Part 3

Ikäänkuin vastaushaasteena saapui apinamiehen korviin leijonan jymisevä, kammottava, kiukkuinen karjaisu, jossa Tarzan luuli erottavansa kummastuneen ja pelokkaan soinnun. Viidakon villieläinten samoin kuin heidän valistuneempien, ihmissukuun kuuluvien veljiensä ja siskojensa rinnoissa on uteliaisuus hyvin kehittynyt. Eikä Tarzan suinkaan ollut siinä suhteessa muita parempi. Hänen perinnöllisen vihamiehensä karjaisun omituinen sointu herätti hänessä halun ottaa selkoa asiasta, ja niinpä apinamies heitti Bara-kauriin ruhon olalleen ja lähti lehvistön keskitasannetta myöten siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut, pitkin polkua, jota hän oli päättänyt noudattaa.

Välimatkan lyhetessä kävi ääni voimakkaammaksi, mikä osoitti hänen lähestyvän hyvin äkäistä leijonaa, ja eräässä paikassa, missä viidakon jättiläispuu varjosti leveätä riistapolkua, jonka lukemattomat tuhannet kaviolliset ja pehmeät jalat ehkä lukemattomien ajanjaksojen aikana olivat kuluttaneet ja polkeneet syväksi uraksi, hän äkkiä huomasi allaan wamabojen leijonankuopan ja siinä leijonan, jollaista ei edes Apinain Tarzan ollut milloinkaan ennen nähnyt ja joka turhaan koetti hyppiä saavuttaakseen vapauden. Apinamieheen tuijotti valtava peto, kookas, voimakas ja nuori; sen harja oli musta ja tavattoman tuuhea ja turkki tummempi kuin millään Tarzanin ennen näkemällä, niin että se kuopan pimennossa näytti melkein mustalta -- musta leijona!

Tarzan, joka oli aikonut pilkata ja herjata vangiksi joutunutta vihollistaan, alkoikin äkkiä avoimesti ihailla komean eläimen kauneutta. Minkälainen otus se olikaan! Kuinka mitätön ja kääpiömäisen pieni tavallinen metsäleijona olikaan siihen verrattuna! Tässä oli tosiaan sellainen, joka ansaitsi eläinten kuninkaan nimityksen. Heti tämän ison kissaeläimen nähtyään apinamies ymmärsi, ettei hänen ensiksi kuulemassaan karjaisussa ollut pelokasta sointua; epäilemättä siitä kuvastui ällistystä, mutta tuon valtavan kurkun äänijänteet eivät olleet koskaan värähtäneet pelosta.

Ihailun kasvaessa alkoi hän pian surkutella gomanganien viekkauden voimattomaksi ja avuttomaksi tekemän valtavan otuksen onnetonta asemaa. Vaikka peto olikin hänen vihollisensa, ei se kuitenkaan ollut niin katkera vihollinen kuin mustaihoiset, jotka olivat houkutelleet sen satimeen, sillä vaikka Tarzanilla olikin useita varmoja ja luotettavia ystäviä Afrikan erinäisten alkuasukasheimojen keskuudessa, kammosi hän sanomattomasti toisia luonteeltaan turmeltuneita ja tavoiltaan petomaisia neekereitä, ja sellaisiin kuului Numabo-päällikön ihmissyöjäkansa. Hetkisen Numa-leijona katseli raivokkaana sen yläpuolella olevalla oksalla kyyköttävää, alastonta ihmistä. Kellanvihreät silmät tuijottivat hievahtamatta apinamiehen kirkkaisiin silmiin, mutta sitten leijonan herkät sieraimet tunsivat Baran tuoreen veren hajun, pedon katse siirtyi ruskealla olkapäällä viruvaan ruhoon, ja sen kurkun avaroista syvyyksistä lähti matala uikutus.

Apinain Tarzan hymyili. Yhtä selvästi kuin ihmisen sanoilla oli leijona ilmoittanut hänelle: "Olen nälkiintynyt, enemmänkin kuin nälkiintynyt. Olen kuolemaisillani nälkään." Apinamies katsoi allansa olevaa petoa ja hymyili miettiväistä, veitikkamaista hymyä. Sitten hän laski ruhon olaltaan eteensä oksalle, veti esille isä-vainajansa pitkän puukon, leikkasi irti takakäpälän, pyyhkäisi veristä terää Baran sileään karvaan ja pisti puukon takaisin tuppeensa. Leukapielet vettä valuen katseli Numa himottavaa lihaa ja vingahti toistamiseen, mutta apinamies hymyili miettiväistä hymyään, nosti vankalla, ruskettuneella kädellään takakäpälän suulleen ja upotti hampaansa pehmeään, mehukkaaseen lihaan.

Kolmannen kerran Numa päästi kuuluville hiljaisen, vetoavan vingahduksen, ja silloin Apinain Tarzan pudisti tuskastuneen harmistuneesti päätään, tempasi Bara-kauriin ruhon tähteet ja sinkautti ne allansa olevalle nälkäiselle pedolle.

"Vanha akka", jupisi apinamies. "Tarzanista on tullut heikko, vanha akka. Pian hän vuodattaa kyyneleitä sen tähden, että on tappanut Baran, kauriin. Hän ei jaksa nähdä vihollisensa Numan olevan nälkäisenä, koska Tarzanin sydän alkaa muuttua vetiseksi, kun hän on ollut ventojen, heikkojen sivistysolentojen parissa." Mutta sittenkin hän hymyili. Eikä hän ollut pahoillaan siitä, että oli antanut perään lempeälle mielijohteelleen.

Samalla kun Tarzan repi lihaa saaliinsa siitä osasta, jonka hän oli pidättänyt itselleen, silmäili hän tarkoin allansa olevaa näkyä. Hän huomasi, kuinka ahnaasti Numa hotki ruhon, pani yhä enemmän ihaillen merkille pedon komeat piirteet ja myöskin satimen ovelan rakennustavan. Tavallisissa leijonankuopissa, joihin Tarzan oli tutustunut, oli pohjaan pystytetty seipäitä, joiden teroitettuihin päihin leijona upposi kuin vartaisiin, mutta tämä kuoppa ei ollut sellainen. Tässä oli kuopan seinämiin lähelle reunoja kiinnitetty noin kolmenkymmenen sentimetrin välimatkojen päähän toisistaan lyhyitä seipäitä, joiden teroitetut päät kallistuivat alaspäin, joten leijona oli pudonnut satimeen vahingoittumatta, mutta ei voinut hypätä pois, koska joka kerta, kun se sitä yritti, sen pää osui yläpuolella olevan seipään terävään kärkeen.

Ilmeisesti oli wamabojen aikomus siis vangita leijona elävänä. Koska tämä heimo Tarzanin tietämän mukaan ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä valkoihoisten kanssa, oli neekerien vaikuttimena epäilemättä halu rääkätä peto kuoliaaksi, jotta he saisivat mahdollisimman suuresti nauttia sen kuolintuskista.

Kun Tarzan oli antanut leijonalle ruokaa, pälkähti hänen päähänsä, että se olisi ollut turhaa työtä, jos hän jättäisi pedon neekerien armoille, ja samalla hänen mieleensä juolahti, että mustaihoisten nolaaminen tuottaisi hänelle suuremman nautinnon kuin Numan jättäminen oman onnensa nojaan. Mutta miten hän sen vapauttaisi? Jos hän poistaisi kaksi seivästä, jäisi siihen siksi leveä aukko, että Numa varsin hyvin voisi hypätä kuopasta, joka ei ollut kovin syvä. Mutta mitä takeita olisi Tarzanilla siitä, ettei Numa hypähtäisi kuopasta heti, kun vapauteen vievä tie avautuisi ja ennen kuin apinamies ehtisi puihin turvaan? Siitä huolimatta, että Tarzan ei suinkaan pelännyt leijonaa yhtä paljon kuin te ja minä olisimme samanlaisissa oloissa pelänneet, oli hänessä kuitenkin voimakkaana varovaisuuden tunne, joka on välttämätön kaikille viidakon olennoille, jos niiden on mieli pysyä hengissä. Jos tarve vaati, saattoi Tarzan ryhtyä otteluun Numaa vastaan, vaikka hän ei ollutkaan niin itserakas, että olisi luullut kykenevänsä voittamaan täysikasvuisen leijonan muutoin kuin sattumalta tai turvautumalla ihmisjärkensä viekkauteen. Tarpeeton hengenvaaraan antautuminen olisi hänestä ollut yhtä moitittavaa kuin välttämättömäksi käyneen vaaran kaihtaminen. Mutta kun Tarzan tahtoi tehdä jotakin, keksi hän tavallisesti keinot sen suorittamiseksi.

Nyt hän oli vakaasti päättänyt vapauttaa Numan ja tehtyään päätöksensä hän toteuttaisi sen, vaikka siitä koituisikin hänelle itselleen melkoinen vaara. Hän tiesi, että leijonalta kuluisi jonkun verran aikaa syömiseen, mutta hän tiesi myöskin, että se syödessään olisi kaksin verroin kärtyisämpi luulottelemilleen häiritsijöille. Senvuoksi oli Tarzanin meneteltävä varovasti.

Laskeuduttuaan maahan kuopan reunalle hän tarkasti seipäitä; sitä tehdessään hän hämmästyksekseen pani merkille, ettei Numa näkynyt lainkaan raivostuvan hänen lähestyessään. Kerran se silmäili tutkivasti apinamiestä hetkisen ja kävi sitten jälleen käsiksi Baran lihaan. Tarzan tunnusteli seipäitä ja koetti, kestivätkö ne hänen painonsa. Hän kiskoi niitä voimakaslihaksisella kädellään, ja pian hänelle selvisi, että hän saisi ne irroitetuksi nytkyttämällä niitä edestakaisin. Sitten välähti hänen päähänsä uusi suunnitelma, ja hän alkoi veitsellään kaivaa maata yhden seipään yläpuolelta. Savi oli pehmeätä ja helposti poistettua; pian Tarzan oli paljastanut kuopan seinään 'upotetun osan seipäästä melkein pitkin pituuttaan; hän jätti maan sisään seivästä vain niin pitkältä, ettei se pudonnut kuoppaan. Senjälkeen hän kävi viereisen seipään kimppuun, ja pian se oli samalla tavoin paljastettu, minkä jälkeen hän heitti ruohoköytensä silmukan molempien ympärille ja kiipesi vikkelästi polun vieressä kasvavan puun oksalle. Siellä hän veti köyden tiukalle, nojautui puun runkoa vastaan ja kiskoi lujasti. Hitaasti seipäät kohosivat irti maasta, mutta samassa heräsi Numan epäluulo, ja se alkoi murista.

Aiottiinko uudelleen supistaa sen oikeuksia ja vapauksia? Se oli ymmällä, ja koska se, kuten kaikki leijonat, oli herkkä suuttumaan, niin se ärtyi. Se ei ollut välittänyt mitään, kun tarmangani kyykötti kuopan reunalla ja katseli sinne, sillä olihan tämä tarmangani antanut sille ruokaa. Mutta nyt oli tekeillä jotakin muuta ja villipedon epäluuloisuus heräsi. Mutta tarkkaillessaan Numa näki seipäiden verkalleen nousevan pystyyn, kolahtavan toisiaan vasten ja sitten kellahtavan taaksepäin pois sen näkyvistä pitkälleen maan pinnalle. Heti leijona käsitti tilanteen mahdollisuudet ja ehkä myöskin vaistomaisesti tunsi, että tuo ihmisolento oli tahallaan valmistanut sille pelastumistien. Siepattuaan Baran tähteet vankkojen leukojensa väliin Numa-leijona hypähti ketterästi wamabojen kuopasta, ja Apinain Tarzan katosi viidakkoon itään päin.

Maan pinnalla tai puiden huojuvilla oksilla luki apinamies ihmisten tai eläinten jälkiä kuin avointa kirjaa, mutta lentokoneen jäljetöntä uraa seurattaessa olivat hänenkin terävät aistinsa tehottomat. Mitä etua oli silmistä, korvista tai hajuaistista, kun oli seurattava esinettä, joka oli kiitänyt epävakaisessa ilmassa tuhansien metrien korkeudessa puiden latvojen yläpuolella? Etsiessään maahan syöksynyttä lentokonetta saattoi Tarzan turvautua ainoastaan suuntavaistoonsa. Hän ei voinut täsmällisesti arvioida edes sitä, kuinka etäällä se hänestä oli, ja kukkuloiden taakse kadottuaan se oli saattanut liukua melkoisen matkan kohtisuoraan alkuperäistä suuntaansa vastaan ennen kuin suistui maahan. Jos sen matkustajat olivat kuolleet tai pahasti loukkaantuneet, voi Tarzan saada jonkun aikaa turhaan etsiä heidän lähimmästä ympäristöstään, ennenkuin löytäisi heidät.

Hänellä oli vain yksi keino: hänen oli edettävä mahdollisimman lähelle sitä kohtaa, mihin hän arveli koneen laskeutuneen, ja sitten kierrettävä yhä laajemmissa ympyröissä, kunnes hän haistaisi heidän hajunsa. Ja niin hän tekikin.

Ennen kuin hän poistui runsauden laaksosta, hän surmasi useita otuksia, ottaen mukaansa niistä parhaat palat ja jättäen luut tarpeettomana taakkana jälelle. Viidakon tiheä kasvullisuus päättyi läntisellä rinteellä, muuttuen yhä harvemmaksi hänen lähestyessään harjaa, jonka takana oli niukalti kitukasvuisia pensaita ja päivän polttamaa ruohoa; siellä täällä oli pahkainen, sitkeä puu, joka oli jaksanut kasvaa melkein vedettömässä ilmastossa.

Vuoren laelta Tarzanin terävä katse lipui pitkin kuivaa ja karua maisemaa. Kaukana hän eroitti säröiset, koukeroiset viivat, jotka osoittivat niitä kohtia, missä kammottavat, mutkittelevat rotkot halkoivat laajaa tasankoa aina jonkun matkan päässä toisistaan -- nuo hirvittävät rotkot, jotka olivat vähällä olleet vaatia hänen henkensä rangaistukseksi siitä ajattelemattomuudesta, että hän oli koettanut tunkeutua niiden ikivanhaan, pyhitettyyn yksinäisyyteen.

Kaksi päivää Tarzan etsi turhaan jälkiä lentokoneesta ja sen matkustajista. Hän pani osia lihavaroistaan eri paikkoihin, kasaten kiviröykkiöitä merkiksi niiden sijoituspaikoista. Kavuttuaan ensimmäisen syvän rotkon poikki hän kierteli laajalti sen toisella puolen. Silloin tällöin hän pysähtyi, huusi äänekkäästi ja kuunteli mahdollista vastausta, mutta hänen huhuiluaan seurasi aina hiljaisuus -- pahaenteinen hiljaisuus, joka hänen huutojensa jälkeen tuntui entistäkin kaameammalta.

Myöhään toisen päivän iltana hän saapui unohtumattomalle rotkolle, jossa entisaikojen seikkailijain puhtaaksi noukitut luut viruivat, ja täällä ensi kerran osui Ska, korppikotka, hänen tielleen. "Ei tällä kertaa, Ska", huudahti apinamies ilkkuvasti, "sillä nytpä Tarzan onkin Tarzan. Viime kerralla leijailit tarmanganin surkean luurangon jälessä ja silloinkin kärsit tappion. Älä tuhlaa aikaasi Apinain Tarzaniin, kun hän on täysissä voimissaan!" Mutta yhtä kaikki Ska, korppikotka, kaarteli ja liiteli hänen yläpuolellaan, ja apinamiehen kerskailusta huolimatta puistattivat häntä pahat aavistukset. Hänen korvissaan kaikui alituisesti surullinen sävel, johon hän tahtomattaan sovitti kaksi sanaa, jotka toistuivat yhä uudelleen kammottavan yksitoikkoisesti: "Ska tietää! Ska tietää!" Vihdoin hän ravisti itseään suuttuneena, sieppasi kiven ja sinkautti sen inhoittavaa haaskansyöjää kohti.

Laskeuduttuaan rotkon äkkijyrkältä reunalta Tarzan puolittain kiipesi, puolittain liukui sen hiekkaiselle pohjalle. Hän oli osunut melkein samalle kohdalle, josta hän oli lähtenyt kiipeämään ylöspäin monta viikkoa sitten, ja hänen edessään virui valtava luuranko valtavine aseineen aivan samallaisena kuin silloin, jopa epäilemättä samanlaisena kuin se oli virunut vuosisatoja.

Katsellessaan tätä kolkkoa muistomerkkiä siitä, että toinen voimakas mies oli menehtynyt ponnistellessaan erämaan julmia voimia vastaan, hän hätkähti kuullessaan laukauksen. Se kuului rotkosta hänen eteläpuoleltaan, ja sen kaiku kiiri pitkin kapean kuilun jyrkkiä seiniä.

NELJÄS LUKU

Salaperäiset jalanjäljet

Kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ohjaama englantilainen lentokone kohosi jylhästä viidakosta, jossa Bertha Kircherin elämä oli niin monesti ollut sammumaisillaan, ja lähti kiitämään itää kohti, tunsi tyttö äkkiä kouristusta kurkussaan. Hän ponnisti ankarasti, koettaen niellä jotakin, mitä kurkussa ei ollut. Hänestä tuntui kummalliselta, että hän tunsi kaihoa jättäessään taakseen niin, kamalat vaarat, mutta sittenkin hän oivalsi selvästi, että asianlaita oli niin, sillä hänen jälkeensä jäi häntä uhanneiden vaarojen lisäksi jotakin muutakin -- ainutlaatuinen olento, joka oli sekaantunut hänen elämäänsä ja jota kohtaan hän tunsi selittämätöntä kiintymystä.

Hänen edessään ohjaajan paikalla istui englantilainen upseeri ja herrasmies, jonka hän tiesi rakastavan häntä, ja kuitenkin hän rohkeni tämän miehen seurassa olla suruissaan senvuoksi, että hän poistui villieläimen oleskelumailta!

Luutnantti Smith-Oldwick puolestaan oli seitsemännessä taivaassa riemusta. Rakas lentokone oli taaskin hänen hallussaan, hän kiiti nopeasti toveriensa luokse ja velvollisuuttaan täyttämään, ja muassaan hänellä oli rakastamansa nainen. Mutta yksi ikävä kohta oli sentään -- Tarzanin tätä naista vastaan kohdistama syytös. Apinamies oli väittänyt, että tyttö oli saksalainen ja urkkija, ja englantilainen upseeri suistui tuon tuostakin autuuden huipuilta epätoivon kuiluihin ajatellessaan, miten välttämättömästi kävisi, jos Tarzanin syytös osoittautuisi oikeaksi. Rakkaus ja kunniantunto kävivät hänen rinnassaan rajua taistelua. Toisaalta hän ei voinut luovuttaa rakastamaansa naista sen kohtalon kouriin, joka tyttöä varmasti odottaisi, jos hän todellakin oli vihollisten vakooja, samalla kun toisaalta hän itse englantilaisena ja upseerina ei voinut suoda tytölle apuaan eikä suojelustaan.

Nuori mies tyynnytteli senvuoksi itseään yhä uudelleen toistamalla mielessään, että Bertha Kircher ei ollut syyllinen. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että Tarzan oli erehtynyt, ja kun hän muistin silmillä katseli takanaan istuvaa naista, oli hän kaksin verroin varmempi siitä, etteivät nuo suloisen naiselliset, luonteikkaat piirteet ja nuo kirkkaat, vilpittömät silmät voineet kuulua vieraan, vihatun rodun naiselle.

Ja niin he kiitivät itää kohti kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa. Heidän allaan muuttui viidakon sankka kasvullisuus vuoriston rinteen niukemmaksi kasvistoksi, ja sitten levisi heidän eteensä laaja, kuiva erämaa, jossa oli unholaan vaipuneina aikoina virranneiden, ammoin kuivuneiden jokien uurtamia, syviä ja kapeita rotkoja.

Kohta sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet erämaan ja hedelmällisen seudun välisenä rajana olevan vuorijonon harjan, huomasi Ska, korppikotka, joka korkealla ilmassa lensi pesäänsä kohti, oudon, jättiläiskokoisen linnun, joka tunkeutui sen valta-alueelle. Lieneepä Skan kannustimena ollut halu otella häiritsijän kanssa tai uteliaisuus, joka tapauksessa se äkkiä kohosi ylöspäin ottamaan lentokonetta vastaan. Epäilemättä se arvosteli tulokkaan vauhtia väärin; mutta olkoonpa sen laita miten hyvänsä, potkurin siiven kärki hipaisi sitä, ja samassa tapahtui monta seikkaa. Skan hengetön ruumis putosi silvottuna ja verisenä kuin kivi maata kohti. Särkyneen kuusipuun sirpale sinkoutui taaksepäin, osuen ohjaajan otsaan; lentokone tärisi ja vapisi, ja kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick vaipui pyörtyneenä eteenpäin, sukelsi kone päistikkaa maata kohti.

Ohjaaja oli tajuttomana vain lyhyen hetkisen, mutta se hetkinen oli vähällä koitua heidän tuhokseen. Herätessään tajuamaan vaaran hän samalla havaitsi, että moottori oli pysähtynyt. Lentokone oli saanut hirvittävän vauhdin, ja maa näytti olevan niin lähellä, ettei hän voinut toivoakaan saavansa koneen vauhtia hyvissä ajoin hiljennetyksi niin vähäiseksi, että maahan laskeminen kävisi vaarattomasti. Suoraan heidän allaan oli tasangossa syvä kuilu, jonka pohja näytti verrattain tasaiselta ja hiekkaiselta.

Hänen oli tehtävä päätös hyvin nopeasti, ja tuntui turvallisemmalta koettaa laskea maahan rotkon pohjalle. Niin hän tekikin, mutta kone kärsi tuntuvia vaurioita, ja hän ja hänen matkustajansa saivat ankaran tärähdyksen.

Onneksi ei kumpikaan heistä loukkaantunut, mutta heidän tilansa näytti todella toivottomalta. Oli hyvin epävarmaa, saisiko mies koneen korjatuksi, jotta he voisivat jatkaa matkaansa sillä, ja yhtä epäiltävältä tuntui, jaksaisivatko he jalkaisin marssia rannikolle tahi palata sinne, mistä olivat juuri lähteneet. Mies oli varma, että heidän olisi toivotonta yrittää erämaan poikki itäänpäin, uhitellen nälkää ja janoa, kun taas heidän takanaan runsauden laaksossa heitä uhkasi melkein yhtä suuri vaara raatelijain ja sotaisten alkuasukkaiden puolelta.

Lentokoneen äkillisen ja tuhoisan seisahtumisen jälkeen Smith-Oldwick kääntyi vikkelästi katsomaan, miten onnettomuus oli vaikuttanut tyttöön. Bertha Kircher oli kalpea, mutta hymyili, ja he istuivat paikoillaan useita sekunteja, silmäillen toisiaan äänettöminä. "Tämäkö on loppu?" kysyi tyttö. Englantilainen pudisti päätään. "Tähän loppui joka tapauksessa ensimmäinen taival", hän vastasi.

"Mutta ette kai voi suorittaa korjauksia täällä", virkkoi tyttö epäillen.

"En", myönsi mies, "en ainakaan, jos vauriot ovat vähänkään pahoja. Mutta ehkä saan koneen auttavaan kuntoon. Ensiksi on minun hieman sitä tarkastettava. Toivottavasti ei siinä ole vakavaa vikaa. On pitkä, hyvin pitkä matka Tanga-rautatielle."

"Emme pääsisi kauaksi", sanoi tyttö äänessään epätoivoinen soinnahdus. "Kun olemme tyyten aseettomia, olisi suorastaan ihme, jos meidän onnistuisi edetä edes pientä osaa tästä välimatkasta."

"Mutta me emme ole aseettomia", vastasi mies. "Minulla on täällä ylimääräinen pistooli, jota ne retkaleet eivät huomanneet." Ja hän aukaisi erään lokeron ja otti esille automaattisen pistoolin.

Bertha Kircher nojautui taaksepäin istuimellaan ja purskahti äänekkääseen, koleaan, melkein hysteeriseen nauruun. "Tuollainen paukkupyssy!" hän huudahti. "Mitä ihmettä luulette voivanne tehdä tuolla muuta kuin raivostuttaa minkä hyvänsä pedon, johon sillä kenties osutte."

Smith-Oldwickin ilme muuttui perin alakuloiseksi. "Mutta se on ase", hän puolusteli. "Se teidän on myönnettävä, ja ihmisen voisin sillä varmasti surmata."

"Niin kyllä, jos sattuisitte tarkkaamaan", vastasi tyttö, "ja jollei vehkeenne koukkuile. En tosiaankaan luota suuresti automaattisiin pistooleihin. Olen itsekin niitä käyttänyt."

"Niinpä niin", virkkoi mies ivallisesti, "tietystikin olisi pikakivääri parempi, sillä kukapa tietää, ettemme kohtaa vaikka norsua täällä erämaassa."

Tyttö oivalsi, että mies oli loukkautunut, ja oli siitä pahoillaan, sillä hän tiesi, että Smith-Oldwick oli valmis tekemään mitä hyvänsä suojellakseen häntä, eikä ollut englantilaisen oma syy, että hän oli niin huonosti aseistettu. Lisäksi luutnantti itsekin käsitti epäilemättä yhtä hyvin kuin hänkin, kuinka mitätön ase oli, ja oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen ainoastaan sen tähden, että toivoi siten voivansa rauhoittaa häntä ja vaimentaa hänen levottomuuttaan ja pelkoaan.

"Suokaa anteeksi!" pyysi tyttö. "Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, mutta tämä onnettomuus on sananlaskun viimeinen pisara. Minusta tuntuu, että olen kestänyt kaikki, mitä voin. Vaikka olinkin valmis uhraamaan henkeni palvellessani isänmaatani, en kuvitellutkaan, että kuolintuskani tulisivat näin pitkällisiksi, sillä nyt ymmärrän, että olen ollut kuoleman kielissä jo monta viikkoa."

"Mitä tarkoitatte?" huudahti lentäjä. "Mitä tarkoitatte tuolla? Ette te ole kuoleman kielissä, ette sinnepäinkään."

"Oi, ei", sanoi tyttö, "en minä tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että silloin, kun neekerikersantti Usanga ja hänen Saksan lippujen alta karanneet alkuasukasjoukkonsa vangitsivat minut, oli kuolemantuomioni allekirjoitettu. Joskus on minusta tuntunut, että lykkäystä on myönnetty. Joskus olen toivonut, että olen kenties ollut saamaisillani täydellisen armahduksen, mutta sydämeni sisimmässä olen oikeastaan aina tietänyt, etten enää koskaan pääsisi sivistyneeseen maailmaan. Olen kantanut oman korteni isänmaani alttarille, ja vaikka se ei olekaan suuri, voin kuitenkin poistua, tietäen sen, että se oli parhain, mitä kykenin uhraamaan. En voi toivoa mitään muuta enkä pyydäkään mitään muuta kuin kuolemantuomioni pikaista täytäntöönpanoa. En halua viipyä enää kauempaa alituisen pelon ja kauheiden aavistusten vaivaamana. Ruumiillinen kidutuskin olisi parempi kuin se, mitä olen saanut kestää. Epäilemättä pidätte minua rohkeana naisena, mutta pelkoni on ollut rajaton. Petoeläinten kiljunta öisin herättää minussa niin voimakasta kauhua, että kärsin todellista tuskaa. Tunnen raatelevat kynnet lihassani ja kammottavat torahampaat kaluamassa luitani -- tunnen niin elävästi kuin todella saisin kestää sellaisen kuoleman kauhut. Pelkään, ettette ymmärrä minua -- miehet ovat niin toisenlaisia."

"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "luulen käsittäväni sen. Ja koska sen ymmärrän, osaan antaa suuremman arvon kuin uskottekaan sille sankaruudelle, jota olette osoittanut kaikessa, mitä olette kokenut. Ei voi olla rohkeutta, jollei tunneta pelkoa. Lapsi saattaa mennä leijonan pesään, mutta pitää olla hyvin rohkea mies lähteäkseen sitä pelastamaan."

"Kiitos", sanoi tyttö, "mutta minä en ole lainkaan rohkea, ja nyt olen hyvin häpeissäni sen tähden, etten ole ollenkaan ajatellut teidän tunteitanne. Koetan taaskin karkaista luontoani, ja toivokaamme molemmat parasta. Tahdon auttaa teitä niin paljon kuin kykenen, jos vain ilmoitatte, mitä minun on tehtävä."

"Ensiksi", virkkoi mies, "on saatava selville, kuinka pahasti lentokone on vioittunut, ja sitten on mietittävä, miten se voitaisiin korjata."

Kaksi päivää Smith-Oldwick uurasti vahingoittuneen koneen kimpussa siitä huolimatta, että hän alusta alkaen tiesi puuhansa toivottomaksi. Ja vihdoin hän ilmaisi sen Bertha Kircherille.

"Tiesin sen", vastasi tyttö. "Mutta luullakseni oli minulla hyvin samanlainen tunne kuin varmaan teilläkin: niin turhaa kuin meidän lieneekin täällä ponnistella, olisi meidän ainakin yhtä tuhoisaa koettaa palata takaisin viidakkoon, josta äsken lähdimme, tai jatkaa matkaamme rannikolle. Te tiedätte, ja minä tiedän, ettemme voisi jalkaisin päästä Tanga-rautatielle. Kuolisimme janoon ja nälkään, ennen kuin olisimme puolimatkassa, ja jos kykenisimmekin palaamaan viidakkoon ja tekisimme niin, odottaisi meitä siellä yhtä vääjäämätön, vaikkakin toisenlainen kohtalo."

"Voimme siis muka yhtä hyvin istua täällä odottamassa kuolemaamme kuin tuhlata tarmoamme yrittäessämme pelastautua, minkä kuitenkin tiedämme hyödyttömäksi?" kysyi mies.