Part 8

Senjälkeen, kun Bertha Kircher oli tuotu huoneeseen, käveli mies edelleen rauhattomasti edestakaisin eikä näyttänyt huomaavan tytön läsnäoloa. Mutta ilman pienintäkään varoitusmerkkiä hän sitten, ollessaan huoneen toisessa päässä selin Bertha Kircheriin päin, pyörähti äkkiä ympäri ja syöksyi mielipuolen tavoin hänen luokseen. Vaistomaisesti tyttö astahti taaksepäin ja ojensi kätensä kammottavaan olentoon päin ikäänkuin pidättääkseen häntä loitolla, mutta hänen kupeillaan olevat miehet, samat, jotka olivat saattaneet hänet sinne, tarttuivat häneen käsiksi ja pitivät häntä kiinni.

Vaikka mies olikin rajusti juossut tyttöä kohti, pysähtyi hän koskematta vankiin. Hetkisen hänen kaameat, valkoreunaiset silmänsä tuijottivat tutkivasti tytön kasvoihin, ja sitten hän purskahti mielipuolisesti nauramaan. Kahdeksi tai kolmeksi minuutiksi olento antautui riemun valtaan, lakkasi sitten nauramasta yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja kävi tarkastamaan vankia. Hän tunnusteli tytön hiuksia, ihoa, puvun kangasta ja ilmaisi merkeillä, että hänen oli avattava suunsa. Viimemainittu näytti suuresti herättävän hänen mielenkiintoaan. Hän osoitti toiselle vartijoista tytön kulmahampaita ja paljasti sitten omat terävät torahampaansa vangin nähtäviksi.

Äkkiä hän alkoi jälleen kävellä lattialla edestakaisin. Vasta hyvinkin viidentoista minuutin kuluttua hän uudelleen huomasi vangin, antoi sitten lyhyen määräyksen vartijoille, jotka heti veivät tytön pois huoneesta.

Vartijat opastivat nyt tytön useiden käytävien ja huoneiden kautta toiseen kerrokseen vieville, kapeille kiviportaille ja seisahtuivat vihdoin pienelle ovelle, jonka edustalla seisoi alaston, keihäällä aseistettu neekeri. Toisen vartijan käskystä neekeri avasi oven, ja seurue astui matalaan huoneeseen, jonka ikkunoihin tytön huomio heti kiintyi sen vuoksi, että niissä oli vankat ristikot. Huone oli kalustettu samalla tavoin kuin muutkin hänen rakennuksessa näkemänsä huoneet; siellä oli samanlaiset kaiverretut pöydät ja penkit, samanlaiset matot lattialla, samanlaiset koristukset seinissä; mutta joka suhteessa se oli yksinkertaisempi kuin mitä hän oli alakerrassa nähnyt. Yhdessä nurkassa oli vuode, jota peitti samanlainen, mutta vaaleampikudoksinen matto kuin alakerran matot, ja vuoteella istui nainen.

Kun Bertha Kircherin katse osui huoneen asukkaaseen, pääsi häneltä pieni hämmästyksen äännähdys, sillä hän oivalsi heti, että hänen edessään oli lähemmin hänen kaltaisensa olento kuin ainoakaan niistä, jotka hän oli nähnyt kaupungin muurien sisällä. Häneen katsoivat vanhan naisen kiiltonsa menettäneet, siniset silmät, jotka olivat painuneet syvälle ryppyisiin, hampaattomiin kasvoihin. Mutta silmät olivat tervejärkisen, ymmärtäväisen olennon, ja kasvot olivat valkoihoisen naisen.

Nähdessään tytön nainen nousi pystyyn ja astui eteenpäin; hänen käyntinsä oli niin heikkoa ja horjuvaa, että hänen oli pakko tukea itseään pitkällä sauvalla, jota hän piteli molemmin käsin. Toinen vartijoista lausui hänelle muutamia sanoja; sitten miehet kääntyivät ja poistuivat huoneesta. Tyttö seisoi oven suussa, äänettömänä odottaen, mitä nyt tapahtuisi. Vanha nainen tuli lattian poikki, pysähtyi hänen eteensä, suunnaten vähänäköiset, vetistävät silmänsä tulokkaan nuoriin, kukoistaviin kasvoihin. Sitten hän silmäili häntä päästä jalkoihin, ja uudelleen kääntyivät vanhat silmät tytön kasvoihin. Bertha Kircher puolestaan tarkasteli vanhaa nais-käpykkää yhtä avoimesti. Ensin puhkesi puhumaan viimemainittu. Hän puhui heikolla, särkyneellä äänellä, empien, tavoitellen, ikäänkuin olisi käyttänyt harvinaisia sanoja, vierasta kieltä.

"Oletteko ulkomaailmasta?" hän kysyi englanninkielellä. "Suokoon Jumala, että ymmärrätte tätä kieltä!"

"Englantia?" huudahti tyttö. "Kyllä, tietysti puhun englanninkieltä."

"Jumalan kiitos!" riemuitsi pieni vanhus. "En tietänyt, osaanko enää itsekään sitä niin, että toinen ymmärtää. Kuudenkymmenen vuoden aikana olen puhunut vain heidän kirottua mongerrustaan. Kuuteenkymmeneen vuoteen en ole kuullut sanaakaan äidinkieltäni. Tyttö-raukka! Tyttö-raukka!" hän mutisi. "Mikä surkea onnettomuus saattoi teidät heidän käsiinsä?"

"Oletteko englantilainen?" kysyi Bertha Kircher. "Ymmärsinkö oikein, että olette englantilainen nainen ja ollut täällä kuusikymmentä vuotta?"

Vanha nainen nyökkäsi päätään myöntävästi. "Kuuteenkymmeneen vuoteen en ole kertaakaan ollut tämän palatsin ulkopuolella. Tulkaa!" hän pyysi, ojentaen luisevaa kättään. "Olen hyvin vanha enkä jaksa seisoa kauan. Tulkaa istumaan viereeni vuoteelleni!"

Tyttö tarttui ojennettuun käteen ja auttoi vanhuksen takaisin huoneen toiseen päähän ja istuutui sitten hänen viereensä.

"Lapsi-rukka! Lapsi-rukka!" valitteli vanha nainen. "Teidän olisi ollut paljon parempi kuolla kuin antaa tuoda itsenne tänne. Alussa olisin tahtonut surmata itseni, mutta toivoin aina, että tulisi joku, joka pelastaisi minut. Mutta tänne ei tule koskaan ketään. Kertokaa, miten he saivat teidät valtaansa!"

Tyttö selosti hyvin lyhyesti ja pääpiirteissään ne tapahtumat, joiden jälkeen jotkut kaupungin asukkaat hänet vangitsivat.

"Onko siis kaupungissa mukananne mies?" tiedusti vanha nainen.

"Kyllä", vastasi tyttö, "mutta en tiedä, missä hän on, enkä sitäkään, mitä hänelle aiotaan tehdä. Enhän tiedä myöskään sitä, mitkä aikeet heillä on minuun nähden."

"Sitä ei voi kukaan arvata", sanoi vanhus. "He eivät tiedä itsekään edellisellä minuutilla, mitä he aikovat seuraavalla. Mutta luullakseni saatte olla varma, lapsi-rukka, ettette enää ikinä näe ystäväänne."

"Mutta eiväthän he ole surmanneet teitä", muistutti tyttö, "ja mainitsitte olleenne heidän vankinaan kuusikymmentä vuotta."

"Eivät", myönsi hänen puhetoverinsa, "he eivät ole surmanneet minua eivätkä he surmaa teitäkään. Mutta Jumala tietää, että ennen kuin olette elänyt kauan tässä hirveässä paikassa, rukoilette heitä tappamaan teidät."

"Minkälaisia he ovat", kysyi Bertha Kircher, "millaista väkeä? He ovat erilaisia kuin kaikki ennen näkemäni. Ja kertokaahan tekin, miten jouduitte tänne."

"Siitä on hyvin kauan", virkkoi vanha nainen, huojuen edestakaisin vuoteella. "Siitä on kauan. Oi, kuinka pitkä aika siitä onkaan! Olin silloin vain kaksikymmenvuotinen. Ajatelkaapa sitä, lapsi! Katsokaa minua! Minulla ei ole muuta peiliä kuin kylpyveteni; en voi nähdä, minkänäköinen olen, sillä silmäni ovat vanhat. Mutta sormillani tunnen, että kasvoni ovat ryppyiset, silmäni painuneet kuoppiinsa ja surkastuneet huuleni vetäytyneet sisäänpäin hampaattomia ikeniä vasten. Olen vanha, köykkyselkä ja ruma, mutta silloin olin nuori, ja minua kehuttiin kauniiksi. Niin, en tahdo teeskennellä; olin kaunis. Sen ilmaisi minulle peilini.

"-- Isäni oli lähetyssaarnaajana sisämaassa, ja eräänä päivänä saapui sinne joukkue arabialaisia ryöstämään orjia. Siitä pienestä alkuasukaskylästä, jossa isäni työskenteli, he ottivat mukaansa miehet ja naiset, ja he ottivat myöskin minut. He eivät tunteneet niitä seutuja, joten heidän oli pakko pitää oppainaan vangitsemiaan kylämme miehiä. He kertoivat minulle, etteivät he koskaan aikaisemmin olleet käyneet niin kaukana etelässä, ja olivat muka kuulleet, että meistä länteen oli maa, jossa oli runsaasti norsunluuta ja orjia. He tahtoivat mennä sinne, ja sieltä meidät vietäisiin pohjoiseen, jossa minut myytäisiin jonkun mustan sulttaanin haaremiin.

"-- He pohtivat usein, kuinka kallis hinta minusta saataisiin, ja ettei hinta vain halpenisi, vartioivat he kateellisesti minua toisiltaan, joten matka rasitti minua mahdollisimman vähän. Sain parasta ruokaa, jota heillä oli, eikä minua ahdisteltu.

"-- Mutta lyhyen ajan kuluttua, kun olimme saapuneet sen maan rajoille, jonka kylämme miehet tunsivat, ja tunkeutuneet autioon, kuivaan erämaahan, käsittivät arabialaiset vihdoinkin, että olimme eksyksissä. Mutta itsepintaisesti he etenivät yhäti länttä kohti, kavuten kammottavien rotkojen yli ja marssien pitkin polttavaa aavikkoa hellittämättömässä auringon paahteessa. Heidän ryöstämiensä orja-parkojen oli tietystikin kannettava kaikki leiritarpeet ja saalis, ja kun he niin ollen olivat raskaasti kuormattuja ja nääntymäisillään nälkään ja janoon, alkoi heitä pian kuolla kuin kärpäsiä.

"-- Emme olleet kulkeneet erämaassa kauan, ennen kuin arabialaisten täytyi tappaa hevosiansa ravinnoksi, ja tultuamme ensimmäiselle rotkolle, jonka yli eläimiä olisi ollut mahdoton saada, teurastettiin niistä loputkin ja liha sälytettiin vielä elossa olevien, horjuvien neekeri-raukkojen selkään.

"-- Sillä tavoin jatkoimme matkaamme vielä kaksi päivää, jonka jälkeen neekerejä oli elossa enää vain kourallinen, ja arabialaisiakin oli alkanut nääntyä nälkään, janoon ja erämaan polttavaan helteeseen. Niin kauaksi kuin silmä kantoi siihen hedelmälliseen maahan päin, josta olimme tulleet, osoittivat kulkemaamme uraa taivaalla leijailevat korppikotkat ja vainajien ruumiit, jotka olivat viimeisen kerran laskeutuneet pitkäkseen tiettömälle aavikolle. Mustaihoisten sortuessa oli norsunluu hylätty taipaleelle hammas toisensa jälkeen, ja pitkin tätä kuolemanpolkua virui sinne tänne siroiteltuna leirivehkeitä, valjaita ja sadoittain ihmisiä.

"-- Jostakin syystä koetti arabialaisten päällikkö säilyttää minua viimeiseen saakka. Ehkä hän arveli, että kaikista hänen aarteistaan oli minua helpoin kuljettaa mukana, sillä olin nuori ja vahva, ja sitten kun hevoset oli tapettu, olin kävellyt ja pysytellyt parhaiden miesten rinnalla. Me englantilaiset olemme, kuten tiedätte, varmoja kävelijöitä, kun taas nämä arabialaiset eivät olleet eläissään kävelleet tultuaan kyllin vanhoiksi pysyäkseen ratsun selässä.

"-- Minun on mahdoton sanoa, kuinka kauan vielä vaelsimme, mutta vihdoin saapui meitä kourallinen melkein tyyten menehtyneinä syvän rotkon pohjalle. Emme voineet ajatellakaan kiivetä vastaiselle reunalle, ja jatkoimme senvuoksi matkaamme pitkin rotkon hietikkopohjaa, jossa varmaankin oli muinoin virrannut joki. Vihdoin saavuimme eräälle kohdalle, jossa eteemme avautui kaunis laakso, ja siellä uskoimme tapaavamme riistaa runsaasti.

"-- Silloin oli meitä jälellä enää vain kaksi, päällikkö ja minä. Minun ei tarvitse sanoa teille, mikä laakso se oli, sillä te saavuitte sinne jokseenkin samalla tavoin kuin minäkin. Meidät vangittiin niin nopeasti, että tuntui siltä kuin täkäläiset olisivat odottaneet meitä, ja myöhemmin sain tietää, että asianlaita olikin niin, samoin kuin he odottivat teitäkin.

"-- Metsän läpi tullessanne näitte varmaankin marakatit ja papukaijat ja palatsiin saavuttuanne lienette pannut merkille, kuinka yhtenään näiden eläinten ja leijonien kuvia on koristuksissa. Kotimaassa olimme kaikki tutustuneet puhuviin papukaijoihin, jotka hokivat niille opetettuja sanoja, mutta nämä papukaijat ovat siitä merkillisiä, että ne osaavat kaupungin väestön kieltä. Väitetään marakattien ilmoittavan asioita papukaijoille ja näiden sitten lentävän kaupunkiin kertomaan asukkaille marakattien sanomat. Ja vaikka sitä onkin vaikea uskoa, olen nähnyt, että se on totta, sillä olen elänyt tämän kansan keskuudessa kuusi vuosikymmentä kuninkaan palatsissa. -- Minut kuten teidätkin tuotiin suoraan palatsiin. Arabialaisten päällikkö vietiin jonnekin muualle. En ole koskaan saanut tietää, miten hänen kävi. Silloin oli kuninkaana Ago viideskolmatta. Senjälkeen olen nähnyt monta kuningasta. Hän oli kauhea mies; mutta hehän ovatkin kaikki kauheita."

"Mikä heissä on vikana?" tiedusti tyttö.

"He ovat kaikki mielipuolia", vastasi vanha nainen. "Ettekö ole sitä arvannut? Heidän joukossaan on mainioita käsityöläisiä ja hyviä maanviljelijöitä, ja jossakin määrin he noudattavat lakia ja järjestystä omalla tavallaan.

"-- He palvovat kaikkia lintuja, mutta papukaijat ovat heidän pääjumaliansa. Yhtä sellaista pidetään täällä palatsissa perin upeassa huoneessa. Se on heidän ylijumalansa. Se on hyvin vanha lintu. Jos Ago puhui minulle totta silloin kun tulin tänne, täytyy sen nykyisin olla lähes kolmesataa vuotta vanha. Heidän uskonnolliset menonsa ovat äärimmäisen inhoittavia, ja luullakseni lienee juuri näiden menojen monia miespolvia kestänyt harjoittaminen alentanut rodun sen nykyiselle mielipuolisuuden tasolle.

"-- Ja kuitenkin, kuten jo mainitsin, heillä on muutamia hyviäkin puolia. Jos heidän perinnäistaruihinsa on luottamista, tapasivat heidän esivanhempansa -- pieni kourallinen miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet jostakin pohjoisesta päin ja eksyneet Keski-Afrikan jylhiin seutuihin -- täällä vain karun erämaalaakson. Omien tietojeni mukaan sataa täällä harvoin, jos milloinkaan, ja kuitenkin näitte tekin laajan metsän ja uhkuvaa kasvullisuutta sekä kaupungissa että sen ulkopuolella. Tämä ihme on saatu aikaan luonnollisten lähteiden avulla, jotka heidän esivanhempansa löysivät ja joita he ovat käyttäneet hyödykseen niin menestyksellisesti, että koko laakso saa aina riittävästi kosteutta.

"-- Ago kertoi minulle, että useita miespolvia ennen hänen aikaansa metsää kasteltiin kääntämällä sinne ne purot, jotka toivat lähteiden vettä kaupunkiin, mutta että sitten, kun puut olivat työntäneet juurensa syvemmälle, luonnostaan kosteaan maaperään, eivätkä enää kaivanneet kastelua, muutettiin purojen uoma ja istutettiin uusia puita. Ja niin metsä laajeni, kunnes se nyt peittää melkein koko laakson paitsi sitä aukeata alaa, jossa kaupunki sijaitsee. En tiedä, onko se totta. Metsä on saattanut kasvaa täällä alusta alkaen, mutta se on yksi heidän muinaistaruistaan, ja sitä tukee se seikka, ettei täällä sada kylliksi vettä kasvullisuuden menestymiselle.

"-- He ovat monessa suhteessa omituista kansaa, eivät ainoastaan eläinpalvontaansa ja uskonnollisiin menoihinsa, vaan myöskin siihen nähden, että he hoitavat leijonia samalla tavoin kuin muut ihmiset karjaa. Olette nähnyt, millä tavoin he käyttävät joitakuita näistä leijonista, mutta suurimman osan niistä he lihottavat ja syövät. Aluksi luulen heidän syöneen leijonan lihaa vain uskonnollisissa juhlamenoissa, mutta miespolvien aikana he alkoivat kaivata sitä, joten he nyt eivät nauti juuri mitään muuta lihaa. He tietystikin mieluummin kuolisivat kuin maistaisivat linnunlihaa eivätkä he myöskään suostu syömään marakatteja; kasveja syöviä eläimiä he taas kasvattavat yksinomaan saadakseen maitoa, nahkaa ja ravintoa leijonille. Kaupungin eteläpuolella ovat karjatarhat ja laitumet, ja siellä hoidetaan kasveja syöviä eläimiä. Metsäsikoja, kauriita ja antilopeja käytetään etupäässä leijonien ruuaksi, kun taas vuohia pidetään maidon vuoksi kaupungin väestön tarpeiksi."

"Oletteko te ollut täällä niin monta vuotta näkemättä ainoatakaan omarotuistanne ihmistä?" huudahti Bertha Kircher.

Vanha nainen nyökkäsi myöntävästi.

"Olette elänyt täällä kuusikymmentä vuotta", jatkoi tyttö, "eikä teitä ole loukattu eikä ahdistettu?"

"Sitä en ole sanonut", oikaisi vanhus. "Minua ei ole tapettu, siinä kaikki."

"Mikä" -- tyttö epäröi -- "mikä asema teillä on ollut heidän keskuudessaan? Suokaa anteeksi", hän ehätti lisäämään. "Luulen sen arvaavani, mutta haluaisin kuulla sen teidän omilta huuliltanne, sillä mikä asemanne lieneekin ollut, sama epäilemättä odottaa minua."

Vanha nainen nyökkäsi. "Niin", hän virkkoi, "epäilemättä; jos he saavat säilytetyiksi teidät naisilta."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö.

"Näiden kuudenkymmenen vuoden aikana minua ei ole kertaakaan päästetty ainoankaan naisen lähettyville. Naiset tappaisivat minut vieläkin, jos vain saisivat minut käsiinsä. Miehet ovat hirveitä, Jumala tietää, että he ovat hirveitä! Mutta taivas varjelkoon teitä naisilta!"

"Tarkoitatteko", tiedusti tyttö, "että miehet eivät tee minulle pahaa?"

"Ago viideskolmatta teki minut kuningattarekseen", sanoi vanhus. "Mutta hänellä oli monta muuta kuningatarta, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä. Sitten otti minut seuraava kuningas, ja niin on aina jatkunut. Nyt olen vanhin kuningatar. Hyvin harvat täkäläiset naiset elävät iäkkäiksi. He ovat aina vaarassa joutua salamurhan uhreiksi, ja lisäksi he henkisesti vajavaisina joutuvat ajoittain alakuloisuuden valtaan, jolloin he varsin helposti saattavat tuhota itsensä."

Hän kääntyi äkkiä ja osoitti ristikoilla varustettuja ikkunoita. "Katsokaahan tätä huonetta", hän kehoitti, "jonka oven edessä on mustaihoinen eunukki! Missä hyvänsä tällaisen näette, siellä on naisia, sillä hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta heidän ei koskaan sallita liikkua vapaina. Heitä pidetään raivokkaampina kuin miehiä, ja niin he todella ovatkin."

He istuivat useita minuutteja äänettöminä, ja sitten nuorempi nainen kääntyi vanhemman puoleen kysyen:

"Eikö täältä millään tavoin voi karata?"

Vanha nainen osoitti toistamiseen ristikko-ikkunoita ja sitten ovea, vastaten: "Ja tuolla on aseistettu eunukki. Ja jos voisittekin pujahtaa hänen ohitseen, niin miten pääsisitte kadulle? Ja jos pääsisitte kadulle, niin miten voisitte mennä kaupungin läpi ulkomuurille? Ja joskin jonkun ihmeen kautta saapuisitte ulkomuurille ja teidät jonkun toisen ihmeen kautta laskettaisiin portista, niin voisitteko mitenkään toivoa selviytyvänne metsästä, jossa vilisee ihmisiä syöviä mustia leijonia? Ette!" hän huudahti vastaukseksi omaan kysymykseensä. "Karkaaminen on mahdoton, sillä jos pääsisikin palatsista, kaupungista ja metsästä, niin kuolema odottaisi sen takana leviävässä kammottavasta erämaassa.

"-- Kuuden vuosikymmenen aikana ensimmäiseksi te osuitte tähän kätkettyyn kaupunkiin. Vuosituhanteen ei ainoakaan tämän laakson asukas ole poistunut täältä, eikä miesmuistiin eikä heidän muinaistarujensakaan mukaan tänne ole ennen minun tuloani löytänyt kukaan lukuunottamatta yhtä ainoata sotaista jättiläistä, josta kertomus on kulkenut isältä pojalle.

"-- Kuvauksista päättäen luulen, että hänen on täytynyt olla espanjalainen, jättiläiskokoinen, kilvellä ja kypärillä varustettu mies. Hän oli taistellen raivannut tiensä hirvittävän metsän läpi kaupungin portille, karannut niiden kimppuun, jotka oli lähetetty häntä vangitsemaan, ja surmannut ne valtavalla miekallaan. Ja syötyään kasvitarhan kasviksia ja puiden hedelmiä sekä juotuaan vettä purosta hän oli kääntynyt ja palannut otellen metsän läpi rotkon suulle. Mutta vaikka hän selviytyikin kaupungista ja metsästä, niin erämaahan hän sortui. Sillä tarun mukaan oli kuningas, peläten hänen tuovan lisävoimia ahdistamaan heitä, lähettänyt joukkueen hänen jälkeensä surmaamaan hänet.

"-- Kolmeen viikkoon eivät takaa-ajajat olleet löytäneet häntä, sillä he olivat menneet väärään suuntaan, mutta vihdoin he osuivat hänen luurankonsa luokse, jonka korppikotkat olivat nokkineet puhtaaksi; se oli ollut päivän matkan päässä samassa rotkossa, jota myöten te ja minä tulimme tähän laaksoon. En tiedä", jatkoi vanhus, "onko tämä totta. Se on vain yksi heidän monista taruistaan."

"Kyllä se on totta", vakuutti tyttö. "Olen varma sen todenperäisyydestä, sillä olen nähnyt sen kookkaan jättiläisen luurangon ja ruostuneet aseet."

Samassa sysättiin ovi muitta mutkitta auki, ja sisään astui neekeri, kantaen kahta leveätä astiaa, joiden sisässä oli useita pienempiä. Laskettuaan ne naisten lähellä olevalle pöydälle hän poistui virkkamatta sanaakaan. Miehen saapuessa astioineen oli huoneeseen lehahtanut miellyttävä keitetyn ruoan tuoksu, muistuttaen tytölle, että hänen oli hyvin nälkä, ja vanhemman naisen kehoituksesta hän meni pöydän ääreen tarkastamaan ruokalajeja. Isommat astiat, joissa pienemmät oli tuotu, olivat savisia, kun taas pienemmät olivat ilmeisesti taottua kultaa. Suureksi hämmästyksekseen hän löysi pikku astioiden välistä lusikan ja haarukan, jotka tosin olivat oudon muotoiset, mutta aivan yhtä käyttökelpoiset kuin ne, mitä hän oli sivistyneessä maailmassa nähnyt. Haarukan piikit olivat silminnähtävästi rautaa tahi terästä -- tyttö ei osannut päättää, kumpaa -- kun taas sen pää ja lusikka olivat samaa ainetta kuin pienemmät astiat.

Pöydällä oli erinomaisesti valmistettu muhennos lihasta ja kasviksista, malja tuoreita hedelmiä, kulho maitoa ja sen vieressä pieni kuppi, joka sisälsi jotakin hillon tapaista ainetta. Tytön oli niin nälkä, ettei hän edes malttanut odottaa, kunnes kumppaninsa saapuisi pöytään, ja syödessään hän olisi voinut vannoa, ettei hän ollut ikänään maistanut niin maukasta ruokaa. Vanha nainen tuli hitaasti ja istuutui penkille vastapäätä häntä.

Hänen nostaessaan pienempiä astioita isommasta ja järjestäessään niitä eteensä pöydälle väikkyi hänen huulillaan omituinen hymy, kun hän katseli nuoremman naisen syöntiä.

"Nälkä on suuri tasoittaja", hän virkkoi naurahtaen.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö. "Uskallan väittää, että muutamia viikkoja sitten olisitte tuntenut kuvotusta, jos olisitte ajatellut syövänne kissaa."

"Kissaa?" huudahti Bertha Kircher.

"Niin", vastasi vanhus. "Mitäpä niissä on eroa -- leijona on kissa."

"Syönkö minä sitten nyt leijonan lihaa?"

"Kyllä", myönsi vanha nainen, "ja näin valmistettuna se on varsin maukasta. Te opitte pitämään siitä hyvin paljon."

Tyttö hymyili hieman epäilevästi. "En voi eroittaa sitä lampaan tai vasikan lihasta", hän virkkoi.

"Ette kai", sanoi nainen, "minustakin se maistuu yhtä hyvältä. Mutta näitä leijonia ruokitaan ja hoidetaan perin huolellisesti, ja niiden liha valmistetaan ja höystetään siksi hyvin, että se makuun nähden voisi olla mitä hyvänsä."

Ja niinpä Bertha Kircher lopetti pitkän paastonsa nauttimalla outoja hedelmiä, leijonan lihaa ja vuohen maitoa.

Tuskin he olivat nousseet pöydästä, kun sisään astui keltavaippainen soturi, joka puhutteli vanhusta.

"Kuningas", selitti tämä tytölle, "on käskenyt, että teidät on pantava kuntoon ja vietävä hänen luokseen. Teidän on asuttava minun kanssani näissä huoneissa. Kuningas tietää, etten ole hänen muiden vaimojensa kaltainen. Hän ei olisi ikinä rohjennut lähettää teitä heidän seuraansa. Herog kuudennellatoista on siiloni tällöin valoisia hetkiä. Teidät on varmaankin tuotu hänen luokseen sellaisena aikana. Hän kuten he kaikki muutkin luulee olevansa ainoa tervejärkinen koko tässä yhteiskunnassa, mutta useammin kuin kerran olen ollut huomaavinani, että kaikki ne miehet, joiden kanssa olen täällä joutunut kosketuksiin, itse kuningas muiden muassa, pitävät minua ainakin vähemmän hulluna kuin muita. Mutta itse en jaksa käsittää, kuinka järkeni on säilynyt kaikkien näiden vuosien aikana."

"Mitä tarkoititte sanoessanne 'panna kuntoon'?" tiedusti Bertha Kircher. "Mainitsitte kuninkaan käskeneen, että minut on pantava kuntoon ja vietävä hänen luokseen."

"Teidät on kylvetettävä ja puettava samanlaiseen pukuun kuin minulla on."

"Enkö voi mitenkään karata?" tuskitteli tyttö. "Enkö edes voi mitenkään surmata itseäni?"

Nainen ojensi hänelle haarukkaa. "Tässä on ainoa keino", hän vastasi, "ja lienette pannut merkille, että piikit ovat hyvin lyhyet ja tylsät."

Tyttöä puistatti ja vanhus laski kätensä hellästi hänen olalleen. "Ehkä hän vain katsoo teitä ja lähettää sitten teidät pois", hän lohdutti. "Ago viideskolmatta kutsutti minut kerran luokseen, koetti puhella kanssani, huomasi, etten minä ymmärtänyt häntä eikä hän minua, määräsi, että minulle oli opetettava hänen kansansa kieltä, ja sitten nähtävästi unohti minut vuodeksi. Joskus en näe kuningasta pitkiin aikoihin. Eräs kuningas hallitsi viisi vuotta enkä tavannut häntä kertaakaan. Aina voi toivoa. Minäkin, jonka muistokin on tämän palatsin muurien ulkopuolella epäilemättä unohtunut, toivon vielä, vaikka kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, kuinka turhaa se on."

Vanhus opasti Bertha Kircherin viereiseen huoneeseen, jonka lattialla oli vesiallas. Siellä tyttö peseytyi, ja senjälkeen hänen kumppaninsa toi hänelle sikäläisten naisten käyttämän, tiukasti kietoutuvan vaipan ja sovitti sen hänen ylleen. Vaippa oli harsomaista kangasta, ja se oli omiaan lisäämään neidon vartalon täyteläisen kauneuden viehkeyttä.

"Kas noin", virkkoi vanhus taputtaessaan viimeisen kerran hameen laskoksia, "olettepa tosiaankin kuningatar!"

Tyttö silmäili kauhuissaan alastomia rintojaan ja vain puolittain verhottuja jäseniään. "Minut aiotaan viedä miesten seuraan näin puolialastomana!" hän valitti.