Part 10

Kun Smith-Oldwick oivalsi olevansa yksin ja melkein ilman puolustusneuvoja rakennuksien sulkemassa pihassa, jossa vilisi isoja leijonia, oli hän, heikossa tilassa kun oli, joutumaisillaan hysteerisen kauhun valtaan. Hän tarrautui tukea etsien ristikkoon uskaltamatta kääntää päätään takanansa oleviin leijoniin päin. Hän tunsi polviensa pettävän, ja hänen päätänsä huimasi. Hänen ajatuksensa menivät sekaisin, häntä ellotti, ja äkkiä musteni kaikki hänen silmissään ja hän vaipui hervottomana ristikon juurelle, Kuinka kauan hän oli virunut siinä tajuttomana, sitä hän ei koskaan saanut tietää. Mutta kun ajatuskyky alkoi hitaasti palata ja hän oli päässyt puolittain tietoiseen tilaan, huomasi hän makaavansa vilpoisassa vuoteessa huikaisevan valkeiden lakanoiden välissä hyvin valoisassa, miellyttävässä huoneessa; lähellä häntä oli avoin ikkuna, jonka kauniita verhoja liehutteli kevyt, kesäinen tuulahdus; se puhalsi aurinkoisesta puutarhasta, jossa kasvavien puiden kypsät hedelmät hän näki ikkunasta; se oli vanha puutarha, jonka puiden välissä kasvoi pehmoista, vihreätä ruohoa ja jossa aurinko tuikahteli lehvien välitse; päivän säteiden täplittämällä nurmikolla leikki siellä pieni lapsi hupaisen koiranpennun keralla.

"Hyvä Jumala", ajatteli mies, "kuinka kauhea painajainen minua vaivasi!" Sitten hän tunsi käden hyväilevän otsaansa ja poskiaan -- se oli viileä, hellä käsi ja pyyhki pois hänen tuskaiset muistonsa. Runsaasti minuutin ajan Smith-Oldwick lepäsi perin rauhallisesti ja tyytyväisenä, mutta vähitellen alkoi hän tuntea, että käsi oli muuttunut karkeaksi ja ettei se enää ollut viileä, vaan kuuma ja kostea. Äkkiä hän aukaisi silmänsä ja näki edessään kookkaan leijonan kuonon.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick ei ollut ainoastaan nimellisesti englantilainen herrasmies ja upseeri, vaan hänellä oli myöskin ne ominaisuudet, jotka sisältyvät noihin nimityksiin -- hän oli rohkea mies. Mutta kun hän tajusi, että herttainen näky, jota hän oli äsken katsellut, oli vain unikuva ja että hän todellisuudessa edelleenkin virui ristikon juurella, johon hän oli lyyhistynyt, leijonan nuoleskellessa hänen kasvojaan, kihosi hänen silmiinsä kyyneleet, vierähtäen poskelle. Ei koskaan, hän arveli, tyly kohtalo ollut tehnyt niin julmaa kepposta inhimilliselle olennolle, jonkun aikaa hän virui paikallaan, ollen olevinaan kuollut, samalla kun leijona lakattuaan nuoleksimasta häntä nuuhki hänen vartaloaan. Muutamat seikat ovat pahempia kuin kuolema; ja vähitellen tunkeutui englantilaisen mieleen ajatus, että hänen olisi parempi kuolla nopeasti kuin virua kammottavassa tilassaan, kunnes jännitys murtaisi hänen järkensä ja hän tulisi hulluksi.

Ja niinpä hän nousi pystyyn tyynesti ja hätäilemättä, tukien itseään ristikkoon. Hänen liikahtaessaan ensi kerran leijona murahti, mutta ei senjälkeen ollut häntä huomaavinaankaan, ja kun Smith-Oldwick oli vihdoin päässyt seisoalleen, siirtyi leijona välinpitämättömänä tiehensä. Sitten mies kääntyi tarkastamaan pihaa.

Pitkänään puiden varjossa ja eteläisen seinän juurelle sijoitetulla pitkällä penkillä lepäili isoja petoja; vain kaksi tahi kolme liikkui rauhattomina sinne tänne. Juuri niitä mies pelkäsi, mutta kun vielä kaksi niistä oli mennyt hänen ohitseen, alkoi hän rauhoittua ja muisti, että ne olivat tottuneet oleskelemaan ihmisten seurassa.

Sittenkään hän ei uskaltanut hievahtaa ristikon luota. Silmäillessään ympärilleen hän pani merkille, että vastakkaisen seinän vieressä kasvavan puun oksat ulottuivat lähelle avonaista ikkunaa. Jos hän pääsisi tuon puun luokse ja jos hänellä olisi riittävästi voimia, saattaisi hän helposti kiivetä oksalle ja pujahtaa pois ainakin tästä leijonatarhasta. Mutta puun luokse saapuakseen oli hänen mentävä pihan ylitse päästä päähän, ja juuri sen puun juurella uinaili kaksi petoa.

Puoli tuntia mies katseli kaihoisesti tätä viekoittelevaa pelastustietä. Vihdoin hän jupisi kirouksen, oikaisi uhmaavasti selkänsä ja lähti hitaasti ja tyynesti astelemaan pihan keskustaa kohti. Yksi harhailevista leijonista erkani sivuseinästä ja siirtyi keskustaa kohti suoraan miehen tielle. Mutta Smith-Oldwickilla ei ollut mielestään muuta kuin tämä ainoa mahdollisuus pyrkiä turvaan edes väliaikaisesti, ja niinpä hän pedosta välittämättä asteli edelleen. Leijona tuli hänen vierelleen, nuuhki häntä, murahti ja paljasti hampaansa.

Smith-OIdwick veti pistoolin esille paitansa povesta. "Jos se aikoo tappaa minut", hän mietti, "niin en ymmärrä, mitä väliä voi lopultakaan olla, raivostutanko sen vai enkö. Se vintiö ei saa minua sen hengettömämmäksi, surmatkoonpa se minut minkätuulisena tahansa."

Mutta kun mies liikautti kättänsä vetääkseen aseen poveltaan, muuttui leijonan käytös äkkiä. Tosin vielä muristen se pyörähti ympäri ja juoksi tiehensä. Silloin vihdoin englantilainen oli melkein sen puun juurella, joka oli hänen päämääränsä, mutta hänen ja turvapaikan välillä makasi nukkuva leijona.

Hänen kohdallaan oli oksa, johon hän tavallisissa oloissa olisi hyppäämällä helposti yltänyt. Mutta heikkona haavoistaan ja verenvuodosta hän epäili, kykenisikö hän nyt sen tekemään. Olipa arveluttavaa, jaksaisiko hän lainkaan nousta puuhun. Oli yksi mahdollisuus: alin oksa erosi puusta niin matalalla, että mies vaivatta ulottuisi siihen seisoessaan aivan puun juurella, mutta päästäkseen sellaiselle kohdalle, että oksa olisi hänen ulottuvillaan, olisi hänen harpattava leijonan ylitse. Hän vetäisi syvään henkeään, sijoitti toisen jalkansa pedon hajallaan olevien käpälien väliin ja nosti varovasti toista laskeakseen sen kellanruskean ruhon toiselle puolelle. "Entäpä", hän mietti, "jos tuo hirviö heräisi juuri nyt?" Se ajatus sai väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, mutta hän ei epäröinyt eikä vetäissyt jalkaansa takaisin. Hän sijoitti sen hiljaa leijonan taakse, siirsi painonsa sille ja nosti varovasti toisen jalkansa sen viereen. Hän oli päässyt leijonan ylitse herättämättä sitä. Smith-OIdwick oli heikkona verenvuodosta ja kestämistään rasituksista, mutta hän ymmärsi asemansa vaikeuden, ja se sai hänet toimimaan niin vikkelästi ja tarmokkaasti, että hän tuskin olisi kyennyt suorittamaan samanlaisia näytteitä ollessaan tavallisissa voimissaan. Hänen henkensä riippui hänen ponnistuksiensa onnistumisesta, ja hän heilautti itsensä puun alaoksille ja kavuta kompuroi ylöspäin leijonain saavuttamattomiin, jos ne mahdollisesti pyrkisivät hänen kimppuunsa. Äkillinen liike puun oksien keskellä herätti molemmat sen juurella nukkuvat pedot. Eläimet kohottivat päätään, silmäilivät hetkisen kysyvästi ylöspäin ja laskeutuivat sitten takaisin jatkamaan keskeytynyttä untaan.

Tähän asti oli kaikki luonnistunut englantilaiselle niin mainiosti, että hän alkoi kysellä itseltään, oliko hän todella ollutkaan vaarassa. Hän tiesi näiden leijonien tottuneen ihmisten seuraan; mutta sittenkin ne olivat leijonia, ja mielellään hän myönsi hengittävänsä vapaammin ollessaan nyt turvassa niiden kynsien ulottuvilta.

Hänen edessään oli avoin ikkuna, jonka hän oli nähnyt maasta. Hän oli nyt sen tasalla ja saattoi katsella sen lävitse huoneeseen, joka näytti tyhjältä. Sitä kohti hän alkoi edetä pitkin tukevaa oksaa, joka nuokkui aukon alapuolella. Ei ollut ollenkaan vaikeata päästä ikkunalle, ja hetkisen kuluttua hän kiskoi itsensä ikkunalaudalle ja hypähti huoneeseen.

Huone oli jokseenkin tilava; sen lattialla oli barbaristyylisiä mattoja; harvalukuiset huonekalut taas olivat samanmallisia kuin siinä alakerran huoneessa, johon hän ja Bertha Kircher oli ohjattu matkansa päätyttyä. Huoneen toisessa päässä oli verhojen erottama makuukomero, jonka paksut uutimet piilottivat sisustan tarkoin. Ikkunan vastaisella seinällä lähellä makuukomeroa oli suljettu ovi, nähtävästi ainoa pääsytie tästä huoneesta.

Ulkoilman hämärtymisestä hän saattoi päättää päivän olevan kallistumassa iltaan ja empi miettien, olisiko järkevämpää odottaa pimeän tuloa vaiko koettaa heti jollakin keinoin päästä pois tästä rakennuksesta ja koko kaupungista. Lopuksi hän arveli, ettei pahentaisi asiaa, jos hän silmäilisi ympärilleen huoneen ulkopuolella saadakseen vihjauksen siitä, miten hänen olisi suunniteltava pimeän tultua tapahtuva pakonsa. Sitä varten hän lähti ovea kohti, mutta oli ehtinyt astua vain muutamia askelia, kun makuukomeron edessä olevat verhot jakautuivat ja aukkoon ilmestyi nainen.

Nainen oli nuori ja kaunisvartaloinen; hänen ympärilleen rintojen alapuolelle kiedottu vaippa ei lainkaan piilottanut hänen ruumiinsa sopusuhtaista muotoa, mutta hänen kasvonsa olivat tylsämielisen kasvot. Hänet nähdessään Smith-Oldwick seisahtui, odottaen, että nainen hänet nähtyään alkaisi heti kirkua apua. Mutta nainen päinvastoin tuli häntä kohti hymyhuulin ja saavuttuaan likelle hypisteli hennoilla, siromuotoisilla sormillaan hänen repaleisen puseronsa lievettä, kuten utelias lapsi hypistelee uutta lelua, ja tarkasteli sitten yhä hymyillen häntä kiireestä kantapäähän, sormiellen lapsellisen ihmetyksen vallassa hänen vaatteuksensa kaikkia osia.

Äkkiä hän puhkesi puhumaan pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka oli jyrkässä ristiriidassa hänen kasvonilmeittensä kanssa. Ääni ja tyttömäinen vartalo olivat täydelleen sopusoinnussa ja tuntuivat kuuluvan yhteen, kun taas pää ja kasvot olivat jonkun toisen olennon. Smith-Oldwick ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan, mutta vastasi siitä huolimatta sivistyneellä tavallaan, mikä ilmeisesti miellytti häntä hyvin paljon, sillä ennen kuin englantilainen aavisti hänen aikomustaan tahi ennätti estää häntä, oli nainen kietonut molemmat kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä ylenpalttisen kiihkeästi.

Mies koetti vapautua näistä jokseenkin yllättävistä hellyydenosoituksista, mutta nainen vain painautui tiukemmin häntä vasten, ja äkkiä hän muisti, että mielipuolille on aina tehtävä mieliksi, ja arveli myöskin mahdollisesti saavansa naiselta apua pakoansa varten, sulki senvuoksi silmänsä ja vastasi toisen hyväilyihin.

Samassa avautui ovi, ja sisään astui mies. Heti kun Smith-Oldwick kuuli ovenrivan liikahtavan, aukaisi hän silmänsä ja koetti irtautua tytöstä. Mutta siitä huolimatta hän käsitti, että tulokas oli tavannut heidät jotakuinkin paljastavassa asennossa. Tyttö oli selin oveen päin eikä aluksi näkynyt havaitsevan, että joku oli tullut huoneeseen; mutta sitten hän pyörähti äkkiä ympäri ja nähdessään miehen, jonka kasvot olivat kammottavasti vääntyneet raivosta, pakeni kirkuen makuukomeroon. Englantilainen jäi seisomaan paikalleen punehtuneena ja hämillään. Samalla kun hän äkkiä oivalsi, kuinka turhaa hänen olisi koettaa selittää, huomasi hän myöskin, että mies oli kovin uhkaavan näköinen. Hän tunsi nyt tulokkaan samaksi virkamieheksi, joka oli ottanut heidät vastaan alakerrassa. Miehen kasvot olivat lyijynharmaat kiukusta ja kenties myöskin mustasukkaisuudesta ja nytkähtelivät rajusti, mikä yhäti korosti niiden tavanmukaista mielipuolista ilmettä.

Hetkiseksi näytti raivo lamauttaneen hänet. Sitten hän päästi äänekkään kiljaisun, joka jatkui kaameaksi ulinaksi, tempasi käyrän sapelinsa ja karkasi englantilaisen kimppuun. Smith-Oldwick ei saattanut millään tavoin toivoa voivansa välttää vimmastuneen miehen heiluttamaa terävää asetta, ja vaikka hän oli varma, että hänelle siten koituisi yhtä äkillinen ja mahdollisesti kauheampi kuolema, teki hän kuitenkin sen ainoan tempun, johon hän voi turvautua -- sieppasi pistoolinsa ja laukaisi suoraan eteenpäin syöksyvän miehen sydämeen. Ähkäisemättäkään mies tuupertui kasvoilleen Smith-Oldwickin jalkojen juureen; hän oli kuollut silmänräpäyksessä saatuaan kuulan sydämeensä. Useita sekunteja vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus.

Englantilainen seisoi lattialla viruvan ruumiin vieressä ja silmäili ase kädessä ovea, odottaen joka hetki kuulevansa jalkojen töminää, sillä hän oli varma, että heti ryhdyttäisiin ottamaan selkoa pistoolin pamahduksesta. Mutta alhaalta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, joka olisi osoittanut kenenkään siellä kuulleen laukausta, ja äkkiä Smith-Oldwickin huomio kääntyi ovesta makuukomeroon, jonka verhojen väliin ilmestyi tytön pää. Hänen levällään olevat silmänsä ja alhaalle painunut leukansa kuvastivat hämmästystä ja pelkoa.

Tytön katse oli kiintynyt lattialla lepäävään ruumiiseen, ja pian hän hiipi hiljaa huoneeseen ja meni varpaillaan vainajan luokse. Hän näytti alituisesti olevan valmis kiitämään pakoon ja saavuttuaan askeleen tai parin päähän kuolleesta hän pysähtyi, katsahti Smith-Oldwickiin ja lausui jonkun kysymyksen, jota englantilainen ei luonnollisestikaan ymmärtänyt. Sitten hän eteni ihan vainajan viereen, polvistui lattialle ja tunnusteli ruumista varovasti.

Äkkiä hän pudisti vainajaa olkapäästä ja osoittaen sitten voimaa, jota ei olisi luullut olevan niin hennossa ja tyttömäisessä olennossa, käänsi ruumiin selälleen. Jos hän oli siihen asti epäillyt, sai yksi ainoa vilkaisu kuoleman jäykistämän, kauheisiin kasvoihin hänet varmaksi siitä, että henki oli sammunut, ja kun hän sen tajusi, pääsi hänen huuliltaan mielipuolinen naurunpurskahdus toisensa jälkeen, samalla kun hän pienine käsineen löi vainajan ylöspäin käännettyjä kasvoja ja rintaa. Se oli kammottava näky, joka sai englantilaisen vaistomaisesti astahtamaan taaksepäin -- hirveä, inhoittava näytelmä, jollaisia hän ei uskonut koskaan tapahtuvan muualla kuin hullujenhuoneissa ja tässä kamalassa kaupungissa.

Keskellä hurjaa riemuaan miehen kuoleman johdosta -- mistään muusta syystä ei Smith-Oldwick voinut kuvitella hänen käyttäytymisensä aiheutuvan -- hän äkkiä keskeytti tunnottomaan ruumiiseen kohdistamansa turhan pahoinpitelyn, ponnahti pystyyn, juoksi vikkelästi ovelle ja työnsi puisen salvan kiinni, siten turvaten heidät ulkoapäin mahdollisesti saapuvilta häiritsijöiltä. Sitten hän palasi keskelle huonetta ja puhui englantilaiselle nopeasti, silloin tällöin osoittaen vainajaa. Kun toinen ei ymmärtänyt, suuttui hän pian ja syöksähti hullun tavoin ärtyneenä eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen Smith-Oldwickia. Tämä peräytyi muutamia askelia ja ojensi pistoolinsa häntä kohti. Vaikka hän varmastikin oli mielipuoli, ei hän ilmeisesti kuitenkaan ollut niin hullu, ettei olisi osannut yhdistää toisiinsa kovaa pamausta, vähäpätöistä asetta ja sen miehen äkillistä kuolemaa, jonka kodissa hän asusti, sillä hän talttui heti, ja hänen murhavimmansa asettui yhtä äkkiä kuin oli herännytkin.

Taaskin levisi hänen kasvoilleen tylsä, mieletön hymy; hänen äänestään haihtui tyly sävy, ja se kävi pehmeäksi ja sointuvaksi, jollainen se oli ollut hänen ensi kerran puhutellessaan Smith-Oldwickia. Nyt hän koetti merkeillä selittää, mitä halusi, viittasi englantilaista seuraamaan, meni uutimien luokse ja siirsi ne syrjään, näyttäen makuukomeroa. Se ei oikeastaan ollut mikään komero, vaan kohtalaisen tilava huone, jossa oli runsaasti mattoja, verhoja ja pehmeiden patjojen peittämiä leposohvia. Palattuaan aukolle hän osoitti ulomman huoneen lattialla viruvaa ruumista, meni sitten makuukomeron lattian poikki, nosti verhoja, jotka peittivät yhden leposohvista, ulottuen joka puolella lattiaan saakka, ja paljasti siten huonekalun alla olevan tyhjän tilan.

Hän osoitti tätä aukkoa ja sitten taaskin ruumista, ilmaisten siten selvästi haluavansa, että ruumis piilotettaisiin sinne. Mutta jos englantilainen olisi sitä epäillyt, koetti nainen haihduttaa hänen epäilyksensä tarttumalla hänen liepeeseensä ja vetämällä häntä vainajaan päin, johon he sitten yhdessä kävivät käsiksi, siirtäen sen makuukomeroon puolittain kantaen, puolittain laahaten. Aluksi oli heidän vaikeanlaista tunkea ruumista tytön sitä varten valitsemaan pieneen tilaan, mutta vihdoin se heille onnistui. Uudelleen Smith-Oldwick hämmästyi tytön hornamaista raakuutta. Huoneen keskellä ollut matto oli tahrautunut vereen; tyttö otti sen nopeasti ja käänsi sen erään huonekalun päälle, niin että tahra ei ollut näkyvissä. Siirtämällä muut matot toiseen järjestykseen ja tuomalla yhden lisää makuukomerosta hän pani huoneen kuntoon, niin ettei siinä näkynyt mitään ulkonaista merkkiä niin äskettäin tapahtuneesta murhenäytelmästä.

Kun kaikki se oli suoritettu ja verhot jälleen laskettu leposohvan ympärille kätkemään sen alla olevaa kamalaa esinettä, kietoi tyttö uudelleen kätensä englantilaisen kaulaan ja veti häntä kuolleen kohdalla oleville pehmeille, upeille patjoille. Smith-Oldwick tunsi pistävästi, kuinka kaamea hänen asemansa oli, hänet valtasi kammo ja inho, ja hänen sopivaisuudentunnettaan kirveli, mutta yhtä elävänä hänellä oli itsesäilytysvaisto. Hän tunsi, että hänellä oli oikeus ostaa henkensä melkein mistä hinnasta hyvänsä; mutta oli yksi kohta, jota vastaan hänen hienompi luonteensa nousi kapinaan.

Samassa kuului ulomman huoneen ovelta kova kolkutus. Hypähtäen leposohvalta tyttö tarttui miehen käsivarteen ja veti hänet perässään seinäviereen lähelle leposohvan päätä. Sitten hän veti syrjään verhon, paljastaen sen takana olevan syvennyksen, työnsi englantilaisen sinne ja laski verhon paikoilleen hänen eteensä, siten varmasti piilottaen hänet kaikkien huoneissa olevien katseilta.

Hän kuuli tytön menevän makuukomerosta ulomman huoneen ovelle, kuuli, että salpa vedettiin syrjään, ja sitten kuului miehen puhetta, johon sekaantui tytön ääni. Molempien sävy kuulosti täysijärkiseltä, joten hän siihen nähden olisi voinut olla kuuntelemassa jotakin tavallista vieraskielistä keskustelua. Mutta samana päivänä kestämiensä kauheiden kokemusten jälkeen hän ei voinut olla odottamatta, että verhojen takana milloin hyvänsä sattuisi mielipuolinen purkaus.

Äänien lähenemisestä hän huomasi, että pari oli tullut makuukomeroon. Häntä kannusti halu nähdä, minkälaisen miehen kanssa hän seuraavalla kerralla joutuisi ottelemaan, ja senvuoksi hän hieman raotti paksuja verhoja, jotka kätkivät parin hänen katseiltaan, ja näki miehen ja naisen istuvan leposohvalla käsivarret toistensa ympärillä. Tytön kasvoilla oli sama ilmeetön hymy, joka aikaisemmin oli suotu hänelle. Hän huomasi voivansa järjestää verhot niin, että niiden väliin jäi hyvin kapea rako, josta hän saattoi pitää silmällä makuukomerossa olevia henkilöitä paljastamatta itseään ja saattamatta itseään suurempaan ilmitulon vaaraan.

Tyttö suuteli suutelemistaan äsken tullutta, paljoa nuorempaa miestä kuin se, jonka Smith-Oldwick oli surmannut. Äkkiä tyttö irtaantui rakastajansa syleilystä, ikäänkuin hänen mieleensä olisi välähtänyt joku muisto. Hänen otsansa rypistyi, ikäänkuin hän olisi pinnistänyt ajatuksiaan, ja sitten hän säpsähtäen vilkaisi taakseen siihen syvennykseen päin, jossa englantilainen piili, minkä jälkeen hän alkoi hätäisesti kuiskuttaa kumppanilleen, heilauttaen silloin tällöin päätään syvennykseen päin ja useita kertoja tehden kädellään ja etusormellaan liikkeen, jolla hän, siitä ei Smith-Oldwick saattanut erehtyä, koetti kuvata pistoolia ja sen käyttöä.

Silloin oli englantilaisesta ilmeistä, että tyttö tahtoi kavaltaa hänet, ja tuhlaamatta sen enempää aikaa hän kääntyi selin verhoon ja alkoi hätäisesti tarkastaa piilopaikkaansa. Makuukomerossa mies ja nainen supattivat keskenään; sitten mies nousi varovasti ja hyvin hiljaa sekä veti esille käyrän sapelinsa. Varpaillaan hän lähestyi uutimia tytön hiipiessä hänen rinnallaan. Nyt ei kumpikaan virkkanut mitään, eikä huoneesta kuulunut risahdustakaan, kun tyttö hypähti eteenpäin käsi ojossa ja osoitti sormellaan verhoa miehen rinnan korkeudella. Sitten hän astui syrjään, ja hänen kumppaninsa nosti säilänsä vaakasuoraan asemaan, syöksähti eteenpäin koko painollaan ja survaisi oikealla kädellään, työntäen terävän aseen pitkin pituuttaan uutimien läpi niiden takana olevaan syvennykseen.

* * * * *

Huomattuaan rimpuilemisensa turhaksi ja käsittäen, että hänen oli säästettävä voimiaan sattuman tuonnempana ehkä tarjoaman pelastumistilaisuuden varalle, Bertha Kircher herkesi ponnistelemasta vapautuakseen prinssi Metakin otteesta tämän kiidättäessä häntä palatsin himmeästi valaistuja käytäviä pitkin. Prinssi pakeni useiden huoneiden läpi, kantaen vankiaan. Tytöstä oli ilmeistä, että vaikka hänen ryöstäjänsä olikin kuninkaan poika, saatettiin hänet silti vangita ja tuomita kolttosestaan, koska hän muutoin ei olisi niin silminnähtävän pelokkaana rientänyt pakoon viedäkseen tytön turvalliseen paikkaan ja välttääkseen itse tekonsa seuraukset.

Siitä seikasta, että mies yhtenään loi kauhistuneita silmäyksiä taakseen ja vilkuili epäluuloisesti kaikkiin soppiin ja nurkkauksiin, joiden ohitse he menivät, hän päätteli, että prinssin rangaistus saattoi olla sekä nopea että hirvittävä, jos hänet saataisiin kiinni.

Heidän noudattamastaan suunnasta hän päätteli, että heidän oli täytynyt useita kertoja pyörtää takaisin, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin päin he olivat menossa. Mutta hän ei tietänyt, että prinssi oli yhtä sekaisin kuin hänkin ja juoksi umpimähkään ilman päämäärää, toivoen lopulta sattumoisin osuvansa johonkin turvalliseen paikkaan.

Eikä ollut kummakaan, että tämän mielipuolisten vanhempien vesan oli vaikea pysyä selvillä ilmansuunnista palatsin mutkikkaissa sokkeloissa, jotka olivat mielipuolten rakentamia hullua kuningasta varten. Joskus käytävä kääntyi vähitellen ja melkein huomaamatta, tehden sitten kaarroksen ja mennen ristiin itsensä kanssa; toisinaan taas lattia hitaasti kohosi seuraavan kerroksen tasalle, ja jonkun matkan päässä saattoi olla kiertoportaat, joita myöten vähämielinen prinssi taakkoineen juoksi alas huimaa vauhtia. Missä kerroksessa ja missä osassa palatsia he olivat, siitä ei Metakallakaan ollut vähäisintäkään aavistusta. Äkkiä hän pysähtyi suljetun oven eteen, sysäsi sen auki ja astui kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä sotureita ja jonka toisessa päässä istui kuningas upealla valtaistuimella. Sen vieressä oli toinen valtaistuin, jolla kyykötti tavattoman kookas naarasleijona, ja silloin johtuivat tytön mieleen Xanilan sanat, jotka aikanaan eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta: "Mutta hänellä oli useita muita kuningattaria, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä."

Nähdessään Metakin ja tytön kuningas ponnahti pystyyn ja suinpäin syöksyi salin poikki. Hullu, hillitön vimma oli hävittänyt hänestä kaikki kuninkuuden jäljetkin. Ja juostessaan hän kiljui kohti kurkkuaan määräyksiä ja komennuksia. Heti kun Metak oli niin varomattomasti aukaissut oven tähän mehiläispesään, pyörsi hän myöskin ympäri ja alkoi paeta toiseen suuntaan. Mutta nyt hänen kintereillään oli satakunta nauravaa, kirkuvaa ja ehkä kiroilevaa miestä. Hän pujahteli sinne ja tänne, välttäen takaa-ajajia useita minuutteja, kunnes hän pitkän, jyrkästi alaspäin viettävän käytävän alapäässä tuoksahti useiden soihtujen valaisemaan, maanalaiseen kammioon.

Huoneen lattian keskellä oli laajahko vesiallas, jonka pinta oli vain muutamia sentimetrejä lattian alapuolella. Pakenevan prinssin ja hänen vankinsa jälessä rientävät miehet ehtivät huoneeseen ajoissa nähdäkseen Metakin hyppäävän tyttö mukanaan veteen ja katoavan pinnan alle, vieden vankinsa mennessään. Vaikka he kiihtyneinä odottivat altaan äärellä, ei uponneista kumpikaan kohonnut jälleen pinnalle.

* * * * *

Kun Smith-Oldwick kääntyi tarkastamaan piilopaikkaansa ja tunnusteli sen takaseinää, sattuivat hänen kätensä heti oven laudoitukseen ja samanlaiseen salpaan kuin se oli, jolla ulomman huoneen ovi oli teljetty. Vedettyään puisen salvan varovasti ja meluttomasti auki hän työnsi hiljaa ovea, joka helposti ja äänettömästi avautui, päästäen hänet sysimustaan pimeyteen. Liikkuen varovasti ja haparoiden joka askeleella hän poistui komerosta ja sulki oven jälkeensä.