Part 2

Jäljet kaarsivat mutkan wamabojen kylän itäpuolitse ja palasivat sitten jälleen lähemmäksi jokea leveälle norsupolulle, jota myöten niitä jatkui useita kilometrejä etelään päin. Vihdoin kantautui apinamiehen korviin omituinen suriseva, värähtelevä ääni. Hän pysähtyi hetkiseksi, kuunnellen tarkkaavasti.

"Lentokone!" hän mutisi ja kiiruhti eteenpäin, lisäten suuresti nopeuttaan.

Saavuttuaan vihdoin sen niityn laitaan, jolle Smith-Oldwickin lentokone oli laskeutunut, otti Apinain Tarzan yhdellä ainoalla hätäisellä vilkaisulla selvän kaikesta, mitä siellä tapahtui, ja käsitti tilanteen, vaikka hän tuskin saattoi uskoa näkemäänsä. Köytettynä ja avuttomana virui englantilainen upseeri maassa niityn laidalla, ja hänen ympärillään seisoi joukko Saksan siirtomaa-armeijan neekerikarkulaisia. Tarzan oli nähnyt nämä miehet jo aikaisemmin ja tunsi heidät. Niityn halki kiiti häntä kohti mustaihoisen Usangan ohjaama lentokone, ja ohjaajan takana istui valkoihoinen tyttö, Bertha Kircher. Miten tietämätön villi kykeni käsittelemään konetta, sitä ei Tarzan voinut ymmärtää, eikä hänellä ollut aikaa sitä aprikoida. Mutta hän tunsi Usangan ja näki englantilaisen aseman, arvaten sen nojalla, että neekerikersantti aikoi viedä valkoisen tytön muassaan. Miksi hänen piti tehdä se, kun tyttö oli hänen vallassaan ja hän oli myöskin saanut vangikseen ja sidottanut sen ainoan olennon koko viidakossa, joka -- sikäli kuin mustaihoinen voi tietää -- halusi puolustaa tyttöä, sitä ei Tarzan aavistanut, sillä hän ei tiennyt mitään siitä, että Usanga uneksi neljästäkolmatta vaimosta, mutta samalla pelkäsi silloisen puolisonsa Naratun kauheata luontoa. Hän ei silloin tietänyt, että Usanga oli päättänyt poistua ikiajoiksi ja viedä lentokoneella valkoisen tytön niin kauaksi Naratusta, ettei tämä voisi koskaan enää heitä löytää. Juuri sitä neekeri hautoi, vaikka ei edes hänen omilla sotureillaan ollut siitä aavistusta. Hän oli heille ilmoittanut vievänsä tytön eräälle pohjoispuolen sulttaanille ja palattuaan antavansa heille osan saaliista.

Näitä seikkoja ei Tarzan tuntenut. Hän tiesi vain sen, mitä näki -- neekeri yritti lentää tiehensä muassaan valkoihoinen tyttö. Parhaillaan kone jo kohosi hitaasti maasta. Vielä hetkinen, ja se nousisi nopeasti pois ulottuvilta. Aluksi Tarzan mietti sovittaa jouseensa nuolen ja ampua Usangan, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti, sillä hän käsitti, että jos ohjaaja saisi surmansa, paiskaisi vinhasti kiitävä kone tytön kuoliaaksi puiden sekaan.

Hän saattoi toivoa voivansa auttaa tyttöä vain yhdellä tavalla. Jos se epäonnistuisi, odottaisi häntä kuolema silmänräpäyksessä, mutta sittenkään hän ei empinyt yrittäessään sitä.

Usanga ei häntä nähnyt; neekerin huomio oli kokonaan kiintynyt hänelle outoihin ohjaajan tehtäviin. Mutta niityn toisella puolen olevat mustaihoiset havaitsivat hänet ja syöksyivät eteenpäin katkaisemaan hänen tietään, päästellen äänekkäitä, rajuja huutoja ja ojennellen pyssyjään. He näkivät jättiläiskokoisen valkoisen miehen hyppäävän puun oksalta nurmikolle ja juoksevan ripeästi lentokonetta kohti, samalla päästäen hartioittensa ympäriltä pitkän ruohoköyden, He näkivät silmukan heiluvan aaltoilevissa kaarissa hänen päänsä päällä. He näkivät koneessa istuvan valkoisen tytön vilkaisevan alas ja huomaavan hänet.

Iso lentokone liiti kuusi metriä apinamiehen yläpuolella. Levällään oleva silmukka singahti ylöspäin sitä kohtaamaan, ja tyttö, joka puolittain arvasi apinamiehen aikeet, ojensi kätensä, tarttui siihen ja tarrautui siihen lujasti molemmin käsin, jännittäen itseään. Samassa kiskoutui Tarzan irti maasta, ja lentokone kallistui sivulle hänen painostaan. Usanga käänsi rajusti ohjausvipua, ja kone kiiti jyrkästi ylöspäin. Köyden päässä riippuen apinamies heilahteli kuin heiluri avaruudessa. Maassa sidottuna viruva englantilainen oli ollut kaikkien näiden tapahtumien todistajana. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Tarzanin kiitävän ilmassa puiden latvoja kohti, joita vastaan hänen välttämättä näytti täytyvän ruhjoutua; mutta lentokone kohosi nopeasti, joten apinamies selviytyi ylimmistä oksista. Sitten hän hitaasti kiipesi konetta kohti siirrellen käsiään vuorotellen toistensa yläpuolelle. Tyttö piteli epätoivoisesti silmukkaa pinnistäen jokaisen lihaksensa kannattaakseen nuoran alapäässä riippuvaa raskasta painoa.

Lainkaan aavistamatta, mitä hänen takanaan oli tekeillä, ohjasi Usanga konetta yhä korkeammalle ilmaan.

Tarzan katsahti alaspäin. Hänen allaan siirtyivät puiden latvat ja joki nopeasti taaksepäin ja vain heikko ruohoköysi ja hennon tytön lihakset estivät häntä syöksymästä satoja metrejä hänen allaan ammottavaan kuoleman kitaan.

Bertha Kirchneristä tuntui, että hänen sormensa olivat kuolleet. Puutumus siirtyi parhaillaan käsivarsia myöten kyynärpäihin. Hän ei kyennyt arvostelemaan, kuinka kauan hän enää jaksaisi pidellä tiukkaavaa köyttä. Hänestä tuntui siltä, että hänen elottomien sormiensa täytyi hellitä millä hetkellä hyvänsä. Mutta juuri kun hän oli menettämäisillään kaiken toivon, näki hän alhaalta ojentuvan, voimakkaan, ruskean käden tarttuvan lentokoneen laidan reunaan. Köyden pingoitus lakkasi heti, ja hetkistä myöhemmin veti Apinain Tarzan vartalonsa laidalle ja nosti jalkansa reunan ylitse. Vilkaistuaan Usangaan päin hän vei suunsa lähelle tytön korvaa ja huusi: "Oletteko milloinkaan ohjannut lentokonetta?" Tyttö nyökkäsi nopeasti myöntymyksen merkiksi.

"Onko teillä rohkeutta kiivetä tuonne neekerin viereen ja tarttua ohjausvipuun, samalla kun minä otan hänet huostaani?"

Tyttö katsahti Usangaan päin, ja häntä puistatti. "Kyllä", hän vastasi. "Mutta jalkani ovat sidotut."

Tarzan tempasi metsästyspuukkonsa tupestaan, kumartui ja sivalsi poikki hänen nilkkojaan kahlehtivat siteet. Sitten tyttö päästi irti ympärillään olevan kiinnityshihnan. Toisella kädellään tarttui Tarzan hänen käsivarteensa ja tuki häntä, kun he molemmat ryömivät istuimien välisen lyhyen matkan. Lentokoneen yksikin vähäinen heilahdus olisi syössyt heidät molemmat ikuisuuteen. Tarzan käsitti, että he vain ihmeellisen sattuman avulla voisivat päästä käsiksi Usangaan ja suorittaa ohjaajain vaihdoksen, mutta samalla hän oli varma, että heidän täytyi uskaltautua sen sattuman varaan, sillä sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut hänen ensi kerran nähtyään koneen lentävän, hän oli oivaltanut, että mustaihoisella tuskin oli lainkaan ohjaajan kokemusta ja että varma kuolema uhkaisi heitä joka tapauksessa, jos neekerikersantti saisi jäädä ohjauslaitteiden ääreen.

Ensimmäisen vihjauksen siitä, etteivät hänen asiansa olleet aivan oikealla kannalla, sai Usanga, kun tyttö äkkiä pujahti hänen viereensä ja rautaiset sormet samalla tarttuivat hänen kurkkuunsa. Terävää puukkoa pitelevä ruskea käsi sujahti eteenpäin ja katkaisi hihnan hänen vyötäisiltään, minkä jälkeen jättiläislihakset nostivat hänet ilmaan istuimeltaan. Usanga sätkytteli ja kirkui, mutta oli avuton kuin sylilapsi. Kaukana alhaalla niityllä olevat katselijat saattoivat nähdä lentokoneen kallistuvan, sillä ohjaajan vaihtuessa se oli äkkiä sukeltanut alaspäin. He näkivät sen saavan jälleen tasapainonsa ja kääntyvän lyhyessä kaaressa takaisin heihin päin, mutta se oli siksi korkealla heidän yläpuolellaan ja auringon paiste oli niin voimakas, etteivät he voineet eroittaa mitään siitä, mitä koneessa tapahtui. Mutta äkkiä luutnantti Smith-Oldwickilta pääsi kauhun huudahdus, kun hän näki ihmisruumiin suistuvan alas lentokoneesta. Heittäen kuperkeikkoja ilmassa se putosi nopeuden yhä kiihtyessä, ja englantilainen pidätti henkeään sen kiitäessä heitä kohti.

Kumeasti jyskähtäen se litistyi nurmikkoon lähellä niityn keskustaa, ja kun englantilainen vihdoin sai karkaistuksi luontonsa katsoakseen sitä uudelleen, huoahti hän palavan kiitosrukouksen, sillä veren tahraamalla nurmikolla olevaa muodotonta rykelmää peitti kiiltävän musta iho. Usanga oli saanut palkkansa.

Yhä uudelleen lentokone kiersi niityn yläpuolella. Neekerit olivat aluksi tyrmistyneet johtajansa kuolemasta, mutta pian heidät valtasi raivoisa vimma ja kostonhimo. Tyttö ja apinamies näkivät heidän keräytyvän yhteen ryhmään kaatuneen päällikkönsä ympärille. Kaarrellessaan niityn kohdalla he erottivat, kuinka heitä kohti pudistettiin mustia nyrkkejä ja heiluteltiin uhkaavasti kiväärejä. Tarzan pysytteli yhäti juuri ohjaajan istuimen takana. Hänen kasvonsa olivat aivan Bertha Kircherin posken vieressä, ja hän huusi tytön korvaan muutamia sanoja kohti kurkkuaan, niin että ne kuuluivat potkurin ja moottorin melusta ja tuulen suhinasta huolimatta.

Käsitettyään hänen sanojensa merkityksen tyttö kalpeni, mutta hänen huulensa puristuivat kovaksi viivaksi ja hänen silmiinsä tuli äkkiä päättäväinen välke, kun hän ohjasi lentokoneen muutamien metrien korkeudelle maasta niityn toiseen laitaan vastapäätä neekereitä ja sitten täyttä vauhtia villejä kohti. Lentokone syöksyi eteenpäin niin nopeasti, etteivät Usangan miehet ennättäneet väistää sitä oivallettuaan sen uhkaavan heitä. Se kosketti maata juuri samalla hetkellä, kun se osui heihin, ja kulki joukon lävitse todellisena tuhohirviönä. Sen pysähdyttyä metsän reunaan, hypähti apinamies vikkelästi maahan ja riensi nuoren luutnantin luokse. Mennessään hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa soturit olivat seisoneet, valmiina tarpeen vaatiessa puolustautumaan, mutta häntä vastustamassa ei ollut ketään. Neekerit viruivat kaikki kuolleina ja kuolevina nurmikolla viidentoista metrin laajuisella alalla.

Kun Tarzan oli saanut englantilaisen vapautetuksi, liittyi tyttö heidän seuraansa. Hän koetti lausua kiitoksiansa apinamiehelle, mutta tämä vaiensi hänet torjuvalla eleellä.

"Pelastitte itse itsenne", esteli Tarzan, "sillä jollette olisi kyennyt ohjaamaan lentokonetta, en olisi voinut auttaa teitä. Mutta nyt on teillä kahdella väline, jolla voitte palata asutuksille. Päivä on vasta alussa. Voitte helposti lentää välimatkan muutamissa tunneissa, jos teillä on riittävästi petroolia." Hän katsoi kysyvästi lentäjään.

Smith-Oldwick nyökkäsi myöntävästi. "Minulla on sitä yllin kyllin", hän vastasi.

"Lähtekää sitten heti!" kehoitti apinamies. "Ei kumpikaan teistä kuulu viidakkoon." Hänen puhuessaan kareili hänen huulillaan heikko hymyn väre.

Tyttö ja englantilainen hymyilivät myöskin. "Tämä viidakko ei ole sopiva paikka ainakaan meille", myönsi Smith-Oldwick, "eikä se myöskään ole sopiva paikka kellekään muulle valkoihoiselle. Miksi ette palaa sivistyneeseen maailmaan meidän mukanamme?"

Tarzan pudisti päätänsä. "Minusta on viidakko parempi", hän virkkoi.

Lentäjä kaiveli maata vadillaan ja katsoen yhä alaspäin sanoa pamautti sellaista, minkä lausuminen hänestä ilmeisesti oli vastenmielistä.

"Jos kysymys on toimeentulosta, veikkonen -- hm -- rahasta, hm -- ymmärrättehän --"

Tarzan purskahti nauruun. "Ei", hän vastasi. "Ymmärrän, mihin tähtäätte. Syynä ei ole se. Olen syntynyt viidakossa. Olen elänyt koko elämäni viidakossa ja täällä kuolenkin. En halua elää enkä kuolla missään muualla."

Toiset pudistivat päätään. He eivät käsittäneet häntä.

"Menkää!" käski apinamies. "Mitä pikemmin lähdette, sitä pikemmin pääsette turvaan."

He astelivat lentokoneelle yhdessä. Smith-Oldwick puristi apinamiehen kättä ja kipusi ohjaajan istuimelle. "Hyvästi!" virkkoi tyttö ojentaessaan kätensä Tarzanille. "Ennen kuin poistun, ettekö tahdo sanoa minulle, ettette enää vihaa minua?" Tarzanin kasvot synkkenivät. Mitään hiiskumatta hän otti tytön maasta ja nosti hänet paikalleen englantilaisen taakse. Tuskainen ilme lehahti Bertha Kircherin kasvoille. Moottori alkoi käydä, ja hetkistä myöhemmin kiiti pari vinhaa vauhtia itäänpäin.

Niityn keskellä seisoi apinamies, tarkkaillen heitä. "On liian paha asia, että hän on saksalainen ja urkkija", hän jupisi, "sillä häntä on kovin vaikea vihata."

KOLMAS LUKU

Musta leijona

Numa, leijona, oli nälissään. Se oli tullut idässä päin sijaitsevasta erämaasta yltäkylläiseen seutuun. Mutta vaikka se oli nuori ja voimakas, oli varovaisten kasvinsyöjien onnistunut välttää sen valtavia kynsiä joka kerta, kun se oli mielinyt kaataa saaliin. Numa, leijona, oli nälissään ja hyvin kiukuissaan. Se ei ollut syönyt kahteen päivään ja metsästi nyt perin häijytuulisena. Enää ei Numa karjunut kiirivää uhkavaatimusta koko maailmalle, vaan liikkui äänettömänä ja jurona, astuen pehmeän varovasti, ettei vain risahtava oksa kavaltaisi sen läsnäoloa herkkäkuuloiselle saaliille.

Tuoreet olivat ne Bara-kauriin jäljet, joille Numa osui seuraamallaan hyvinpoljetulla riistatiellä. Ei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun Bara oli mennyt sitä tietä. Se aika voitiin mitata minuutteina, ja niinpä kookas leijona eteni kahta vertaa varovammin hiipiessään salakähmää saaliinsa jälessä.

Lievä tuulenhenki huokui viidakon lehväholveissa, ja sen mukana kantautui kauriin haju voimakkaana kiihkeän raatelijan sieraimiin, kiihottaen sen jo ennestäänkin ahnasta ruokahalua, niin että se muuttui jäytäväksi kivuksi. Mutta Numa ei antanut halujensa vietellä itseään liian aikaiseen hyökkäykseen, jollainen oli äsken riistänyt siltä Paccon, seepran, mehukkaan lihan. Se lisäsi nopeuttaan vain hieman ja seurasi jälkien kiusallisia koukeroita, kunnes se äkkiä eräässä kohdassa, jossa polku kaarsi tavattoman ison puun rungon ympäri, näki edellään verkkaisesti liikkuvan nuoren uroskauriin.

Numa arvioi välimatkaa terävillä silmillään, jotka nyt hehkuivat kahtena peloittavana liekkitäplänä sen ryppyisissä, raivon vääristämissä kasvoissa. Se kykeni hyppäämään välin -- tällä kertaa se oli varma itsestään. Yksi ainoa kauhistava karjaisu, joka hetkeksi lamauttaisi sen edessä olevan eläin-paran toimintakyvyttömäksi, ja samanaikainen salamannopea hyökkäys hankkisivat Numalle aterian. Taipuisa häntä, jonka tupsuinen pää verkkaisesti heilahteli, jäykistyi äkkiä suoraksi. Se oli syöksyn merkki, ja äänielimet olivat jo mukautuneet jyrisevää karjaisua varten, kun tielle Numan ja kauriin väliin hypähti Sheeta, pantteri, äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Sheetan hyökkäys oli umpimähkäinen, sillä kun kuului ensimmäinen risahdus sen täplikkään ruumiin tunkeutuessa polkua reunustavan Iehvistön läpi, vilkaisi Bara hätkähtäen taakseen ja oli tipotiessään. Kaurista lamauttamaan aiottu karjaisu kajahti hirvittävänä ison kissaeläimen syvästä kurkusta; se oli kiukkuinen raivon karjaisu häiritsevälle Sheetalle, joka oli riistänyt Numalta saaliin, ja Baran niskaan suunniteltu syöksy kohdistui pantteriin. Mutta tällöinkin oli Numa tuomittu pettymään, sillä Sheeta, joka osasi antaa oikean arvon suuremmalle rohkeudelle, hypähti läheiseen puuhun heti kuultuaan leijonan peloittavan ärjäisyn ensimmäisen värähdyksen.

Puoli tuntia myöhemmin Numa, joka nyt oli silmittömästi vimmoissaan, tunsi odottamattaan ihmisen hajua. Tähän saakka oli viidakon valtias hyljeksinyt halveksimansa ihmisolennon huonomakuista lihaa. Se kelpasi vain vanhoille, hampaattomille ja raihnaisille, jotka eivät kyenneet pyydystämään saaliikseen nopsajalkaisia ruohonsyöjiä. Nuoria, voimakkaita ja vikkeliä varten olivat Bara-kauris, Horta-karju ja, paras ja varovaisin, Pacco-seepra, mutta nyt oli Numa nälkäinen --- nälkäisempi kuin koskaan ennen elämänsä viiden lyhyen vuoden aikana.

Mitäpä siitä, jos se olikin nuori, väkevä, ovela ja hurjan rohkea peto? Kun uhkasi nälkä, suuri tasoittaja, oli sekin samanlainen kuin vanhat, hampaattomat ja raihnaat. Sen vatsa vaati tuskaisen äänekkäästi lihaa, ja leukapielissä kihisi kuola. Seepra tai kauris tahi ihminen, mitäpä sillä väliä, kunhan se vain oli lämmintä, kuuman elinnesteen punertamaa lihaa? Jopa Dango-hyeenakin olisi sillä hetkellä tuntunut Numasta makupalalta.

Kookas leijona tunsi ihmisen tavat ja heikot puolet, vaikka hän ei sitä ennen ollut milloinkaan metsästänyt ihmistä ravinnokseen. Se tiesi halveksitun gomanganin mitä hitaimmaksi, typerimmäksi ja avuttomimmaksi olennoksi. Ihmistä pyydystettäessä ei tarvittu erämiehentaitoa, ei kavaluutta eikä varovaista hiipimistä, eikä Numaa nyt haluttanut vitkastella eikä pysyä hiljaa.

Sen raivo oli muuttunut melkein yhtä kalvavaksi intohimoksi kuin nälkäkin, joten se nyt, kun sen herkät sieraimet ilmaisivat sille ihmisen äskettäin kävelleen polulla, laski päänsä alas, kajahdutti jymisevän karjaisun ja lähti tavoittamaan saalistaan, astellen nopeasti ja välittämättä aiheuttamastaan melusta.

Majesteettisena ja peloittavana, kuninkaallisen huolettomana ympäristöstään eteni eläinten kuningas kovaksi poljetulla tiellä. Luontainen varovaisuus, joka on kaikkien villieläinten synnynnäinen ominaisuus, oli siltä kadonnut. Mitäpä tarvitsi pelätä Numan, viidakon valtiaan, ja miksi sen olisi pitänyt olla varovainen, kun pyydystettävä oli vain ihminen? Ja niinpä se ei nähnyt eikä haistanut vaaraa, jonka varovampi Numa olisi helposti havainnut, ennen kuin se oksien katketessa ja maan vieriessä suistui ovelasti kyhättyyn kuoppaan, jonka viekkaat wamabot olivat juuri siinä tarkoituksessa kaivaneet keskelle riistapolkua.

* * * * *

Apinain Tarzan seisoi aukeaman keskellä, tarkkaillen lentokonetta, joka eteni itäiselle taivaalle, näyttäen enää vain vähäiseltä leikkikalulta. Hän oli huokaissut helpotuksesta nähdessään sen varmasti kohoavan, vieden mennessään englantilaisen lentäjän ja neiti Bertha Kircherin. Viikkokausia oli häntä kahlehtinut vastuunalaisuus heidän turvallisuudestaan tässä jylhän villissä seudussa, jossa he olivat tyyten avuttomia ja voivat helposti joutua hurjien raatelijain tai julmien wamabojen saaliiksi. Apinain Tarzan rakasti rajoittamatonta vapautta, ja kun hän nyt oli saanut nämä kaksi terveinä ja vammattomina pois käsistään, tunsi hän voivansa jatkaa matkaansa länsirannikolle ja isävainajansa kauan kylmillään olleelle majalle.

Mutta hänen silmäillessään idän taivaalla liitävää pientä pilkkua pääsi hänen leveästä rinnastaan vielä toinen huokaus, eikä se johtunut huojennuksesta, vaan pikemminkin sellaisesta tunteesta, jota Tarzan ei ollut odottanut enää koskaan tuntevansa ja jonka olemassaoloa hän nyt ei mielellään myöntänyt itselleenkään. Eihän voinut olla mahdollista, että hän, viidakon lapsi, joka oli ikiajoiksi luopunut ihmisten yhteiskunnasta palatakseen rakkaitten villieläintensä seuraan, olisi tuntenut vähäisintäkään mielipahaa noiden kahden lähdön johdosta tai yksinäisyyttä nyt, kun he olivat poissa. Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickista Tarzan oli pitänyt, mutta naista, jonka hän oli tiennyt saksalaiseksi vakoilijaksi, hän oli vihannut, vaikka hänen sydämensä olikin aina kieltänyt häntä surmaamasta tyttöä, siitä huolimatta, että hän oli vannonut surmaavansa kaikki saksalaiset. Hän oli arvellut tämän heikkouden syyksi sen, että Bertha Kircher oli nainen, mutta samalla oli hänelle tuottanut aika lailla päänvaivaa se näennäinen ristiriita, että hän vihasi tyttöä ja kuitenkin oli useita kertoja suojellut häntä vaaran uhatessa.

Keikauttaen ärtyneenä päätään hän pyörähti länteen päin, ikäänkuin olisi kääntämällä selkänsä nopeasti häipyvälle lentokoneelle voinut pyyhkiä sen matkustajain muiston mielestään. Aukeaman laidalla hän seisahtui; suoraan hänen edessään kasvoi jättiläispuu, ja ikäänkuin äkillisen, vastustamattoman mielijohteen kannustamana hän hypähti sen oksille ja kiipesi apinamaisen ketterästi niin korkealle kuin puun latva kesti hänen painonsa. Keveästi keinuen huojuvalla oksalla hän sitten etsi itäiseltä taivaanrannalta vähäistä täplää, englantilaista lentokonetta; se vei yhä kauemmaksi hänestä niitä henkilöitä, joiden jälkeen hän ei luullut enää milloinkaan tapaavansa oman rotunsa jäseniä, hänen kaltaisiaan olentoja.

Vihdoin hänen terävä katseensa osui lentokoneeseen, joka lensi kaukana idässä melkoisen korkealla. Muutamia sekunteja hän tarkkaili tasaisesti itään päin kiitävää pilkkua, mutta äkkiä se hänen kauhukseen alkoi vinhasti painua. Hänestä näytti putoaminen loputtomalta, ja hän käsitti, kuinka korkealla lentokoneen oli täytynyt olla, ennen kuin se oli alkanut syöksyä alas. Juuri kun se oli katoamaisillaan näkyvistä, näytti sen laskeutuminen äkkiä hiljenevän, mutta se liikkui vieläkin huimaa vauhtia jyrkässä kulmassa alaspäin kadotessaan kaukaisten kukkuloiden taa.

Apinamies viipyi paikallaan puoli minuuttia, pannen merkille etäisiä maamerkkejä, joiden hän päätteli olevan pudonneen lentokoneen läheisyydessä, sillä heti kun hän oli oivaltanut, että nuo ihmiset olivat jälleen pulassa, pakotti hänen omaa rotuaan kohtaan tuntemansa synnynnäinen velvollisuudentunto hänet vielä kerran luopumaan suunnitelmistaan ja koettamaan auttaa heitä.

Mikäli apinamies saattoi arvostella lentokoneen asemaa, pelkäsi hän sen syöksyneen melkein ylipääsemättömien rotkojen keskelle kuivaan ja hedelmättömään erämaahan, joka oli idässä kohoavien kukkuloiden rajoittaman hedelmällisen alangon takana. Hän oli itse kulkenut tuon päivänpolttaman ja aution kuolemanmaan halki, ja omasta kokemuksestaan ja siitä, miten vähällä hän oli pelastunut menehtymästä sen heltymättömään karuuteen, hän tiesi, ettei yksikään heikompi ihminen voinut toivoakaan pelastuvansa jouduttuaan alueelle edes joltisenkin matkan päähän sen ääriltä. Hän muisti elävästi ammoin kuolleen soturin vaalenneet luut jyrkkäseinäisen rotkon pohjalla, joka oli vähällä tulla satimeksi hänellekin. Mielikuvituksessaan hän näki pronssista taotun kypärin, ruostuneen, teräksisen rintahaarniskan, pitkän, suoran miekan tuppineen ja vanhanaikaisen musketin -- mykät todistukset sen miehen valtavista ruumiinvoimista ja sotaisesta hengestä, joka näin huonosti varustettuna ja kehnosti aseistettuna oli kuitenkin muinoin tunkeutunut villin Afrikan sydämeen. Ja hän näki hoikan englantilaisnuorukaisen ja hennon tytön heitettyinä samaan tuhoisaan loukkoon, josta tämä entisajan jättiläinen ei ollut kyennyt pelastumaan -- heitettyinä sinne haavoittuneina ja ruhjoutuneina, jollei kuolleina.

Sikäli kuin hän saattoi arvella, oli viimeksimainittu mahdollisuus todennäköisin, mutta olivathan he kuitenkin voineet laskeutua maahan saamatta hengenvaarallisia vammoja, ja tämän vähäisen mahdollisuuden varalta hän lähti matkalle, jonka hän tiesi käyvän työlääksi ja jolla häntä odottaisivat monet vaivat ja väijyisivät arvaamattomat vaarat; mutta hän tahtoi koettaa pelastaa heidät, jos he vielä olisivat elossa.

Hänen edettyään puolisentoista kilometriä, kantautui hänen valppaaseen korvaansa ääni, joka ilmaisi, että hänen edellään riistapolulla juostiin nopeasti. Ääni kävi yhä voimakkaammaksi ja osoitti, että mikä eläin sen aiheuttikin, se liikkui häntä kohti ja lisäksi vinhaa vauhtia. Eikä kulunut kauan, ennen kuin hän harjaantuneine aisteineen oli selvillä siitä, että askelten töminä oli rajusti pakenevan Bara-kauriin. Tarzanin luonteessa olivat erottamattomasti sekaantuneina ihmisen ja pedon piirteet. Pitkäaikainen kokemus oli opettanut hänelle, että parhaiten taistelee ja nopeimmin vaeltaa se, joka on parhaiten ravittu, ja niinpä Tarzan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta saattoi siirtää tuonnemmaksi mitä kiireellisimmänkin tehtävän käyttääkseen hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta surmaamiseen ja syömiseen. Tämä kenties oli hänen silmäänpistävin eläimellinen piirteensä. Hänen muuttumisensa englantilaisesta herrasmiehestä, jota kannustivat mitä parhaat inhimilliset vaikutteet, villipedoksi, joka kyyrötti tiheän pensaan suojassa valmiina hyppäämään lähestyvän saaliinsa niskaan, tapahtui silmänräpäyksessä. Ja kun sitten Numan ja Sheetan kynsistä pelastunut Bara tuli, ei se pelkonsa ja hätäisen pakonsa johdosta voinut vainuta, että sitä väijyi vielä yksi yhtä kauhea vihollinen. Eläin saapui apinamiehen kohdalle; vaaleanruskea hahmo lennähti näkyviin pensaan piiloisan lehvistön takaa, voimakkaat käsivarret kiertyivät nuoren uroskauriin sileään kaulaan ja vankat hampaat upposivat pehmeään lihaan. Molemmat kierähtivät yhdessä polulle, ja hetkistä myöhemmin nousi apinamies, laski jalkansa tappamansa saaliin ruholle ja kajautti urosapinan voittohuudon.