Part 5

Apinain Tarzan seisoi onkalon suulla, valmiina puukko kädessä torjumaan hyökkäystä. Hän ei ollut odottanut tällaista yhteistä päällekarkausta, jollaiseen hän nyt oivalsi vaanijoiden ryhtyneen. Hän oli jo jonkun aikaa tiennyt, että leijonien mukana aikaisemmin illalla olleisiin miehiin oli liittynyt toisia, ja oli noussut pystyyn, koska oli havainnut leijonain ja miesten varovasti siirtyvän lähemmäksi häntä ja hänen seuruettaan. Hän olisi helposti voinut paeta heidän käsistään, sillä hän oli huomannut, että niin ketterä kiipeäjä kuin hän olisi kyennyt kapuamaan luolan suun kohdalla kohoavalle kalliolle. Kenties olisi hänen ollut järkevintä koettaa pelastautua, sillä hän tiesi, että hänkin oli voimaton niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta hän pysyi paikallaan, vaikk epäiltävää on, tiesikö hän itsekään, miksi niin teki Hänellä ei ollut luolassa nukkuvaa tyttöä kohtaan ystävän eikä muitakaan velvollisuuksia, eikä hän enää voinut millään tavoin suojata tyttöä eikä tämän kumppania. Mutta jokin pidätti häntä siellä, pakottaen hänet hyödyttömästi uhraamaan itsensä.

Kookas tarmangani ei saanut edes sitä tyydytystä, että olisi voinut lyödä ainoatakaan iskua puolustuksekseen. Hänen päällensä syöksähti kokonainen röykkiö villipetoja kuin lumivyöry, paiskaten hänet rajusti maahan. Kaatuessaan hän kolhaisi päänsä kallioseinämään ja pyörtyi.

Hänen tullessaan jälleen tajuihinsa oli jo selvä päivä. Ensimmäisenä hämäränä vaikutelmana tunkeutui hänen herääviin aivoihinsa sekava kohina villejä ääniä, josta vähitellen erottui leijonien murahtelua, ja hitaasti hänen muistiinsa sitten palasi kaikki, mitä oli tapahtunut, ennen kuin hän sai nujertavan iskun.

Hänen sieraimissaan tuntui voimakas Numa-leijonan haju, ja toista paljasta jalkaansa vasten hän tunsi jonkun eläimen turkin. Tarzan avasi verkkaisesti silmänsä. Hän virui kupeellaan, ja katsahtaessaan pitkin ruumistaan hän näki ison leijonan, joka seisoi käpälät harallaan hänen päällään ja ärisi kauheasti jollekin, jota Tarzan ei voinut nähdä.

Kun apinamiehen tietoisuus palasi täydelleen, ilmaisi nenä hänelle, että hänen yläpuolellaan oleva leijona oli sama peto, jonka hän oli pelastanut wamabojen kuopasta.

Se rauhoitti häntä, ja hän puhui leijonalle, tehden samalla liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut nousta. Heti siirtyi Numa pois hänen päältään. Kohottaessaan päätään Tarzan huomasi yhäti makaavansa samassa paikassa, johon oli kaatunut, sen luolan aukon suulla, jossa tyttö oli nukkunut; kallion kupeelle sijoittunut Numa nähtävästi puolusti häntä kahta muuta leijonaa vastaan, jotka kävelivät edestakaisin vähän matkan päässä aiotusta uhristaan.

Sitten Tarzan käänsi katseensa onkaloon; tyttö ja Smith-Oldwick olivat kadonneet.

Hänen ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat olleet hyödyttömät. Ravistaen kiukkuisesti päätään pyörähti apinamies molempiin leijoniin päin, jotka edelleen astelivat sinne tänne muutaman metrin päässä 'hänestä. Kuopasta pelastettu Numa loi Tarzaniin ystävällisen katseen, hankasi päätään apinamiehen kylkeen ja käänsi sitten ärisevän naamansa väijyjiin päin.

"Luullakseni", virkkoi Tarzan Numalle, "voimme sinä ja minä yhdessä tehdä olon noille pedoille hyvin ikäväksi." Hän puhui englanninkieltä, jota Numa ei luonnollisestikaan ymmärtänyt, mutta hänen sävynsä oli varmaankin vakuuttava, sillä Numa vingahti rukoilevasti ja alkoi kärsimättömästi liikkua edestakaisin yhdensuuntaisesti heidän hätyyttäjiensä kanssa.

"Tule!" kehoitti Tarzan äkkiä, tarttui vasemmalla kädellään leijonan harjaan ja lähti toisia leijonia kohti kumppaninsa astellessa hänen rinnallaan. Heidän lähestyessään peräytyivät toiset verkalleen ja lopuksi erosivat, siirtyen toinen toiselle, toinen toiselle puolelle. Tarzan ja Numa menivät heidän välitseen, mutta ei iso, mustaharjainen leijona eikä apinamies siirtänyt katsettaan lähemmästä pedosta, joten ryntäys ei tullut äkkiarvaamatta, kun molemmat kissaeläimet ikäänkuin edeltäpäin sovitusta merkistä karkasivat yhtäaikaa heidän kimppuunsa.

Apinamies torjui ahdistajansa hyökkäyksen, noudattaen samaa taistelutapaa, johon hän oli tottunut aikaisemmissa otteluissaan Numan ja Sheetan kanssa. Hänellekin, jättiläiskokoiselle tarmanganille, olisi merkinnyt itsemurhaa koettaa suoraan torjua leijonan syöksyä. Sensijaan hän turvautui vikkelyyteensä ja oveluuteensa, sillä joskin isot kissaeläimet ovat nopeita, oli Apinain Tarzan vieläkin ketterämpi.

Raatelevat kynnet harallaan ja torahampaat paljaina ponnahti Numa tavoittamaan apinamiehen paljasta rintaa. Heilauttaen ylöspäin vasenta kättään kuten nyrkkeilijä torjuessaan iskua Tarzan sysäsi leijonan vasenta käpälää ylöspäin, samalla taivuttaen olkapäänsä eläimen ruumiin alle ja survaisten puukkonsa ruskeaan turkkiin lavan taakse. Tuskasta karjaisten Numa pyörähti ympäri, eläimellisen raivon ruumiillistumana. Nyt se totisesti tuhoisi tuon röyhkeän ihmisolennon, joka saattoi edes ajatellakaan kykenevänsä tekemään tyhjiksi eläinten kuninkaan pyyteet. Mutta sen kääntyessä kääntyi myöskin sen aiottu uhri, ruskeat sormet puristuivat voimakkaan niskan tuuheaan harjaan, ja uudelleen upposi teräase syvälle leijonan kylkeen.

Silloin Numa muuttui hulluksi raivosta ja kivusta, ja samalla apinamies ponnahti kokonaan sen selkään. Aikaisemmin oli Tarzan helposti saanut jalkansa kierretyksi yhteen leijonan vatsan alle, pitänyt kiinni sen pitkästä harjasta ja hakannut sitä veitsellään, kunnes kärki oli tavannut sen sydämen. Se oli aina aikaisemmin käynyt niin helposti, että häntä nyt kovasti harmitti, kun hän ei nyt saanutkaan sitä tehdyksi, sillä leijonan nopeat liikkeet estivät häntä, ja pian hän, leijonan hyppiessä ja kiskoessa häntä sinne tänne, säikähdyksekseen tajusi ehdottomasti joutuvansa peloittavien kynsien raadeltavaksi.

Ponnistaen viimeisen kerran apinamies heittäytyi pois Numan selästä, koettaen vikkelyydellään välttää vimmastunutta petoa sekunnin murto-osan ajan, jolla välin hän jälleen ennättäisi pystyyn ja pääsisi taaskin tasavertaisempaan asemaan torjuakseen eläimen hyökkäykset. Mutta tällä kertaa Numa oli liian ketterä, ja Tarzan oli ehtinyt kohota maasta vain osittain, kun vankka käpälä osui sivultapäin hänen päähänsä, kellahduttaen hänet uudelleen pitkäkseen.

Kaatuessaan hän näki tumman juovan singahtavan ylitseen ja toisen leijonan käyvän käsiksi hänen hätyyttäjäänsä. Kieritettyään itsensä pois kamppailevien petojen alta Tarzan nousi taaskin pystyyn, vaikka olikin puolittain huumaantunut ja horjui saamansa hirvittävän iskun vaikutuksesta. Hänen takanaan virui hietikolla silvottu ja verinen leijona, ja hänen edessään runteli kuopasta pelastettu Numa raivoisasti toista leijonaa.

Mustaturkkinen leijona oli kokoon, voimiin ja hurjuuteen nähden tavattoman paljon etukynnessä vastustajaansa verrattuna. Tappelevat pedot tekivät muutamia valehyökkäyksiä ja syöksyjä toisiansa vastaan, ennen kuin isomman onnistui iskeä hampaansa toisen kurkkuun. Sitten edellinen pudisteli jälkimäistä kuten kissa hiirtä, ja kun kuoleva vihollinen koetti kierähtää sen alle repiäkseen sitä takakäpälillään, ehätti toinen ennemmin tekemään saman tempun. Ja kun vankat kynnet upposivat toisen rinnan alaosaan ja valtavat takakäpälät kiskaisivat ne taaksepäin, oli taistelu lopussa.

Kun Numa nousi toisen uhrinsa kimpusta ja ravisti itseään, pistivät pedon harvinaiset mittasuhteet ja sopusuhtainen rakenne jälleen väkisinkin Tarzanin silmään. Heidän nujertamansa leijonat olivat nekin upeita otuksia, ja niiden turkissa Tarzan huomasi merkkejä samasta tummuudesta, joka oli hänen kuopasta pelastamansa Numan voimakkaasti esiintyvänä erikoispiirteenä. Niiden harjat olivat hitusta tummemmat kuin tavallisen tummaharjaisen leijonan, mutta niiden turkin muiden osien kellanruskea vivahdus oli vallitsevana. Mutta apinamies käsitti, että ne kuuluivat johonkin erikoiseen lajiin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ikäänkuin ne olisivat ristisiitoksen kautta kehittyneet hänen tuntemastaan metsäleijonasta ja jostakin toisesta muunnoksesta, jonka tyypillinen edustaja kaiketi oli kuopan Numa.

Kun välittömät esteet oli poistettu hänen tieltään, päätti Tarzan heti lähteä liikkeelle etsimään tytön ja Smith-Oldwickin jälkiä saadakseen selville, miten heille oli käynyt. Äkkiä hän huomasi olevansa kauhean nälkäinen, ja kierrellessään rotkon hiekkapohjalla hakien sekavien jälkien seasta suojattiensa jälkiä, pääsi hänen huuliltaan hänen tahtomattaan nälkäisen eläimen vingahdus. Kuopan Numa herkisti heti korviaan, silmäili apinamiestä hetkisen hievahtamatta, vastasi nälkäisen äännähdykseen ja kääntyi sitten ripeätä vauhtia etelään päin, pysähtyen silloin tällöin katsomaan, seurasiko Tarzan perässä. Apinamies oivalsi pedon opastavan häntä ruokaisille paikoille ja seurasi, samalla kun hänen terävä katseensa ja herkät sieraimensa etsivät vihjauksia siitä, mihin suuntaan mies ja tyttö olivat menneet. Pian hän erotti lukuisten leijonanjälkien seasta useiden anturakenkien painamia ja tunsi samaan outoon ihmisrotuun kuuluvien henkilöiden hajua, jonka jäseniä oli ollut leijonien joukossa edellisenä iltana. Sitten hän erotti heikosti tytön ja vähää myöhemmin Smith-Oldwickin hajun. Kohta senjälkeen jäljet kävivät harvemmiksi, ja silloin olivat tytön ja englantilaisen jäljet selvästi näkyvissä.

He olivat kävelleet rinnakkain, ja heidän kummallakin puolellaan samoin kuin myöskin heidän edellään ja jälessään oli ollut ihmisiä ja leijonia. Kaikki se, mihin jäljet viittasivat, saattoi apinamiehen ymmälle, eikä hän voinut sitä selittää aikaisempien kokemustensa nojalla.

Rotkon luonto pysyi jotakuinkin samanlaisena; yhä se koukerteli sinne tänne äkkijyrkkien kallioiden välitse. Paikoitellen se laajeni, käyden sitten jälleen hyvin ahtaaksi ja syventyen alituiseen, kuta kauemmaksi etelään he vaelsivat. Äkkiä alkoi rotkon pohja viettää jyrkemmin. Siellä ja täällä oli merkkejä muinoisista koskista ja putouksista. Polku muuttui vaikeakulkuisemmaksi, mutta oli selvä; siitä näki, että se oli hyvin vanha, ja paikka paikoin oli siinä jälkiä ihmiskätten työstä. Heidän edettyään noin kilometrin matkan näki Tarzan käännyttyään eräästä rotkon mutkasta edessään kapean, maankuoren peruskallioon syvälle syöpyneen laakson, jota etelässä rajoittivat korkeat vuorijonot. Kuinka kauaksi se ulottui itään ja länteen, sitä hän ei saattanut erottaa, mutta pohjoisesta etelään sen leveys ei näyttänyt olevan enempää kuin viisi tai kuusi kilometriä.

Että laaksossa oli runsaasti vettä, sitä osoitti rehevä kasvullisuus, joka peitti sen pohjaa pohjoiselta kallioreunamalta alkaen eteläpuolen vuoristoon saakka.

Siltä kallion kielekkeeltä, jolta apinamies silmäili alanteeseen, oli hakattu sen pohjalle vievä polku. Leijona edellään Tarzan laskeutui laaksoon, jonka tällä kohdalla oli isojen puiden muodostama metsä. Polku kiemurteli edelleen laakson keskustaa kohti. Käheä-äänisiä, loistavavärisiä lintuja kirkui puiden oksilla, samalla kun lukemattomia marakatteja lörpötteli ja räkätti Tarzanin yläpuolella.

Metsässä vilisi eläimiä, mutta kuitenkin valtasi apinamiehen sanomattoman yksinäisyyden tunne, jollaista hän ei ollut koskaan sitä ennen kokenut rakkaassa viidakossaan. Kaikki hänen ympärillään teki epätodellisen vaikutuksen -- kuten itse laaksokin, joka piili unohdettuna hedelmättömäksi ja kuivaksi erämaaksi luullussa seudussa. Linnut ja marakatit muistuttivat tosin hänelle ennestään tuttuja lajeja, mutta eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaisia, ja kummallinen oli kasvistokin. Tuntui siltä kuin hänet olisi äkkiä siirretty toiseen maailmaan, ja hänen mielensä oli omituisen rauhaton, mikä varsin hyvin saattoi johtua vaaran aavistuksista.

Puissa oli hedelmiä, ja hän näki Manun, marakatin, syövän niistä joitakuita. Koska hän oli nälkäinen, heilautti hän itsensä alemmille oksille ja alkoi marakattien kovasti rähistessä syödä samoja hedelmiä, joita marakatit söivät niin halukkaasti. Tyydytettyään nälkänsä osittain, sillä vain liha kykeni tekemään sen täydelleen, hän etsi katseellaan Numaa, mutta leijona oli kadonnut.

KUUDES LUKU

Muureilla ympäröity kaupunki

Laskeuduttuaan jälleen maahan hän palasi tytön ja hänen vangitsijainsa jäljille, joita hänen oli helppo seurata paljon poljetulta näyttävää polkua myöten. Ennen pitkää hän saapui pienelle joelle, josta hän sammutti janonsa, ja senjälkeen tie yleensä noudatti lounaista kohti virtaavan joen suuntaa. Siellä täällä oli poikkiteitä ja toisia pääväylään yhtyviä, ja jokaisella niistä näkyi isojen kissaeläinten, Numa-leijonan ja Sheeta-pantterin, jälkiä ja tuntui niiden hajua.

Lukuunottamatta muutamia pieniä nakertajia ei laaksossa näkynyt lainkaan olevan maassa liikkuvia villejä eläimiä. Siellä ei ollut merkkiäkään Bara-kauriista tai Horta-karjusta taikka Gorgo-puhvelista, Butosta, Tantorista tahi Durosta. Histah-käärme siellä oli. Tarzan näki siellä puissa käärmeitä lukuisammin kuin oli koskaan ennen nähnyt. Ja kerran hän kaislaisen lammikon partaalla tunsi hajua, joka ei voinut kuulua millekään muulle eläimelle kuin Gimlalle, krokotiilille. Mutta niitä eläimiä ei tarmangani tahtonut syödä.

Koska hän kaipasi lihaa, käänsi hän niin ollen huomionsa ylhäällä kirskuviin lintuihin. Hänen viimeöiset ahdistajansa eivät olleet riistäneet häneltä aseita. Joko pimeyden tai leijonien rajun hyökkäyksen tähden eivät ihmisviholliset olleet huomanneet häntä, tahi sitten he olivat pitäneet häntä kuolleena. Olkoonpa syy mikä tahansa, hänellä oli vieläkin tallella aseet -- keihäs ja pitkä puukko, jouset ja nuolet ja ruohoköysi.

Sovitettuaan jouseensa vasaman Tarzan odotti tilaisuutta pudottaakseen jonkun isommista linnuista, ja kun se vihdoin tarjoutui, sinkautti hän nuolen suoraan maaliinsa. Kun räikeävärinen lintu putosi räpytellen maahan, virittivät sen toverit ja pienet marakatit kauhean valitusäläkän ja kirkuivat vastalauseitaan. Koko metsä alkoi äkkiä kaikua korvia huumaavista käheistä parkaisuista ja kimeistä kiljaisuista.

Tarzania ei olisi kummastuttanut, jos yksi tahi pari lähintä lintua olisi paetessaan kirkunut pelkoaan, mutta häntä harmitti se, että kaikki viidakon eläimet nostivat noin kaamean vastalausemelun. Hän käänsi kiukkuiset kasvonsa marakatteihin ja lintuihin päin, ja äkkiä hänessä heräsi raju halu kajauttaa kuuluville suuttumuksensa ja vastauksensa toisten taisteluhaasteeseen, jona hän niiden huutoja piti. Ja niinpä tässä viidakossa ensimmäisen kerran kiiri Tarzanin kammottava voitto- ja haastehuuto. Se tehosi hänen yläpuolellaan meluaviin otuksiin silmänräpäyksessä. Äsken oli ilma vapissut niiden rääkymisestä, mutta nyt vallitsi haudan hiljaisuus, ja hetkistä myöhemmin apinamies oli yksin vähäisine saaliineen.

Aikaisemman metakan jälkeen niin äkkiä seurannut hiljaisuus tuntui apinamiehestä uhkaavalta, mikä yhä enemmän yllytti hänen raivoaan. Hän sieppasi linnun maasta, veti sen ruumiista nuolensa ja pani sen takaisin viineensä. Sitten hän nopeasti ja kätevästi nylki linnulta nahan höyhenineen. Hän söi kiukkuisena ja murahteli, ikäänkuin häntä todella olisi uhannut joku läheinen vihollinen; mutta kenties hänen murahduksiinsa oli osaltaan syynä sekin, ettei hän pitänyt linnunlihasta. Se oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, ja hänen havaintojensa mukaan ei läheisyydessä ollut lainkaan saatavissa sellaisia otuksia, joihin hän oli tottunut ja joista hän enimmän piti. Kuinka hän olisikaan nauttinut Paccon, seepran, mehevästä lavasta tahi Gorgon, puhvelin, reidestä! Pelkästään se ajatuskin sai veden herahtamaan hänen kielelleen ja lisäsi hänen harmiaan tätä luonnotonta metsää vastaan, jossa ei ollenkaan majaillut niin herkullista riistaa.

Hän oli syönyt saaliistaan vai osan, kun hän äkkiä huomasi liikettä lähellä häntä tuulen alapuolella kasvavassa pensaassa, ja hetkistä myöhemmin kantautui hänen sieraimiinsa Numan hajua vastakkaiselta suunnalta. Sitten hän erotti kummaltakin puolelta pehmeiden käpälien tassutusta ja ruumiiden hankautumista lehväisiä oksia vastaan. Apinamies hymyili. Kuinka typeränä otuksena häntä pidettiinkään, kun luultiin noin kömpelöiden väijyjien voivan yllättää hänet! Vähitellen osoittivat äänet ja haju, että hänen kimppuunsa saapui leijona joka suunnalta ja että hän oli petojen muodostaman, yhäti supistuvan ympyrän keskipisteenä. Ne olivat ilmeisesti niin varmat saaliistaan, etteivät koettaneetkaan lähestyä hiipimällä, sillä hän kuuli, että oksia katkeili niiden jalkojen alla ja että niiden ruumiit kahahtelivat pensaikossa, jonka läpi ne tunkeutuivat.

Hän aprikoi, mikä ihme ne oli voinut saada liikkeelle. Tuntui järjettömältä olettaa, että lintujen ja marakattien kirkuna oli kutsunut ne tänne, mutta muussa tapauksessa se näytti merkilliseltä yhteensattumalta. Järki sanoi hänelle, että yhden ainoan linnun kuolema tässä metsässä, jossa kuhisi lintuja, ei voinut olla riittävänä syynä siihen, mitä seurasi.

Järkipäätelmistä ja entisistä kokemuksistaan huolimatta hänestä kuitenkin tuntui koko juttu ällistyttävältä.

Hän seisoi keskellä tietä, odottaen leijonien saapumista ja aprikoiden, millä tavoin ne karkaisivat hänen kimppuunsa, jos ne sen todella tekisivät. Pian tuli polkua myöten näkyviin mustaharjainen leijona. Hänet nähdessään se pysähtyi. Peto oli samanlainen kuin ne, jotka olivat ahdistaneet häntä aikaisemmin samana päivänä, hieman isompi ja hieman tummempi kuin hänen synnyinviidakkonsa leijonat, mutta ei niin kookas eikä niin tumma kuin kuopan leijona.

Kohta hän huomasi muiden leijonien hahmoja ympäröivissä pensaissa ja puiden seassa. Ne seisahtuivat tullessaan apinamiehen näkyviin ja jäivät äänettöminä silmäilemään häntä. Tarzan ajatteli, kuinkahan kauan kuluisi, ennenkuin ne hyökkäisivät, ja sitä miettiessään hän kävi jälleen käsiksi ateriaansa, pitäen kuitenkin kaikki aistimensa aina valppaina.

Leijonat laskeutuivat pitkäkseen yksi toisensa jälkeen, mutta aina olivat niiden naamat häneen päin ja silmät häneen tähdättyinä. Ei ollut kuulunut murinaa eikä karjahduksia -- hiljainen piiri oli vain rauhallisesti kiertynyt hänen ympärilleen. Se erosi niin perinpohjaisesti kaikesta siitä, mitä Tarzan milloinkaan oli nähnyt leijonain tekevän, että se ärsytti häntä, ja pian hän lopetettuaan aamiaisensa alkoi syytää loukkaavia huomautuksia ensin yhdelle, sitten toiselle leijonista lapsuudessaan apinoilta oppimansa tavan mukaisesti.

"Dango, haaskojen syöjä", hän huusi niille ja vertasi niitä perin hävyttömästi Histahiin, käärmeeseen, viidakon kammotuimpaan ja inhoittavimpaan eläimeen. Vihdoin hän heitteli niitä hiekalla ja katkenneiden oksien kappaleilla, ja silloin leijonat murisivat, paljastellen hampaitaan, mutta yksikään niistä ei tullut likemmäksi. "Pelkuri-raukkoja", herjasi Tarzan niitä. "Leijonia, joilla on Bara-kauriin sydän." Hän ilmoitti niille, kuka hän oli, ja viidakkolaisten tapaan kerskui, kuinka hirveästi hän niitä kohtelisi, mutta leijonat vain makasivat hiljaa ja silmäilivät häntä.

Oli varmaankin kulunut puoli tuntia niiden saapumisesta, kun Tarzan erotti jonkun matkan päästä tieltä lähestyviä askelia. Ne olivat kahdella jalalla kävelevän olennon askelia, ja vaikka Tarzan ei vielä tuntenutkaan hajua, oli hän varma, että tulija oli ihminen. Eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin hänen päätelmänsä osoittautui oikeaksi ja näkyviin ilmestyi mies, joka pysähtyi tielle Tarzanin ensiksi näkemän leijonan taakse.

Nähdessään tulokkaan apinamies arvasi, että tämä oli samanlainen kuin ne, joista hänen edellisenä iltana haistamansa haju oli lähtenyt. Ja hän näki, että mies erosi hänen aikaisemmin tapaamistaan ihmisistä muutoinkin kuin hajuun nähden.

Tulija oli voimakasrakenteinen, ja hänen ihonsa oli nahkamainen, muistuttaen ajan kellastuttamaa pergamenttia. Hänen sysimusta, lähes kymmenen sentimetriä pitkä tukkansa kohosi jäykkänä pystysuoraan päänahasta. Silmät olivat lähellä toisiaan, silmäterät hyvin tummat ja hyvin pienet, joten valkuainen näkyi joka puolelta niiden ympärillä. Miehen kasvot olivat karvattomat lukuunottamatta leuassa ja ylähuulessa törröttäviä harvoja haituvia. Nenä oli komea kotkannenä, mutta hiusraja ulottui niin alas otsalle, että saattoi olettaa hänen olevan hyvin heikkoälyisen ja raa'an. Ylähuuli oli lyhyt ja kaunis, kun taas alahuuli oli jotensakin paksu ja pyrki riippumaan heikosti kehittyneelle leualle. Kokonaisuudessaan kasvot tekivät aikoinaan voimakkaiden ja komeiden, mutta joko ruumiillisen väkivallan tahi ala-arvoisten tapojen ja ajatusten tyyten muuttamien piirteiden vaikutuksen. Miehen kädet olivat pitkät, mutta eivät poikkeukselliset, kun taas jalat olivat lyhyet ja suorat.

Hänen pukunaan olivat tiukasti sopivat housut ja väljä, hihaton vaippa, jonka liepeet yltivät juuri lanteiden alapuolelle; jaloissa oli pehmeäpohjaiset anturakengät, joiden siteet ulottuivat puoliväliin polvia, muistuttaen läheisesti nykyaikaisessa sotaväessä käytettyjä säärinauhoja. Miehen kädessä oli lyhyt, vankka keihäs, ja vyöllä riippui ase, joka aluksi hämmästytti apinamiestä siinä määrin, että hän tuskin saattoi uskoa silmiään -- raskas, nahkapäällyksiseen tuppeen pistetty sapeli. Hänen vaippansa oli nähtävästi kudottu -- ainakaan se ei ollut valmistettu nahoista -- kun taas housut oli yhtä ilmeisesti tehty jyrsijäin turkeista.

Tarzan pani merkille, kuinka äärimmäisen huolettomasti mies lähestyi leijonia, jotka puolestaan välittivät hänestä yhtä vähän. Tulija seisahtui hetkiseksi ikäänkuin arvostelemaan apinamiestä ja työntyi sitten leijonan ohitse, hipaisten kellanruskeata nahkaa sivuuttaessaan sen.

Mies pysähtyi noin kuuden metrin päähän Tarzanista, puhutellen häntä vieraalla kielellä, josta tarmangani ei ymmärtänyt tavuakaan. Eleistä päättäen hän useita kertoja vetosi heidän ympärillään oleviin leijoniin, kosketti kerran keihästään vasemman kätensä etusormella ja läimäytti kahdesti kupeellaan riippuvaa miekkaa.

Hänen puhuessaan Tarzan silmäili häntä tarkasti, ja apinamiehen mielessä kiteytyi omituinen vakaumus, ettei miehestä, joka hänelle haasteli, voinut käyttää muuta nimitystä kuin ymmärtäväinen mielipuoli. Kun tämä ajatus välähti Tarzanille, ei hän saattanut olla hymyilemättä, sillä määritelmä tuntui niin eriskummaiselta. Mutta kun hän lähemmin tarkasti miehen piirteitä, käytöstä ja pään muotoa, tuli hän melkein ehdottoman varmaksi siitä, että puhuja oli hullu, vaikka hänen äänensävynsä ja eleensä muistuttivat tervejärkistä ja täysiälyistä kuolevaista.

Pian oli mies lopettanut puheensa ja näytti kysyvänä odottavan Tarzanin vastausta. Apinamies puhutteli häntä ensin isojen apinoiden kielellä, mutta huomasi pian, että hänen sanojaan ei lainkaan tajuttu. Sitten hän yhtä turhaan koetti useita alkuasukasmurteita; mies ei ymmärtänyt ainoatakaan niistä.

Tällöin alkoi Tarzan käydä kärsimättömäksi. Hän oli tuhlannut matkalla jo kylliksi aikaa, ja koska hän ei milloinkaan ollut kovinkaan suuresti turvautunut puheeseen pyrkiessään päämääräänsä, kohotti hän nytkin keihästään ja astui toista kohti. Tämä oli ilmeisesti sellaista kieltä, jota molemmat tajusivat, sillä heti nosti mieskin keihäänsä ja samalla pääsi hänen huuliltaan matala kutsu, joka sai siihen saakka toimettoman ympyrän jokaisen pedon liikkeelle. Kamala karjunta rikkoi metsän hiljaisuuden, ja samalla hypähti joka taholta esille leijonia, rientäen vinhasti apinamiestä kohti. Mies, joka oli ne kutsunut, astahti taaksepäin, ja kaamea virnistys paljasti hänen hampaansa.

Silloin vasta Tarzan huomasi, että miehen yläleuan kulmahampaat olivat tavattoman pitkät ja erittäin terävät. Hän ehti nähdä ne vain vilahdukselta kuin salaman valossa, ennen kuin hän ketterästi hypähti maasta ja sekä leijonain että niiden isännän tyrmistykseksi katosi puiden oksien alatasanteen lehvistön sekaan, olkansa ylitse ilkkuen heilautellessaan itseään reippaasti eteenpäin: "Olen Apinain Tarzan, valtava metsästäjä, valtava taistelija! Koko viidakossa ei ole ketään mahtavampaa eikä taitavampaa kuin Tarzan!"