Part 12

Kun Metak kantoi Bertha Kircheriä vesiallasta kohti, ei tytöllä aluksi ollut aavistustakaan siitä, mitä mies aikoi, mutta kun tämä heidän lähestyessään äyrästä ei hiljentänyt vauhtiaan, arvasi hän prinssin kauhean aikomuksen. Kun Metak hyppäsi päistikkaa veteen, vieden hänet mukanaan, sulki hän silmänsä ja huokaisi äänettömän rukouksen, sillä hän oli varma, että mielipuolen tarkoitus oli surmata itsensä ja hänet. Mutta luonnon ensimmäinen laki on niin voimakas, että tyttö tarrautui tiukasti elämään, vaikka uskoikin varmasti kuolevansa, ja rimpuili vapautuakseen hullun väkevästä otteesta, pidättäen samalla hengitystään ja koettaen siirtää tuonnemmaksi viimeistä hetkeä, jolloin tukahduttava vesi pakostakin tulvisi hänen keuhkoihinsa.

Koko tämän hirvittävän koettelemuksen ajan hän jaksoi pitää kaikki aistinsa täysin vireillä; niinpä hän heti sen jälkeen, kun he syöksyivät veteen, tunsi, että mies ui pinnan alla eteenpäin, vieden häntä mukanaan. Metak vetäisi kenties alun toistakymmentä vetoa suoraan altaan toista päätä kohti, kohoten sitten pinnalle, ja jälleen huomasi tyttö päänsä olevan veden yläpuolella. Hän aukaisi silmänsä ja näki, että he olivat mutkittelevassa käytävässä, jota sen kattoon sijoitetut ristikkoluukut valaisivat himmeästi ja joka oli täynnä vettä seinästä seinään.

Mies ui pitkin käytävää kevein, väkevin vedoin, pitäen samalla tytön leukaa veden pinnalla. Uituaan sillä tavoin pysähtymättä kymmenen minuuttia hän puhutteli tyttöä, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä, mikä hänelle ilmeisesti heti selvisi, sillä hän alkoi puolittain kellua ja muutti asentoaan niin, että saattoi toisella kädellään koskettaa tytön nenää ja suuta. Bertha Kircher käsitti hänen tarkoituksensa ja veti heti syvän henkäyksen, minkä jälkeen mies vikkelästi sukelsi veteen, vetäen toisen mukaansa ja uiden taaskin toistakymmentä vetoa pinnan alla.

Kun he nousivat jälleen pinnalle, huomasi Bertha Kircher, että he olivat laajassa lammikossa ja että tähdet tuikkivat kirkkaina korkealla heidän yläpuolellaan, kun taas heidän molemmilla puolillaan oli kupukattoisia ja torneilla varustettuja rakennuksia, jotka kuvastuivat selväpiirteisinä tähdekästä taivasta vasten. Metak ui ripeästi lammikon pohjoiselle äyräälle, jossa he nousivat tikapuita myöten rannalle. Aukiolla oli muitakin ihmisiä, jotka kuitenkin kiinnittivät vain vähän, jos lainkaan huomiota noihin kahteen läpimärkään henkilöön. Kun Metak asteli ripeästi eteenpäin tyttö sivullaan, saattoi Bertha Kircher vain arvailla, mitä mies aikoi. Hän ei keksinyt mitään pakokeinoa, ja senvuoksi hän meni nurkumatta vangitsijansa mukana, toivottomalta näyttävästä asemastaan huolimatta sittenkin toivoen, että joku onnellinen sattuma tarjoaisi hänelle kaivatun tilaisuuden pelastaa henkensä ja vapautensa.

Metak saattoi hänet erääseen rakennukseen. Astuessaan sisälle tunsi hän sen samaksi, johon hän ja luutnantti Smith-Oldwick oli viety silloin, kun heidät tuotiin kaupunkiin. Nyt ei näkynyt miestä kaiverruksin koristetun pöydän takana, mutta huoneessa oli toistakymmentä soturia puettuina sen suvun vaippoihin, jonka palveluksessa he olivat; tässä tapauksessa olivat vaipat valkoiset, ja jokaisen rinnassa ja selässä oli vaakunamerkkinä pieni leijona.

Tunnettuaan sisälle astuneen Metakin nousivat miehet pystyyn, ja vastaukseksi hänen lausumaansa kysymykseen hänelle osoitettiin huoneen peräseinässä olevaa holvattua ovea. Metak vei tytön sinne, mutta sitten näytti hänessä äkkiä heränneen epäluulo, hänen silmänsä soukkenivat ovelasti, hän kääntyi sotureihin päin ja komensi jotakin, minkä jälkeen he kaikki menivät hänen edellään kapeasta ovesta ja vähän matkan päässä sen takana kohoavia portaita ylös.

Portaita ja niiden yläpäästä alkavaa käytävää valaisemassa oli pieniä soihtuja, joiden valossa näkyi useita ovia käytävän seinissä. Miehet opastivat prinssin yhdelle niistä. Bertha Kircher näki heidän kolkuttavan, ja paksun oven takaa kuului heikko vastaus. Hänen ympärillään oleviin miehiin vaikutti se kuin sähköisku. He joutuivat kaikki heti kiihdyksiin ja alkoivat kuninkaan pojan määräyksestä rajusti jyskyttää ovea, heittäytyä sitä vasten ja koettaa hakata sen laudoitusta rikki sapeleillaan. Tämä hänen vangitsijoittensa ilmeinen kiihtynys ihmetytti tyttöä.

Hän näki oven horjuvan uudistetuista kolhaisuista, mutta ei nähnyt, että juuri kun se oli rämähtämäisillään sisälle, pujahtivat ne ainoat kaksi miestä koko maailmassa, jotka olisivat saattaneet pelastaa hänet, huoneen vieressä olevan makuukomeron seinään kiinnitettyjen, paksujen verhojen välitse ja katosivat pimeään käytävään.

Kun ovi antoi perään ja miehet prinssin seuraamina syöksähtivät huoneeseen, joutui viimeksimainittu heti pettymyksen ja raivon valtaan, sillä huoneet olivat tyhjät; vain palatsin omistaja-vainajan ja Otobun, neekeriorjan, elottomat ruumiit viruivat makuukomeron lattialla.

Prinssi riensi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Mutta kun seurue näki teljetyn leijonatarhan, josta prinssi ei uskonut kenenkään pääsevän millään tavoin pelastumaan, lisäsi se vain hänen hämminkiään. Hän tutki huonetta löytääkseen jonkun vihjauksen siitä, mihin siellä äskettäin olleet henkilöt olivat kadonneet, mutta ei havainnut verhojen takaista syvennystä. Sitten hänen mielensä vähäjärkiselle ominaiseen epävakaiseen tapaan pian muuttui; hän väsyi etsintään, kääntyi häntä alakerrasta seuranneiden sotilaiden puoleen ja komensi heidät pois.

Sijoitettuaan murretun oven parhaansa mukaan paikoilleen miehet poistuivat huoneesta, ja jäätyään taaskin kahden kesken tytön kanssa Metak pyörähti häneen päin. Hänen lähestyessään tyttöä piirteet vääntyneinä inhoittavaan virnistykseen nytkähtelivät hänen kasvonsa suonenvedon tapaisesti. Tyttö, joka seisoi makuukomeron ovella, horjahti taaksepäin, ja hänen kasvoistaan kuvastui kauhu. Hän peräytyi askel askeleelta lattian poikki, samalla kun kyyristelevä mielipuoli hiipi varovasti hänen jälessään sormet harallaan kuin pedon kynnet, odottaen hetkeä, jolloin voisi ponnahtaa eteenpäin ja tarttua uhriinsa.

Bertha Kircherin sivuuttaessa neekerin ruumiin kolahti hänen jalkansa johonkin esteeseen, hän vilkaisi lattiaan ja huomasi keihään, jolla Otobun olisi pitänyt pysyttää vankeja kurissa. Hän kumartui heti, sieppasi aseen ja suuntasi sen terävän kärjen hullua kohti. Sen vaikutus Metakiin oli salamannopea. Siihen saakka hän oli hiipinyt hiljaa, mutta puhkesi nyt käheään nauruun, veti miekkansa ja alkoi hyppiä sinne tänne tytön edessä. Mutta minnepäin hän yrittikään, oli keihään kärki aina häntä uhkaamassa.

Tyttö pani merkille, että miehen kiljaisujen sävy asteittain muuttui, ja samalla kävivät myöskin hänen kammottavien kasvojensa ilmeet toisenlaisiksi. Hänen hysteerisen naurunsa syrjäyttivät vähitellen vimmaiset karjahdukset, ja hänen kasvoillaan väikkyneen omituisen virnistyksen sijalle tulivat julma rypistys ja irveen vääntyneet huulet, niin että hänen teroitetut torahampaansa näkyivät.

Nyt hän syöksähti rajusti eteenpäin melkein keihään kärkeen saakka, ponnahti aina syrjään ja harppasi muutamia askelia sivulle päin, koettaen uudelleen päästä käsiksi tyttöön. Samalla hän koko ajan huitoi ja kolhi keihästä niin vimmatusti, että tyttö sai vain vaivoin pidetyksi sen tanassa ja hänen oli pakko yhtenään peräytyä. Kun hän oli saapunut huoneen toisessa päässä olevan leposohvan viereen, kumartui Metak uskomattoman nopeasti, sieppasi matalan tuolin ja sinkautti sen suoraan hänen päätään kohti.

Hän kohotti keihästä syrjäyttääkseen raskaan heittoaseen, mutta se ei hänelle täysin onnistunut. Iskun tärähdys kaatoi hänet selälleen leposohvalle, ja Metak oli heti hänen kimpussaan.

* * * * *

Tarzan ja Smith-Oldwick eivät paljoakaan välittäneet siitä, miten molemmille toisille huoneessa olleille henkilöille oli käynyt. He olivat poissa, ja apinamieheen ja tämän kumppaniin nähden he saivat pysyäkin tiessään. Tarzan halusi nyt ainoastaan päästä kadulle, jossa heidän nyt, kun heillä kummallakin oli jonkunlainen valepuku, olisi pitänyt voida verrattain turvallisesti mennä palatsiin etsimään tyttöä.

Smith-Oldwick poistui Tarzanin edellä pitkin käytävää tikapuille ja sinne saavuttuaan kiipesi ylös aukaisemaan luukkua. Puuhailtuaan hetkisen hän kääntyi puhuttelemaan Tarzania.

"Laskimmeko luukun paikoilleen tullessamme alas? Muistaakseni emme tehneet sitä."

"Emme", vastasi Tarzan. "Se jäi auki."

"Niin minäkin arvelin", virkkoi Smith-Oldwick. "Mutta nyt se on suljettu ja lukittu. En jaksa liikauttaakaan sitä. Ehkä te jaksatte." Ja hän laskeutui alas tikapuilta.

Mutta Tarzaninkaan tavattomat voimat eivät kyenneet saamaan aikaan muuta kuin katkaisemaan tikapuiden pienan, jota vastaan hän ponnistautui, joten hän oli vähällä suistua päistikkaa lattialle. Pienan katkettua hän lepäsi vähän aikaa uudistamatta yritystään ja seisoessaan pää lähellä luukkua erotti selvästi ääniä katolta.

Pudottauduttuaan alas Oldwickin luokse hän kertoi tälle kuulemansa. "Meidän on parasta etsiä joku toinen pääsytie", hän sanoi, ja he palasivat samaa tietä makuukomerolle. Nyt meni Tarzan edellä ja avattuaan seinäsyvennykseen vievän oven hän äkkiä hätkähti kuullessaan kauhusta värähtävän naisäänen verhojen takana parkaisevan: "Hyvä Jumala, ole minulle armollinen!"

Nyt ei saanut tuhlata aikaa varovaiseen tarkkailuun, ja malttamatta edes etsiä verhojen rakoa hän tarttui niihin jäntevällä kädellään ja kiskaisi ne yhdellä nykäyksellä irti kannattimistaan, hypähtäen sitten syvennyksestä makuukomeroon.

Hänen tulostaan aiheutuneen melun kuullessaan vilkaisi mielipuoli häneen päin ja nähdessään aluksi vain yhden isänsä väen pukuun puetun miehen kiljaisi kiukkuisen komentosanan. Mutta katsahdettuaan toisen kerran ja erotettuaan tulijan kasvot hullu ponnahti pystyyn pitkänään viruvan uhrinsa päältä ja karkasi paljain käsin vastustajansa kimppuun, nähtävästi unohtaen sapelin, jonka hän oli pudottanut lattialle leposohvan viereen käydessään käsiksi tyttöön, ja pyrkien iskemään teräviksi hiotut hampaansa apinamiehen kurkkuun.

Metak, Herogin poika, ei ollut mikään heikko mies. Hän oli luonnostaan väkevä, ja hullun raivon puuska lisäsi vielä hänen voimiaan, joten hän ei suinkaan ollut mitätön vastustaja valtavalihaksiselle apinamiehellekään. Sen lisäksi hän sai heti kamppailun alkaessa huomattavan edun, sillä Tarzanin astahtaessa taaksepäin osui hänen kantapäänsä Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiiseen ja hän kellahti raskaasti selälleen lattialle Metak rinnallaan.

Vikkelästi kuin kissa koetti mielipuoli upottaa hampaansa Tarzanin henkitorveen, mutta viimemainittu liikahti nopeasti, ja hän sai tartutuksi vain tarmanganin olkapäähän. Siihen hän pureutui kiinni, yrittäen kouraista sormensa Tarzanin kurkkuun. Silloin apinamies oivalsi voivansa mahdollisesti joutua tappiolle ja huusi Smith-Oldwickille, kehoittaen tätä koettamaan pelastaa itsensä ja tytön.

Englantilainen katsahti kysyvästi Bertha Kircheriin, joka nyt oli noussut leposohvalta kalpeana ja vapisevana. Hän näki miehen silmien kysyvän ilmeen ja ponnistaen suoristautui täyteen mittaansa. "Ei!" hän huudahti. "Jos hän kuolee täällä, kuolen minä myöskin. Menkää te, jos haluatte! Te ette kykene tekemään täällä mitään, mutta minä -- minä en voi lähteä."

Tarzanin oli tällä välin onnistunut jälleen nousta pystyyn, mutta mielipuoli oli yhä iskeytyneenä häneen kiinni sitkeästi ja sisukkaasti. Tyttö pyörähti äkkiä Smith-Oldwickiin päin. "Pistoolinne!" hän huusi. "Miksi ette ammu häntä?"

Mies veti aseen taskustaan ja lähestyi ottelijoita, mutta tällöin he liikkuivat niin nopeasti, ettei hän saanut tilaisuutta ampua toista pelkäämättä osuvansa toiseen. Samalla kierteli Bertha Kircher heidän ympärillään prinssin sapeli kädessään, mutta ei hänkään päässyt iskemään. Miehet kaatuivat useita kertoja lattiaan, kunnes Tarzan vihdoin sai otteen Metakin kurkusta, mitä viimemainittu oli koko ajan koettanut estää. Jättiläissormien kouristuessa pullistuivat toisen järjettömät silmät kuopistaan, hänen kasvonsa kävivät lyijynharmaiksi, leukapielet loksahtivat auki, helliten irti Tarzanin olkapäästä. Äkillisen inhon ja kiukun puuskassa apinamies sitten kohotti prinssin ruumiin korkealle päänsä yläpuolelle ja jännittäen valtavien käsivarsiensa voiman viskasi sen huoneen poikki ja ulos ikkunasta, niin että se kaameasti kumahtaen putosi leijonatarhaan.

Kun Tarzan uudelleen kääntyi kumppaneittensa puoleen, seisoi tyttö yhä pitäen sapelia kädessään ja kasvoillaan ilme, jollaista hän ei aikaisemmin ollut niillä nähnyt. Hänen levällään olevat silmänsä olivat kosteina vuotamattomista kyynelistä, ja hänen tunteelliset huulensa vavahtelivat ikäänkuin olisivat olleet päästämisillään ilmoille jonkun tukahdutetun mielenliikutuksen, jota hän kiivaasti nousevasta ja laskevasta rinnastaan päättäen ankarasti koetti hillitä.

"Jos meidän on mieli selviytyä täältä ulos", huomautti apinamies, "emme saa vitkastella hetkeäkään. Olemme vihdoinkin kaikki jälleen yhdessä, eikä viipymisestä voi olla meille lainkaan hyötyä. Nyt on kysymys vain siitä, mikä tie on turvallisin. Käsistämme pujahtanut pari on ilmeisesti mennyt käytävän kautta katolle ja teljennyt meiltä luukun, joten se tie on meiltä tukossa. Minkälaiset toiveet meillä on alhaalla? Tehän tulitte sitä kautta." Hän kääntyi tyttöön päin.

"Portaiden alapäässä oleva huone on täynnä aseellisia miehiä. Minua epäilyttää, pääsemmekö sieltä ohitse."

Samassa nousi Otobu istualleen.

"Et siis olekaan kuollut", huudahti apinamies. "Kuinka paha on vammasi?"

Neekeri kompuroi verkkaisesti pystyyn, ojenteli käsiään ja jalkojaan ja tunnusteli päätään.

"Otobu ei näy saaneen minkäänlaista vammaa, bwana", hän vastasi. "Vain päätäni pakottaa ilkeästi."

"Sepä hyvä", virkkoi apinamies. "Tahdotko palata wamabojen maahan?"

"Kyllä, bwana."

"Opasta sitten meidät pois kaupungista turvallisinta tietä myöten!"

"Turvallista tietä ei ole", selitti mustaihoinen. "Ja jos pääsemmekin portille, on meidän taisteltava. Voin viedä teidät tästä rakennuksesta syrjäkadulle, jossa kenenkään kohtaamisesta ei ole paljoakaan vaaraa. Sieltä eteenpäin on meidän kestettävä kaikki ilmitulon vaarat. Olettehan te puetut tämän kauhean kaupungin väestön tapaan, joten meidän ehkä onnistuu liikkua kaduilla kenenkään huomaamatta, mutta portilla on asianlaita toinen, sillä kenenkään ei sallita poistua kaupungista öiseen aikaan."

"No niin. Lähdetään liikkeelle!" kehoitti Tarzan.

Otobu opasti heidät ulomman huoneen särjetystä ovesta. Asteltuaan vähän matkaa käytävässä hän poikkesi erääseen toiseen, oikealla puolella olevaan huoneeseen. He menivät sen läpi toiseen käytävään, minkä jälkeen hän johti heitä useiden huoneiden ja käytävien kautta ja lopuksi alaspäin vieviä portaita myöten ovelle, joka avautui suoraan palatsin takana olevalle syrjäkadulle.

Kahden miehen, naisen ja neekeriorjan muodostama seurue ei ollut kaupungin kaduilla niin harvinainen näky, että se olisi herättänyt ihmettelyä. Mennessään soihtujen alitse valitsivat eurooppalaiset aina visusti sellaisen hetken, ettei kukaan sattumalta paikalle osunut kävelijä saanut vilkaistuksi heidän kasvoihinsa, mutta pylväskäytävien pimennoissa ei ilmitulosta tuntunut olevan paljoakaan vaaraa. He olivat edenneet jo hyvän matkaa portille päin ilman kommelluksia, kun heidän korviinsa alkoi kantautua ankaraa hälyä kaupungin keskiosista.

"Mitähän tuo merkitsee?" kysyi Tarzan Otobulta, joka nyt vapisi kovasti.

"Herra", vastasi neekeri, "nyt on huomattu, mitä kaupungin pormestarin Vezan palatsissa on tapahtunut. Hänen poikansa ja tyttö pääsivät kutsumaan sotaväkeä, ja nyt on Vezan ruumis epäilemättä löydetty."

"Lienevätkö he havainneet ikkunasta heittämäni miekkosen?" tuumi Tarzan.

Bertha Kircher, joka ymmärsi heidän käyttämäänsä kieltä kylliksi voidakseen seurata keskustelua, tiedusti Tarzanilta, tiesikö tämä, että hänen ikkunasta paiskaamansa mies oli kuninkaan poika. Apinamies naurahti. "En", hän myönsi, "en tiennyt. Se tekee asian vieläkin pahemmaksi -- ainakin siinä tapauksessa, että hänet on löydetty."

Äkkiä kajahti heidän takanaan pauhaavasta melusta selvä torven toitotus. Otobu joudutti askeliaan. "Rientäkää, herra!" hän hoputti. "Asiat ovat huonommin kuin luulinkaan."

"Mitä tarkoitat?" tiedusti Tarzan.

"Jostakin syystä kutsutaan kuninkaan henkivartiosto ja kuninkaan leijonat liikkeelle. Minua peloittaa, bwana, ettemme pääse pakoon. Mutta en jaksa käsittää, miksi ne lähetetään meidän jälessämme."

Mutta jos Otobu ei sitä tiennytkään, niin Tarzan ainakin aavisti, että kuninkaan pojan ruumis oli löydetty. Taaskin kiiri torven toitotus kimakkana ja selvänä öisessä ilmassa. "Kutsutaanko lisää leijonia?" kysyi Tarzan.

"Ei, herra", selitti Otobu. "Nyt kutsutaan papukaijoja."

He etenivät muutamia minuutteja ripeästi äänettöminä eteenpäin. Äkkiä kiintyi heidän huomionsa heidän yläpuoleltaan kuuluvaan siipien räpytykseen, He katsahtivat sinne päin ja näkivät heidän kohdallaan ilmassa kaartelevan papukaijan.

"Nyt ovat papukaijat saapuneet, Otobu", huomautti Tarzan virnistäen. "Aikovatko he surmauttaa meidät papukaijoilla."

Neekeri ähkäisi, kun lintu äkkiä sujahti heidän edelleen kaupungin muuria kohti. "Nyt olemme varmasti hukassa, herra", hän tuskaili. "Lintu, joka löysi meidät, on lentänyt portille varoittamaan vahteja."

"Mitä ihmettä sinä höpiset, Otobu?" kivahti Tarzan. "Oletko asunut näiden järjettömien joukossa niin kauan, että olet itsekin tullut hulluksi?"

"En, herra. En ole hullu", vakuutti Otobu. "Te ette tunne heitä. Nämä peloittavat linnut muistuttavat sydämettömiä ja sieluttomia ihmisolentoja. Ne puhuvat tämän Xujan kaupungin asukkaiden kieltä. Ne ovat pahoja henkiä, herra, ja jos niitä on riittävän paljon, saattavat ne käydä meidänkin kimppuumme ja surmata meidät."

"Kuinka kaukana olemme portilta?" tiedusti Tarzan.

"Emme enää kovin etäällä", vastasi neekeri. "Tuon lähimmän mutkan takaa näemme sen muutamien askelten päässä itsestämme. Mutta lintu on ehtinyt sinne ennen meitä, ja parhaillaan hälytetään vahtimiehistöä." Tämän väitteen todistivat oikeaksi edeltä päin kuuluvat useat äänet, jotka ilmeisesti huusivat komennuksia, samalla kun he takaa päin yhä selvemmin erottivat takaa-ajon melua -- äänekästä kiljuntaa ja leijonien karjaisuja.

Jonkun matkan päässä avautui idästä päin kapea kuja sille kadulle, jota myöten he riensivät, ja heidän lähestyessään ilmestyi sen pimeästä varjosta valtavankokoinen leijona. Otobu seisahtui kuin paikalleen naulattuna ja horjahti Tarzaniin päin. "Katsokaa tuonne, herra!" hän uikutti. "Metsän iso, musta leijona!"

Tarzan vetäisi sapelin, joka yhäti oli hänen vyöllään. "Me emme voi peräytyä", hän sanoi. "Olkoon tiellämme leijonia, papukaijoja tahi ihmisiä, on meidän joka tapauksessa mentävä eteenpäin." Ja hän astui järkkymättä edelleen porttia kohti. Kaupungin kadulla huokuva tuulenhenki suuntautui Tarzanista leijonaan päin, ja kun apinamies oli edennyt muutamien askelien päähän pedosta, joka siihen saakka oli seisonut paikallaan silmäillen heitä äänettömänä, kajauttamatta odotettua karjaisua, pääsi sen kurkusta hiljainen vingahdus. Apinamiehen valtasi voimakas helpotuksen tunne. "Se on pyydystyskuopan leijona", huusi hän seuralaisilleen ja lisäsi sitten Otobulle: "Älä pelkää; tämä leijona ei tee meille pahaa."

Numa eteni apinamiehen luokse, kääntyi sitten ja lähti astelemaan hänen vierellään pitkin kapeata katua. Seuraavassa käänteessä he saivat näkyviinsä portin, ja siellä oli useiden soihtujen valossa ainakin kaksikymmenmiehinen soturiryhmä valmiina käymään heidän kimppuunsa, samalla kun vastaiselta taholta kuului yhä lähempää heitä takaa-ajavien leijonain karjuntaa sekaantuneena monien heidän yläpuolellaan kaartelevien papukaijojen kirkunaan. Tarzan pysähtyi ja kääntyi nuoren ilmailijan puoleen kysyen: "Kuinka monta panosta teillä on vielä jälellä?"

"Pistoolissani on seitsemän", vastasi Smith-Oldwick, "ja ehkä tusinan verta taskussani."

"Aion heti hyökätä", selitti Tarzan. "Otobu, sinä pysyttelet naisen vierellä. Oldwick, te ja minä menemme edellä, te vasemmalla puolellani. Numalle ei luultavasti tarvitse sanoa, mitä sen on tehtävä." Hänen puhuessaan leijona jo ärisikin hampaat irvessä vahtisotilaille, jotka näkyivät arkailevan huomattuaan tämän eniten pelkäämänsä otuksen.

"Hyökätessämme laukaiskaa yksi panos, Oldwick!" jatkoi apinamies. "Se kenties säikäyttää heitä. Sitten ampukaa vain tarpeen vaatiessa! Oletteko valmis? Eteenpäin!" Ja hän syöksyi porttia kohti. Samassa Smith-Oldwick laukaisi aseensa, ja keltavaippainen soturi parahti ja tuupertui maahan kasvoilleen. Minuutin ajan näkyi toisissa pakokauhun oireita, mutta yksi, nähtävästi upseeri, rohkaisi heitä. "Nyt", komensi Tarzan, "kaikki yhtä aikaa!" Ja hän lähti juoksemaan portille. Samalla kertaa leijona, joka ilmeisesti aavisti tarmanganin aikeet, karkasi täyttä vauhtia vahtijoukon kimppuun.

Oudon aseen pamahdus sai vahtimiehistön rivit horjumaan, ja ne murtuivat kookkaan pedon rajusta hyökkäyksestä. Mielettömän vimman vallassa syyti upseeri suustaan hillittömän tulvan komennuksia, mutta totellen luonnon ensimmäistä lakia ja metsän mustaa asukasta kohtaan tuntemansa vaistomaisen pelon kannustamina hajaantuivat vahtisotilaat oikealle ja vasemmalle välttääkseen hirviötä. Hurjasti muristen Numa pyörähti oikealle ja huitoi haralla olevin kynsin käpälillään iskuja pieneen, sitä pakoon pyrkivään, kauhistuneeseen sotilasjoukkoon, ja sitten joutuivat Tarzan ja Smith-Oldwick käsikähmään toisten kanssa.

Vähän aikaa oli heidän peloittavin vastustajansa vahtiosastoa komentava upseeri. Hän heilutteli käyrää sapeliaan sen käyttöön tottuneen miehen tavoin taistellessaan Tarzania vastaan, jonka kädessä samanlainen ase taas oli tuiki outo. Smith-Oldwick puolestaan ei voinut ampua, peläten haavoittavansa apinamiestä ja äkkiä hän kauhukseen näki aseen lennähtävän Tarzanin kädestä, kun xujalainen soturi oli näppärästi riistänyt säilän ahdistajaltaan. Kiljaisten kohotti mies sapeliaan antaakseen viimeisen sivalluksen jonka piti lopettaa Apinain Tarzanin maallinen ura mutta äkkiä hän sekä Smith-Oldwickin että apinamiehen hämmästykseksi jäykistyi, ase kirposi kohotetun käden hervottomista sonnista, mielipuoliset silmät pyörähtivät ylöspäin ja vaahtoa kihosi hänen parrattomille huulilleen. Ähkyen kuin tukehtuva hän sitten kellahti eteenpäin Tarzanin jalkojen juureen.

Tarzan kumartui ja otti maasta kuolleen miehen aseen. Hänen huulillaan väikkyi hymy, kun hän kääntyi katsomaan englantilaiseen.

"Miehessä on kaatuvatauti", sanoi Smith-Oldwick. "Otaksuttavasti on se heissä monessakin. Heidän hermojensa tilalla on hyvätkin puolensa -- normaalinen mies olisi surmannut teidät."

Muut vahdit näkyivät lamaantuvan perinpohjaisesti menetettyään johtajansa. He olivat sulloutuneet kadun toiselle puolelle portista vasemmalle, kirkuivat kohti kurkkuaan ja tähyilivät siihen suuntaan, josta kuului apuvoimien lähestymisestä johtuvia ääniä, ikäänkuin kiirehtiäkseen miehiä ja leijonia, jotka jo silloin olivat arveluttavan lähellä pakolaisia. Vielä seisoi kuusi vahtisotilasta selin porttiin; heidän aseensa välähtelivät soihtujen valossa, ja heidän pergamenttimaiset kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet raivosta ja pelosta.

Numa oli ajanut takaa kahta pakenevaa soturia pitkin katua, joka tällä kohdalla kulki jonkun matkaa muurin suuntaisena. Apinamies puhutteli Smith-Oldwickia: "Nyt teidän on käytettävä pistoolianne, ja meidän on päästävä noiden veitikoiden ohitse heti." Samalla kun nuori englantilainen ampui, syöksyi Tarzan käsikähmään, ikäänkuin ei olisikaan juuri äsken saanut nähdä, ettei hän sapelin käyttelyssä vetänyt vertoja noille harjaantuneille miekkamiehille. Kaksi miestä kaatui Smith-Oldwickin kahdesta ensimmäisestä laukauksesta, mutta sitten hän ampui harhaan. Samassa jakautuivat jälelläolevat neljä vahtia, kahden karatessa lentäjän, toisten kahden Tarzanin kimppuun.