Part 9

Vanha nainen hymyili omituista hymyään. "Ei se ole mitään", hän sanoi. "Te totutte siihen, kuten totuin minäkin, vaikka minut kasvatettiin jumalansanan julistajan kodissa, jossa pidettiin melkein rikoksena, jos nainen paljasti sukan peittämän nilkkansa. Verrattuna siihen, mitä epäilemättä saatte nähdä ja mihin teidän kenties on alistuttava, on tämä turhanpäiväisen pieni seikka."

Levottomana asteli tyttö edestakaisin lattialla kuten hänestä tuntui tuntikausia, odottaen lopullista kutsua hullun kuninkaan puheille. Oli tullut pimeä, ja palatsin öljyliekit oli sytytetty aikoja sitten ennen kuin ilmestyi kaksi sanansaattajaa ilmoittamaan, että Herog vaati häntä heti puheilleen ja että vanhan naisen, jota he nimittivät Xanilaksi, oli seurattava häntä. Tyttö tunsi vähäistä huojennusta saatuaan tietää, että hän saisi mukaansa ainakin yhden ystävän, niin kykenemätön häntä auttamaan kuin vanhus olikin.

Sanansaattajat veivät molemmat naiset pieneen huoneeseen alakertaan. Xanila selitti, että tämä oli yksi valtaistuinsalin etuhuoneita; valtaistuinsalissa kuningas tavallisesti piti hoviaan kaikkine seurueineen. Joukko keltavaippaisia sotureita istui huoneen penkeillä. Heidän katseensa olivat enimmäkseen suunnatut lattiaan, ja koko heidän olemuksestaan kuvastui synkkää alakuloisuutta. Naisten astuessa sisään vilkaisivat jotkut heihin välinpitämättömästi, mutta useimmat eivät kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.

Heidän odottaessaan etuhuoneessa saapui sinne nuori mies, joka oli puettu samalla tavalla kuin muutkin, poikkeuksena kuitenkin se, että hänen päänsä ympärillä oli kultainen vanne, jonka etuosasta kohosi yksi ainoa papukaijan sulka hänen otsansa yläpuolelle. Hänen astuessaan sisään nousivat muut soturit seisomaan.

"Tuo on Metak, yksi kuninkaan pojista", kuiskasi Xanila tytölle.

Prinssin mennessä huoneen läpi vastaanottosaliin osui hänen katseensa Bertha Kircheriin. Hän pysähtyi äkkiä ja seisoi hyvinkin minuutin ajan, silmäillen tyttöä mitään virkkamatta. Tyttö joutui hämilleen miehen julkean katseen ja niukan vaatetuksensa tähden, punehtui, laski katseensa lattiaan ja kääntyi toisaalle. Metak alkoi äkkiä vapista päästä jalkoihin saakka, päästi sitten äänekkään, käheän kiljaisun, syöksähti äkkiarvaamatta eteenpäin ja tempasi tytön syliinsä.

Heti syntyi hornamainen meteli. Sanansaattajat, jotka olivat saaneet tehtäväkseen saattaa tytön kuninkaan puheille, kirkuivat ja hyppivät prinssin ympärillä, heilutellen aseitaan ja viittoillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet pakottaa hänet hellittämään otteensa tytöstä, uskaltamatta kuitenkaan satuttaa kättään kuningasperheen jäseneen. Toiset vartijat hypähtivät eteenpäin, kiljuen ja huitoen miekoillaan ikäänkuin myötätunnosta hullua prinssiään kohtaan.

Tyttö rimpuili vapautuakseen mielipuolen inhoittavasta syleilystä, mutta kierrettyään vasemman kätensä hänen ympärilleen tämä piteli häntä yhtä helposti kuin hän olisi ollut lapsi, samalla kun hän vapaalla kädellään veti esille miekkansa ja hosui uhkaavasti lähinnä oleviin miehiin päin.

Metakin terävää säilää sai ensiksi maistaa toinen sanansaattajista. Yhdellä ainoalla rajulla iskulla prinssi katkaisi miehen solisluun, viiltäen hänen rintansa keskikohdalle saakka ulottuvan haavan. Päästäen vihlovan parkaisun, joka kuului muiden vahtien kirkunasta huolimatta, vaipui mies lattialle. Veren pursutessa kauheasta haavasta hän koetti nousta uudelleen pystyyn, mutta retkahti taaskin pitkälleen ja kuoli oman verensä muodostamaan laajaan lammikkoon.

Sillä välin oli Metak, yhä pitäen lujasti kiinni tyttöä, peräytynyt vastaiselle ovelle. Veren näkeminen näytti äkkiä saattaneen kaksi vahtia mielipuolisen raivon valtaan; he viskasivat miekkansa lattialle ja karkasivat toistensa kimppuun aseinaan kynnet ja hampaat, samalla kun jotkut pyrkivät tavoittamaan prinssiä ja toiset taas puolustivat häntä. Huoneen yhdessä nurkassa istui muuan vahti nauraa hohottaen, ja juuri kun Metakin onnistui päästä ovelle ja vetää tyttö siitä ulos, oli tämä näkevinään erään toisen miehen syöksyvän kuolleen sanansaattajan ruumiin kimppuun ja upottavan hampaansa siihen.

Tämän hullun temmellyksen aikana oli Xanila pysytellyt likellä tyttöä, mutta ovella Metak huomasi hänet, pyörähti ja tavoitti iskeä häntä aseellaan. Onneksi oli Xanila sillä hetkellä oviaukon toisella puolella, joten Metakin säilä vain sivalsi loven oven kamanan kivikaareen, ja sitten Xanila, epäilemättä kuudenkymmenen vuoden aikana saamiensa samanlaisten kokemusten opettamana, pakeni käytävää pitkin niin nopeasti kuin vanhoista, epävakaisista jaloistaan pääsi.

Ehdittyään oven ulkopuolelle Metak pisti miekan jälleen tuppeen, otti tytön kokonaan syliinsä ja lähti kantamaan häntä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Xanila oli rientänyt.

YHDEKSÄS LUKU

Tulipa Tarzan

Juuri päivän laskiessa sinä iltana astui Toisen rhodesialaisen rykmentin komentajan eversti Capellin päämajaan melkein nääntynyt lentäjä ja teki kunniaa.

"No, Thompson, kuinka onnisti?" kysyi hänen esimiehensä. "Kaikki toiset ovat palanneet. Eivät olleet nähneet jälkeäkään Oldwickista eivätkä hänen koneestaan. Meidän täytynee luopua koko etsinnästä, jollei teillä ole ollut parempi menestys."

"Minulla oli", vastasi nuori upseeri. "Löysin koneen."

"Niinkö!" huudahti eversti Capell. "Missä se oli? Näkyikö merkkiäkään Oldwickista?"

"Se on mahdollisimman ilkeässä loukossa vähän matkan päässä sisämaahan päin. Kapea rotko. Näin koneen selvästi, mutta en päässyt sen luokse. Sen läheisyydessä maleksi todellinen paholainen leijonaksi. Laskeuduin maahan lähelle kallion reunaa ja aioin kiivetä tarkastamaan konetta. Mutta se vintiö vetelehti siellä ainakin tunnin, ja minun oli lopulta luovuttava aikeestani."

"Luuletteko Oldwickin joutuneen leijonien kynsiin?" tiedusti eversti.

"Sitä epäilen", vastasi luutnantti Thompson, "sillä ei mikään osoittanut leijonain aterioineen lentokoneen lähistöllä. Nousin lentoon huomattuani, että minun oli mahdoton laskeutua koneen luokse, ja tarkastin rotkoa sekä ylä- että alapuolelta. Useiden kilometrien päässä etelässä päin on pieni, metsäinen laakso, jonka keskellä -- älkää luulko minun olevan sekaisin -- on oikea kaupunki -- siellä on katuja, taloja, keskusaukio lammikkoineen, kohtalaisen isoja rakennuksia kupukattoineen ja minaretteineen ja muuta sellaista."

Vanhempi upseeri silmäili nuorempaa osaaottavasti.

"Olette liikarasittunut, Thompson", hän sanoi. "Menkää nukkumaan oikein kunnollisesti! Olette ollut tässä puuhassa aimo tovin, ja se on varmaankin käynyt hermoillenne."

Nuori mies pudisti päätään hieman ärtyneesti. "Suokaa anteeksi, sir", hän torjui, "mutta kertomukseni on tosi. En ole erehtynyt. Lensin paikan kohdalla useita kierroksia. Kenties on Oldwick osunut sinne tahi ehkä hän on joutunut kaupungin asukkaiden vangiksi."

"Oliko kaupungissa ihmisiä?" kysyi eversti.

"Kyllä; näin heitä kaduilla."

"Luuletteko, että ratsuväki pääsee laaksoon?" tiedusti eversti.

"En", vastasi Thompson. "Seutu on syvien rotkojen uurtama. Jalkaväellekin se olisi hitonmoinen urakka, ja mikäli näin, ei vettä ollut lainkaan ainakaan kaksi päivää kestävän marssin matkalla."

Samassa pysähtyi Toisen rhodesialaisen rykmentin päämajan edustalle iso Vauxhall-auto, ja hetkistä myöhemmin astui autosta laskeutunut kenraali Smut sisään. Eversti Capell nousi tuoliltaan ja teki esimiehelleen kunniaa; samoin teki luutnantti, jääden seisomaan asentoon.

"Olin menossa tästä ohitse", alkoi kenraali, "ja arvelin pistäytyä hiukan puhelemaan. Miten muuten on luutnantti Smith-Oldwickin etsintä edistynyt? Thompson näkyy olevan tuossa, ja muistaakseni oli hänet muiden muassa määrätty etsimään."

"Niin", vastasi Capell, "kyllä hän oli. Hän palasi viimeisenä. Hän löysi luutnantin koneen." Sitten hän toisti luutnantti Thompsonin selostuksen. Kenraali ja eversti Capell istuutuivat pöytään, ja nämä kaksi upseeria lentäjän avustamina merkitsivät kartalle Thompsonin selostuksessaan mainitseman kaupungin likimääräisen aseman.

"Se on perin epätasaista maata", huomautti Smut, "mutta meidän on tehtävä kaikki, mitä suinkin voimme löytääksemme sen pojan. Lähetämme sinne pienen osaston -- pienelle joukkueelle tehtävä todennäköisesti luonnistuu paremmin kuin lukuisalle. Suunnilleen yksi komppania, eversti, tai kaksi ja riittävästi kuorma-autoja kuljettamaan muonavaroja ja vettä. Määrätkää sopiva mies retkikunnan komentajaksi ja käskekää hänen järjestää tukikohta niin kauaksi länteen kuin autot voivat edetä. Yksi komppania voidaan jättää sinne ja toinen lähettää eteenpäin. Tekisi mieleni uskoa, että tukikohta voidaan järjestää päivän matkan päähän kaupungista, eikä vedenpuute siinä tapauksessa tuottaisi eteenpäin lähetetylle osastolle mitään hankaluutta, koska vettä varmastikin täytyy olla siinä laaksossa, jossa kaupunki sijaitsee. Määrätkää pari lentokonetta tiedustelu- ja sanansaattopalvelukseen, niin että tukikohta voi aina pysyä kosketuksissa etenevän komppanian kanssa. Milloin voi retkikunta lähteä liikkeelle?"

"Voimme kuormata autot tänä iltana", vastasi Capell, "ja liikkeellelähtö tapahtuu noin kello yksi huomenaamulla."

"Hyvä", sanoi kenraali. "Antakaa minulle tietoja tuloksista!" Vastattuaan toisten sotilaalliseen tervehdykseen hän poistui.

* * * * *

Hypätessään viiniköynnösten sekaan Tarzan tiesi, että leijona oli hänen kintereillään ja että hänen henkensä oli kaupungin muuriin takertuneiden köynnösten vahvuuden varassa. Tavattomaksi huojennuksekseen hän tunsi, että köynnösten varret olivat yhtä paksuja kuin miehen käsivarsi, ja karhet olivat niin tiukasti kiinni muurissa, ettei hänen painonsa näyttänyt vaikuttavan mitään.

Hän kuuli Numan pettyneen karjaisun, kun leijona lipui takaisin maahan, turhaan kynsien lehväisiä köynnöksiä; ja sitten Tarzan kiipesi muurin harjalle ketterästi kuin apinat, jotka olivat hänet kasvattaneet.

Vähän alempana muurin harjaa oli viereisen talon katto, ja kun Tarzan pudottautui sinne, oli hänen selkänsä komeroon päin, jonka toisessa päässä olevasta tähystysaukosta näkyi istutuksille ja niiden takana olevaan metsään. Niinpä hän ei huomannut siellä synkässä varjossa kyyröttelevää hahmoa. Mutta jollei hän sitä nähnytkään, sai hän silti pian tietää, ettei hän ollut yksin, sillä tuskin hänen jalkansa olivat koskettaneet kattoa, kun hänen kimppuunsa takaapäin hypähti raskas olento ja hänen vyötäistensä ympärille kiertyivät jäntevät käsivarret.

Yllätettynä epäedullisessa asemassa ja nostettuna ilmaan oli apinamies sillä hetkellä avuton. Hänen hätyyttäjällään, olipa se sitten mikä hyvänsä, oli nähtävästi selvästi suunniteltu tarkoitus, sillä se asteli suoraa päätä katon reunaa kohti, joten Tarzan pian oivalsi, että hänet aiottiin heittää alas kadulle -- mikä olisi ollut hyvin tehokas tapa tunkeilijan poistamiseksi. Apinamies oli varma, että hän silloin joko taittaisi raajansa tai saisi surmansa; mutta hän ei suinkaan aikonut antaa ahdistajansa toteuttaa suunnitelmaansa. Tarzanin kädet ja jalat olivat vapaina, mutta hän oli niin epäedullisessa asemassa, ettei hän voinut käyttää niitä tehokkaasti. Hänen ainoa toivonsa oli saada otus kaadetuksi kumoon, ja sitä varten hän ojensi vartalonsa suoraksi ja kallistui taaksepäin vangitsijaansa vasten niin kauas kuin mahdollista, heilauttaen sitten äkkiä itseään eteenpäin. Tulos oli niin tyydyttävä kuin hän oli suinkin saattanut toivoa. Apinamiehen raskaan ruumiin äkillinen heilahdus pois pystysuorasta asennosta sai toisenkin rajusti horjahtamaan eteenpäin, niin että hän pysytelläkseen pystyssä hellitti vaistomaisesti otteensa. Apinamies liikkui vikkelästi kuin kissa; ja tuskin hän oli pudonnut katolle, kun hän oli jälleen pystyssä ja pyörähti vastustajaansa päin. Tämä oli melkein yhtä kookas mies kuin hänkin ja lisäksi aseistettu sapelilla, jonka hän nyt tempasi tupesta. Mutta Tarzan ei missään nimessä aikonut sallia hänen käyttää tätä peloittavaa asetta ja kumartui senvuoksi, väistäen häneen sivulta päin suunnatun uhkaavan iskun, ja syöksähti toisen jalkoihin. Samalla tavoin kuin potkupallon pelaaja iskeytyy vastapuolueen hyökkääjään, kävi Tarzan käsiksi ahdistajaansa, sysäten hänet useita metrejä taaksepäin ja paiskaten hänet ankarasti selälleen.

Heti kun mies oli kellahtanut katolle, oli apinamies hänen rintansa päällä; toinen jäntevä käsi puristui miekkaa pitelevän käden ranteeseen, toinen keltavaippaisen vahdin kurkkuun. Siihen saakka oli mies otellut äänettömänä, mutta kun Tarzanin sormet koskettivat hänen kurkkuaan, päästi hän yhden ainoan vihlovan kirkaisun, jonka ruskea käsi melkein heti tukahdutti. Mies rimpuili päästäkseen irti rinnallaan kyyköttävän alastoman olennon otteesta, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa irtautua Numa-leijonan kynsistä.

Vähitellen hänen ponnistuksensa laimenivat, pienet silmät pullistuivat kuopistaan, kääntyen kammottavasti ylöspäin, ja vaahtoisten huulien välistä tunkeutui esille turvonnut kieli. Hänen rimpuilunsa lakattua, nousi Tarzan pystyyn, laski toisen jalkansa uhrinsa ruholle ja oli kajahduttamaisillaan voittohuutonsa, mutta ajatus, että häntä odottava tehtävä vaati äärimmäistä varovaisuutta, sulki hänen huulensa.

Hän meni katon reunalle ja silmäili alhaalla kiemurtelevaa katua. Aina jonkun matkan päässä toisistaan, nähtävästi jokaisessa kadunkulmassa, paloi himmeästi lepattavia soihtuja seinistä hiukan miehen päätä korkeammalla ulkonevien kannattimien varassa. Enimmäkseen olivat mutkaiset kujat synkän pimennon peitossa, eikä valaistus liekkien läheisyydessäkään ollut suinkaan kirkas. Hänen suppeassa näköpiirissään käveli vielä muutamia omituisia asukkaita ahtailla kaduilla.

Jatkaakseen nuoren upseerin ja tytön etsintää täytyi hänen voida liikkua kaupungilla mahdollisimman vapaasti, mutta jos hän menisi jonkun kadunkulmassa tuikkivan liekin alle ollessaan lannevaatettaan lukuunottamatta alaston ja kaikissa muissa suhteissa silmäänpistävästi eroten kaupungin asukkaista, olisi hän vaarassa joutua heti ilmi. Näiden ajatusten risteillessä hänen mielessään ja hänen miettiessään keksiäkseen jonkun toteutettavan suunnitelman, osui hänen katseensa ruumiiseen, joka virui katolla hänen lähellään, ja heti välähti hänen päähänsä, että hän saattaisi ottaa valepuvukseen voitetun vihollisensa tamineet.

Tarzan tarvitsi vain muutamia sekunteja laittaakseen ylleen kuolleen soturin housut, anturakengät ja papukaijan kuvilla koristetun keltaisen vaipan. Vyötäisilleen hän kiinnitti miekkavyön ja piilotti vaipan alle isävainajansa metsästyspuukon. Muistakaan aseista luopuminen ei ollut hänestä helppoa, ja toivoen ehkä vielä saavansa ne takaisin hän vei ne muurin harjalle ja pudotti ne sen juurelle lehvistön sekaan. Viimeisellä hetkellä kävi hänen vaikeaksi erota köydestään, sillä sen ja puukon käyttöön hän oli parhaiten perehtynyt ja sitä hän oli käyttänyt pisimmän ajan. Hän oivalsi irroitettuaan miekkavyön voivansa kääriä köyden vyötäisilleen ja kiinnitettyään vyön jälleen pitää sen täydelleen piilossa, niin ettei sitä sattumaltakaan huomattaisi.

Saatuaan vihdoin tyydyttävään kuntoon valepukunsa, jonka kelvollisuutta edisti hänen tuuhea, musta tukkansa, tehden hänet todennäköisesti vieläkin enemmän kaupungin asukkaiden näköiseksi, alkoi hän miettiä, miten päästä kadulle. Hän olisi kyllä uskaltanut pudottautua katon räystäältä, mutta pelkäsi siten vetävänsä puoleensa ohikulkijain huomion ja otaksuttavasti joutuvansa ilmi. Talot olivat erikorkuisia, mutta kun ne olivat kaikki matalakattoisia, saattoi hän helposti liikkua niitä myöten. Niin hän etenikin jonkun matkaa, kunnes hän äkkiä havaitsi lähinnä edessään olevan rakennuksen katolla useita henkilöitä loikoilemassa.

Hän oli pannut merkille, että kaikissa katoissa oli aukkoja, joista ilmeisesti päästiin sisälle taloihin, ja koska nyt edessä oleva seurue tukki häneltä tien, päätti hän uskaltaa yrittää kadulle jonkun rakennuksen kautta. Mentyään erään aukon reunalle hän kumartui sen tumman suun ylitse ja kuunteli, kuuluisiko alhaalla olevista huoneista liikettä. Ei hänen korvansa eikä nenänsä erottanut mitään, mikä olisi osoittanut jonkun elävän olennon olevan välittömässä läheisyydessä, ja enempää empimättä apinamies senvuoksi soluttautui aukkoon ja oli pudottautumaisillaan alas, kun hänen jalkansa sattui portaitten poikkipienaan. Niitä hän heti käytti hyväkseen ja laskeutui allaan olevan huoneen lattialle.

Täällä oli aluksi kaikki hämyn peitossa, kunnes hänen silmänsä tottuivat siellä vallitsevaan pimeyteen, jota heikosti valaisi kadun puolisista kapeista ikkunoista suikerrellen heijastuva kaukainen katuliekki. Päästyään vihdoin varmaksi siitä, ettei huoneessa ollut ketään, Tarzan alkoi etsiä alakertaan vieviä portaita. Ne hän löysi pimeästä eteiskäytävästä, johon huoneesta avautui ovi -- ahtaat kiviportaat, jotka veivät kadulle. Onni suosi häntä ja hän saapui pylväskäytävän varjoon kohtaamatta ainoatakaan talon asukasta.

Kadulle päästyään hän ei ollut ymmällä siitä, mihin suuntaan hänen oli mentävä, sillä hänhän oli vainunnut molempien eurooppalaisten jälkiä melkein portille saakka ja uskoi varmasti, että he olivat sen kautta tulleet kaupunkiin. Herkän suunta- ja paikallisvaistonsa nojalla hän saattoi jotakuinkin tarkalleen määrätä, miltä kohtaa kaupungista hän voi toivoa jälleen tapaavansa etsimäinsä henkilöiden jäljet.

Ensinnä hänen kuitenkin oli löydettävä pohjoisen muurin suuntainen katu, jota myöten hän voisi edetä metsästä näkemälleen portille päin. Käsittäen voivansa parhaiten toivoa onnistuvansa toimimalla rohkeasti hän lähti astelemaan lähintä katuliekkiä kohti koettamattakaan piilotella muutoin kuin pysyttelemällä pylväskäytävän varjossa, minkä hän ei arvellut herättävän erikoista huomiota, koska hän näki muiden kävelijöiden menettelevän samalla tavoin. Harvat ohikulkijat eivät välittäneet hänestä mitään, ja hän oli saapumaisillaan lähimmälle poikkikadulle, kun hän näki useita samanlaisiin vaippoihin puettuja miehiä kuin se oli, jonka hän oli ottanut surmaamaltaan vahdilta.

He tulivat suoraan apinamiestä kohti, ja jos hän olisi jatkanut matkaansa, olisi hän kohdannut heidät katujen kulmauksessa soihdun täydessä valossa. Aluksi hänen mielensä teki astua väistymättä eteenpäin, mutta äkkiä hän muisti tytön, joka kenties oli avuttomana vankina näiden ihmisten kynsissä, ja se sai hänet miettimään jotakin toista, vähemmän uhkarohkeata suunnitelmaa.

Hän oli melkein tullut esille pylväskäytävän varjosta liekin valokehään, ja lähestyvät miehet olivat vain muutaman metrin päässä hänestä, kun hän äkkiä polvistui ja oli korjaavinaan kenkiensä hihnoja -- joita hän muuten ei suinkaan varmasti uskonut kiinnittäneensä sillä tavoin kuin niiden valmistajat olivat aikoneet. Hän oli yhäti polvensa varassa soturien saapuessa hänen kohdalleen. Samoin kuin muut ohikulkijat eivät hekään kiinnittäneet häneen huomiota, ja heti heidän ehdittyään hänen taakseen lähti hän jatkamaan matkaansa kääntyen poikkikatua myöten oikealle.

Katu, jota pitkin hän nyt asteli, oli tällä kohdalla niin mutkikas, ettei kummassakaan kulmauksessa palava soihtu sitä juuri lainkaan valaissut, joten hänen oli pakko edetä melkein haparoiden pylväskäytävän synkässä pimennossa. Lähellä seuraavaa liekkiä katu muuttui hiukan suoremmaksi, ja tullessaan sen valaistuspiiriin hän näki valoläikkää vasten kuvastuvan leijonan hahmon. Peto tuli verkkaisesti katua myöten Tarzaniin päin.

Ihan otuksen editse meni kadun poikki nainen, eikä leijona ollut huomaavinaankaan häntä sen enempää kuin hänkään puolestaan leijonaa. Hetkistä myöhemmin juoksi naisen jälestä lapsi niin likeltä leijonaa, että pedon oli pakko väistyä askeleen verran sen tieltä välttääkseen yhteentörmäystä pienokaisen kanssa. Apinamies irvisti ja astui nopeasti kadun toiselle puolelle, sillä hänen terävät aistinsa ilmaisivat, että kaupungin kaduilla huokuva tuulen henki vastaisen seinän kääntämänä tällä kohdalla pedon sivuuttaessa hänet puhaltaisi siitä häneen päin, mutta hänen hajunsa olisi kantautunut raatelijan sieraimiin, jos hän olisi jäänyt sille puolen katua, jolla hän oli huomatessaan eläimen. Tarzan tunsi viidakon kylliksi hyvin käsittääkseen, että vaikka hän voikin harhauttaa ihmisen ja eläimen silmät, ei hänen yhtä helposti onnistuisi salata isojen kissaeläinten sieraimilta, että hän oli toisenlajinen olento kuin tämän kaupungin asukkaat, kenties ainoat ihmiset, joihin tuo Numa oli tutustunut. Hänet leijona tuntisi muukalaiseksi ja siis viholliseksi, eikä Tarzan lainkaan halunnut viivytellä ryhtymällä otteluun rajun pedon kanssa. Hänen juonensa luonnistui; leijona meni hänen ohitseen, luoden vain syrjäsilmäyksen häneen päin. Edettyään vähän matkaa ja saavuttuaan arvionsa mukaan lähelle sitä katua, joka toi portilta kaupungin sisäosiin, tuntui hänen sieraimissaan kahden kadun risteyksessä tytön haju. Monien muiden hajujen joukosta apinamies erotti tytön tutun ja sekuntia myöhemmin myöskin Smith-Oldwickin hajun. Sitä varten oli hänen kuitenkin täytynyt jokaisessa katukulmauksessa kumartua laittelemaan anturoittensa hihnoja, vieden nenänsä niin likelle kiveystä kuin mahdollista.

Astellessaan eteenpäin pitkin samaa katua, jota myöten vankeja oli saatettu aikaisemmin sinä päivänä, pani hän merkille, kuten hekin olivat tehneet, rakennusten tyylissä ilmenevän muutoksen siirtyessään asuntokortteleista myymälöiden ja tavara-aittojen hallussa olevaan kaupunginosaan. Täällä oli katuliekkejä tiheämmässä, joten niitä ei ollut ainoastaan kulmauksissa, vaan myöskin poikkikatujen keskivälissä, ja liikkeellä oli paljon enemmän väkeä. Myymälät olivat auki ja valaistut, sillä auringon laskettua oli päivän kuumuus tasaantunut, ja ilma oli käynyt miellyttävän vilpoisaksi. Täällä myöskin leijonia vetelehti kaduilla lukuisammin, ja ensi kerran pisti Tarzanin silmään kaupungin väestön omituisuus.

Kerran hänet oli vähällä kaataa kumoon alaston mies, joka juoksi vinhaa vauhtia pitkin katua, kirkuen kohti kurkkuaan. Toisen kerran hän oli kompastua naiseen, joka pylväskäytävän varjossa ryömi nelin kontin. Aluksi apinamies luuli naisen etsivän jotakin kadottamaansa esinettä, mutta siirryttyään syrjään tarkkailemaan häntä Tarzan ymmärsi, ettei asianlaita ollut sinnepäinkään, vaan että nainen yksinkertaisesti mieluummin konttasi kuin käveli pystyssä. Eräässä toisessa korttelissa hän näki kahden olennon painiskelevan läheisen rakennuksen katolla. Vihdoin kiskaisihe toinen heistä irti vastustajansa otteesta ja antoi toiselle voimakkaan sysäyksen, niin että tämä suistui alas kadulle, jääden liikkumattomana virumaan pölyyn. Hetkisen kiiri kaupungissa voittajan keuhkoista lähtenyt hurja kiljaisu, ja sitten mies vähääkään empimättä hyppäsi päistikkaa kadulle uhrinsa ruumiin viereen. Erään oven pimeästä varjosta ilmestyi leijona ja lähestyi maassa viruvia verisiä ja hengettömiä miehiä. Tarzan odotti jännittyneenä, minkä vaikutuksen veren tuoksu tekisi petoon, ja ällistyi nähdessään, että eläin vain nuuhki ruumista ja punaista, lämmintä verta, laskeutuen sitten pitkäkseen vainajien viereen.

Hänen sivuutettuaan leijonan vain lyhyen välimatkan päästä kiintyi hänen huomionsa mieheen, joka vaivaloisesti kapusi alas kadun itälaidalla sijaitsevan rakennuksen katolta. Tarzanin uteliaisuus heräsi.

KYMMENES LUKU

Makuukomerossa