Part 4

"Emme", sanoi tyttö. "Sillä tavoin en ikinä alistu. Tarkoitin, että meidän ei kannata yrittää kumpaakaan niistä paikoista, joissa tiedämme olevan yllin kyllin ravintoa ja vettä, joten meidän on pyrittävä uuteen suuntaan. Tässäkin erämaassa lienee vettä jossakin, ja jos sitä on, on meillä paras mahdollisuus löytää sitä, jos seuraamme tätä rotkoa alaspäin. Jos olemme säästäväisiä, on meillä kylliksi ruokaa ja vettä kahdeksi päiväksi, ja sillä ajalla saatamme osua jollekin lähteelle tahi mahdollisesti jopa saapua hedelmälliseen maahan, jonka tiedän olevan etelässä päin. Viedessään minut rannikolta wamabojen maahan, käytti Usanga eteläistä tietä, jonka varrella oli tavallisesti vettä ja riistaa runsaasti. Vasta määräpaikkaamme lähestyessämme alkoi maassa vilistä raatelijoita. On siis toiveita siitä, että voimme edetä rannikolle, jos pääsemme etelässä sijaitsevaan hedelmälliseen maahan."

Mies pudisti päätään epäilevästi. "Voimmehan sitä koettaa", hän virkkoi. "Omasta kohdastani ei minua huvita istua täällä odottamassa kuolemaa."

Smith-Oldwick nojasi koneeseensa alakuloinen katse suunnattuna maahan jalkojen eteen. Tyttö silmäili etelään päin pitkin rotkoa, siihen suuntaan, jossa heillä oli ainoa vähäinen mahdollisuus pysyä hengissä. Äkkiä hän kosketti luutnantin käsivartta.

"Katsokaas!" hän kuiskasi.

Mies nosti nopeasti katseensa sinne päin, jonne tyttö tuijotti, ja näki rotkon lähimmästä käänteestä kallioulkoneman takaa heitä tähyävän ison leijonan jykevän pään.

"Huh!" huudahti hän. "Noita vintiöitä on joka paikassa."

"Ne eivät kai poistu kauaksi vedestä, vai mitä?" tiedusti tyttö toiveikkaasti.

"En sitä luulisi", vastasi mies. "Leijonat eivät ole erittäin hyviä kestämään janoa."

"Sitten se on hyvä enne", riemuitsi tyttö.

Mies naurahti. "Hauska, pieni enne! Muistuttaa minusta kevättä ennustavaa kerttusta."

Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. "Älkää olko tyhmä; naurunne ei ole minusta hauska. Se herättää minussa toiveita."

"Se on otaksuttavasti molemminpuolista", ivasi Smith-Oldwick, "koska epäilemättä me herätämme toiveita sen mielessä."

Leijona oli ilmeisesti saanut varmuuden siitä, minkälaisia otuksia sillä oli edessään, ja lähestyi heitä verkkaisesti.

"Tulkaa!" kehoitti mies. "Kiivetään koneeseen." Ja hän auttoi tytön lentokoneen laidan ylitse.

"Eikö se pääse tänne perässämme?" kysyi Bertha Kircher.

"Kyllä luultavasti", vastasi luutnantti.

"Sananne ovat rauhoittavia", tokaisi tyttö.

"Minusta ei siltä tunnu." Smith-Oldwick veti esille pistoolinsa.

"Taivaan tähden", hätäili tyttö, "älkää ampuko sitä tuolla lelulla! Saattaisitte osua."

"En aiokaan ampua sitä, mutta ehkä minun onnistuu peloittaa se pois, jos se yrittää tulla kimppuumme tänne. Ettekö ole milloinkaan nähnyt eläintenkesyttäjän käsittelevän leijonia? Hänellä on mitättömän pieni, tyhjillä panoksilla varustettu taskupaukku. Sen ja keittiötuolin avulla hän taltuttaa hurjimmatkin pedot."

"Mutta eihän teillä ole keittiötuolia", huomautti tyttö.

"Ei", myönsi Smith-Oldwick. "Hallitus sotkee aina kaikki asiat. Olen aina väittänyt, että lentokoneissa pitäisi olla keittiötuoleja."

Bertha Kircher nauroi hieman hysteerisesti, mutta yhtä levollisesti kuin olisi kuunnellut pikku pakinaa iltapäiväisessä teepöydässä.

Numa, leijona, asteli suoraan heitä kohti; sen olemuksesta kuvastui enemmän uteliaisuutta kuin taistelunhalua. Se pysähtyi vasta aivan lentokoneen viereen ja jäi silmäilemään heitä.

"Se on suurenmoinen, eikö olekin?" huudahti mies.

"En ole koskaan nähnyt komeampaa otusta", vastasi tyttö, "enkä noin tummaturkkista. Sehän on melkein musta."

Heidän ääntensä kaiku ei näkynyt miellyttävän viidakon valtiasta, sillä se rypisti heti ison naamansa syviin uurteisiin, irvisti niin, että torahampaat paljastuivat, ja murisi äkäisesti. Melkein samassa se kyyristyi hyppäämään, ja Smith-Oldwick laukaisi heti pistoolinsa, tähdäten leijonan eteen. Pamahdus näytti vain vieläkin enemmän raivostuttavan Numaa, ja kauheasti karjaisten se hyppäsi tavoittamaan sen korvia särkeneen, oudon, levottomuutta herättävän äänen alkuunpanijaa.

Samalla kertaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick heilautti itsensä ketterästi ohjaajankoppilosta lentokoneensa vastaiselle puolelle, kehoittaen tyttöä noudattamaan hänen esimerkkiään. Tyttö oivalsi, kuinka hyödytöntä olisi hypätä maahan, ja valitsi toisen vaihtoehdon, kiiveten ylemmälle siipitasolle.

Numa, joka ei ollut perehtynyt lentokoneen rakenteen omituisuuksiin, jäi etumaiseen koppiloon saavuttuaan tarkkailemaan, kuinka tyttö kiipesi pois sen ulottuvilta, koettamatta aluksi estää häntä. Kun se oli saanut lentokoneen vallatuksi, näytti sen raivo äkkiä asettuvan, eikä se heti liikahtanut seuratakseen Smith-Oldwickia. Tyttö käsitti olevansa verrattain hyvässä turvassa, ryömi siiven ulkoreunalle ja huusi miehelle, kehoittaen tätä koettamaan päästä ylemmän siipitason vastaiselle laidalle.

Juuri tämän kohtauksen näki Apinain Tarzan käännyttyään lentokoneen yläpuolella olevasta rotkon käänteestä, sitten kun pistoolin laukaus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa. Tyttö tarkkaili niin innokkaasti englantilaisen ponnistuksia tämän koettaessa päästä turvaan ja viimemainittu uurasti niin kiihkeästi, ettei kumpikaan heistä heti huomannut apinamiestä, joka lähestyi meluttomasti.

Ensiksi havaitsi häiritsijän Numa. Leijona ilmaisi heti harminsa kääntämällä häneen päin ärisevän kuonon ja päästämällä sarjan varoittavia murahduksia. Sen eleet kiinnittivät ylemmälle siipitasolle paenneiden huomion tulokkaaseen, ja tytön huulilta luiskahti tukahdutettu "Jumalan kiitos!", vaikka hän tuskin jaksoi uskoa omia silmiään, että juuri sama villi-ihminen, jonka läheisyys aina sai hänet varmaksi turvallisuudestaan, oli nyt kuin kohtalon lähettämänä saapunut ratkaisevalla hetkellä.

Melkein heti saivat he molemmat kauhukseen nähdä Numan hypähtävän lentokoneen koppilosta ja lähtevän Tarzania vastaan. Apinamies, jolla oli vankka keihäänsä kädessään, asteli huolettoman näköisenä raatelijaa kohti, jonka hän oli tuntenut wamabojen kuopasta pelastamakseen leijonaksi. Numan lähestymistavasta hän näki -- mitä Bertha Kircher ja Smith-Oldwick eivät tietäneet -- että petoa kannusti enemmän uteliaisuus kuin taistelunhalu, ja hän aprikoi, eikö tuossa isossa päässä ehkä saattanut olla hitunen kiitollisuutta siitä hyvästä työstä, jonka hän oli leijonalle tehnyt.

Tarzan oli ehdottoman varma siitä, että Numa tunsi hänet, sillä hän tunsi viidakkokumppaninsa kyllin hyvin tietääkseen, että joskin ne usein unohtivat eräitä vaikutelmia nopeammin kuin ihminen, toiset taas pysyivät niiden muistissa vuosikausia. Joku muista selvästi eroava haju saattaa olla lähtemättömästi painunut eläimen mieleen, jos se on ensiksi tuntenut sen harvinaisissa oloissa, ja siksi Tarzan luotti siihen, että Numan nenä oli jo muistuttanut sille kaikesta, mitä heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli tapahtunut. Urheilu-into on syvälle juurtunut anglosaksilaiseen rotuun, ja niinpä nyt Apinain Tarzan eli pikemminkin John Clayton, loordi Greystoke, tervehti hymyhuulin jännittävää tilaisuutta, johon hänen täytyi alistua saadakseen selville, kuinka kauas Numan kiitollisuus ulottui.

Smith-Oldwick ja tyttö näkivät näiden kahden lähestyvän toisiaan. Edellinen kiroili hiljaa mielessään, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli vyöllään olevaa mitätöntä asetta. Tyttö painoi kämmenillään poskiansa, kumartuen eteenpäin kauhun mykistämänä ja katse kivettyneenä. Vaikka hän luottikin sokeasti tuon jumalia muistuttavan olennon taistelukuntoon, joka noin vavahtamatta uskalsi katsoa silmästä silmään eläinten kuningasta, ei hänellä kuitenkaan ollut vääriä haaveita siitä, mitä varmasti täytyisi tapahtua, kun he kohtasivat toisensa. Hän oli nähnyt Tarzanin ottelevan Sheetan kanssa ja silloin oivaltanut, että vaikka mies olikin voimakas, niin vain vikkelyys, oveluus ja sattuma nostivat hänet lähimainkaan tasavertaiseksi hurjan vastustajansa kanssa ja että noista hänen puolellaan olleista kolmesta tekijästä suurin oli sattuma.

Hän näki miehen ja leijonan seisahtuvan yhtä aikaa vajaan metrin päässä toisistaan. Hän näki pedon hännän heilahtelevan puolelta toiselle ja kuuli sen avarasta rinnasta lähtevät matalat murahdukset, mutta hän ei osannut tulkita oikein hännän pieksämistä eikä murahduksien sointua.

Hänestä ne tuntuivat kuvastavan yksinomaan eläimellistä raivoa, kun ne taas Apinain Tarzanista olivat mahdollisimman leppeitä ja rauhoittavia. Ja sitten hän näki Numan jälleen etenevän, kunnes sen kuono kosketti miehen paljasta jalkaa, ja hän sulki silmänsä, peittäen ne käsillään. Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iäisyys hänen odottaessaan kamalia ääniä taistelusta, jonka hän uskoi välttämättä alkavan, mutta hän ei kuullut muuta kuin Smith-Oldwickilta rajusti puhjenneen huokauksen ja puolittain hysteeriset sanat: "Hitto soikoon! Onko moista nähty?"

Hän avasi silmänsä; kookas leijona hieroi takkuista päätään miehen lonkkaan, ja Tarzan oli työntänyt vapaan kätensä mustaan harjaan ja raaputti Numan luimussa olevan korvan taustaa.

Kummallisia ystävyyssuhteita on usein solmittu eri lajeihin kuuluvien alempien eläinten kesken, mutta harvemmin ihmisen ja villien petojen välillä, koska ensinmainitut tuntevat isoja kissaeläimiä kohtaan synnynnäistä pelkoa. Eikä rajun leijonan ja villi-ihmisen välille niin äkkiä kehittynyt ystävyys niin ollen ollut suinkaan käsittämätön.

Kun Tarzan lähestyi lentokonetta, asteli Numa hänen vierellään, ja kun Tarzan pysähtyi, katsoen tyttöön ja lentäjään, seisahtui Numa myöskin.

"Olin melkein lakannut toivomasta löytäväni teidät", virkkoi apinamies, "ja ilmeisesti tapasin teidät juuri parhaalla hetkellä."

"Mutta mistä ihmeestä tiesitte meidän olevan pulassa?" tiedusti englantilainen upseeri.

"Näin koneenne syöksyvän alas", vastasi Tarzan. "Tarkkailin teitä eräästä puusta sen aukeaman laidalla, josta nousitte lentoon. En voinut saada selkoa juuri muusta kuin laskupaikkanne yleisestä suunnasta, ja te näytte lipuneen melkoisen matkan etelään päin, senjälkeen kun katositte näkyvistäni vuoriston taakse. Olen haeskellut teitä kauempaa pohjoisesta. Aioin juuri lähteä paluumatkalle, kun kuulin pistoolinlaukauksenne. Onko koneenne korjaamattomassa kunnossa?"

"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "se on toivottomassa tilassa."

"Millaiset suunnitelmat teillä sitten nyt on? Mitä aiotte tehdä?" Tarzan osoitti kysymyksensä tytölle.

"Tahdomme päästä rannikolle", sanoi Bertha Kircher, "mutta se näyttää nyt mahdottomalta."

"Niin olisin minäkin luullut vähän aikaa sitten", tunnusti apinamies, "mutta koska Numa on täällä, täytyy myöskin vettä olla verrattain lähellä. Kohtasin tämän leijonan kaksi päivää sitten wamabojen maassa. Vapautin sen neekerien pyydystyskuopasta. Tänne sen on täytynyt tulla jotakin sellaista polkua myöten, jota en tunne -- en ainakaan nähnyt ainoatakaan riistapolkua enkä ainoankaan eläimen jälkiä tultuani vuoriston yli hedelmällisestä maasta. Miltä suunnalta se saapui kimppuunne?"

"Etelästä päin", vastasi tyttö. "Myöskin me arvelimme, että sillä suunnalla täytyy olla vettä."

"Lähdetään sitten etsimään sitä", esitti Tarzan.

"Entä leijona?" kysyi Smith-Oldwick.

"Siitä meidän on otettava selko", sanoi apinamies, "ja sen voimme tehdä vain siten, että tulette sieltä alas."

Upseeri kohautti olkapäitänsä. Tyttö kääntyi katsomaan häneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen Tarzanin ehdotus teki. Englantilainen kävi äkkiä hyvin kalpeaksi, mutta hänen huulillaan väikkyi hymy, kun hän laskeutui siipitason reunalta ja kapusi maahan Tarzanin viereen.

Bertha Kircher huomasi miehen pelkäävän, mutta ei moittinut häntä siitä; myöskin hän käsitti, kuinka rohkeasti Smith-Oldwick oli käyttäytynyt uhmatessaan tuolla tavoin vaaraa, joka hänestä oli varsin todellinen.

Numa, joka seisoi Tarzanin vieressä, nosti päätään, loi äkäisen silmäyksen nuoreen englantilaiseen, murahti kerran ja katsoi apinamieheen. Tarzan piteli edelleen pedon harjasta ja puheli sille isojen apinain kielellä. Tytöstä ja Smith-Oldwickista kuulostivat ihmisen huulilta lähtevät murahtelevat kurkkuäänet kaameilta; mutta ymmärsipä Numa ne tahi ei, joka tapauksessa niillä näkyi olevan toivottu vaikutus siihen, sillä se herkesi ärisemästä, ja kun Tarzan astui Smith-Oldwickin luokse, seurasi Numa häntä pyrkimättä ahdistamaan upseeria.

"Mitä sille sanoitte?" tiedusti tyttö.

Tarzan hymyili. "Kerroin sille, että olen Apinain Tarzan, valtava metsästäjä, petojen surmaaja, viidakon valtias, ja että te olette ystäviäni. En koskaan ole ollut varma siitä, että kaikki muut eläimet ymmärtävät manganien kieltä. Tiedän Manun, marakatin, puhuvan melkein samaa kieltä ja olen varma, että Tantor, norsu, ymmärtää kaikki, mitä sille sanon. Me viidakon asukkaat olemme suuria kerskureita. Puheemme, ryhtimme, käyttäytymisemme pienimpienkin yksityiskohtien täytyy tehdä toisiin se vaikutus, että olemme ruumiillisesti väkeviä ja hurjan rohkeita. Juuri sentähden murisemme vihollisillemme. Me käskemme niiden pitää varansa; muutoin karkaamme niiden niskaan ja revimme ne kappaleiksi. Kenties ei Numa ymmärrä käyttämiäni sanoja, mutta luultavasti ääneni sointu ja käytökseni herättävät sen mielessä haluamani vaikutuksen. Nyt voitte te tulla alas esiteltäväksi."

Bertha Kircherin täytyi jännittää koko rohkeutensa laskeutuakseen maahan tuon kesyttömän metsänpedon kynsien ja hampaiden ulottuville, mutta hän teki sen. Eikä Numa tehnyt muuta kuin paljasti hampaansa ja ärisi hiukan, kun hän tuli apinamiehen likelle.

"Luullakseni olette siltä turvassa, niin kauan kun minä olen saapuvilla", virkkoi Tarzan. "Teidän on paras yksinkertaisesti olla välittämättä siitä mitään. Älkää lähennelkö sitä, mutta kavahtakaa kaikin mokomin millään tavoin paljastamasta pelkoanne ja pitäkää aina minut itsenne ja sen välissä, jos suinkin mahdollista. Pian se poistuu, siitä olen varma, emmekä todennäköisesti sitä enää näe."

Tarzanin kehoituksesta otti Smith-Oldwick lentokoneesta jälelläolevat muonavarat ja veden. Jaettuaan taakan keskenään he lähtivät taivaltamaan etelää kohti. Numa ei seurannut heitä, vaan jäi seisomaan koneen luokse, silmäillen heidän jälkeensä, kunnes he vihdoin katosivat näkyvistä rotkon mutkan taakse. Tarzan etsi Numan jäljet, aikoen noudattaa niitä etelään ja uskoen niiden opastavan heidät veden lähettyville. Kuilun pohjaa peittävässä hiekassa jäljet olivat selvät, ja niitä oli helppo seurata. Aluksi näkyivät vain Numan tuoreet jäljet, mutta myöhemmin päivällä havaitsi apinamies myöskin vanhempia, muiden leijonien painamia jälkiä, ja vähää ennen auringonlaskua hän äkkiä pysähtyi ilmeisesti kummastuneena. Hänen molemmat kumppaninsa katsahtivat häneen kysyvästi, ja vastaukseksi heidän lausumattomaan tiedustukseensa hän osoitti heidän jalkojensa edessä olevaa maata.

"Katsokaahan noita!" hän huudahti.

Aluksi eivät Smith-Oldwick ja tyttö nähneet hiekasta muuta kuin pehmeiden tassujen sekavia jälkiä, mutta pian havaitsi tyttö, mitä Tarzan oli nähnyt, ja hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Ihmisjalan jälki!" hän äänsi.

Tarzan nyökkäsi.

"Mutta varpaita puuttuu", huomautti tyttö.

"Jaloissa on ollut pehmeät anturakengät", selitti Tarzan.

"Siispä täytyy jossakin täällä lähistöllä olla alkuasukaskylä", virkkoi Smith-Oldwick.

"Niin", myönsi apinamies, "mutta siellä ei ole sellaisia alkuasukkaita, jollaisia odottaisimme tapaavamme Afrikan näissä osissa; täällä käyvät kaikki paljain jaloin paitsi joitakuita saksalaisten alkuasukasjoukoista karanneita Usangan seuralaisia, joilla on Saksan armeijan kengät. En tiedä erotatteko te sitä, mutta minusta on ilmeistä, että anturakengissä olleet jalat, jotka ovat painaneet nämä jäljet, eivät ole neekerin. Jos tarkastatte niitä huolellisesti, niin näette, että kantapää ja päkiäinen ovat tehneet selvät syvennykset kengän pohjankin lävitse. Neekerin jalassa on paino lähempänä keskikohtaa."

"Luuletteko siis, että jäljet ovat valkoisen?"

"Siltä näyttää", vastasi Tarzan, ja äkkiä hän sekä tytön että Smith-Oldwickin hämmästykseksi laskeutui ryömilleen ja nuuhki jälkiä -- hän oli jälleen eläin, joka turvautui eläimen aistimiin ja erämaankäyntitaitoon. Useiden neliömetrien alalta hänen terävät sieraimensa hakivat saadakseen selville, ken jäljet oli tehnyt. Vihdoin hän nousi pystyyn.

"Haju ei ole gomanganin", hän sanoi, "eikä myöskään oikein valkoihoisen. Tästä on kävellyt kolme henkilöä. He ovat miehiä, mutta en tiedä, mihin rotuun he kuuluvat."

Rotkon ulkonäössä ei ollut tapahtunut mitään näkyviä muutoksia; se oli vain jatkuvasti käynyt syvemmäksi heidän edetessään alaspäin, joten sen äkkijyrkät kallioseinämät nyt kohosivat korkealle heidän päittensä yläpuolelle. Siellä täällä oli seinämissä eri korkeuksilla luonnollisia luolia, jotka nähtävästi virtaava vesi oli kovertanut unholaan vaipuneina aikoina. Lähellä heitä oli yksi sellainen maanpinnan tasalla; se oli kaarevalakinen onkalo, jonka pohjaa peitti valkea hiekka. Tarzan osoitti sitä kädellään.

"Pesiydytään tuonne yöksi", hän ehdotti, jatkaen sitten harvinaisen, hiljaisen, hänelle ominaisen myhäilyn väikkyessä hänen huulillaan: "_Leiriydytään_ tänne täksi yöksi."

Kun he olivat syöneet niukan illallisensa, käski Tarzan tytön mennä luolaan.

"Te nukutte sisällä", hän määräsi. "Luutnantti ja minä lepäämme ulkosalla aukon edustalla."

VIIDES LUKU

Yöllinen hyökkäys

Kääntyessään toivottamaan kumppaneilleen hyvää yötä luuli tyttö näkevänsä hämyisen hahmon liikkuvan pimeässä heidän takanaan, ja melkein samalla hetkellä hän oli varmasti kuulevinaan hiipimisestä johtuvaa ääntä samalta suunnalta.

"Mitä se on?" hän kuiskasi. "Tuolla pimeydessä on jotakin."

"Niin", vastasi Tarzan. "Se on leijona. Se on ollut siellä jo jonkun aikaa. Ettekö ollut huomannut sitä aikaisemmin?"

"Oi!" huudahti tyttö, huokaisten helpotuksesta. "Se on meidän leijonamme."

"Ei", virkkoi Tarzan. "Se ei ole meidän leijonamme, vaan joku toinen, ja se etsii saalista."

"Väijyykö se meitä?" kysyi tyttö.

"Kyllä", myönsi apinamies. Smith-Oldwick hypisteli pistoolinsa perää.

Tarzan näki toisen vaistomaisen liikahduksen ja pudisti päätään.

"Antakaa sen vehkeen olla, luutnantti", hän kielsi.

Upseeri naurahti hermostuneesti. "En mahtanut sille mitään, ymmärrättehän, veikkonen. Se johtui itsesäilytysvaistosta."

"Se koituisi itsensätuhoamiseksi", sanoi Tarzan. "Tuolla on meitä tähyilemässä ainakin kolme metsästävää leijonaa. Jos meillä olisi tulta tahi jos kuu paistaisi, erottaisitte selvästi niiden silmät. Ne saattavat pian karata kimppuumme, mutta on myöskin mahdollista, että ne antavat meidän olla rauhassa. Jos välttämättä haluatte ne niskaamme, niin laukaiskaa pistoolinne ja osukaa johonkuhun niistä."

"Entä jos ne hyökkäävät?" tiedusti tyttö. "Eikö meillä ole mitään pelastuskeinoa?"

"Kah, meidän on oteltava niitä vastaan", vastasi Tarzan.

"Mitäpä toiveita meillä kolmella olisi koettaessamme torjua niitä?" tuskaili tyttö.

Apinamies kohautti olkapäitään. "Kerranhan on jokaisen kuoltava", hän virkkoi. "Teistä tuntunee sellainen kuolema epäilemättä hirveältä; mutta Apinain Tarzan on aina odottanut saavansa surmansa sellaisella tavalla. Harvat meistä viidakon asukkaista kuolevat vanhuudenheikkouteen, enkä minäkään sitä halua. Jonakin päivänä joudun Numan tai Sheetan tahi jonkun mustaihoisen soturin uhriksi. Heidän taikka jonkun toisen. Mitäpä väliä sillä on, keltä saan kuoliniskun ja tapahtuuko se tänä yönä vaiko ensi vuonna vaiko kymmenen vuoden perästä? Senjälkeen on kaikki samantekevää."

Tyttöä puistatti. "Niin", hän kertasi kolean toivottomasti, "senjälkeen on kaikki samantekevää."

Sitten hän meni luolaan ja laskeutui pitkäkseen hietikolle. Smith-Oldwick istui aukossa nojaten kallioon. Tarzan kyyrötti vastaisella puolella.

"Saanko polttaa?" kysyi upseeri Tarzanilta. "Olen säilytellyt muutamia savukkeita, ja jollei se ärsytä noita petoja, haluaisin imaista vielä viimeiset sauhut ennen kuolemaani. Tahdotteko te?" Ja hän ojensi apinamiehelle savuketta.

"Kiitos, en", vastasi Tarzan, "mutta teidän sopii varsin hyvin polttaa. Ei yksikään villieläin ole erikoisen mieltynyt tupakan savuun, joten se ei suinkaan houkuttele niitä lähemmäksi meitä."

Smith-Oldwick sytytti savukkeensa ja istui tuprutellen sitä verkkaisesti. Hän oli tarjonnut savuketta myöskin tytölle, mutta tämä oli kieltäytynyt. He istuivat äänettöminä jonkun aikaa, jonka kestäessä yön hiljaisuuden silloin tällöin katkaisi rotkon hienohiekkaiselta pohjalta kuuluva pehmeiden käpälien keveä tassutus.

Äänettömyyden katkaisi Smith-Oldwick. "Eivätkö ne ole harvinaisen rauhallisia leijoniksi?" hän tiedusti.

"Eivät", selitti apinamies. "Jos leijona liikkuu viidakossa karjuen, ei se tee sitä houkutellakseen saalista luokseen. Ollessaan pyyntiretkillä ne ovat hyvin hiljaisia."

"Toivoisinpa niiden ärjyvän", sanoi upseeri. "Toivoisin niiden tekevän mitä hyvänsä, vaikka karkaavan kimppuumme. Se, että tiedän niiden hiipivän tuolla, silloin tällöin näen varjontapaisen hahmon pimeässä ja kuulen heikkoja ääniä, alkaa käydä hermoilleni. Mutta toivon kuitenkin", hän lisäsi, "etteivät kaikki kolme hyökkää yhtä aikaa."

"Kolmeko?" virkkoi Tarzan. "Ympärillämme on niitä nyt seitsemän."

"Hyvä Jumala!" huudahti Smith-Oldwick.

"Emmekö voisi virittää tulta", kysyi tyttö, "säikyttääksemme ne pois?"

"En tiedä, olisiko siitä hyötyä", vastasi Tarzan, "sillä minusta tuntuu, että nämä leijonat ovat hieman erilaisia kuin ne, joihin olemme tottuneet; ja niin ehkä arvelen samasta syystä, joka aluksi minua vähän kummastutti -- tarkoitan sitä, että tänään kohtaamamme leijona oli nähtävästi oppinut olemaan ihmisten seurassa. Nyt on noiden leijonien joukossa ihminen."

"Se on mahdotonta!" huudahti Smith-Oldwick. "Nehän repisivät hänet kappaleiksi."

"Mistä päätätte, että siellä on ihminen?" tiedusti tyttö.

Tarzan hymyili ja pudisti päätään. "Pelkään, ettette sitä ymmärtäisi", hän vastasi. "Meidän on vaikea käsittää sellaista, mihin oma havaintokykymme ei ulotu."

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi upseeri.

"No niin", sanoi Tarzan, "jos olisitte syntyneet silmättöminä, ette kykenisi ymmärtämään toisten aivoihin silmien kautta siirtyneitä aistivaikutelmia, ja koska kumpikin olette syntynyt ilman hajuntajuntaa, pelkään, ettette voi käsittää, mistä tiedän, että tuolla on ihminen."

"Tarkoitatteko, että tunnette ihmisen hajua?" kysyi tyttö.

Tarzan nyökkäsi myöntävästi.

"Ja samalla tavoinko tiedätte, kuinka monta leijonaa siellä on?" tiedusti mies.

"Niin", vakuutti Tarzan; "ei ole kahta samannäköistä eikä kahta samanhajuista leijonaa."

Nuori englantilainen pudisti päätään. "Ei", hän sanoi, "minä en jaksa sitä ymmärtää."

"En ole varma siitä, ovatko leijonat tai mies välttämättä saapuneet tänne ahdistamaan meitä", virkkoi Tarzan, "koska niitä ei mikään olisi estänyt tekemästä sitä jo kauan sitten, jos ne olisivat halunneet. Minulla on otaksuma, mutta se tuntuu tuiki järjettömältä."

"Mikä se on?" kysyi tyttö.

"Kenties", vastasi Tarzan, "ne ovat täällä estääkseen meitä menemästä johonkin paikkaan, johon he eivät halua meitä päästää; toisin sanoen meitä vartioidaan, eikä meitä ehkä häiritä, niin kauan kun pysymme poissa sieltä, mihin meidän ei toivota menevän."

"Mutta miten voimme tietää, minne meidän ei haluta menevän?" huomautti Smith-Oldwick.

"Sitä emme voi tietää", vastasi Tarzan. "Ja hyvin mahdollista on, että pyrimme juuri sinne, mihin meidän ei suotaisi tunkeutuvan."

"Tarkoitatteko vedensaantipaikkaa?" tiedusti tyttö.

"Kyllä", myönsi Tarzan.

Jonkun aikaa he istuivat äänettöminä; hiljaisuuden katkaisivat vain ulkona vallitsevasta pimeydestä silloin tällöin kuuluvat liikkumisäänet. Oli kulunut varmaankin tunti, kun apinamies nousi tyynesti pystyyn ja veti pitkän puukkonsa tupestaan. Smith-Oldwick torkkui nojautuneena luolan suuaukon kallioseinää vasten, kun taas mielenliikutuksesta ja päivän rasituksista uupunut tyttö oli vaipunut sikeään uneen. Hetkisen kuluttua, senjälkeen kun Tarzan oli noussut seisomaan, herättivät Smith-Oldwickin ja tytön jymisevä karjunta ja heitä kohti rientävien lukuisten otuksien pehmeiden käpälien tassutus.