Part 11

Tunnustelemalla hän huomasi joutuneensa kapeaan käytävään. Edettyään sitä myöten muutamia metrejä hän äkkiä kohtasi esteen, nähtävästi käytävään pystytetyt portaat. Hän kopeloi niitä käsillään, kunnes oli varma siitä, että ne todella olivat portaat ja että niiden takana oli vankka seinä, johon käytävä päättyi. Koska hän ei niin ollen päässyt eteenpäin eikä halunnut palata samaa tietä ja koska portaiden alapää oli käytävän lattialla, ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin kavuta niitä myöten ylöspäin. Niin hän tekikin, pitäen pistoolinsa valmiina puseronsa sivutaskussa.

Noustuaan vain kaksi tahi kolme pienaa hän äkkiä kolautti kipeästi päänsä yläpuolellaan olevaan kovaan pintaan. Tunnustelemalla kädellään hän sai selville, että tien sulki katossa oleva luukku, jota hänen vähäisellä ponnistuksella onnistui nostaa muutamia sentimetrejä. Raosta näkyi afrikkalaisen yön tähtikirkas taivas.

Hän huokasi helpotuksesta, mutta oli edelleenkin hyvin varovainen, työnsi luukkua siksi paljon syrjään, että sai pistetyksi päänsä silmiä myöten ulkoilmaan. Nopea vilkaisu vakuutti hänelle, ettei ketään ollut kyllin likellä huomatakseen hänen liikkeitään; sikäli kuin hän saattoi erottaa, ei ollut ketään näkyvissä.

Hän kiskoi nopeasti itsensä aukosta katolle, sijoitti luukun paikoilleen ja koetti ottaa selville, missä oli. Suoraan hänen eteläpuolellaan liittyi se matala katto, jolla hän oli, rakennuksen paljon korkeampaan osaan, joka kohosi useita kerroksia hänen yläpuolelleen. Muutamien metrien päässä lännessä päin näkyi kiemurtelevalla kadulla palavien soihtujen lepattavaa valoa, ja sitä kohti hän suuntasi askeleensa.

Katon reunalta hän katseli tämän hullujen kaupungin öistä elämää. Hän näki miehiä, naisia, lapsia ja leijonia, ja kaiken hänen näkemänsä nojalla oli ilmeistä, että vain leijonat olivat tervejärkisiä. Tarkastamalla tähtiä hän pääsi helposti selville ilmansuunnista ja muisteltuaan tarkoin, mitä tietä hän oli tullut ensin kaupunkiin ja sitten tänne katolle, hän päätteli, että katu, jota hän nyt katseli, oli sama, jota myöten hänet ja Bertha Kircher oli tuotu vankeina aikaisemmin samana päivänä.

Jos hän kykenisi laskeutumaan sinne, saattaisi hän kenenkään huomaamatta mennä pylväskäytävän varjossa kaupungin portille. Hän oli jo hylännyt mielestään toivottoman ajatuksen siitä, että etsisi ja koettaisi auttaa tyttöä, sillä mitäpä hän yksin muutamine panoksineen mahtaisi koko kaupungin asestettuja miehiä vastaan. Oli epäiltävää, voisiko hän hengissä selviytyä kaupungin edustalla olevasta metsästä, jossa vilisi leijonia, ja jos hänen jonkun ihmeen kautta onnistuisikin päästä sen takana leviävään erämaahan, olisi hänen kohtalonsa kuitenkin ratkaistu, mutta nyt häntä kannusti vain yksi halu -- poistua niin kauaksi kuin mahdollista tästä kamalasta hullujen kaupungista.

Lähinnä pohjoisessa olevaan katujen risteykseen saakka olivat katot samankorkuisia kuin se, jolla hän seisoi. Suoraan hänen allaan oli soihtu. Voidakseen turvallisesti laskeutua kadulle, oli hänen löydettävä mahdollisimman pimeä kohta. Senvuoksi hän siirtyi pitkin kattojen reunaa, etsien paikkaa, johon voisi päästä pysyen verrattain hyvin piilossa.

Hän sai edetä vähän matkaa kadun itään päin tekemän jyrkän polvekkeen toiselle puolen, ennen kuin löysi mieleisensä kohdan. Mutta sielläkin hänen oli odotettava hyvä aika sopivaa hetkeä alkaakseen kiivetä pylväskäytävän patsasta myöten alas. Joka kerta, kun hän aikoi soluttautua räystäältä, säikäyttivät joltakin suunnalta kuuluvat askeleet hänet luopumaan yrityksestään, kunnes hän vihdoin oli melkein alkanut uskoa, että hänen oli odotettava siihen asti, kunnes koko kaupunki nukkuisi, ennen kuin voisi jatkaa pakomatkaansa. Mutta vihdoinkin tuli suotuisa hetki, ja vaikka häntä kalvoikin sisäinen tuska, alkoi hän kuitenkin ulkoisesti rauhallisena laskeutua kadulle.

Seisoessaan vihdoin pylväskäytävän suojassa hän kiitti onneaan siitä, että hänellä siihen saakka oli ollut niin hyvä menestys. Mutta äkkiä hän kuuli hiljaista ääntä takaansa, pyörähti ympäri ja näki edessään keltaiseen sotilasvaippaan puetun kookkaan miehen.

YHDESTOISTA LUKU

Ulos seinäsyvennyksestä

Numa, leijona, murisi pettymyksestä ja raivosta luisuessaan takaisin maahan muurin juurelle tehtyään epäonnistuneen yrityksen tavoittaa pakenevaa apinamiestä ja kiskoa hänet alas. Se jännittäytyi ponnahtamaan toisen kerran pakenevan saaliinsa jälkeen, mutta samassa sen sieraimet tunsivat siihen saakka huomaamatta jääneen tuoksahduksen takaa-ajetun hajussa. Numa nuuhki maata, jota Tarzanin paljas jalka oli koskettanut, ja sen murina muuttui hiljaiseksi vinkunaksi, sillä se oli tuntenut saman ihmisen hajun, joka oli pelastanut sen wamabojen kuopasta.

Mitä ajatuksia risteili tuossa jykevässä päässä? Kenpä voisi sen sanoa? Mutta nyt ei enää näkynyt jälkeäkään pettymyksestä ja raivosta, kun leijona kääntyi majesteettisesti astelemaan itään päin pitkin muurin juurta. Kaupungin itäpäässä se kääntyi etelään, jatkaen matkaansa ulkomuurin eteläreunalle. Siellä sijaitsivat tarhat ja aitaukset, jossa kasveja syöviä eläimiä lihotettiin kaupungin kesytettyjen leijonien ruuaksi. Metsän isot, mustat leijonat käyttivät ravinnokseen melkein yhtä puolueettomasti sekä näitä kasvinsyöjiä että ihmisiä. Samoin kuin pyydystyskuopan Numa tekivät ne silloin tällöin retkiä erämaan poikki wamabojen hedelmälliseen maahan, mutta useimmiten ne tyydyttääkseen lihantarvettaan verottivat Herogin, hullun kuninkaan, muuritetun kaupungin karjalaumoja tahi sieppasivat jonkun hänen kovaonnisista alamaisistaan.

Pyydystyskuopan Numa oli eräässä suhteessa poikkeus metsätovereistaan. Se oli pentuna joutunut ansaan ja viety kaupunkiin, missä sitä oli säilytetty siitoseläimenä, mutta oli päässyt karkaamaan toisella ikävuodellaan. Mielipuolien kaupungissa oli sille koetettu opettaa, ettei se saanut syödä ihmisenlihaa, ja sen koulutuksen johdosta se ei ahdistanut ihmistä muulloin kuin raivostuneena tai jäytävän nälän pakottamana.

Mielipuolten karjatarhoja suojaa ulkoseinä, pystyyn pannuista puunrungoista kyhätty paalutus. Runkojen alapäät on upotettu maahan, ne on sijoitettu mahdollisimman lähelle toisiaan ja nivottu lujasti yhteen pajuvitsaksilla. Sopivien välimatkojen päässä toisistaan on portteja, joista eläimet päivän ajaksi ajetaan kaupungin eteläpuolella oleville laitumille. Juuri tällöin metsän mustat leijonat aina verottavat karjalaumoja raskaimmin, ja hyvin harvoin yrittää leijona tarhaan öiseen aikaan. Mutta tunnettuaan hyväntekijänsä hajun tahtoi pyydystyskuopan Numa taaskin päästä muurien ympäröimään kaupunkiin, ja tämän ajatuksen pyöriessä sen viekkaissa aivoissa se hiipi varovasti paalutuksen ulkopuolella, tunnustellen pehmeällä käpälällään jokaista porttia, kunnes tapasi sellaisen, joka näytti olevan huonosti teljetty. Se laski ison päänsä alas ja painautui porttia vasten, ponnistaen eteenpäin koko kookkaan ruumiinsa painolla ja jättiläislihastensa voimalla -- vain yksi valtava rynnistys, ja Numa oli tarhassa.

Aitauksessa oli lauma vuohia, jotka heti raatelijan ilmestyttyä lähtivät hurjasti pakoon tarhan vastaiselle, kaupungin etelämuuriin rajoittuvalle laidalle. Numa oli ennenkin ollut samanlaisessa tarhassa ja tiesi senvuoksi, että jossakin kohdassa muuria oli pieni ovi, josta paimen saattoi tulla kaupungista laumansa luokse. Se lähestyi sitä ovea; on vaikea sanoa, tekikö se sen harkitusti vaiko sattumalta, mutta seuraavien tapahtumien valossa näyttää edellinen mahdolliselta.

Päästäkseen portille täytyi sen mennä suoraan lauman halki, joka oli pelokkaana sulloutunut aukon lähettyville, joten taaskin kuului rajua sorkkien töminää, kun Numa nopeasti asteli ovelle. Jos Numalla oli ollut suunnitelma, oli se suunnitellut hyvin, sillä tuskin se oli ehtinyt paikalleen, kun ovi avautui ja paimen pisti päänsä aitaukseen, ilmeisesti haluten nähdä, mikä oli laumassa sattuneen hämmingin syy.

Mahdollisesti hän sai sen selville, mutta se on epäiltävää, sillä oli pimeä, ja vankka kynnekäs käpälä, joka kohosi ja antoi hänelle niin voimakkaan iskun, että hänen päänsä melkein irtaantui ruumiista, liikkui niin nopeasti ja äänettömästi, että mies oven avaamisen jälkeen kuoli sekunnin murto-osassa. Sitten Numa, joka nyt tunsi tien, pujahti muurin lävitse kaupungin himmeästi valaistuille kaduille.

* * * * *

Kun Smith-Oldwick näki soturin keltaiseen vaippaan puetun miehen lähellään, välähti hänen päähänsä heti ajatus, että hänen oli ammuttava mies kuoliaaksi ja sitten pyrittävä pakoon, luottaen jalkoihinsa ja mutkittelevien katujen hämärään valaistukseen, sillä hän tiesi, että jos häntä puhuteltaisiin, hänet myöskin jälleen vangittaisiin, koska tämän kummallisen kaupungin jokainen asukas varmastikin tunsi hänet muukalaiseksi. Olisi perin helppoa ampua mies suoraan taskusta, jossa pistooli oli, vetämättä asetta esille, ja siinä tarkoituksessa englantilainen sujautti kätensä puseronsa sivutaskuun. Mutta samassa hän tunsi lujan otteen ranteessaan, ja matala ääni kuiskasi englanninkielellä: "Luutnantti, minähän tässä olen, Apinain Tarzan."

Smith-Oldwickia niin kauan painaneen hermojännityksen lauettua hän kävi heikoksi kuin sylilapsi, niin että hänen oli pakko tukea saadakseen tarttua apinamiehen käsivarteen eikä hän kyennyt saatuaan jälleen puhekykynsä muuta kuin hokemaan: "Te? Te? Minä luulin teitä kuolleeksi."

"Ei; en ole kuollut", virkkoi Tarzan, "ettekä tekään näy olevan. Mutta miten on tytön laita?"

"En ole nähnyt häntä", vastasi englantilainen, "siitä pitäen kun meidät tuotiin tänne. Meidät vietiin tässä lähellä olevan aukion varrella sijaitsevaan taloon, ja siellä meidät erotettiin toisistamme. Hänet lähetettiin pois vartijoiden saattamana, ja minut pistettiin leijonatarhaan. Senjälkeen en ole häntä nähnyt."

"Miten pelastuitte?" tiedusti apinamies.

"Leijonat eivät näkyneet suuresti välittävän minusta, ja pakenin sieltä kiipeämällä puuhun ja sitten ikkunasta erääseen toisen kerroksen huoneeseen. Siellä oli minulla muutaman miekkosen kanssa pieni kahakka, ja minut piilotti eräs heidän naisistaan seinäsyvennykseen. Sitten se veijari kavalsi minut eräälle toiselle huoneeseen osuneelle vintiölle, mutta löysin oven, josta pujahdin ulos ja nousin katolle. Siellä olin melkoisen pitkän ajan, odottaen tilaisuutta päästäkseni kadulle kenenkään huomaamatta. Siinä kaikki, mitä tiedän, eikä minulla ole kaukaisinta aavistusta, mistä Bertha Kircheriä olisi etsittävä."

"Minne aioitte nyt lähteä?" kysyi Tarzan.

Smith-Oldwick epäröi. "Minä -- enhän kyennyt tekemään täällä mitään yksin ja aioin koettaa livahtaa pois tästä kaupungista ja jollakin tavoin päästä idässä päin olevien brittiläisten joukkojen luokse noutamaan apua."

"Se ei teille onnistuisi", sanoi Tarzan. "Joskin selviytyisitte elävänä metsästä, ette ikinä jaksaisi mennä erämaan halki ilman muonaa ja vettä."

"Mitä meidän sitten on tehtävä?" tuskitteli englantilainen.

"Meidän on koetettava löytää tyttö", vastasi apinamies. Sitten hän näytti unohtaneen englantilaisen ja järkeilevän vain lujittaakseen omaa päätöstään. "Olkoonpa hän saksalainen ja vakooja, mutta hän on myöskin nainen -- valkoinen nainen -- en voi jättää häntä tänne."

"Mutta miten voimme löytää hänet?" tiedusti englantilainen.

"Olen seurannut häntä tänne asti", selitti Tarzan, "ja jollen ole pahasti erehtynyt, osaan seurata häntä kauemmaksikin."

"Mutta enhän minä voi tulla mukaanne tässä puvussa panematta meitä molempia alttiiksi ilmitulon ja vangitsemisen vaaralle", huomautti Smith-Oldwick.

"Siispä meidän on hankittava teille toiset vaatteet", virkkoi Tarzan.

"Miten?" kysäisi englantilainen.

"Menkää kaupungin muurin vieressä olevalle katolle, jolle ensiksi saavuin", vastasi apinamies hymyillen tuikeasti, "ja kysykää siellä viruvalta alastomalta vainajalta, miten sain valepukuni!"

Smith-Oldwick loi pikaisen silmäyksen kumppaniinsa. "Siinäpä se!" hän huudahti. "Minä tiedän miekkosen, joka ei enää tarvitse pukuaan, ja jos vain pääsemme takaisin tuonne katolle, löydämme luullakseni hänet ja saamme hänen tamineensa kohtaamatta paljoa vastarintaa. Siellä on vain tyttö ja nuori mies, jotka helposti yllätämme ja nujerramme."

"Mitä tarkoitatte?" tiedusti Tarzan. "Mistä tiedätte, ettei mies enää tarvitse vaatteustaan?"

"Tiedän sen siitä", ilmoitti englantilainen, "että surmasin hänet."

"Ahaa!" äänsi apinamies. "Ymmärrän. Taitaapa ollakin helpompi menetellä niin kuin karata jonkun kimppuun täällä kadulla, jossa on suurempi mahdollisuus, että meitä häiritään."

"Mutta miten ihmeessä pääsemme taaskin tuonne katolle?" kummasteli Smith-Oldwick.

"Samoin kuin te sieltä tulitte", vastasi Tarzan. "Katto on matala, ja jokaisen pylvään yläpää muodostaa pienen ulkoneman. Panin sen merkille teidän laskeutuessanne. Eivät kaikki rakennukset olisi meille niin mukavia."

Smith-Oldwick katsahti matalan katon räystääseen. "Eihän se kyllä ole varsin korkealla", hän sanoi, "mutta minua peloittaa, etten kykene kiipeämään sinne. Koetan kuitenkin -- olen ollut hyvin heikko, siitä pitäen kun leijona murjoi ja vartijat pieksivät minua, enkä myöskään ole syönyt sitten kun eilen."

Tarzan mietti hetkisen. "Teidän on lähdettävä mukaani", hän virkkoi vihdoin. "En voi jättää teitä tänne. Te voitte pelastua vain minun avullani, enkä minä voi poistua kanssanne, ennen kuin olemme löytäneet tytön."

"Minä tahdonkin tulla mukaanne", vastasi Smith-Oldwick. "Eihän minusta tosin ole nyt paljoakaan apua, mutta näinkin on kaksi aina parempi kuin yksi."

"Hyvä! Ja nyt matkaan!" komensi Tarzan, ja ennen kuin englantilainen aavistikaan, mitä toinen aikoi, oli apinamies nostanut hänet maasta ja heittänyt hänet olalleen. "Pitäkää kiinni nyt!" kuiskasi Tarzan sitten ja kiipesi ketterästi kuin apina pylvästä myöten ylöspäin. Kaikki kävi niin ripeästi ja helposti, että englantilainen tuskin ehti huomatakaan, ennen kuin hän jo oli katolla.

"Kas näin! Opastakaa minut nyt äsken mainitsemaanne paikkaan!" kehoitti Tarzan.

Smith-Oldwickin ei ollut lainkaan vaikea löytää luukkua, josta hän oli tullut katolle. Nostettuaan sen syrjään kumartui apinamies kuuntelemaan ja haistelemaan. "Tulkaa!" hän käski hetkisen kuluttua ja laskeutui edellä sisälle. Smith-Oldwick seurasi häntä, ja yhdessä he sitten hiipivät pimeässä sen komeron takaseinässä olevalle ovelle, johon tyttö oli englantilaisen piilottanut. Ovi oli longallaan, ja raosta Tarzan näki valoa hohtavan niiden verhojen lävitse, jotka erottivat sen makuukomerosta.

Hän tirkisti raosta ja näki tytön ja nuoren miehen, joista englantilainen oli puhunut, istuvan vastakkain matalan pöydän ääressä, jolle oli katettu ruokaa. Tarjoilemassa oli jättiläiskokoinen neekeri, ja häntä apinamies silmäili tarkimmin. Tarmangani tunsi laajoilla alueilla mustien maanosassa asuvien useiden neekeriheimojen erikoispiirteet ja arveli vihdoin olevansa jotakuinkin varma siitä, mistä osasta Afrikkaa tämä orja oli kotoisin, ja osaavansa hänen kansansa kieltä. Oli kuitenkin mahdollista, että mies oli joutunut vangiksi jo lapsena ja unohtanut äidinkielensä, jota hän ei ollut saanut puhua pitkiin aikoihin, mutta sattumallahan olikin ollut osansa melkein kaikissa Tarzanin elämänvaiheissa. Niinpä hän odotti kärsivällisesti, kunnes neekeri askaroidessaan lähestyi pientä, lähinnä sitä komeroa olevaa pöytää, jossa Tarzan ja apinamies piileksivät.

Kun orja kumartui ottamaan pöydälle sijoitettua maljakkoa, ei hänen korvansa ollut kaukana raosta, josta Tarzan tirkisteli. Neekeri, jolla ei ollut aavistustakaan syvennyksen olemassaolosta, luuli kuulevansa suoraan tiiviistä seinästä lähteneet äidinkielellään kuiskatut sanat: "Jos haluat päästä takaisin vamabojen maahan, niin älä hiisku mitään, vaan tottele käskyjäni!"

Neekeri mulkoili kauhistuneena lähellään oleviin verhoihin. Apinamies näki hänen vapisevan ja alkoi pelätä, että mies säikähdyksissään antaisi heidät ilmi. "Älä pelkää!" hän kuiskasi. "Olemme ystäviäsi."

Vihdoin neekeri puhkesi puhumaan, supattaen niin hiljaa, että apinamiehenkään herkät korvat tuskin erottivat hänen sanojaan. "Millä tavoin", hän kysyi, "voi Otobu-raukka palvella jumalaa, joka puhuttelee häntä vankasta seinästä?"

"Näin", vastasi Tarzan. "Meitä on kaksi, ja aiomme tulla sinne sisälle. Auta meitä estämään tuota miestä ja tuota naista pääsemästä pois täältä ja huutamasta toisia avukseen!"

"Autan teitä kyllä pitämään heitä tässä huoneessa", lupasi neekeri. "Mutta älkää pelätkö, että heidän huutonsa saisivat toisia rientämään tänne! Seinät on rakennettu niin, ettei niiden lävitse kuule mitään, ja jos kuuluisikin, niin mitäpä väliä sillä olisi tässä kaupungissa, jossa ilma alituisesti värähtelee hullujen asukasten kirkaisuista? Älkää pelätkö heidän huutojaan! Kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Lähden täyttämään käskyänne."

Neekeri meni huoneen poikki pöydän luokse, laskien sille uuden ruokalajin juhlijoiden eteen. Sitten hän siirtyi miehen taakse ja suuntasi katseensa siihen kohtaan seinästä, josta apinamiehen ääni oli lähtenyt, ikäänkuin sanoakseen: "Herra, olen valmis."

Vitkastelematta enempää Tarzan sysäsi verhot syrjään ja astui huoneeseen. Hänet nähdessään nousi nuori mies pöydästä, mutta samassa tarttui musta orja häneen takaapäin. Tyttö oli selin apinamieheen ja tämän kumppaniin päin eikä aluksi huomannut heidän saapumistaan, nähden vain orjan käyvän hänen rakastajansa kimppuun. Kovasti kiljaisten hän syöksähti eteenpäin auttamaan viimemainittua. Tarzan hypähti hänen vierelleen ja kouraisi lujalti hänen käsivarrestaan, ennenkuin hän ennätti sekaantua Otobun ja nuoren miehen väliseen kamppailuun. Kun hän pyörähti apinamiehen puoleen, kuvastui hänen kasvoistaan aluksi vain mielipuolista vimmaa, mutta melkein heti muuttui se ilme tylsämieliseksi hymyksi, jonka Smith-Oldwick jo tunsi, ja hän alkoi hentoine sormineen lempeästi hypistellä tulokasta.

Melkein samassa hän havaitsi Smith-Oldwickin, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään hämmästyksestä eikä kiukusta. Ilmeisesti tuo järjetön olento-parka tunsi vain kaksi mielialaa ja siirtyi toisesta toiseen salamannopeasti.

"Vartioikaa häntä hetkinen!" komensi Tarzan englantilaista. "Sillä aikaa minä riisun aseet tuolta miekkoselta." Mentyään nuoren miehen luokse, jonka hillitseminen kävi Otobulle vaikeaksi, Tarzan anasti hänen miekkansa. "Sano heille", hän käski neekeriä, "jos osaat puhua heidän kieltään, ettemme tee heille pahaa, jos he antavat meidän suorittaa asiamme ja poistua rauhassa!"

Neekeri oli tuijottanut Tarzaniin silmät levällään ilmeisesti käsittämättä, kuinka tämä jumala saattoi esiintyä noin aineellisessa muodossa, puhuen valkoisen bwanan äänellä ja puettuna tämän kaupungin soturien vaippaan, vaikka hän silminnähtävästi ei ollut kaupunkilaisia. Mutta siitä huolimatta ei hänen alkuperäinen luottamuksensa ääneen, joka oli tarjonnut hänelle vapautta, lainkaan horjunut, ja hän totteli Tarzanin käskyjä.

"He haluavat tietää, mitä tahdotte", selitti Otobu puhuttuaan miehen ja tytön kanssa.

"Ilmoita heille, että ensiksikin tahdomme ruokaa", virkkoi Tarzan, "ja sitten jotakin muuta, minkä tiedämme löytävämme tästä huoneesta. Ota miehen keihäs, Otobu! Se näkyy olevan nojallaan seinää vasten tuolla nurkassa. Ja te, luutnantti, ottakaa hänen sapelinsa!" Sitten hän taaskin jatkoi Otobulle: "Minä vartioin miestä sillä aikaa kun sinä vedät esille sen, mitä on tuon seinävieressä olevan leposohvan alla." Ja Tarzan osoitti mainittua huonekalua.

Otobu oli oppinut tottelemaan ja noudatti hänen käskyään. Mies ja tyttö seurasivat häntä katseillaan, ja kun hän veti syrjään verhot ja kiskoi esille Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiin, päästi tytön rakastaja äänekkään kirkaisun ja koetti syöksyä vainajan luokse. Mutta Tarzan pidätti häntä, ja sitten mies kävi hänen kimppuunsa kynsin ja hampain. Tarzan sai ponnistaa melkoisesti saadakseen miehen hillityksi, ja Otobun riisuessa ruumiin päällysvaatteita hän käski neekerin tiedustaa nuorukaiselta, miksi tämä oli niin ilmeisesti kiihtynyt nähdessään vainajan.

"Sen voin sanoa teille, bwana", vastasi Otobu. "Tämä mies oli hänen isänsä."

"Mitä hän puhuu tytölle?" kysyi Tarzan.

"Hän tiedustaa, tiesikö tyttö, että hänen isänsä ruumis oli leposohvan alla. Ja tyttö väittää, ettei hän tiennyt sitä."

Tarzan selosti keskustelun Smith-Oldwickille, joka hymyili. "Jos tuo miekkonen olisi nähnyt tytön poistavan kaikki rikoksen jäljet ja järjestävän leposohvan peitteen, niin että ruumis jäi piiloon, autettuaan ensin minua raahaamaan sen huoneen poikki, ei hänen tarvitsisi olla epävarma siitä, mitä tyttö jutusta tietää. Tuo matto, joka verhoaa tuolla nurkassa olevaa penkkiä, sijoitettiin sinne kätkemään veritahraa -- eräissä suhteissa he eivät olekaan niin perin typeriä."

Neekeri oli tällä välin riisunut vainajalta päällysvaatteet, ja Smith-Oldwick veti niitä hätäisesti ylleen oman pukunsa päälle. "Ja nyt", sanoi Tarzan, "istuudumme syömään. Jos vatsa on tyhjä, ei saada paljoakaan aikaan." Syötäessä apinamies koetti keskustella molempien kaupunkilaisten kanssa Otobun välityksellä. Hän sai tietää, että he olivat heidän vierellään lattialla viruvan vainajan palatsissa. Hän oli ollut jonkunlainen virkamies ja perheineen kuulunut hallitsevaan luokkaan, vaikkakaan ei hovin henkilökuntaan.

Kun Tarzan tiedusti heiltä Bertha Kircheriä, vastasi nuori mies, että hänet oli viety kuninkaan palatsiin, ja kun häneltä kysyttiin sen syytä, selitti hän: "Kuningasta varten tietysti."

Keskustelun aikana tekivät sekä mies että tyttö varsin täysijärkisen vaikutuksen, jopa esittivät muutamia kysymyksiä siitä maasta, mistä heidän kutsumattomat vieraansa olivat kotoisin. He olivat hyvin ällistyneitä, kun heille kerrottiin, että heidän laaksonsa ulkopuolella oli muutakin kuin vedettömiä aavikkoja. Kun Otobu Tarzanin kehoituksesta tiedusti mieheltä, tunsiko hän kuninkaan palatsin sisäosia, vastasi hän tuntevansa. Hän oli muka kuninkaan pojan, prinssi Metakin, ystäviä ja oli usein käynyt palatsissa, ja Metak oli myöskin monesti käynyt täällä hänen isänsä palatsissa. Syödessään Tarzan vaivasi aivojaan miettien, millä tavoin voisi käyttää hyväkseen nuorukaisen paikallistuntemusta päästäkseen palatsiin, mutta ei ollut mielestään keksinyt tyydyttävää suunnitelmaa, kun ulomman huoneen ovelta kuului kovaa kolkutusta.

Hetkisen olivat kaikki vaiti. Sitten huusi nuori mies äänekkäästi jotakin sisään pyrkiville henkilöille. Heti juoksi Otobu hänen luokseen ja koetti tukahduttaa hänen sanojaan painamalla kätensä hänen suulleen.

"Mitä hän puhui?" kysyi Tarzan.

"Hän käski heitä murtamaan oven ja pelastamaan hänet ja tytön kahden tänne tunkeutuneen muukalaisen käsistä, jotka ovat vanginneet heidät. Jos he pääsevät sisään, surmaavat he meidät kaikki."

"Käske hänen", komensi Tarzan, "pysyä hiljaa! Muutoin tapan hänet."

Otobu teki työtä käskettyä, ja nuori mielipuoli muuttui jörön äänettömäksi. Tarzan meni makuukomerosta ulompaan huoneeseen katsomaan, miten jyskytys oli tehonnut oveen. Smith-Oldwick astui muutamia askelia hänen jälessään, jättäen Otobun vartioimaan molempia vankeja. Apinamies oivalsi, ettei ovi voisi kauan kestää sen laudoitukseen ulkopuolelta kohdistettuja ankaria iskuja. "Olisin halunnut käyttää tuota toisessa huoneessa olevaa vekkulia", hän virkkoi Smith-Oldwickille, "mutta minusta näyttää, että meidän on laittauduttava täältä pois samaa tietä, jota tulimme. Meidän on aivan hyödytöntä odottaa täällä noita oven takana meluavia miehiä ja ryhtyä heidän kanssaan kahakkaan. Äänistä päättäen heitä on siellä toistakymmentä. Tulkaa!" hän kehoitti. "Menkää te edellä! Minä tulen perässä."

Kun he palasivat makuukomeroon, kohtasi heitä siellä kokonaan toisenlainen näky kuin se oli, jolle he hetkinen sitten olivat kääntäneet selkänsä. Lattialla nähtävästi hengettömänä virui neekeriorjan ruumis, ja molemmat vangit olivat tyyten kadonneet.

KAHDESTOISTA LUKU

Pako Xujasta