälkiä. Vihdoin he keksivät selvästi tallatun polun, jota pitkin lauma oli kulkenut jokunen tunti sitten. Peräkanaa astuen seurasivat he sitä puolisen tuntia. Ensimmäisenä kohotti Tarzan kätensä merkiksi, että saalis oli saavutettu, -- hänen herkkä nenänsä ilmaisi hänelle, että norsut eivät olleet kaukana heidän edellään.

Neekerit epäilivät, kun hän ilmoitti heille, mistä hän sen tiesi.

"Tulkaa mukaan", kehoitti Tarzan, "niin näemme".

Ketteränä kuin orava hän hyppäsi puuhun ja kiipesi vikkelästi sen latvaan. Yksi neekereistä seurasi, mutta hitaammin ja varovammin. Kun hän oli päässyt korkealle oksalle apinamiehen viereen, osoitti viimemainittu etelää kohti, ja siellä muutaman sadan metrin päässä neekeri näki joukon isoja, mustia selkiä keinumassa edestakaisin pitkän viidakkoruohon latvojen yläpuolella. Hän näytti alhaalla odottaville suunnan ja osoitti sormillaan, kuinka monta elukkaa hän saattoi laskea.

Heti ryntäsivät metsästäjät elefantteja kohden. Neekeri riensi alas puusta, mutta Tarzan harppaili omaan tapaansa keskitasanteen lehvätietä.

Villien norsujen metsästäminen alkuasukasten karkeatekoisilla aseilla ei ole lapsenleikkiä. Tarzan tiesi, että harvat sikäläiset heimot sitä koskaan yrittivätkään, ja se seikka, että hänen heimonsa oli siihen kyllin uljas, sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä -- hän kun jo alkoi pitää itseään tähän pieneen yhteiskuntaan kuuluvana.

Liikkuessaan äänettömästi puiden välitse Tarzan näki soturien alhaalla hiipivän puoliympyrässä vielä mitään aavistamattomia norsuja kohden. Vihdoin he saivat suuret eläimet näkyviinsä. Nyt he valitsivat maalitaulukseen kaksi isohampaista urosnorsua ja annetusta merkeistä nousivat nuo lymytäkseen maahan heittäytyneet miehet ja singahduttivat raskaat sotakeihäänsä molempia eläimiä kohti. Ainoakaan keihäs ei lentänyt harhaan: niitä oli kaksikymmentäviisi kummankin jättiläiseläimen kyljessä. Toinen näistä ei hievahtanut paikaltaankaan, missä seisoi, kun keihästuisku siihen iski, sillä kaksi tarkoin tähdättyä oli lävistänyt sydämen, ja se tupertui polvilleen ja kierähti maahan sätkimättä.

Toinen, joka seisoi miltei päin metsästäjiä, ei ollut osoittautunut yhtä hyväksi maalitauluksi, ja vaikka jokainen keihäs oli osunut, ei ainoakaan ollut lävistänyt mahtavaa sydäntä. Hetkisen seisoi suuri uros raivosta ja tuskasta mölyten ja mulkoillen pienillä silmillään ympärilleen, keksiäkseen haavoittajansa. Neekerit olivat kaikonneet viidakkoon ennenkuin hirviön heikot silmät olivat heitä keksineet, mutta nyt se kuuli heidän pakenevien askeltensa töminän ja murskaten ja rytistäen pohjapensaikkoa ja oksia hyökkäsi hurjana ääntä kohti.

Sattumalta se joutui Busulia kohden, jota se läheni niin nopeasti, että näytti siltä kuin neekeri olisi seisonut paikallaan eikä kiitänyt täyttä vauhtia varmana uhkaavaa kuolemaa pakoon. Tarzan oli läheisen puun oksilta nähnyt koko toimituksen, ja kun hän nyt havaitsi ystävänsä vaaran, riensi hän äänekkäästi kirkuen raivostunutta eläintä kohti toivoen kääntävänsä sen huomion toisaalle.

Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää keuhkojaan, sillä vimmainen eläin oli sokea kaikelle muulle paitsi raivonsa erikoiselle esineelle, joka turhaan pakeni sen edeltä. Ja nyt näki Tarzan, että ainoastaan ihme saattoi pelastaa Busulin, ja yhtä häikäilemättä kuin hän kerran oli ajanut juuri tätä samaa miestä hän paiskautui elefantin polulle pelastaakseen mustan soturin hengen.

Hänellä oli vielä keihäs kädessään, ja kun Tantor oli enää vain kuuden tai kahdeksan jalan päässä saaliistaan, tipahti jäntevä valkoinen soturi kuin taivaasta melkein suoraan sen reitille. Sivuharppauksella norsu kääntyi oikealle tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta vihollisesta, joka uskalsi tulla hänen ja hänen aiotun uhrinsa väliin. Mutta eläin ei ollut ottanut lukuun sitä salamannopeutta, jolla nuo teräksiset lihakset saattoivat pingoittua niin ihmeellisen ripeään toimintaan, että se olisi pettänyt tarkemmatkin silmät kuin Tantorin.

Ja niinpä tapahtui, että ennenkuin elefantti huomasi uuden vihollisensa hypänneen pois ladulta, Tarzan oli työntänyt rautakärkisen keihäänsä valtavan olkapään takaa suoraan sen hurjaan sydämeen ja paksunahkainen kellahti kuolleena apinamiehen jalkojen juureen.

Busuli ei ollut nähnyt millä tavoin hänet pelastettiin, mutta vanha päällikkö Waziri oli sen nähnyt ja jotkut muut sotureista, ja he tervehtivät riemuiten Tarzania kerääntyessään hänen ja hänen kaatamansa otuksen ympärille. Kun hän hyppäsi mahtavalle raadolle ja kajahdutti kaamean huudon, jolla hänen tapansa oli ilmoittaa suuresta voitosta, peräytyivät neekerit säikähtyneinä, sillä heille se merkitsi raa'an Bolganin läsnäoloa, jota he pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin Numaa, leijonaa; mutta pelkoon sekaantui eräänlaista kaameata kunnioitusta miehuullisen urotyön vuoksi, jota he pitivät yliluonnollisten voimain tekona.

Mutta kun Tarzan loi katseensa alaspäin ja hymyili heille, he rauhoittuivat, vaikka eivät voineet käsittää. Eivätkä he koskaan oikein käsittäneet tätä omituista olentoa, joka juoksi puissa yhtä ketterästi kuin Manu ja kuitenkin astui maanpinnalla varmemmin kuin he itse, -- joka muutoin paitsi ei väriltään oli heidän kaltaisensa ja kuitenkin veti voimissa vertoja kymmenelle heistä ja yksinään suoriutui villin viidakon villeimmistä asukkaista.

Kun muutkin soturit olivat jälleen saapuneet paikalle, jatkettiin ajoa ja alettiin uudestaan väijyä pakenevaa laumaa. Mutta he olivat tuskin etääntyneet sata metriä, kun kaukaa, heidän takaansa kuului heikosti jotakin omituista paukkinaa.

Hetkisen he seisoivat liikkumattomina kuin veistokuvaryhmä ja kuuntelivat tarkkaavaisesti. Sitten Tarzan puhui.

"Pyssyjen pauketta!" sanoi hän. "Kylään hyökätään."

"Tulkaa!" huusi Waziri. "Arabialaiset rosvoilijat ovat palanneet ihmissyöjä-orjainsa kanssa ryöstämään norsunluumme ja naisemme!"

KUUDESTOISTA LUKU

Norsunluun etsijät

Wazirin soturit juoksivat nopeaa hölkkää viidakon läpi kylää kohden. Muutaman minuutin ajan pyssyjen terävä rätinä edestäpäin kehoitti heitä rientämään, mutta lopulta laukaukset harvenivat, niitä kuului vain silloin tällöin, ja sitten ne taukosivat kokonaan. Mutta se ei ollut vähemmän pahaenteistä kuin muskettien rätinä, sillä pienelle pelastajajoukolle tiedoitti se vain yhtä ratkaisua: kylä heikkoine varusväkineen oli jo sortunut ylivoimaisen hyökkääjän edessä.

Palaavat metsästäjät olivat kulkeneet vähän enemmän kuin viisi kilometriä niistä kahdeksasta, jotka eroittivat heidät kylästä, kun kohtasivat ensimmäiset vihollisen kynsistä päässeet ja sen luodit välttäneet pakolaiset. Siinä oli tusinan verta naisia, nuorukaisia ja tyttöjä, ja kaikki olivat niin kiihtyneitä, että tuskin kykenivät puhumaan tajuttavan selvästi yrittäessään kertoa Wazirille, mikä onnettomuus oli hänen kansaansa kohdannut.

"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsässä", huusi yksi naisista koettaessaan selittää vihollisen lukumäärää. "Joukossa on paljon arabialaisia ja lukemattomia Manyuema-miehiä ja kaikilla on pyssyt. Ne hiipivät lähelle kylää ennenkuin aavistimme niiden tuloa, ja sitten ne pyssyjään pamautellen hyökkäsivät niskaamme ampuen miehiä, naisia ja lapsia. Ne meistä, jotka ehtivät paeta, juoksivat hajalleen pitkin viidakkoa, mutta useammat saivat surmansa. En tiedä, ottivatko ne vankeja -- näkyivät vain haluavan tappaa meidät kaikki. Manyuemat herjasivat ja nimittelivät meitä sanoen, että söisivät meidät kaikki suuhunsa ennenkuin lähtivät maastamme -- se oli rangaistuksemme siitä että viime vuonna olimme surmanneet heidän ystävänsä. Paljoa en kuullut, sillä minä juoksin nopeasti tieheni."

Nyt jatkettiin matkaa kylää kohti hitaammin ja varovaisemmin hiipien, sillä Waziri tiesi, että pelastus oli liian myöhäistä, -- heidän ainoa tehtävänsä oli kostaa. Seuraavan neljännestunnin kuluessa tavattiin uusia pakolaisia. Niiden joukossa oli monta miestäkin, joten osaston taisteluvoima lisääntyi.

Nyt lähetettiin tusina sotilaita edeltäpäin vakoilemaan. Waziri jäi pääjoukon luo, joka marssi harvassa rivissä, laajaksi puoliympyräksi levinneenä metsän läpi. Päällikön vieressä astui Tarzan.

Pian palasi yksi vakoilijoista. Hän oli päässyt kylän näkyville.

"Ne ovat kaikki aitauksessa", kuiskasi hän.

"Hyvä!" virkkoi Waziri. "Ryntäämme heidän kimppuunsa", ja hän valmistausi lähettämään sanan linjalle, että miesten oli pysähdyttävä aukeaman syrjään, kunnes näkivät hänen hyökkäävän kylää kohden, jolloin heidän oli seurattava.

"Maltahan!" varoitti Tarzan. "Jos varustuksen sisällä on puolikinsataa pyssymiestä, työnnetään meidät takaisin ja surmataan. Anna minun mennä yksinäni puiden kautta, jotta voin katsella heitä ylhäältä ja nähdä, kuinka monta siellä lienee ja mitä hyökkäysmahdollisuuksia meillä on. Olisi hupsua uhrata ainoatakaan miestä tarpeettomasti, jollei ole menestyksen toivoa. Arvelen, että voimme aikaansaada enemmän viekkaudella kuin voimalla. Tahdotko odottaa, Waziri?"

"Kyllä", sanoi vanha päällikkö. "Mene."

Tarzan riensi siis puihin ja hävisi kylän suuntaan. Hän liikkui varovaisemmin kuin hänen oli tapansa, sillä hän tiesi, että hänet pyssyillä voitiin tavoittaa puunlatvoista yhtä helposti kuin maastakin. Ja kun Apinain Tarzan ryhtyi hiipimään, ei mikään olento koko viidakossa voinut liikkua äänettömämmin kuin hän ja niin täydellisesti lymytä vihollisen silmiltä.

Muutamassa minuutissa hän oli pujottautunut lehvien välitse suureen puuhun asti, joka riippui vaajavarustuksen yli kylän päässä, ja tältä korkealta paikalta hän katseli villiä joukkoa alapuolellaan. Hän laski viisikymmentä arabialaista ja arvioi metsäläisten lukumäärän viisi kertaa niin suureksi. Viimemainitut ahmivat ruokaa ja valmistautuivat ihan noiden vaaleaihoisten isäntiensä nenän edessä siihen kamalaan juhlaan, joka on riemunumerona voiton jälkeen, kun kaatuneiden vihollisten ruumiit ovat joutuneet heidän kauheisiin käsiinsä.

Apinamies käsitti, että hyökkäys tuota pyssyillä asestettua ja kylän lukittujen porttien taakse telkeytynyttä joukkoa vastaan olisi ollut hullun yritys, ja siksipä hän Wazirin luo palattuaan kehoitti tätä odottamaan, kunnes hän, Tarzan, keksisi jonkun paremman suunnitelman.

Mutta hetkistä ennen yksi pakolaisista oli kertonut Wazirille vanhan päällikön vaimon kauheasta teurastamisesta, ja ukko oli niin raivoissaan, ettei ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa. Kutsuen soturinsa ympärilleen hän komensi heidät hyökkäämään, ja keihäitään heilutellen ja villein ulvahduksin tuo pieni, hiukan toistasataa miestä käsittävä joukko ryntäsi hurjana kylän portteja kohden. Ennenkuin he olivat ehtineet aukeaman puoliväliin, avasivat arabialaiset murhaavan tulen paaluaidan takaa.

Ensimmäisestä yhteislaukauksesta kaatui Waziri. Hyökkääjien vauhti väheni. Toinen yhteislaukaus niitti vielä puolitusinaa. Muutamat saavuttivat suljetut portit vain tullakseen niiden eteen ammutuiksi; heillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta päästä aitauksen sisäpuolelle, joten koko hyökkäys raukesi ja loput sotilaat pötkivät takaisin metsään.

Heidän juostessaan avasivat rosvoilijat portit hyökäten heidän perästään, lopettaakseen päivätyönsä surmaamalla heimon sukupuuttoon. Tarzan oli ollut viimeisten joukossa kääntymässä metsään, ja juostessaan nyt hitaasti hän kääntyi tuon tuostakin lähettämään hyvin tähdätyn nuolen jonkun takaa-ajajan ruumiiseen.

Viidakkoon päästyään hän tapasi pienen ryhmän päättäväisiä neekereitä odottamassa ottelua esillehyökkäävän joukon kanssa, mutta Tarzan huusi heille kehoittaen heitä peräytymään ja pysyttelemään turman ulottuvilta, kunnes voisivat pimeän tultua miehissä kerääntyä.

"Tehkää niinkuin käsken", kehoitti hän, "niin minä hankin teille voiton näistä vihollisistanne. Hajaantukaa metsään ja kootkaa kaikkialta niin monta harhailijaa kuin vain tapaatte, ja jos luulette, että teitä on ajettu takaa, saapukaa kiertoteitse paikalle, jossa tänään tapoimme norsut. Sitten selitän suunnitelmani, ja saatte nähdä, että se on hyvä. Ette kykene vähäpätöisillä voimillanne menestyksellisesti uhmailemaan arabialaisten ja Manyuema-miesten lukumäärää ja tuliaseita."

Vihdoin he myöntyivät. "Kun hajaannutte", selitti Tarzan lopuksi, "täytyy teidän vihollistenne hajaantua teitä seuratakseen, ja jos sitten olette valppaita, saattanette nuolillanne kaataa montakin manyuemalaista jonkun ison puun takaa ampumalla."

Tuskin he olivat ehtineet rientää pois syvemmälle metsään, kun ensimäiset ryöstöretkeläisistä jo olivat astuneet aukeaman yli ja tunkeutuneet metsään ajamaan heitä takaa.

Tarzan juoksi lyhyen matkan maan pinnalla ennenkuin turvautui puihin. Sitten hän nousi nopeasti ylemmälle tasolle ja kiersi jälleen takaisin kylää kohti. Siellä hän havaitsi, että jokainen arabialainen ja Manyuema-mies oli lähtenyt ihmisajoon, jättäen kylän kahlehdittuine vankeineen autioksi yhden ainoan vartijan varaan.

Vartija seisoi avoimella portilla katsellen metsään päin, joten hän ei huomannut ketterää jättiläistä, joka tipahti maahan kyläkujan äärimmäiseen päähän. Jousi jännitettynä apinamies hiipi mitään aavistamatonta uhriaan kohti. Vangit olivat hänet jo huomanneet ja silmät suurina ihmettelystä ja toivosta he katselivat mahdollista pelastajaansa. Nyt hän pysähtyi tuskin kymmenen askeleen päähän huolettomasta manyuemalaisesta. Vasama vedettiin taaksepäin täyteen mittaansa tarkkain, harmaiden silmäin korkeudelle, jotka tähtäsivät sen kiilloitettua pintaa pitkin. Kuului äkillinen napsaus, kun ruskeat sormet päästivät otteensa, ja mitään hiiskahtamatta tuupertui rosvoretkeilijä kasvoilleen puisen nuolen lävistettyä hänen sydämensä ja riippuessa jalan verran ulkona hänen mustasta rinnastaan.

Sitten Tarzan kohdisti huomionsa viiteenkymmeneen naiseen ja nuorukaiseen, jotka olivat kaulatusten kytkettyinä pitkään orjakahleeseen. Hänen käytettävissään olevalla ajalla ei ollut mahdollista murtaa vanhanaikaisia munalukkoja, ja senvuoksi apinamies käski heidän seurata häntä niinkuin olivat, ja siepattuaan pyssyn ja patruunavyön kuolleelta vartijalta hän opasti riemastuneen joukon kylän portista metsään aukeaman tuolle puolelle.

Se oli hidas ja työläs matka, sillä nämä ihmiset eivät olleet orjakahleisiin tottuneet, ja sattui monta viivytystä, kun joku joukosta tuon tuostakin kompastui ja kaatui nykäisten toiset mukaansa. Sitäpaitsi täytyi Tarzanin tehdä pitkä kierros välttääkseen mahdollista kohtausta palaavien rosvojen kanssa. Osittain häntä opasti silloin tällöin kuuluvat laukaukset, jotka ilmoittivat, että arabialaislauma oli vielä kosketuksissa kyläläisten kanssa; mutta hän tiesi, että jos nämä vain noudattivat hänen neuvojaan, niin harvoja kaatuisi muuta kuin rosvojen taholta.