Part 7

Juuri sillä hetkellä he näkivät ensimmäisen tämän kaupungin väestöön kuuluvan naisen. Useimmissa suhteissa hän oli samanlainen kuin miehet, vaikka hän olikin kooltaan pienempi ja sopusuhtaisempi. Mutta hänen kasvonsa olivat vastenmielisemmät kuin miesten, mahdollisesti siitä syystä, että hän oli nainen, mikä seikka korosti silmien, riippuvan huulen, teroitettujen hampaiden ja jäykän, alhaalle otsalle saakka kasvavan tukan omituisuutta. Hänen hiuksensa olivat pitemmät ja paljoa tuuheammat kuin miesten. Ne riippuivat hänen hartioittensa ympärille ja niitä piti koossa jonkunlainen värillinen pitsiside. Hänen ainoa vaatetuskappaleensa oli kaivomainen vaippa, joka oli tiukasti kiedottu hänen vartalonsa ympärille, alkaen paljaiden rintojen alapuolelta, ja jonka alareuna lähellä nilkkoja oli jollakin tavoin kiinnitetty yhteen. Sekä hänen tukkaansa että hamettansa koristamassa oli välkkyviä, kullan näköisiä metallipalasia. Muutoin ei naisella ollut minkäänlaisia koruja. Hänen paljaat käsivartensa olivat hennot ja siromuotoiset, kädet ja jalat sopivan kokoiset ja sopusuhtaiset.

Hän lähestyi seuruetta tämän mennessä hänen ohitseen ja laverteli vartijoille, jotka kuitenkaan eivät olleet häntä huomaavinaankaan. Vangeilla oli tilaisuus tarkastaa häntä läheltä, kun hän seurasi heidän vierellään vähän matkaa.

"Hourin vartalo", huomautti Smith-Oldwick, "mutta tylsämielisen kasvot."

Heidän noudattamallaan kadulla oli epäsäännöllisten välimatkojen päässä poikkikatuja; kun he vilkaisivat niitä pitkin, osoittautuivat ne yhtä mutkikkaiksi kuin sekin, jota myöten heitä kuljetettiin. Rakennusten tyyli vaihteli vain vähän. Siellä täällä oli väriläikkä tahi joku muu rakennustaiteellinen koristeluyritys. Avonaisista ikkunoista ja ovista he saattoivat nähdä, että rakennusten seinät olivat hyvin paksut ja kaikki aukot perin pieniä, ikäänkuin talot olisi suunniteltu suojaksi äärimmäistä kuumuutta vastaan, minkä he käsittivätkin tarpeelliseksi tässä afrikkalaisen erämaan sydämeen kätketyssä laaksossa.

Edestäpäin he silloin tällöin näkivät vilahdukselta isompia rakennuksia, ja niitä lähestyessään he ilmeisesti saapuivat kaupungin liikeosiin. Siellä oli suuri joukko pikku myymälöitä ja upeita kaupparakennuksia siroiteltuina asuinrakennusten väliin, ja niiden ovien päällä oleviin kilpiin oli maalattu kirjaimia, joiden alkuperäksi teki mieli luulemaan kreikkalaisia aakkosia; mutta ne eivät silti olleet kreikkalaisia, kuten sekä englantilainen että tyttö tunsivat.

Smith-Oldwickin haavoja oli tällä välin alkanut ankarammin kivistää, ja hän oli käynyt niiden johdosta heikoksi, mitä suuresti oli pahentanut verenvuoto. Hän horjahteli nyt tuontuostakin, ja ymmärtäen velvollisuutensa tyttö tarjosi hänelle käsivartensa tueksi.

"Ei", torjui hän. "Te olette itse saanut kestää siksi paljon, ettei teitä enää saa rasittaa lisäkuormalla." Mutta vaikka hän ponnisteli miehekkäästi pysyäkseen vangitsijain rinnalla, jäi hän kuitenkin aina joskus jalelle, ja eräässä tällaisessa tilaisuudessa paljastivat vartijat ensimmäisen kerran julman ja raa'an puolensa.

Smith-Oldwickin vasemmalla puolella marssi kookas mies. Hän tarttui useita kertoja englantilaisen käsivarteen ja työnsi häntä varsin lempeästi eteenpäin. Mutta kun vanki jäi yhä uudelleen jälelle, joutui mies äkkiä ja ilman oikeutettua syytä todella vimmaisen raivon valtaan. Hän syöksähti haavoittuneen kimppuun ja iski häntä rajusti nyrkillään, paiskasi hänet maahan, kouraisi vasemmalla kädellä häntä kurkusta ja veti oikealla esille pitkän terävän säilänsä. Kammottavasti kirkuen hän sitten heilutti säiläänsä päänsä päällä.

Toiset kääntyivät katselemaan kohtausta osoittamatta erikoista mielenkiintoa. Heidän suhtautumisensa oli samanlaista kuin olisi yksi seurueesta pysähtynyt kiinnittämään kenkäänsä ja toiset vain odottaneet, kunnes hän olisi taaskin valmis marssimaan.

Mutta jos vangitsijat olivatkin välinpitämättömiä, niin Bertha Kircher ei ollut. Lähellä toisiaan olevat, kiiluvat silmät, raivosta vääntyneet, torahampailla varustetut kasvot ja kammottava kiljunta herätti hänessä kauhua, samalla kun haavoittuneeseen mieheen kohdistettu raaka ja aiheeton hyökkäys nostatti hänessä hereille kaikissa naisissa synnynnäisenä piilevän heikkojen suojelemisen vaiston. Unohtaen kaiken muun paitsi sitä, että heikko, puolustuskyvytön mies aiottiin murhata hänen silmiensä edessä, luopui tyttö kaikesta varovaisuudesta, syöksyi Smith-Oldwickin avuksi ja tarttui pitkällään viruvan englantilaisen päällä riehuvan ja kirkuvan olennon kohotettuun oikeaan käteen.

Tarrautuen mieheen epätoivoisen rajusti hän heittäytyi taaksepäin koko painollaan ja voimallaan; mies menetti tasapainonsa ja kellahti selälleen kiveykselle sätkyttelemään. Hänen koettaessaan pysytellä pystyssä kirposi miekka hänen kädestään, ja tuskin se oli ennättänyt maahan saakka, kun tyttö sieppasi sen. Seisoen suorana maassa viruvan englantilaisen upseerin vieressä Bertha Kircher silmäili vastustajiaan, puristaen lujasti terävää asetta.

Hän oli uljaan näköinen. Ei edes se, että hänen ratsastuspukunsa oli tahraantunut ja repaleinen, huonontanut vähääkään hänen esiintymisensä tehoa. Hänen kaatamansa olento kompuroi vikkelästi pystyyn, ja samassa koko hänen käytöksensä muuttui. Äsken hän oli ollut hornamaisen raivon vallassa, mutta nyt häntä puistatti hysteerinen nauru. Tytöstä kuitenkin oli epäiltävää, kumpi niistä oli kammottavampaa. Toiset vartijat seisoivat paikoillaan tylsä virnistys kasvoillaan, kun taas se, jolta tyttö oli riistänyt aseen, ponnahteli ilmaan, kirkui ja nauroi. Jos Bertha Kircher olisi tarvinnut lisätodistuksia ollakseen varma siitä, että he olivat sekapäisen kansan käsissä, olisi miehen silloinen käytös riittänyt todistamaan hänelle sen. Äkillinen, hillitön raivonpurkaus ja nyt yhtä hillitön ja kolkko nauru vain korostivat kasvojen tylsämielisiä piirteitä.

Äkkiä tyttö tajusi kuinka avuton hän olisi, jos yksikään miehistä tahtoisi nujertaa hänet; hänen tunteissaan tapahtui muutos, joka tuotti melkein ruumiillista pahoinvointia, hän viskasi aseen nauravan mielipuolen jalkojen juureen, kääntyi englantilaiseen päin ja polvistui hänen viereensä.

"Olitte ihailtava", kiitti Smith-Oldwick, "mutta teidän ei olisi pitänyt tehdä sitä. Älkää vastustako heitä! Luullakseni he kaikki ovat hulluja, ja sanotaanhan, kuten tiedätte, että hulluille pitää aina olla mielin kielin."

Bertha Kircher pudisti päätään. "En voinut olla katselijana, kun teidät olisi murhattu."

Miehen silmät välähtivät iloisesti; hän ojensi kätensä ja tarttui tytön sormiin. "Rakastatko minua nyt vähän?" hän kysyi. "Niinhän -- vain hiukan?"

Tyttö ei vetänyt kättään pois, mutta pudisti päätään surumielisesti. "Älä puhu siitä!" hän pyysi. "Minua pahoittaa sen sanominen; pidän sinusta hyvin paljon, mutta muuta en voi."

Ilon välke katosi Smith-Oldwickin silmistä ja hänen sormensa heltisivät tytön kädestä. "Anna anteeksi!" sopersi hän. "Olin aikonut odottaa siksi, kunnes selviytyisimme tästä pulasta, ja sinä olisit päässyt turvaan omaistesi luokse. Äskeisen syynä lienee ollut hermojärkytys tai jotakin sen tapaista ja se, että näin sinun puolustavan minua sillä tavoin. Joka tapauksessa en mahtanut sille mitään, eikähän ole paljoa väliä, mitä nyt puhelen, eikö niin?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö kerkeästi.

Englantilainen kohautti olkapäitään ja hymyili alakuloisesti. "En ikinä pääse tästä kaupungista elävänä", hän vastasi. "En olisi hiiskunut siitä mitään, jollen olisi käsittänyt, että sinä olet siitä yhtä selvillä kuin minäkin. Leijona raateli minua varsin pahasti, ja tuo vintiö melkein lopetti minut. Saattaisi olla hiukan toivoa, jos olisimme sivistyneessä maailmassa, mutta mitäpä hoitoa voisimme saada näiden kauheiden olentojen joukossa, vaikka he olisivat ystävällisiäkin?"

Bertha Kircher ymmärsi hänen puhuvan totta, mutta ei sittenkään voinut sopeutua siihen ajatukseen, että Smith-Oldwick kuolisi. Hän piti miehestä hyvin paljon; oikeastaan hän oli hyvin pahoillaan siitä, ettei voinut rakastaa Smith-Oldwickia, mutta hän ei voinut.

Hänestä tuntui, että kenen tytön hyvänsä saattaisi olla kovin helppo rakastaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickia. Olihan tämä englantilainen upseeri ja herrasmies, vanhan suvun vesa ja lisäksi varakas, nuori, hauskannäköinen ja hyväluontoinen. Mitäpä muuta voisi kukaan tyttö kaivatakaan kuin sellaisen miehen rakkautta? Eikä Bertha Kircher lainkaan epäillyt sitä, että Smith-Oldwick rakasti häntä.

Hän huokasi; ja sitten hän äkkiä laski kätensä haavoittuneen otsalle ja kuiskasi: "Älä kuitenkaan herkeä toivomasta! Koeta elää minun tähteni! Minä koetan sinun tähtesi oppia rakastamaan sinua."

Näytti siltä kuin miehen suoniin olisi äkkiä valettu uutta eloa. Hänen kasvonsa kirkastuivat heti, ja osoittaen voimaa, jota hän ei itsekään olisi luullut enää olevan jäleliä, hän nousi hitaasti seisomaan, joskin hieman epävarmasti. Tyttö auttoi häntä ja tuki häntä sitten.

He olivat hetkeksi kokonaan unohtaneet ympäristönsä, ja katsahtaessaan nyt vangitsijoihinsa näki Bertha Kircher heidän jälleen vaipuneen heille melkein ominaiseen tylsään välinpitämättömyyteen. Yhden heistä annettua merkin lähdettiin jälleen marssimaan, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään nurjaa.

Bertha Kircher tunsi äkkiä vastavaikutusta hetkellisessä innostuksessa englantilaiselle äsken antamansa lupauksen johdosta. Hän tiesi puhuneensa enemmän miehen tähden kuin omasta sydämestään, ja nyt sen tapahduttua, samoin kuin hetkistä ennen niiden sanojen lausumista hän käsitti, ettei hän todennäköisesti koskaan pitäisi luutnantista sillä tavoin kuin tämä toivoi. Mutta mitä hän oli luvannut? Vain koettaa rakastaa Smith-Oldwickia. "Entä sitten?" hän kysyi itseltään.

Hän oivalsi, että heillä oli vain vähän toiveita päästä milloinkaan takaisin sivistyneeseen maailmaan. Joskin nämä ihmiset osoittautuisivat ystävällisiksi ja suostuisivat laskemaan heidät rauhassa pois täältä, niin miten osaisivat he takaisin rannikolle? Kun Tarzan oli kuollut, kuten hän varmasti uskoi käyneen nähtyään apinamiehen elottomana viruvan luolan suulla vangitsijain raahatessa pois häntä itseään, ei heillä enää ollut ketään eikä mitään turvanaan.

He kaksi eivät vangiksi jouduttuaan olleet puhuneet juuri mitään apinamiehestä, sillä he kumpikin ymmärsivät täysin selvästi, mitä hänen menetyksensä merkitsi heille.

He olivat verranneet huomioitaan kaikesta, mitä oli tapahtunut viimeisillä jännittävillä hetkillä ennen lopullista hyökkäystä, ja ne olivat olleet täydelleen yhtäpitävät. Heti herättyään heidän kimppuunsa karkaavien leijonien karjunnasta oli Smith-Oldwick nähnyt leijonan syöksyvän Tarzanin päälle, ja vaikka yö olikin ollut pimeä, oli hän kuitenkin erottanut, ettei villi apinamies ollut liikahtanutkaan sorruttuaan pedon alle.

Ja jos Bertha Kircher oli viime viikkojen aikana monesti tuntenut asemansa erittäin toivottomaksi, oli hän nyt senvuoksi valmis myöntämään, että toivo oli tyyten sammunut.

Kadut alkoivat täyttyä tämän eriskummaisen kaupungin eriskummaisista miehistä ja naisista. Jotkut panivat heidät merkille ja tarkastelivat heitä hyvin uteliaina, toiset taas menivät heidän ohitseen tylsästi tuijottaen silminnähtävästi tietämättä mitään lähimmästä ympäristöstään ja lainkaan huomaamatta vankeja. Kerran he kuulivat kamalaa kirkumista eräältä poikkikadulta ja vilkaistuaan sinne näkivät siellä miehen samanlaisen hornamaisen raivon purkauksen vallassa kuin he olivat äsken nähneet vartijan käydessä Smith-Oldwickin kimppuun. Tämä otus purki hullua raivoaan lapseen, jota hän yhä uudelleen löi ja puri, pysähtyen vain vähän väliä kirkumaan. Lopuksi hän vähää ennen kuin he etenivät pois näkyvistä, nosti lapsen hervottoman ruumiin korkealle päänsä yläpuolelle ja paiskasi sen kiveykseen niin rajusti kuin jaksoi, pyörähti sitten ympäri ja lähti päätä pahkaa juoksemaan pitkin kiemurtelevaa katua, kiljuen mielipuolisesti kohti kurkkuaan.

Kaksi naista ja useita miehiä seisoi katselemassa tätä julmaa kohtausta. He olivat siksi kaukana eurooppalaisista, etteivät nämä voineet erottaa, kuvastuiko heidän kasvoistaan sääliä vaiko vimmaa; mutta olkoonpa sen laita miten tahansa, kukaan ei pyrkinytkään sekaantumaan asiaan.

Muutamia metrejä kauempana nojaili eräässä toisen kerroksen akkunassa kammottavan näköinen vanha akka, nauraen, syytäen herjauksia ja irvistellen peloittavasti kaikille ohikulkijoille. Toiset kävelivät tietään nähtävästi menossa tehtäviinsä yhtä selväpäisen rauhallisina kuin minkä hyvänsä sivistyneen yhteiskunnan kansalaiset.

"Hyvä Jumala!" jupisi Smith-Oldwick. "Kuinka hirveä paikka!"

Tyttö kääntyi äkkiä häneen päin. "Onko sinulla pistooli tallella?" hän tiedusti.

"Kyllä", vastasi luutnantti, "pistin sen paitani povelle. Minua ei tarkastettu, ja oli siksi pimeä, ettei voitu huomata, oliko minulla aseita vai eikö. Piilotin sen senvuoksi, toivoen voivani säilyttää sen."

Bertha Kircher siirtyi likemmäksi häntä ja tarttui hänen käteensä. "Säästä yksi panos minun varalleni?" hän pyysi.

Smith-Oldwick katsahti häneen ja räpytteli rajusti silmiään. Ne olivat käyneet harvinaisen, kiusallisen kosteiksi. Hän oli tietystikin käsittänyt, kuinka vaikeassa asemassa he olivat, mutta hänestä oli tuntunut, että se koski vain häntä. Hänestä ei ollut mahdollista, että kukaan tekisi pahaa tälle suloiselle ja kauniille tytölle.

Ja hänenkö olisi pitänyt saada surmansa -- Smith-Oldwickin kädestä! Se oli liian kaameata; sitä oli mahdotonta uskoa, mahdotonta ajatella! Jos häntä olivat pelokkaat aavistukset kalvaneet jo aikaisemmin, oli hän nyt kaksin kerroin huolissaan ja masentunut.

"En usko voivani tehdä sitä, Bertha", hän sanoi.

"Etkö edes pelastaaksesi minua vieläkin pahemmasta?" tiukkasi tyttö.

Englantilainen pudisti alakuloisena päätään. "En voisi tehdä sitä missään tapauksessa", hän vastasi.

Katu, jota myöten he olivat tulleet, yhtyi äkkiä leveään lehtokujaan, ja heidän silmiensä eteen levisi laaja, kaunis järvi, jonka tyynestä pinnasta kuvastui kirkas, sininen taivas. Koko heidän ympäristönsä muuttui toisen näköiseksi. Rakennukset olivat korkeampia, niiden tyyli ja koristeet paljoa upeampia. Itse katua peitti barbaarisiin, mutta viehättävän kauniisiin kuvioihin sommiteltu mosaikkikiveys. Rakennuksien koristuksiin oli käytetty runsaasti väriä ja hyvin paljon metallia, joka näytti lehtikullalta. Kaikissa koristuksissa esiintyi useilla tavoin papukaija ja vähemmässä määrin leijona ja marakatti.

Vangitsijat veivät heitä vähän matkaa järven rantaa pitkin kulkevaa käytävää myöten ja sitten lehtokujan varrella olevan rakennuksen holvatusta ovesta sisälle. Heti oven sisäpuolella oli tilava huone; sen kalustona oli jykeviä penkkejä ja pöytiä, joihin moniin oli huolitellusti kaiverrettu välttämättömiä papukaijan, leijonan ja apinan -- eniten aina papukaijan -- kuvia.

Muutaman pöydän takana istui mies, joka ei millään tavoin, mikäli vangit saattoivat havaita, eronnut heidän saattajistaan. Seurue seisahtui tämän henkilön eteen, ja yksi vangitsijoista alkoi puhua, esittäen nähtävästi suullisen selostuksen. Olivatko he tuomarin, sotilasupseerin vaiko siviilivirkamiehen edessä, sitä oli vankien mahdoton arvata, mutta ilmeisesti hän oli arvovaltainen henkilö, sillä kuunneltuaan loppuun miehen esityksen, jonka aikana hän oli tutkivasti silmäillyt heitä, hän teki yhden ainoan turhan kokeen keskustella heidän kanssaan ja lausui sitten jonkun lyhyen määräyksen äskeiselle puhujalle.

Melkein heti lähestyi kaksi miehistä Bertha Kircheriä, viitaten häntä tulemaan mukaan. Smith-Oldwick liikahti seuratakseen häntä, mutta yksi vartijoista esti sen. Tyttö pysähtyi, kääntyi takaisin, katsoi pöydän ääressä olevaan mieheen ja teki käsillään merkkejä, koettaen parhaansa mukaan selvittää haluavansa, että Smith-Oldwick saisi jäädä hänen seuraansa. Mutta mies vain pudisti epäävästi päätään ja viittasi vartijoita viemään hänet pois. Englantilainen yritti taaskin mennä jälessä, mutta häntä pidettiin kiinni. Hän oli liian heikko ja avuton edes koettaakseen väkisin toteuttaa tahtonsa. Hän muisti povellaan olevan pistoolin, mutta ajatteli sitten, kuinka toivotonta hänen olisi taistella koko kaupunkia vastaan muutamine panoksineen.

Häneen kohdistettua pahoinpitelyä lukuunottamatta ei heillä ollut mitään syytä otaksua, etteivät heidän vangitsijansa kohtelisi heitä oikeuden ja kohtuuden mukaisesti, ja niin ollen hän arveli viisaammaksi olla vastustamatta heitä, kunnes hän olisi täysin varma siitä, että heillä oli todella vihamieliset aikeet. Hän katseli, kuinka tyttö vietiin rakennuksesta. Ollessaan juuri katoamaisillaan hänen näkyvistään Bertha Kircher kääntyi ja heilutti kättään.

"Olkoon onni mukanasi!" huusi tyttö ja oli poissa.

Pöydän ääressä olevan miehen toimittaman kuulustelun aikana oli seurueen mukana huoneeseen tulleet leijonat ajettu ulos Smith-Oldwickin takana olevasta ovesta. Tästä samasta ovesta vei kaksi miestä nyt myöskin englantilaisen. Hän huomasi saapuneensa pitkään käytävään; sen kahden puolen oli ovia, jotka otaksuttavasti veivät rakennuksen muihin huoneisiin. Käytävän toisessa päässä oli vankka ristikko, jonka takaa näkyi avoin piha. Vanki saatettiin sinne ja astuttuaan vartijoittensa seurassa pihalle hän havaitsi olevansa aukeamalla, jota rajoittivat rakennuksen sisäpuoliset seinät. Se oli puiston tapainen, ja siellä kasvoi joukko puita ja kukkivia pensaita. Useiden puiden juurella oli penkkejä, ja samoin oli penkki eteläisen seinän vieressä. Mutta hänen huomionsa kiintyi heti siihen seikkaan, että siellä olivat myöskin leijonat, jotka olivat olleet apuna heitä vangittaessa ja jotka olivat heidän mukanaan palanneet kaupunkiin, toiset pitkänään maassa, toiset kävellen rauhattomasti edestakaisin.

Hänen vartijansa pysähtyivät portin sisäpuolelle. Puheltuaan keskenään muutamia sanoja he palasivat käytävään. Englantilainen joutui kauhun valtaan, kun hänen väsyneet aivonsa täydelleen käsittivät hänen hirveän asemansa. Hän tarttui ristikkoon, koettaen avata sitä päästäkseen turvaan käytävään, mutta se oli varmasti lukittu ja uhmaili hänen ponnistuksiaan. Sitten hän huusi poistuville miehille. Mutta ei kuulunut muuta vastausta kuin kimakka, kaamea nauru. Vartijat katosivat käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja hän oli yksin leijonien seurassa.

KAHDEKSAS LUKU

Kuningattaren tarina

Sillä välin saatettiin Bertha Kircher aukion toiseen päähän sen ympärillä olevista rakennuksista isoimpaan ja uhkeimpaan. Tämä rakennus ulottui yli koko aukion leveyden. Se oli useita kerroksia korkea; pääovelle päästiin leveitä portaita myöten, joiden juurella oli vahteina tavattoman kookkaita kivileijonia; ylimmällä astuimella taas oli sisäänkäytävän kahden puolen kaksi yhtä korkeata jalustaa, joiden kummankin päällä oli iso, kivinen papukaija. Lähestyessään näitä veistoksia huomasi tyttö, että patsaiden yläpää oli hakattu ihmiskallon muotoiseksi, ja niiden päällä istuivat papukaijat. Myöskin holvatun oven kamanaan ja rakennuksen seiniin oli kuvattu papukaijoja, leijonia ja apinoita. Jotkut niistä olivat kaiverrettuja, toiset mosaikkivalmisteita, kun taas muutamat oli nähtävästi maalattu seinän pintaan. Viimemainittujen värejä näytti aika paljon himmentäneen, minkä vuoksi yleisvaikutelma oli vienon kaunis. Koho- ja mosaikkikuvat olivat molemmat hienosti valmistetut ja todistivat korkealle kehittynyttä taiteellista näppäryyttä. Päinvastoin kuin ensimmäisessä rakennuksessa, johon hänet oli viety ja jonka sisäänkäytävä oli ollut oveton, sulki sitä aukkoa, jota hän nyt lähestyi, jykevä kaksoisovi. Oven kamanakaarta kannattavien patsaiden muodostamissa komeroissa, kivisiä papukaijoja kannattavien jalustojen juurilla ja monissa muissa kohdin leveillä portailla nojaili parikymmentä aseistettua miestä. Näiden vaipat olivat kaikki kirkkaan keltaisia, ja jokaisen rintaan ja selkään oli ommeltu papukaijan kuva.

Kun hänet saatettiin portaiden yläpäähän, lähestyi yksi näistä keltavaippaisista sotureista ja pysäytti hänen vartijansa ylimmälle portaalle. Täällä he vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, ja heidän puhuessaan pani tyttö merkille, että heidän pysäyttäjänsä samoin kuin ne tämän seuralaiset, jotka tyttö näki, näyttivät olevan, jos mahdollista, alemmalla henkisellä tasolla kuin heidän alkuperäiset vangitsijansa. Heidän jäykkänä törröttävä tukkansa kasvoi niin alas otsalle, että se melkein yhtyi kulmakarvoihin, ja heidän silmänsä olivat pienemmät kuin jälkimäisillä, joten silmämunan valkuaista näkyi enemmän.

Lyhyen keskustelun jälkeen ovivahtien päällikkö, sillä sellainen hän tuntui olevan, kääntyi ja kolkutti keihäänsä nupilla oven laudoitukseen, samalla kutsuen joitakuita miehiään, jotka nousivat ja astuivat esiin, totellen hänen komennustaan. Pian alkoivat vankat ovenpuoliskot verkkaisesti ja kirskuen kääntyä auki, ja niiden erotessa toisistaan tyttö näki, mikä oli niiden liikkeellepaneva voima -- kumpaakin puoliskoa työnsi puoli tusinaa alastomia neekereitä.

Ovelta kääntyivät hänen vartijansa takaisin, ja heidän sijalleen tuli kuusi keltavaippaista soturia. Nämä veivät hänet sisälle, ja neekerit sulkivat oven heidän jälkeensä, kiskoen paksuista ketjuista. Heitä tarkkaillessaan tyttö kauhukseen huomasi, että miespoloiset oli kiinnitetty kaulastaan kahleilla oveen.

Hänen edessään oli leveä eteiskäytävä, jonka keskellä oli pieni, kirkas vesilammikko. Täälläkin oli lattiaan ja seiniin kuvattu alituisesti vaihtelevina yhdistelminä ja sommitelmina papukaijoja, marakatteja ja leijonia, mutta näistä kuvista olivat useat metallista, jota tyttö varmasti luuli kullaksi. Käytävän seininä oli sarja avoimia holvikaaria, joiden läpi näkyi tilavia huoneita. Eteiskäytävässä ei ollut minkäänlaista kalustoa, mutta molemmin puolin olevissa huoneissa oli penkkejä ja pöytiä. Vilkaistessaan muutamien huoneiden seiniin tyttö havaitsi, että ne olivat jostakin värillisestä kudoksesta valmistettujen verhojen peittämät, kun taas lattioilla oli barbaariseen tyyliin kudottuja paksuja mattoja sekä mustien leijonien ja kaunistäpläisten leopardien nahkoja.

Lähinnä ovea oleva oikeanpuolinen huone oli täynnä miehiä, jotka olivat puetut samanlaisiin keltaisiin vaippoihin kuin hänen uudet vartijansa, ja huoneen seinillä riippui paljon keihäitä ja sapeleja. Käytävän toisessa päässä veivät matalat portaat toiselle suljetulle ovelle. Täällä vartiosto seisahtui jälleen. Kuultuaan erään hänen saattajansa selostuksen meni yksi tämän oven vahdeista sisälle, jättäen heidät seisomaan ulkopuolelle. Kului hyvinkin viisitoista minuuttia, ennen kuin hän palasi. Sitten vaihdettiin vartijoita uudelleen, ja tyttö vietiin ovesta sisälle.

Tyttöä kuljetettiin vielä kolmen muun huoneen läpi ja kolmesta jykevästä ovesta, joilla vartijoita vaihdettiin joka kerta, ennen kuin hänet opastettiin verrattain pieneen kammioon, jonka lattialla asteli edestakaisin tulipunaiseen vaippaan puettu mies. Hänen vaippansa rintaan ja selkään oli ommeltu tavattoman iso papukaija, ja hänen päässään oli barbaarinen päähine, jota koristi täytetty papukaija.

Tämän huoneen seinät olivat tyyten verhojen peitossa, joihin oli kuvattu papukaijoja sadoittain, jopa tuhansittain. Lattiaan oli upotettu kultaisia papukaijoja, ja laipioon oli niin paksuilla väreillä kuin suinkin maalattu loistavahöyhenisiä papukaijoja, joiden siivet olivat levällään ikäänkuin lennossa.

Mies oli kookkaampi kuin yksikään hänen kaupungissa näkemänsä. Hänen pergamenttimainen ihonsa oli iän rypistämä, ja hän oli lihavampi kuin kukaan muu hänen kansalaisensa, mikäli tyttö oli niitä nähnyt. Hänen paljaat käsivartensa kuitenkin osoittivat, että hän oli hyvin voimakas, eivätkä hänen askeleensa olleet vanhan miehen. Hänen kasvonilmeistään kuvastui äärimmäinen tylsämielisyys, ja hän oli varmasti inhoittavin inhimillinen olento, mitä Bertha Kircher oli ikinä nähnyt.