Part 13

Apinamies pyrki käsiksi toiseen vastustajistaan, jolloin toisen sapeli olisi ollut verrattain hyödytön. Smith-Oldwick kaatoi toisen vastustajansa lähettämällä kuulan hänen rintaansa ja painoi liipaisinta, tähdäten toista, mutta hana naksahti turhaan, sillä piippu oli tyhjä. Hänen pistoolistaan olivat panokset loppuneet, ja soturi partaveitsenterävine, välkkyvine sapeleineen oli hänen kimpussaan.

Tarzan nosti omaa asettaan, vain kerran torjuakseen päähänsä suunnattua tuhoista iskua. Sitten hän oli ahdistajainsa kimpussa, ja ennen kuin mies ennätti saada takaisin tasapainonsa ja hypähtää takaisin lyötyään sivalluksensa, oli apinamies tarttunut häneen niskasta ja lonkasta. Tarzanin toinen vastustaja kiersi samassa toiselle puolelle voidakseen käyttää asettaan, mutta kun hän valmistautui iskemään tarmangania takaapäin, heilautti viimemainittu toista xujalaista ylöspäin, niin että säilä osui täydessä vauhdissaan tämän ruumiiseen. Terä upposi syvälle soturiin, kuului yksi ainoa hirvittävä parkaisu, ja sitten Tarzan paiskasi kuolevan miehen vasten viimeisen hätyyttäjänsä kasvoja.

Smith-Oldwick, joka oli tiukalla ja kokonaan puolustuskyvytön, oli tyyten lakannut toivomasta huomattuaan aseensa tyhjäksi, mutta äkkiä sujahti mustaharjainen peto kuin elävä vasama vasemmalta käsin hänen ohitseen häntä ahdistavan xujalaisen rintaan. Mies vaipui maahan; pyydystyskuopan Numa oli puraissut häneltä kasvot loksauttamalla yhden ainoan kerran väkeviä leukojaan.

Niinä muutamina sekunteina, jotka olivat kuluneet näihin toisiaan nopeasti seuranneihin tapauksiin, oli Otobu raahannut Bertha Kircherin portille, kiskonut salvat sen edestä ja avannut sen. Viimeisen taistelleen vahtisotilaan kaaduttua poistui seurue mielipuolien kaupungista Xujasta sen ulkopuolella vallitsevaan pimeyteen. Samalla hetkellä ilmestyi aukiolle vievän kadun lähimmästä mutkasta puolikymmentä leijonaa, ja ne havaittuaan pyörsi pyydystyskuopan leijona niiden kimppuun. Hetkisen pysyivät kaupungin leijonat paikallaan, mutta vain hetkisen. Sitten ne kääntyivät pakoon, ennen kuin musta peto ehti niiden niskaan. Sillä välin riensi Tarzan seurueineen ripeätä vauhtia kasvitarhan takana alkavaa tummaa metsää kohti.

"Seuraavatkohan he meitä kaupungin ulkopuolelle?" virkkoi Tarzan Otobulle.

"Eivät yöllä", vakuutti neekeri. "Olen ollut orjana täällä viisi vuotta, mutta tietääkseni eivät kaupunkilaiset ole kertaakaan poistuneet portin ulkopuolelle öiseen aikaan. Jos he etääntyvät päiväsaikaan metsän tuolle puolelle, odottavat he tavallisesti seuraavan aamun sarastusta palatakseen vasta sitten, sillä heitä peloittaa tulla mustien leijonain metsän läpi yöllä. Luullakseni, herra, he eivät pyri jälessämme tänä iltana, mutta huomenna he tulevat ja sitten, oi bwana, he varmasti saavat kiinni meidät tahi jälelläolevat meistä, sillä ainakin yhden meistä täytyy joutua mustien leijonien uhriksi mennessämme niiden metsän läpi."

Istutuksien poikki mentäessä Smith-Oldwick täytti uudelleen pistoolinsa panossäiliön ja veti panoksen piippuun. Tyttö asteli äänettömänä Tarzanin vasemmalla puolella hänen ja lentäjän välissä. Äkkiä apinamies seisahtui ja kääntyi kaupunkiin päin. Toiset erottivat tähtien valossa selvästi hänen valtavan, Herogin soturien keltaiseen vaippaan verhotun vartalonsa. He näkivät hänen nostavan päätään ja kuulivat hänen huuliltaan lähtevän tovereitaan kutsuvan leijonan valittavan huhuilun. Smith-Oldwickia puistatti rajusti, kun taas Otobu, jonka silmät pelosta ja ällistyksestä pyörivät niin, että valkuaiset välkkyivät, vaipui vapisten polvilleen. Mutta tyttö vavahti, hänen sydäntään sykähdytti outo, riemuisa ihastus, ja sitten hän siirtyi likemmäksi apinamiestä, kunnes hänen olkansa kosketti Tarzanin käsivartta. Liike oli vaistomainen, ja aluksi hän tuskin itsekään tiesi, mitä oli tehnyt, mutta sitten hän äänettömästi astahti takaisin, kiittäen onneaan siitä, ettei tähtien valo ollut kyllin kirkas paljastaakseen hänen kumppaneilleen punaa, jonka hän tunsi lehahtaneen poskilleen. Mutta hän ei hävennyt itseään ohjannutta äkillistä tunnetta, vaan pikemminkin itse tekoa, sillä hän tiesi, että jos Tarzan olisi huomannut sen, olisi se tuntunut hänestä vastenmieliseltä.

Mielipuolten kaupungin avoimelta portilta kajahti leijonan vastaushuuto. Pieni ryhmä odotti paikoillaan, kunnes tietä myöten lähestyvän mustan leijonan valtava hahmo pian tuli näkyviin. Sen saavuttua likelle Tarzan tarttui toisen kätensä sormilla sen tummaan harjaan ja lähti jälleen astumaan metsää kohti. Heidän takaansa kaupungista kuului hullujenhuonetta muistuttava hirvittävä meteli, jossa leijonien karjunta sekaantui kirkuvien papukaijojen käheihin ääniin ja mielipuolien mielettömään kiljuntaan. Heidän jouduttuaan metsään, jossa vallitsi manalan pimeys, painautui tyttö taaskin tietämättään likemmäksi Tarzania, ja tällä kertaa apinamies tunsi kosketuksen. Itse hän ei koskaan tuntenut pelkoa, mutta käsitti vaistomaisesti, kuinka kauhuissaan tytön täytyi olla. Äkillisen lempeän tunnepuuskan vallassa hän hapuili tytön kättä ja otti sen omaansa, ja niin he jatkoivat matkaansa, haparoiden pimeällä polulla. Kahdesti heitä lähestyi metsän leijonia, mutta molemmilla kerroilla karkoittivat pyydystyskuopan Numan syvät murahdukset hätyyttäjät pakosalle. Heidän oli pakko levätä useita kertoja, sillä Smith-Oldwick oli koko ajan vaipua maahan nääntymyksestä, ja aamupuolella oli Tarzanin kannettava hänet jyrkkää rinnettä myöten laaksosta.

KOLMASTOISTA LUKU

Pelastajat

Päivän valjetessa he olivat saapuneet rotkoon, ja vaikka he kaikki paitsi Tarzania olivatkin väsyksissä, niin he kuitenkin oivalsivat, että heidän oli ponnistettava eteenpäin maksoi mitä maksoi, kunnes löytäisivät sellaisen kohdan, josta voisivat kavuta rotkon jyrkkää rinnettä myöten ylätasangolle. Sekä Tarzan että Otobu uskoivat varmasti, etteivät xujalaiset seuraisi heitä rotkon ulkopuolelle, mutta vaikka he joka askeleella tähyilivät kahden puolen kohoavia jylhiä kallioita, eivät he vielä puolen päivän aikana olleet tavanneet merkkiäkään pelastumistiestä kummallakaan puolella. Muutamin paikoin olisi apinamies yksin kyennyt kapuamaan rinnettä, mutta missään kohdassa eivät toiset voineet toivoakaan pääsevänsä ylätasangolle saakka eikä Tarzankaan, vaikka hän olikin väkevä ja ketterä, olisi jaksanut mukanaan viedä heitä seinämää ylös.

Puoli päivää apinamies oli joko kantanut tai tukenut Smith-Oldwickia, ja nyt hän tuskakseen huomasi tytönkin hoipertelevan. Hän oli hyvin käsittänyt, kuinka paljon Bertha Kircher oli saanut kestää ja kuinka ankarasti viime viikkojen puutteet, vaarat ja rasitukset olivat käyneet hänen elinvoimilleen. Hän näki, kuinka uljaasti tyttö koetti pysytellä pystyssä ja kuinka usein hän kuitenkin kompastui tai horjahti tarpoessaan eteenpäin rotkon pohjaa peittävässä hiekassa ja sorassa. Pakostakin hänen oli ihailtava tytön rohkeutta ja nurkumatonta sitkeyttä, kun hän ponnisteli jatkaakseen matkaa.

Varmaan oli myöskin englantilainen pannut merkille, missä tilassa Bertha Kircher oli, sillä vähän jälkeen puolenpäivän hän äkkiä pysähtyi ja istuutui maahan. "On hyödytöntä yrittää", hän virkkoi Tarzanille. "En jaksa enää kävellä. Neiti Kircherin voimat vähenevät nopeasti. Teidän on pyrittävä eteenpäin ilman minua."

"Ei", sanoi tyttö. "Olemme yhdessä kestäneet siksi paljon, ja pelastumistoiveemme ovat vielä siksi vähäiset, että meidän on pysyttävä yhdessä käyköön miten tahansa, jollette te" -- hän katsahti Tarzaniin -- "joka olette tehnyt puolestamme niin paljon, vaikka teillä ei olekaan mitään velvollisuuksia meitä kohtaan, tahdo lähteä ilman meitä. Minä puolestani toivoisin teidän tekevän niin. Teidän täytyy olla yhtä selvillä kuin minäkin olen siitä, ettette voi pelastaa meitä, sillä vaikka saisittekin laahatuksi meidät pois ahdistajiemme tieltä, ette edes tekään suurine, uupumattomine voiminenne jaksaisi viedä ainoatakaan meistä tämän paikan ja lähimmän hedelmällisen seudun välisen erämaa-aavikon poikki."

Apinamies vastasi hänen vakavaan katseeseensa hymyllä. "Te ette ole kuollut", hän huomautti, "ei myöskään luutnantti eikä Otobu enkä minä. Ihminen on joko kuollut tai elävä, ja eteenpäin elävän mieli. Se, että viivähdämme täällä lepäämässä, ei suinkaan merkitse sitä, että kuolemme täällä. En kykene kantamaan teitä wamabojen maahan, lähimpään seutuun, jossa voimme toivoa saavamme riistaa ja vettä, mutta silti emme saa luopua yrittämästä. Olemme selviytyneet kaikesta tähän saakka. Meidän on otettava asiat sellaisina kuin ne tulevat. Levähdetään nyt, koska te ja luutnantti Smith-Oldwick kaipaatte lepoa, ja sitten kun olette voimistuneet, lähdemme taaskin liikkeelle."

"Entä xujalaiset?" kysyi tyttö. "Eivätkö he saavu jälessämme tänne?"

"Kyllä", myönsi apinamies. "Se on otaksuttavaa. Mutta meidän ei maksa olla huolissamme heistä, ennen kuin he tulevat."

"Toivoisinpa", huokasi tyttö, "voivani olla yhtä filosofisen tyyni kuin tekin, mutta pelkään, etten siihen kykene."

"Te ette ole syntynyt viidakossa, eivätkä teitä ole villit eläimet kasvattaneet täällä villien eläinten seassa. Muutoin olisi teilläkin viidakon fatalistinen usko."

Niinpä he siirtyivät rotkon laidalle jyrkän kallion varjoon ja laskeutuivat lepäämään kuumalle hietikolle. Numa asteli rauhattomasti sinne tänne, virui sitten hetkisen pitkänään apinamiehen vieressä, nousi vihdoin ja poistui rotkoa ylöspäin, kadoten pian näkyvistä lähimmän mutkan taakse.

Seurueen levättyä tunnin verran Tarzan äkkiä nousi pystyyn, viittasi toisia pysymään hiljaa ja kuunteli. Minuutin ajan hän seisoi liikkumatta herkkien korvien jännittyneinä kuunnellessa niin heikkoja ja kaukaisia ääniä, ettei muista kolmesta yksikään erottanut rotkossa vallitsevan kuolemanhiljaisuuden millään tavoin keskeytyvän. Vihdoin apinamiehen jännitys laukesi, ja hän kääntyi toisten puoleen.

"Mitä on tekeillä?" tiedusti tyttö.

"He ovat tulossa", vastasi Tarzan. "He ovat vielä jonkun matkan päässä, mutta eivät kaukana, sillä miesten anturakengät ja leijonien käpälät nostavat vain vähän melua pehmeässä hietikossa."

"Mitä meidän on tehtävä? Yritämmekö eteenpäin?" kysyi Smith-Oldwick. "Luulisin nyt jaksavani kävellä vähän matkaa. Olen levännyt oikein hyvin. Entä te, neiti Kircher?"

"Oi, niin, olen nyt paljoa virkeämpi", vakuutti tyttö. "Kyllä jaksan varmasti kävellä."

Tarzan tiesi, ettei heistä kumpikaan puhunut ihan totta ja että on mahdoton toipua niin pian täydellisen nääntymyksen jälkeen, mutta hän ymmärsi, että muuta keinoa ei ollut, ja olihan aina olemassa toivo, että seuraavan käänteen takana heille avautuisi tie pois rotkosta.

"Auta sinä luutnanttia, Otobu!" käski hän neekeriä. "Minä kannan neiti Kircheriä." Ja vaikka tyttö vastusteli, väittäen, ettei Tarzan saanut tuhlata voimiaan, nosti apinamies hänet keveästi syliinsä ja lähti rotkoa ylöspäin Otobun ja englantilaisen seuraamana. Heidän edettyään vain vähän matkaa, alkoivat toisetkin erottaa takaa-ajajien ääniä, sillä nyt leijonat vingahtelivat, ikäänkuin olisi niiden sieraimiin kantautunut vainuttavan otuksen tuore haju.

"Jospa teidän Numanne palaisi!" virkkoi tyttö.

"Se olisi kyllä hyvä", myönsi Tarzan, "mutta meidän on parhaamme mukaan tultava toimeen ilman sitä. Kunpa löytäisimme sellaisen paikan, jossa voisimme varustautua kaikilta suunnilta tulevia hyökkäyksiä vastaan! Sitten ehkä voisimme torjua hätyyttäjämme. Smith-Oldwick on hyvä ampuja, ja jollei miehiä ole kovin paljon, saa hän kenties kaikki kaadetuksi, jos he eivät pääse hänen kimppuunsa muutoin kuin yksi kerrallaan. Leijonat eivät huolestuta minua niin paljoa. Ne ovat joskus typeriä eläimiä, ja olen varma, että näitä, jotka seuraavat meitä ja jotka ovat niin riippuvaisia ne kasvattaneista ja harjoittaneista isännistään, on helppo käsitellä, sitten kun olemme selviytyneet sotureista."

"Arveletteko siis, että meillä on jonkun verran toiveita?" kysyi tyttö.

"Olemme vielä elossa", kuului lyhyt vastaus.

"Kas niin!" äänsi Tarzan äkkiä. "Muistelen tuntevani tämän kohdan." Hän osoitti kivilohkaretta, joka ilmeisesti oli pudonnut kallion reunalta ja oli nyt osittain hiekkaan painuneena lähellä jyrkänteen juurta. Se oli rosoinen järkäle, jonka yläreuna oli noin kolmen metrin korkeudella hiekan pinnassa, ja sen ja kallioseinämän väliin jäi kapea aukeama. Sinne he suuntasivat askeleensa ja huomasivat sinne saavuttuaan, että kallion ja kiven välissä oli vähän yli puolen metrin levyinen ja noin kolmen metrin pituinen onkalo. Tosin se oli avoin molemmista päistään, mutta eihän heidän kimppuunsa nyt voitu käydä ainakaan kaikilta tahoilta yhtä aikaa.

Tuskin he olivat ehtineet piiloutua, kun Tarzanin herkkään korvaan osui ääni kallioseinämältä heidän yläpuoleltaan. Vilkaistuaan ylöspäin hän näki mitättömän pienen marakatin kyyröttävän vähäisellä ulkoilemalla -- ilkeänaamaisen marakatin, joka silmäili heitä hetkisen ja lähti sitten rientämään etelään päin, samaan suuntaan, josta heidän vainoojansa olivat tulossa. Myöskin Otobu oli huomannut marakatin. "Se kertoo papukaijoille, ja papukaijat vievät sanan mielipuolille", valitti neekeri.

"Ei sillä väliä", vastasi Tarzan. "Leijonat olisivat kuitenkin löytäneet meidät. Emme voisi toivoakaan pysyvämme niiltä piilossa."

Hän sijoitti Smith-Oldwickin pistooleineen suojapaikan pohjoiselle aukeamalle ja käski Otobun seisoa keihäs valmiina englantilaisen vierellä, valmistautuen itse suojaamaan eteläistä päätä. Tytön hän komensi pitkälleen heidän väliinsä. "Siellä olette turvassa siltä varalta, että he käyttävät keihäitään", hän selitti.

Minuutit tuntuivat Bertha Kircheristä iäisyyden pituisilta, mutta vihdoin hän melkein huojennuksekseen havaitsi vihollisten olevan heidän kimpussaan. Hän kuuli leijonien kiukkuisia karjahduksia ja mielipuolten huutoja. Useita minuutteja tuntuivat miehet tarkastelevan uhriensa löytämää varustusta. Heidän ääniään kuului sekä pohjois- että eteläpuolelta, ja sitten näki maassa viruva tyttö leijonan karkaavan edessään olevaa apinamiestä kohti. Hän näki käyrää sapelia pitelevän jättiläiskäsivarren heilahtavan taaksepäin, sitten putoavan peloittavan nopeasti ja osuvan leijonaan pedon noustessa käydäkseen käsikähmään miehen kanssa. Säilä halkaisi eläimen kallon yhtä vaivattomasti kuin teurastajan veitsi lampaan vatsan.

Sitten hän kuuli Smith-Oldwickia kohti juostavan ripeästi; pistooli pamahti, kuului parkaisu ja maahan kaatuvan ruumiin tömähdys. Ilmeisesti lamautuneina ensimmäisen yrityksensä raukeamisesta ahdistajat peräytyivät, mutta vain vähäksi aikaa. He hyökkäsivät uudelleen, tällä kertaa mies Tarzania vastaan ja leijona nujertamaan Smith-Oldwickia. Tarzan oli varoittanut nuorta englantilaista tuhlaamasta panoksiaan leijoniin, ja leijonan ryntäyksen ottikin vastaan Otobu xujalaisine keihäineen. Petoa ei kuitenkaan saatu kaadetuksi, ennenkuin sekä hän että Smith-Oldwick olivat saaneet vammoja ja viimemainitun oli onnistunut työntää tytöllä olleen sapelin kärki otuksen sydämeen. Tarzanin kimppuun tullut mies eteni varomattomuudessaan liian lähelle apinamiestä pyrkiessään sivaltamaan iskun tämän päähän, ja silmänräpäystä myöhemmin virui hänen ruumiinsa katkaistuin kauloin leijonan ruholla. Taaskin vetäytyivät viholliset takaisin, mutta nytkin vain hetkiseksi. Ja tällä kertaa he ryntäsivät kaikin voimin, sekä leijonat että miehet, ehkä puolikymmentä kumpiakin. Miehet heittivät keihäänsä, ja leijonat odottivat soturien takana ilmeisestikin hyökkäysmerkkiä.

"Onko loppumme käsissä?" sanoi tyttö.

"Ei", huusi apinamies, "sillä vielä elämme!"

Nämä sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun jälelläolevat soturit syöksyivät esille ja sinkosivat keihäänsä yhtä aikaa molemmista päistä. Koettaessaan suojata tyttöä sai Tarzan niistä yhden olkapäähänsä, ja ase oli lingottu niin vinhasti, että se kellisti hänet selälleen maahan. Smith-Oldwick ehti laukaista pistoolinsa kahdesti, mutta sitten hänkin sortui; keihäs oli osunut hänen reiteensä lonkan ja polven keskiväliin. Vain Otobu jäi torjumaan vihollisia, sillä englantilainen, joka jo ennestään oli heikko haavoistaan ja leijonalta äsken saamistaan iskuista, meni tajuttomaksi vaipuessaan maahan viimeisestä vammastaan.

Hänen kaatuessaan kirposi pistooli hänen kädestään. Tyttö huomasi sen ja sieppasi aseen. Kun Tarzan koetti nousta pystyyn, hyppäsi yksi sotureista suoraan häntä vastaan, painoi hänet takaisin ja hornamaisesti kiljuen nosti sapelinkärjen Tarzanin sydämen kohdalle. Ennen kuin hän kuitenkaan ennätti iskeä, ojensi tyttö Smith-Oldwickin pistoolin ja ampui laukauksen vasten pahuksen kasvoja.

Samassa kajahti sekä hätyyttäjien että hätyytettyjen hämmästykseksi yhteislaukaus rotkosta. Suloisina kuin taivaan enkelin äänet saapuivat eurooppalaisten korviin englantilaisen aliupseerin terävät komentosanat. Leijonien karjunnasta ja mielipuolien kiljaisuista huolimatta kuulivat Tarzan ja tyttö nuo miellyttävät äänet juuri samalla hetkellä, kun apinamieskin oli kokonaan herjennyt toivomasta.

Työnnettyään soturin ruumiin syrjään ponnistautui Tarzan pystyyn keihään yhä törröttäessä hänen olkapäässään. Myöskin Bertha Kircher nousi seisomaan, ja kun Tarzan oli kiskonut aseen irti ja astui esiin suojapaikkansa piilosta, seurasi tyttö hänen vierellään. Kahakka, joka päättyi heidän pelastumiseensa, oli pian ohi. Useimmat leijonat pääsivät pakoon, mutta kaikki seuruetta hätyyttäneet xujalaiset saivat surmansa. Kun Tarzan ja tyttö saapuivat osaston näkyviin, vei eräs englantilainen sotilas kiväärin poskelleen. Bertha Kircher havaitsi miehen liikkeen, oivalsi heti, että Tarzanin keltainen vaippa oli luonnollisesti erehdyttävä, ja juoksi hänen ja sotilaan välille. "Älkää ampuko!" hän huusi viimemainitulle. "Olemme molemmat ystäviä."

"Kädet ylös sitten, te siellä takana!" komensi mies Tarzania. "En aio antaa ainoallekaan keltamekkoiselle vintiölle tilaisuutta tepposten tekoon."

Samassa lähestyi etujoukkoa johtanut kersantti, ja kun Tarzan ja tyttö puhuivat hänelle englanninkieltä, selittäen, mistä heidän valepukunsa johtuivat, uskoi hän heidän sanojaan, koska he ilmeisesti eivät olleet samaa rotua kuin heidän ympärillään viruvat kuolleet olennot. Kymmenen minuutin kuluttua saapui retkikunnan pääjoukko. Smith-Oldwickin ja apinamiehen haavat sidottiin, ja puolta tuntia myöhemmin he olivat matkalla pelastajiensa leiriin.

Sinä iltana sovittiin, että Smith-Oldwick ja Bertha Kircher kuljetettaisiin lähellä rannikkoa olevaan brittiläisten joukkojen päämajaan lentokoneilla. Molemmat retkikunnan mukaan määrätyt koneet varattiin siihen tarkoitukseen. Tarzan ja Otobu eivät suostuneet englantilaisen kapteenin tarjoukseen, kun tämä ehdotti, että he seuraisivat hänen maata myöten palaavaa osastoaan. Tarzan selitti, että hänen maansa samoin kuin Otobunkin oli lännessä ja että he samoaisivat yhdessä wamabojen maahan saakka.

"Ettekö aio siis palata meidän kanssamme?" tiedusti tyttö.

"En", vastasi apinamies. "Kotini on länsirannikolla. Jatkan matkaani sinne."

Bertha Kircher loi häneen vetoavan katseen. "Aiotteko mennä takaisin kauheaan viidakkoon?" hän kysyi. "Emmekö enää koskaan näe teitä?"

Tarzan silmäili häntä hetkisen äänettömänä. "Ette koskaan", hän virkkoi sitten, kääntyi sen enempää sanomatta ympäri ja poistui.

Seuraavana aamuna saapui tukileiristä eversti Capell toisessa niistä lentokoneista, joiden oli määrä viedä Smith-Oldwick ja tyttö itään päin. Tarzan oli jonkun matkan päässä, kun kone laskeutui maahan ja upseeri kiipesi siitä alas. Hän näki everstin tervehtivän etujoukkoa komentanutta nuorempaa toveriaan ja kääntyvän sitten Bertha Kircherin puoleen, joka seisoi muutamien askelten päässä kapteenin takana. Tarzan aprikoi, miltä saksalaisesta vakoojasta tuntui tässä tilaisuudessa etenkin, kun hänen täytyi tietää, että saapuvilla oli henkilö, joka tunsi hänen oikean karvansa. Eversti Capell astui tyttöä kohti kädet ojossa ja kasvot hymyssä, ja vaikka Tarzan ei kuullutkaan sanoja, näki hän, että tervehdys oli ystävällinen, melkeinpä sydämellinen. Tarzan kääntyi synkkänä toisaalle, ja jos joku olisi ollut lähellä, olisi hän kuullut hiljaisen murahduksen kumahtavan apinamiehen rinnasta. Hän tiesi, että hänen isänmaansa oli sodassa Saksan kanssa ja että hänen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja hänen oma katkeruutensa ja vihansa vihollisia vastaan vaativat häntä paljastamaan tytön kavalat hommat. Mutta kuitenkin hän empi, ja juuri siksi hän murisi -- ei saksalaiselle urkkijalle, vaan omalle heikkoudelleen.

Hän ei senjälkeen nähnyt Bertha Kircheriä, ennen kuin tämä nousi lentokoneeseen ja lähti kiitämään itää kohti. Sanoessaan jäähyväisiä Smith-Oldwickille sai hän taaskin nuoren englantilaisen usein toistamat kiitokset. Ja sitten Tarzan näki korkealla leijailevan koneen vievän pois hänetkin ja tarkkaili alusta, kunnes se pieneni vähäiseksi pilkuksi ja vihdoin katosi korkealle ilmaan itäiselle taivaalle.

Täysissä varuksissa ja reput selässä odottivat sotilaat määräystä lähteäkseen jatkamaan paluumarssiaan. Eversti Capell halusi henkilökohtaisesti tutustua etujoukon leirin ja tukikohdan väliseen seutuun ja oli senvuoksi päättänyt marssia takaisin joukkojensa mukana. Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, tuli hän Tarzanin puheille. "Toivoisin teidän palaavan kanssamme, Greystoke", hän sanoi, "ja jollei minun vetoomuksellani ole tehoa, niin ehkä Smith-Oldwickin ja äsken luotamme poistuneen nuoren naisen pyynnöt vaikuttavat paremmin. He käskivät minua koettamaan taivuttaa teitä tulemaan takaisin sivistyneeseen maailmaan."

"Ei", vastasi Tarzan. "Minä noudatan omaa tietäni. Neiti Kircher ja luutnantti Smith-Oldwick tottelivat vain kiitollisuudentunnettaan ajatellessaan minun menestystäni."

"Neiti Kircher?" huudahti Capell, purskahtaen sitten nauruun. "Tunnetteko siis hänet Bertha Kircherinä, saksalaisena vakoojana?"

Tarzan silmäili toista hetkisen äänettömänä. Hän ei jaksanut ymmärtää, kuinka brittiläinen upseeri saattoi noin tyynesti puhua vihollisurkkijasta, joka oli ollut hänen vallassaan ja jonka hän oli sallinut pujahtaa tiehensä. "Kyllä", sanoi apinamies. "Tiedän, että hän on Bertha Kircher, saksalainen vakooja."

"Ettekö tiedä hänestä muuta?" kysyi Capell.

"En tiedä", vastasi Tarzan.

"Hän on neiti Patricia Canby", ilmoitti Capell, "yksi Englannin itä-afrikkalaisten joukkojen tiedonhankintaosaston parhaita jäseniä. Hänen isänsä ja minä palvelimme Intiassa yhdessä, ja olen tuntenut hänet syntymästään asti.

"-- Tässä, nähkääs, on paperinippu, jonka hän otti eräältä saksalaiselta upseerilta ja jota hän on säilyttänyt kaikissa tukalissa vaiheissansa -- uskollisesti ja horjumatta täyttäen velvollisuutensa. Katsokaahan! Minulla ei ole vielä ollut aikaa tutustua niihin, mutta kuten näette, on tässä sotilaallinen karttaluonnoskirja, tukku selostuksia ja jonkun hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja."

"Hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja!" kertasi Tarzan käheästi. "Saanko silmäillä sitä, Capell? Hän on sama mies, joka murhasi lady Greystoken."

Englantilainen ojensi pienen nidoksen toiselle virkkamatta mitään. Tarzan vilkui hätäisesti sivuja etsien määrättyä päivää -- sitä päivää, jolloin hirmuteko oli tehty -- ja löydettyään sen luki nopeasti. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan epäilevä äännähdys. Capell katsoi häneen kysyvästi.

"Hyvä Jumala!" huudahti apinamies. "Voiko tämä olla totta. Kuulkaahan!" Ja hän luki ääneen otteen tiheästi kirjoitetulta sivulta.

"Tein engelsmannille pikku kepposen. Kotiin palattuaan hän löytää vaimonsa ruumiin poltettuna kammiossaan -- mutta hän vain luulee sitä vaimokseen. Käskin von Gossin ottaa erään kuolleen neekerinaisen ruumiin ja kärventää sen, ensin työnnettyään sen sormiin lady Greystoken sormukset -- lady G. on tärkeä, päämajan tallessa."

"Hän elää!" riemuitsi Tarzan.

"Jumalan kiitos!" yhtyi Capell. "Entä nyt?"

"Lähden tietystikin kanssanne paluumatkalle. Kuinka hirveästi olen syyttänyt neiti Canbya väärin, mutta miten olisin voinut aavistaa? Sanoin Smith-Oldwickillekin, joka rakastaa häntä, että hän on saksalainen urkkija. -- Minun ei ole palattava ainoastaan löytääkseni vaimoni, vaan myöskin sovittaakseni tämän vääryyden."