Part 6

Vähän matkan päässä siitä kohdasta, jossa hänet oli piiritetty, palasi Tarzan tielle etsimään Bertha Kircherin ja luutnantti Smith-Oldwickin jälkiä. Hän löysi ne pian ja jatkoi matkaansa heitä tavoittamaan. Jäljet veivät suoraan tietä pitkin vielä lähes kilometrin; sitten tie äkkiä poikkesi metsästä avoimelle seudulle, ja hämmästyneen apinamiehen katseiden edessä oli muurien ympäröimä kaupunki rakennuksineen ja torneineen.

Suoraan hänen kohdallaan muurissa oli matalakaarinen portti, jolle vei hyvin poljettu tie hänen noudattamaltaan polulta. Metsän ja kaupungin muurien välisellä aukeamalla kasvoi runsaasti puutarhakasveja, ja hänen jalkojensa juuressa virtasi vettä ihmisten kaivamassa ojassa! Kasvitarha oli jaettu säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan oleviin, tasasuhtaisiin lavoihin ja näytti erinomaisesti hoidetulta ja muokatulta. Pieniä vesiuria lirisi hänen edessään olevasta pääojasta lavojen välitse, ja jonkun matkan päässä hänestä oikealle uurasti väkeä työssä viljelyksillä.

Kaupungin muuri näytti noin yhdeksän metriä korkealta, ja sen kalkittu pinta oli sileä lukuunottamatta sinne tänne siroiteltuja ampuma-aukkoja. Muurin takaa näkyi lukuisten rakennusten kupukattoja, ja taivaalle kohosi useita torneja. Isoin, keskellä sijaitseva kupukatto oli nähtävästi kullattu, mutta muut olivat punaisia, sinisiä tai keltaisia. Itse muurin rakennustyyli oli mahdollisimman yksinkertainen. Se oli kermanvärinen, ja sen kalkkilaasti oli nähtävästi maalattu. Sen juurella oli rivi hyvin hoidettuja pensaita, ja jonkin matkan päässä itäisellä reunallaan se oli harjalle saakka viiniköynnösten peitossa.

Seisoessaan varjoisella tiellä, tarkastellen terävin silmin edessään olevaa näkyä ja painaen mieleensä sen kaikki yksityiskohdat, hän havaitsi, että hänen takaansa lähestyi seurue, ja hänen sieraimiinsa kantautui niiden leijonien ja sen miehen haju, joiden kynsistä hän äsken oli niin näppärästi luiskahtanut. Noustuaan puuhun Tarzan siirtyi lyhyen matkan päähän länteen päin, ja löydettyään metsän laidasta mukavan haarautuman, josta hän saattoi pitää silmällä kasvitarhojen halki kaupungin portille vievää tietä, hän jäi odottamaan ahdistajiensa paluuta. Ja pian he saapuivatkin -- kummallinen mies leijonalauman seuraamana. Pedot astelivat koirien lailla hänen perässään tietä pitkin viljelyksien välitse portille.

Täällä mies kolkutti portin laudoitukseen keihäänsä nupilla ja sen auettua vastaukseksi kolkutukseen meni sisälle leijonineen. Kaukana portin ulkopuolella oksallaan kyyröttävä Tarzan näki kaupungissa vallitsevasta elämästä vain lyhyen vilahduksen. Hän ennätti vain huomata, että siellä oli muitakin ihmisolentoja, ja sitten portti sulkeutui.

Tuosta portista, siitä hän oli varma, oli kaupunkiin viety tyttö ja mies, joita hän pyrki auttamaan. Mikä kohtalo heitä odotti ja oliko se heidät jo saavuttanut, sitä hän ei kyennyt edes arvaamaan; samoin oli hänen mahdoton tietää, missä paikassa noiden tylyjen muurien sisällä heitä pidettiin teljettyinä. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma: jos hän mieli auttaa heitä, oli hänen päästävä noiden muurien sisäpuolelle. Ensinnä oli hänen tunkeuduttava kaupunkiin, eikä hän lainkaan epäillyt, että sitten hänen terävät aistimensa lopulta saisivat selville hänen etsimiensä henkilöjen olinpaikan.

Alhaalle painuneen auringon luodessa pitkiä varjoja viljelyksille näki Tarzan työntekijäin palaavan itäisiltä vainioilta. Ensimmäisenä asteli mies, joka edetessään laski alas sulkuja pitkin vettä tuovan, leveän ojan reunaa, sulkien lavarivien välissä juosseet vesiurat. Hänen jälessään käveli toisia miehiä, jotka kantoivat isoissa, palmikoiduissa kopissa tuoreita ravintoaineita olkapäillään. Tarzan ei ollut aavistanut, että vainioilla oli ollut työskentelemässä niin paljon väkeä, mutta nyt istuessaan tarkkailemassa päivän mennessä mailleen hän näki idästä saapuvan ihmisjonon, joka toi työaseet ja maanviljelystuotteet kaupunkiin.

Nähdäkseen paremmin apinamies sitten kiipesi korkean puun ylimmille oksille, joilta hän näki muurin lähimmän osan ylitse. Tältä edulliselta paikalta hän huomasi, että kaupunki oli pitkä ja kapea ja että vaikka ulkomuurit muodostivatkin säännöllisen suorakaiteen, kadut kuitenkin olivat mutkaisia. Lähellä kaupungin keskustaa oli matala, valkea rakennus, jonka ympärillä kaupungin isoimmat talot sijaitsivat, ja nopeasti himmenevässä valaistuksessa oli Tarzan siellä kahden rakennuksen välissä havaitsevinaan veden välkkyvän, mutta ei ollut siitä varma. Sivistyskeskuksissa saamainsa kokemusten nojalla oli hän luonnollisestikin taipuvainen uskomaan tätä keskusaukeamaa toriksi, jonka ympärille isoimmat rakennukset oli ryhmitetty, ja että järjen kannalta katsoen hänen olisi etsittävä Bertha Kircheriä ja tämän kumppania ensinnä juuri sieltä.

Sitten aurinko laski, ja kaupungin kattoi nopeasti pimeys, jonka vaikutusta apinamiehestä pikemminkin korostivat kuin lievensivät monista hänen näkyvissään olevista ikkunoista tuikkivat valot.

Tarzan oli pannut merkille, että useimpien talojen katot olivat tasaiset; harvoina poikkeuksina olivat vain ne, joita hän kuvitteli upeimmiksi julkisiksi rakennuksiksi. Miten tämä kaupunki oli syntynyt tähän tutkimattoman Afrikan unohdettuun osaan, sitä ei apinamies jaksanut käsittää. Hän tunsi paremmin kuin joku muu tuon ison mustien maanosan selvittämättömiä salaisuuksia, jonka tavattoman laajoille aloille valkoisen miehen jalka ei vielä ikinä ole astunut. Mutta kuitenkin hän tuskin saattoi uskoa, että näin suuri ja näin hyvin rakennettu kaupunki oli voinut olla täällä niin monia miespolvia, kuin sen oli täytynyt olla olemassa, joutumatta kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Vaikka sitä ympäröikin tietön erämaa, kuten hän tiesi asianlaidan olevan, ei hän jaksanut ymmärtää, miten siellä oli voinut polvi toisensa jälkeen syntyä ja kuolla koettamatta ottaa selkoa heidän pienen laaksonsa ulkopuolella olevan maailman salaperäisistä arvoituksista.

Mutta tuossa oli kaupunki kuitenkin muokattujen vainioiden ympäröimänä ja asukkaita täynnänsä!

Yön tullen alkoi kaikkialta viidakosta kuulua isojen kissaeläinten, Numan ja Sheetan, toisiinsa sekaantuvia ääniä, ja urosten jymisevät karjahdukset kiirivät metsässä, niin että maa vapisi, samalla kun kaupungista kuului toisten leijonien vastausärjyntää.

Tarzanin päähän oli johtunut yksinkertainen keino päästä kaupunkiin, ja nyt pimeän tultua hän ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaansa. Sen onnistuminen riippui yksinomaan siitä, kuinka vankkoja ne viiniköynnökset olivat, joiden hän oli nähnyt kaupungin itälaidalla kasvavan aina muurin harjalle saakka. Hän lähti siihen suuntaan, samalla kun hänen ympäriltään metsästä kajahti raatelijain ääniä entistä voimakkaampina ja rajumpina. Metsän ja kaupungin muurin välinen matka oli yli puoli kilometriä, ja se oli viljeltyä maata, jonka ylimenoa helpottamassa ei ollut ainoatakaan puuta. Apinain Tarzan tunsi rajoituksensa ja senvuoksi tiesi, että hän epäilemättä saisi surmansa, jos joku noista isoista, mustista metsäleijonista saavuttaisi hänet aukealla kentällä, siinä tapauksessa että, kuten hän oletti, kuopasta pelastettu Numa oli yksi laakson leijonia.

Hänen täytyi senvuoksi luottaa yksinomaan taitoonsa ja nopeuteensa sekä siihen mahdollisuuteen, että viiniköynnökset kannattaisivat hänen painonsa. Hän eteni puunoksien keskitasannetta myöten, missä liikkuminen on aina helpointa, kunnes saapui viiniköynnösten peittämän muurinosan kohdalle. Sinne hän pysähtyi kuuntelemaan ja nuuhkimaan päästäkseen varmuuteen siitä, ettei hänen välittömässä läheisyydessään ollut ainoatakaan Numaa, ei ainakaan sellaista, joka väijyi häntä. Ja varmennuttuaan siitä, ettei lähellä metsässä eikä aukeamalla hänen ja muurin välissä ollut leijonaa, hän pudottautui keveästi maahan ja eteni hiipien kentälle.

Itäisten vuorien takaa juuri kohonnut kuu loi kirkkaita säteitään muurien edustalla leviäville avoimille vainioille. Se myöskin paljasti jokaiselle siihen suuntaan sattumalta tähdätylle, uteliaalle silmäparille peltojen poikki rientävän jättiläiskokoisen apinamiehen hahmon. Oli tietystikin pelkkä sattuma, että metsän reunassa saalistamassa oleva kookas leijona huomasi apinamiehen, joka oli puolitiessä metsästä muurille. Äkkiä kantautui Tarzanin korviin uhkaava ääni. Se ei ollut nälkäisen, vaan raivostuneen leijonan karjaisu, ja vilkaistessaan taakseen siihen suuntaan, josta ääni kuului, apinamies näki tavattoman ison pedon, joka lähti metsän pimennosta häntä kohti.

Vaikka olikin vain kuutamo ja välimatka pitkä, huomasi Tarzan, että leijona oli hyvin iso, että se tosiaan oli samanlaisia hirviöitä kuin kuopan Numa. Hetkisen hän arveli kääntyä ja ryhtyä taisteluun, mutta samassa välähti hänen mieleensä ajatus kaupungissa avuttomana vankina olevasta tytöstä, ja hetkeäkään empimättä Apinain Tarzan pyörsi ympäri ja lähti kiitämään muurille päin. Silloin Numa hyökkäsi.

Numa-leijona jaksaa juosta vinhasti lyhyen matkan, mutta siltä puuttuu kestävyyttä. Tavallisen hyökkäyksen ajan se syöksyy eteenpäin kenties vinhemmin kuin mikään muu eläin maailmassa. Tarzan taas kykeni juoksemaan nopeasti pitkiä matkoja, mutta ei pientäkään väliä niin rajusti kuin hyökkäävä Numa. Hänen kohtalonsa riippui siis siitä, kykenikö hän saamansa etumatkan nojalla välttämään Numaa aluksi muutamia sekunteja ja sitten, jos Numalla olisi sitkeyttä jatkaakseen takaa-ajoa hiljaisemmalla vauhdilla, vielä loppumatkan muurille saakka.

Tuskin koskaan on tapahtunut jännittävämpää kilpajuoksua, eikä sitä katsomassa kuitenkaan ollut ketään muita kuin kuu ja tähdet. Yksin ja hiljaisuuden vallitessa kiitivät nuo kaksi petoa kuutamoisella vainiolla. Numa saavutti pakenevaa miestä hämmästyttävän nopeasti, mutta jokaisella loikkauksellaan pääsi Tarzan likemmäksi viiniköynnösten verhoamaa muuria. Kerran apinamies katsahti taakseen. Numa oli niin lähellä häntä, että se ehdottomasti näytti seuraavalla hyppäyksellä iskevän hänet maahan. Apinamies veti esille puukkonsa voidakseen ainakin näyttää kuntoaan elämänsä viimeisillä hetkillä.

Mutta Numa oli saavuttanut nopeutensa ja kestävyytensä rajan. Se jäi vähitellen jälkeen, mutta ei luopunut ajosta, ja silloin Tarzan käsitti, kuinka paljon oli koettamattomien viiniköynnösten lujuuden varassa.

Joskin juoksun alkaessa vain Goro ja tähdet olivat katselleet kilpailijoita, ei sen loppuessa asianlaita kuitenkaan ollut enää sama, sillä lähellä muurin harjaa sijaitsevasta ampuma-aukosta tirkisti kentälle pari likekkäin toisiaan olevia, mustia silmiä. Muurille saapuessaan Tarzan oli vain kymmenkunta metriä Numan edellä. Hänellä ei ollut aikaa seisahtua etsiäkseen vankkoja runkoja ja varmoja kädensijoja. Hänen kohtalonsa oli sattuman kädessä, ja sen ymmärtäen hän ponnisti viimeisen kerran, ponnahti kissan tavoin ylöspäin muuria vasten viiniköynnösten sekaan ja hapuili käsillään jotakin, mikä kannattaisi hänen painonsa. Hänen allaan hypähti myöskin Numa.

SEITSEMÄS LUKU

Mielipuolten seassa

Kun leijonalauma karkasi Bertha Kircherin suojelijoiden kimppuun, horjahti tyttö peremmälle luolaan hetkellisesti lamautuneena pelosta, jota ehkä lisäsi hänen kokemansa, päiväkausia kestänyt, kauhea hermojännitys.

Leijonien karjuntaan oli sekaantunut ihmisääniä, ja äkkiä hän tunsi ihmisolennon työntyneen lähelleen taistelun temmellyksestä ja melskeestä, ja sitten ojentuivat esiin kädet, jotka tarttuivat häneen. Oli pimeä, eikä hän voinut nähdä paljoakaan; englantilaisesta upseerista ja apinamiehestä ei näkynyt merkkiäkään. Mies, joka oli tarttunut häneen, hätisteli leijonia loitolle hänestä vankalta keihäältä näyttävällä aseella, jonka varrella hän kolhi petoja. Vangitsija raahasi hänet ulos luolasta, samalla kiljuen nähtävästi komennuksia ja varoituksia leijonille.

Jouduttuaan rotkon pohjaa peittävälle vaalealle hietikolle alkoi hän erottaa esineitä paremmin ja näki silloin, että seurueessa oli useampiakin miehiä ja että kaksi heistä puolittain talutti, puolittain kantoi kolmatta hoipertelevaa henkilöä, jonka hän arvasi Smith-Oldwickiksi.

Jonkun aikaa leijonat yrittivät raivoisasti tavoitella molempia vankeja, mutta aina onnistui miesten iskuillaan torjua ne. Miehet eivät näkyneet vähääkään pelkäävän ympärillään hyppiviä ja äriseviä isoja petoja, vaan käsittelivät niitä, kuten tavallisesti käsitellään pahankurista koiralaumaa. He lähtivät marssimaan aikoinaan rotkossa virranneen, muinoisen joen pohjaa pitkin, ja kun ensimmäinen heikko kajastus itäisellä taivaanrannalla ennusti aamun sarastusta, seisahtuivat he hetkiseksi erään jyrkänteen reunalle, joka häipyvän yön omituisessa valaistuksessa näytti tytöstä äärettömän laajalta, pohjattomalta kuilulta. Mutta kun heidän vangitsijansa lähtivät jälleen liikkeelle ja uuden päivän valo kävi voimakkaammaksi, havaitsi hän heidän lähestyvän sakeata metsää.

Puiden muodostaman lehtiholvin alla oli taaskin pimeätä kuin manalassa, eikä hämy hälventynyt, ennen kuin aurinko vihdoin nousi itäisten vuorien takaa, jolloin hän erotti, että he noudattivat nähtävästi leveätä ja sileäksi poljettua riistapolkua isojen puiden muodostamassa metsässä. Maa oli harvinaisen kuivaa afrikkalaisen metsän peittämäksi, ja vaikka juurikasvullisuus olikin tuuhealehväistä, ei se ollut läheskään niin sankkaa ja läpitunkematonta kuin hän oli tottunut tapaamaan samanlaisissa metsissä. Tuntui siltä kuin puut ja pensaat olisivat kasvaneet vedettömässä seudussa, eikä siellä ollut lahoavan kasviston ummehtunutta tuoksua eikä kosteissa paikoissa sikiäviä kymmeniätuhansia pikku hyönteisiä.

Heidän edetessään ja auringon noustessa korkeammalle alkoi kuulua viidakon puissa asustavien eläinten ääniä, epäsointuisia säveliä ja äänekästä räkätystä. Lukemattomat marakatit riitelivät ja kirkuivat heidän yläpuolellaan olevilla oksilla, ja käheä-äänisiä, loistavahöyhenisiä lintuja sujahteli sinne tänne. Bertha Kircher pani merkille, että heidän vangitsijansa usein loivat pelokkaita silmäyksiä lintuihin päin ja näyttivät useita kertoja puhuttelevan näitä metsän siivekkäitä asukkaita.

Eräs tapaus vaikutti häneen erikoisesti. Lähinnä hänen edessään asteleva mies oli voimakasrakenteinen ja iso, mutta kun loistavavärinen papukaija sujahti alaspäin häntä kohti, vaipui hän polvilleen, peitti kasvonsa käsillään ja taivutti vartaloaan eteenpäin, kunnes pää kosketti maata. Toisista muutamat katselivat häntä ja nauroivat hermostuneesti. Pian mies vilkaisi ylöspäin ja nähdessään, että lintu oli poistunut, nousi pystyyn ja lähti jatkamaan matkaansa.

Tämän lyhyen pysähdyksen aikana toivat Smith-Oldwickia tukeneet miehet hänet tytön rinnalle. Häntä oli leijona runnellut hyvin pahasti, mutta nyt hän kykeni kävelemään, vaikka olikin perin heikko järkytyksestä ja verenvuodosta.

"Kaunista siivoa, vai mitä?" hän huomautti, hymyillen surkeasti ja osoittaen veristä ja repaleista asuaan.

"Kerrassaan kauheata", vahvisti tyttö. "Mutta toivoakseni ei teillä ole kipuja."

"Ei niin paljoa kuin olisin odottanut", vastasi englantilainen, "mutta olen melkein pökerryksissäni heikkoudesta. Mutta minkälaisia otuksia nämä vintiöt ovat?"

"En tiedä", virkkoi tyttö; "heidän ulkonäössään on jotakin hirvittävän kaameata."

Mies silmäili hetkisen tarkasti erästä heidän vangitsijoistaan, kääntyi sitten tytön puoleen ja kysäisi: "Oletteko milloinkaan käynyt mielisairaalassa?"

Bertha Kircher katsahti häneen, oivaltaen heti hänen tarkoituksensa; sitten tytön silmiin tuli kauhistunut ilme, ja hän huudahti: "Juuri niin se on!"

"Heillä on kaikki tuntomerkit", sanoi luutnantti. "Valkuaiset näkyvät joka puolella silmäterän ympärillä; tukka kasvaa jäykän pystysuorana päänahasta, ja hiusraja on alhaalla otsalla; myöskin heidän jäykät tapansa ja käyttäytymisensä osoittavat heidät mielipuoliksi."

Tyttöä puistatti.

"Heissä on vielä yksi puoli", jatkoi Smith-Oldwick, "joka ei tunnu normaaliselta: he pelkäävät papukaijoja, mutta eivät vähääkään leijonia."

"Niin", myönsi tyttö. "Entä oletteko pannut merkille, etteivät linnut näy lainkaan arastelevan heitä -- ne näyttävät heitä suorastaan halveksivan. Onko teillä aavistustakaan siitä, mitä kieltä he puhuvat?"

"Ei ole", vastasi mies. "Olen koettanut pohtia sitä. Se ei muistuta ainoatakaan niistä harvoista alkuasukasmurteista, joista minulla on edes jonkun verran hajua."

"Sen sointu ei ole samanlainen kuin alkuasukaskielien", selitti tyttö, "mutta se kuulostaa tutulta. Käsitättehän, silloin tällöin luulen, että olen ymmärtämäisilläni heidän puhettaan tai että ainakin olen jossakin kuullut heidän kieltään aikaisemmin, mutta aina kuitenkin jään ymmälle."

"Epäilen, oletteko koskaan kuullut heidän kieltään puhuttavan", sanoi mies. "Tämän kansan on täytynyt asua tässä syrjäisessä laaksossaan pitkiä ajanjaksoja, ja joskin he olisivat säilyttäneet esi-isiensä kielen muuttumattomana, mikä on epäiltävää, ei sitä kieltä varmastikaan enää puhuta ulkomaailmassa."

Eräässä kohdassa, jossa tien poikki juoksi joki, seurue seisahtui, ja leijonat ja miehet joivat. He viittasivat myöskin vankejaan juomaan; Bertha Kircher ja Smith-Oldwick laskeutuivat vatsalleen ja joivat puron kirkasta, vilpoista vettä, mutta äkkiä he hätkähtivät, kun vähän matkaa heidän edellään kajahti leijonan jymisevä karjaisu. Heti päästivät heidän mukanaan olevat leijonat kamalan vastausärjynnän, liikkuen rauhattomasti edestakaisin katseet aina tähdättyinä joko siihen suuntaan, josta karjaisu oli kuulunut, tahi isäntiinsä, joiden luokse nuo kellanruskeat pedot hiipivät. Miehet irroittivat tupistaan sapelit, samat aseet, jotka olivat herättäneet Smith-Oldwickin samoin kuin aikaisemmin Tarzaninkin mielenkiintoa, ja puristivat tiukemmin keihäitään.

Ilmeisesti oli olemassa kahdenlaisia leijonia, ja vaikka he eivät pelänneet seurassaan olevia petoja, oli tulokkaan äänellä silminnähtävästi kokonaan toisenlainen vaikutus heihin; tosin miehet eivät näyttäneetkään olevan niin säikähdyksissään kuin leijonat. Mutta kummatkaan eivät kuitenkaan millään tavoin osoittaneet haluavansa paeta. Päinvastoin koko seurue eteni tietä pitkin uhkaavaa karjuntaa kohti, ja äkkiä tien keskelle ilmestyi jättiläiskokoinen musta leijona. Smith-Oldwick ja tyttö luulivat sitä samaksi pedoksi, joka oli ahdistanut heitä lentokoneessa ja jonka kynsistä Tarzan oli heidät pelastanut. Mutta se ei ollut pyydystyskuopan leijona, vaikka olikin hyvin samannäköinen.

Musta peto seisoi keskellä tietä, pieksäen häntäänsä ja uhkaavasti muristen lähestyvälle seurueelle. Miehet usuttivat eteenpäin omia otuksiaan, jotka ärisivät ja vinkuivat, mutta empivät hyökätessään. Häiritsijä kävi ilmeisesti kärsimättömäksi; se oli täysin tietoinen voimistaan, nosti häntänsä jäykäksi pystyyn ja syöksyi eteenpäin. Useat puolustavista leijonista koettivat arkaillen vastustaa sen hyökkäystä, mutta ne olisivat yhtä hyvin voineet asettua pikajunan tielle, ja singottuaan ne syrjään kookas peto hypähti suoraan tavoittamaan yhtä miehistä. Toistakymmentä keihästä heitettiin sitä kohti, ja yhtä monta miekkaa lennähti tupesta. Ne olivat välkkyviä aseita, teräviä kuin partaveitsi, mutta hyökkäävän pedon nopeus teki ne sillä kertaa tehottomiksi.

Kaksi siihen osunutta keihästä olivat vain omiaan raivostuttamaan sitä entistä pahemmin, ja hornamaisesti karjuen se karkasi sen onnettoman miehen kimppuun, jonka oli valinnut uhrikseen. Sen vauhti tuskin lainkaan pysähtyi, kun se iski hampaansa miehen olkapäähän, pyörähti sitten vikkelästi suoraan sivulle, ponnahti polkua reunustavan piiloisan lehvistön sekaan ja katosi, vieden saaliinsa mennessään.

Se kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että pienen seurueen järjestys oli tuskin lainkaan muuttunut. Pakenemiseen ei olisi ollut tilaisuutta, vaikka sitä olisi aiottukin. Ja kun leijona nyt oli poistunut saaliineen, eivät miehet liikahtaneetkaan ajamaan sitä takaa. He viipyivät paikalla vain kyllin kauan kutsuakseen takaisin kaksi tahi kolme toisista erilleen joutunutta leijonaansa ja lähtivät sitten jälleen marssimaan tietä myöten.

"Päättäen siitä, miten tämä tapaus on heihin vaikuttanut, lienee se heidän jokapäiväisiä kokemuksiaan", huomautti Smith-Oldwick tytölle.

"Niin", virkkoi Bertha Kircher. "He eivät näytä hämmästyneiltä eikä masentuneilta ja ovat ilmeisesti varmoja siitä, ettei leijona enää häiritse heitä saatuaan saaliin, jota noutamaan se tuli."

"Olin pitänyt wamabojen maan leijonia mahdollisimman rajuina petoina", sanoi englantilainen, "mutta ne ovat pelkkiä kissa-pahasia verrattuina näihin isoihin mustiin raivolaisiin. Oletteko koskaan nähnyt mitään niin tyyten pelotonta, niin hirvittävää ja vastustamatonta kuin äskeinen hyökkäys oli?"

Heidän astellessaan rinnakkain keskittyivät heidän ajatuksensa ja keskustelunsa tähän viimeiseen elämykseen, kunnes tie poikkesi metsästä ja he näkivät edessään muurien ympäröivän kaupungin ja viljellyn maa-alueen. Kumpikaan ei voinut pidättää ihmetyksen huudahdusta.

"Mutta tuo muurihan on todellinen rakennustaidon mestarinäyte", ihmetteli Smith-Oldwick.

"Ja katsokaahan sen takana olevan kaupungin kupukattoja ja torneja!" lisäsi tyttö. "Tuon muurin sisällä asuvien ihmisten täytyy olla sivistynyttä kansaa. Ehkä saamme kiittää onneamme siitä, että olemme joutuneet heidän käsiinsä."

Smith-Oldwick kohautti olkapäitänsä. "Toivokaamme niin", hän vastasi, "mutta minä puolestani en luota kovinkaan paljoa ihmisiin, jotka samoilevat leijonien seurassa ja aristelevat papukaijoja. Heissä täytyy olla jotakin vinossa."

Seurue meni tietä myöten vainion poikki holvatulle portille, joka avautui, sitten kun muuan vangitsijoista oli kolkuttanut sen vankkaa laudoitusta keihäällään. Portin toisella puolen alkoi kapea katu, joka näytti metsästä tuovan viidakkotien jatkolta. Sen kummallakin puolen oli rakennuksia, jotka alkoivat heti muurista ja reunustivat ahdasta, koukertelevaa katua, jota ei voinut nähdä muuta kuin vähän matkaa eteenpäin. Talot olivat melkein kaikki kaksikerroksisia; ylemmän kerroksen julkisivu oli kadun reunan tasalla, kun taas alemman kerroksen seinä oli noin kolme metriä taempana, ja sarja yksinkertaisia patsaita ja kaaria kannatti toisen kerroksen julkipuolta, muodostaen pylväskäytävän kadun kummallekin puolelle.

Kadun keskiosa oli kiveämätöntä, mutta pylväskäytävien lattiat oli laskettu erimuotoisilla ja erikokoisilla hakatuilla kivillä, jotka oli huolellisesti liitetty toisiinsa ilman muurauslaastia. Huomasi heti, että nämä lattiat olivat ikivanhoja, sillä niiden keskikohta oli silminnähtävästi alempana, ikäänkuin lukemattomat anturoiden suojaamat jalat olisivat kuluttaneet kiveä niinä ajanjaksoina, jotka se oli ollut paikallaan. Näin varhaisella aamuhetkellä oli liikkeellä vain vähän ihmisiä, ja he olivat samankaltaisia kuin vangitsijatkin. Aluksi vangit näkivät ainoastaan miehiä, mutta astellessaan syvemmälle kaupunkiin he tapasivat muutamia alastomia lapsia leikkimässä kadun pehmeässä pölyssä. Useat heidän kohtaamistaan ihmisistä katselivat vankeja kummastuneina ja uteliaina ja esittivät usein kysymyksiä vartijoille, joiden sukulaisia vangit olettivat heidän olevan. Toiset taas eivät kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.

"Toivoisinpa, että ymmärtäisimme heidän kummallista kieltään!" huudahti Smith-Oldwick.

"Niin", yhtyi Bertha Kircher. "Haluaisin tiedustaa heiltä, mitä he aikovat meille tehdä."

"Se olisi hauska tietää", myönsi mies. "Olen itsekin aprikoinut sitä aika lailla."

"Minä en pidä siitä, että heidän kulmahampaansa on tuolla tavoin hiottu teräviksi", sanoi tyttö. "Se muistuttaa liian paljon joitakuita näkemiäni ihmissyöjiä."

"Ettehän toki uskone todella heitä ihmissyöjiksi, vai mitä?" kysyi mies. "Ette kai luule, että on olemassa valkoihoisia ihmissyöjiä, ettehän?"

"Ovatko nämä sitten valkoihoisia?" tokaisi tyttö.

"Neekerejä he eivät ainakaan ole", vastasi luutnantti. "Heidän ihonsa on keltainen, mutta se ei oikein muistuta kiinalaisen ihoa, eikä heillä ole ollenkaan kiinalaisen piirteitä."