Part 1

TARZAN JA VALKOINEN NAINEN

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

I. Musta lentäjä. II. Usangan palkka. III. Musta leijona. IV. Salaperäiset, jalanjäljet. V. Yöllinen hyökkäys. VI. Muureilla ympäröity kaupunki. VII. Mielipuolten seassa. VIII. Kuningattaren tarina. IX. Tulipa Tarzan. X. Makuukomerossa. XI. Ulos seinäsyvennyksestä. XII. Pako Xujasta. XIII. Pelastajat.

ENSIMMÄINEN LUKU

Musta lentäjä

Tyttö oli musertumaisillaan pelosta ja harmista. Tuntui melkein mahdottomalta kestää tätä julmaa kohtalonoikkua, joka oli riistänyt häneltä kaikki toiveet, kun pelastus oli jo niin lähellä. [Kts. _Talttumaton Tarzan_.] Myöskin mies oli harmissaan, mutta enemmän hän oli kiukuissaan. Hän pani merkille, että neekerien yllä oli sotilaspukujen repaleita, ja tiedusti heti, missä heidän upseerinsa olivat.

"He eivät ymmärrä teitä", sanoi tyttö ja toisti sitten valkoisen miehen kysymyksen saksalaisten ja heidän siirtomaansa neekerien käyttämällä sekakielellä.

Usanga virnisti. "Kyllä te tiedätte, missä he ovat, valkoinen nainen", hän vastasi. "He ovat vainajia, ja jollei tämä valkoinen mies tottele käskyjäni, on hänenkin kuoltava."

"Mitä häneltä vaaditte?" kysyi tyttö.

"Tahdon, että hän opettaa minut lentämään linnun lailla", selitti Usanga.

Bertha Kircherin kasvoista kuvastui hämmästys, mutta hän kertasi vaatimuksen luutnantille.

Englantilainen harkitsi hetkisen. "Hän haluaa oppia lentämään, niinkö?" hän vastasi. "Tiedustakaa häneltä, päästääkö hän meidät vapaiksi, jos opetan hänet lentämään!"

Tyttö esitti kysymyksen Usangalle, joka turmeltuneena, ovelana ja tyyten periaatteettomana oli aina tuiki valmis lupaamaan mitä tahansa, aikoipa hän sitten täyttää lupauksensa tahi ei, ja heti suostui esitykseen.

"Opettakoon valkoinen mies minut lentämään!" hän kehoitti. "Sitten saatan teidät takaisin lähelle oman kansanne asuinsijoja, mutta palkkioksi siitä pidän ison linnun omanani." Ja hän heilautti mustaa kättään lentokoneeseen päin.

Bertha Kircherin toistettua Usangan ehdotuksen lentäjälle kohautti viimemainittu olkapäitään ja suostui vihdoin happamen näköisenä. "Millään muulla tavoin lienee meidän mahdoton selviytyä tästä pinteestä", hän virkkoi. "Joka tapauksessa on Englannin hallitus menettänyt tuon lentokoneen. Jollen suostu mustaihoisen lurjuksen pyyntöön, niin epäilemättä hän surmaa minut muitta mutkitta, ja silloin jää kone virumaan paikalleen, kunnes se lahoaa ja ruostuu. Jos taas hyväksyn hänen tarjouksensa, niin sillä tavoin ainakin saan taatuksi teille turvallisen paluun sivistyneisiin seutuihin, ja sille", hän lisäsi, "panen suuremman arvon kuin Englannin ilmailuvoimien kaikille lentokoneille."

Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. Nyt mies puhutteli häntä ensimmäisen kerran sellaisilla sanoilla, joista saattoi päättää, että hän tunsi seuralaistaan kohtaan muutakin kuin yhteisessä hädässä olevan kumppanin tunteita. Tyttö oli pahoillaan niistä sanoista, ja myöskin mies katui niitä melkein heti nähtyään toisen kasvoille lehahtaneen varjon ja oivallettuaan, että hän oli pahentanut tytön jo ennestäänkin melkein sietämättömän aseman vaikeutta.

"Suokaa anteeksi!" hän ehätti korjaamaan. "Unohtakaa se, mihin äskeinen huomautukseni viittasi. Lupaan teille, etten loukkaa teitä uudelleen, jos se loukkaa teitä, ennen kuin vasta sitten, kun olemme molemmat vahingoittumattomina päässeet tästä pulasta."

Bertha Kircher kiitti häntä hymyillen, mutta sanat oli lausuttu eikä niitä voitu enää saada takaisin, ja tyttö tiesi, että nuori englantilainen upseeri rakasti häntä, jopa vieläkin varmemmin kuin jos tämä olisi langennut polvilleen hänen eteensä ja vannonut rakastavansa häntä iäisesti.

Usanga tahtoi saada ensimmäisen lentotuntinsa viipymättä. Englantilainen koetti estellä, mutta neekeri kävi heti uhkaavaksi ja hävyttömäksi, koska hän kuten kaikki tietämättömät ihmiset aina epäili toisten aikeita hänelle tuhoisiksi, jolleivät ne olleet täydelleen sopusoinnussa hänen toiveittensa kanssa.

"Olkoon menneeksi, veikkonen!" jupisi englantilainen. "Annan sinulle opetuksen, jonka muistat elinikäsi." Kääntyen sitten tytön puoleen hän jatkoi: "Taivuttakaa hänet suostumaan siihen, että te tulette mukaamme! Minua peloittaa jättää teidät tänne näiden hornamaisten vintiöiden seuraan." Mutta kun tyttö ehdotti sitä Usangalle, epäili tämä heti, että siinä piili joku suunnitelma hänen pettämisekseen -- ehkä aiottiin hänet vastoin tahtoaan viedä takaisin saksalaisten isäntien luokse, jotka hän oli kavaltanut, karaten heidän lippujensa alta; hän silmäili tyttöä, mulkoillen rajusti, ja kieltäytyi jyrkästi suostumasta ehdotukseen.

"Valkoihoinen nainen jää tänne väkeni luokse", hän virkkoi. "Hänelle ei tehdä mitään pahaa, jos te vain tuotte minut takaisin vahingoittumattomana."

"Ilmoittakaa Usangalle", käski englantilainen, "että jollette te palatessani ole selvästi näkyvissä tällä nurmikolla, en laskeudu maahan, vaan vien hänet takaisin englantilaisten leiriin ja hirtätän hänet!"

Usanga lupasi, että tyttö olisi heidän palattuaan näkyvällä paikalla, ja alkoi heti teroittaa sotureittensa mieliin, etteivät he kuolemanrangaistuksen uhalla saaneet tehdä vangille pahaa. Sitten hän seurueensa muiden jäsenten seuraamana meni englantilaisen mukana aukion poikki lentokoneen luokse. Mutta neekerin istuuduttua nyt jo omaisuutensa uutena lisänä pitämäänsä koneeseen, alkoi hänen rohkeutensa lannistua, ja kun moottori pantiin käyntiin ja iso potkuri alkoi pyöriä, kirkui hän englantilaiselle, komentaen tätä pysäyttämään vehkeen ja päästämään hänet maahan, mutta potkurin melulta ja tuulen huminalta ei lentäjä voinut erottaa eikä ymmärtää neekerin puhetta. Tällöin lentokone kiiti maata pitkin, ja Usanga oli hyppäämäisillään siitä pois ja olisi sen tehnytkin, jos olisi kyennyt irroittamaan kiinnityshihnan vyötäisiltään. Sitten kone kohosi maasta ja liiti hetkisen sirosti laajassa kaaressa, nousten puunlatvojen yläpuolelle. Mustaihoinen kersantti ol: perinpohjaisen pelon lamauttama. Hän näki maan vinhasti vaipuvan yhä alemmaksi. Hän näki puut, joen ja vähän matkan päässä pienen aukeaman, jossa Numabon kylän olkikattoiset majat sijaitsivat. Hän jännitti tahtoaan, voidakseen olla ajattelematta, miten kävisi, jos hän äkkiä suistuisi nopeasti etääntyvään maahan. Hän koetti keskittää aatoksensa niihin neljäänkolmatta naiseen, jotka hän tämän ison linnun avulla varmastikin saisi haltuunsa. Ylemmäksi, yhä ylemmäksi kohosi kone, kaartaen laajassa ympyrässä metsän, joen ja niittyjen yläpuolella, ja pian Usanga suureksi kummastuksekseen huomasi kauhunsa nopeasti haihtuvan, joten hänet ennen pitkää pakostakin valtasi äärimmäisen turvallisuuden tunne. Sitten hän alkoi tarkkailla, millä tavoin valkoinen mies ohjasi ja hoiti konetta.

Tehtyään puoli tuntia taitavia liikkeitä englantilainen kohosi ripeästi melkoisen korkealle, teki sitten äkkiä ja varoittamatta kuolemanrenkaan ja lensi muutamia sekunteja kone ylösalaisin.

"Lupasin antaa tälle retkaleelle sellaisen läksyn, että hän muistaa sen koko elämänsä ajan", hän mutisi kuullessaan säikähtyneen neekerin kirkaisun, joka kajahti vieläkin voimakkaampana kuin potkurin surina. Hetkistä myöhemmin oli Smith-Oldwick kääntänyt koneen jälleen oikein päin ja laskeutui huimaa vauhtia maata kohti. Hän kaarsi muutamia verkkaisia kierroksia nurmikon kohdalla, kunnes oli saanut varmuuden siitä, että Bertha Kircher oli siellä ja nähtävästi vahingoittumattomana, ja laskeutui sitten hiljaa maahan, niin että kone pysähtyi vähän matkan päähän tytöstä ja sotureista.

Kompuroidessaan alas tähystäjän paikalta Usanga vapisi, ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, sillä hänen hermonsa olivat vielä ärtyneet järkyttävän kuolemanrengas-kokemuksen jälkeen. Mutta saatuaan taaskin vankan maaperän jalkojensa alle hän sai nopeasti takaisin malttinsa. Tepastellen sinne tänne perin mahtailevana ja kerskuvana hän koetti vaikuttaa seuralaisiinsa, puhellen, kuinka jokapäiväisen mitätön teko oli lentää linnun lailla tuhansien metrien korkeudessa viidakon yläpuolella, vaikka kuluikin kauan, ennen kuin hän itseuskottelun avulla sai itsensä lopullisesti varmaksi siitä, että hän oli lennon aikana käyttänyt hyväkseen jokaisen hetken ja oli jo edistynyt pitkälle ilmailutaidossa.

Niin epäluuloisen kiihkeästi oli neekeri kiintynyt äsken löytämäänsä laitteeseen, ettei hän suostunut palaamaan Numabon kylään, vaan vaati jyrkästi seuruetta leiriytymään lentokoneen läheisyyteen, ettei sitä millään arvaamattomalla tavoin voitaisi häneltä varastaa. He olivat vielä leirissä kaksi vuorokautta, ja päiväsaikaan Usanga yhtenään tiukkasi englantilaista opettamaan hänelle lentotaitoa.

Smith-Oldwick muisti sen monta pitkää kuukautta kestäneen ankaran harjoituksen, joka hänen itsensä oli pitänyt suorittaa, ennen kuin häntä oli pidetty kyllin kypsyneenä täysikelpoiseksi lentäjäksi, ja häntä hymyilytti tietämättömän afrikkalaisen itserakkaus, kun tämä jo nyt vaati päästä yksin lentämään.

"Jollen haluaisi säästää konetta", selitti englantilainen tytölle, "antaisin tuon maankiertäjän nousta ilmaan ja katkaista niskansa, kuten hän tekisi kahdessa minuutissa."

Kuitenkin hän lopulta kehoitti Usangaa odottamaan vielä muutamia päiviä, joina opetusta jatkettaisiin, mutta neekerin luulevaisessa mielessä oli herännyt epäilys, että valkoisen miehen neuvo oli johtunut jostakin nurjamielisestä vaikuttimesta, että hän vain toivoi voivansa karata lentokoneella öiseen aikaan eikä senvuoksi myöntänyt Usangan varsin hyvin kykenevän käsittelemään sitä yksin tarvitsematta enää apua tai ohjausta. Hän päätti senvuoksi voittaa valkoisen miehen viekkaudessa. Neljänkolmatta viehkeän vaimon aikaansaama houkutus oli sellaisenaan kyllin voimakas kiihoitin, ja lisäksi häntä kannusti halu anastaa omakseen valkoinen tyttö, jonka hän jo kauan sitten oli päättänyt ottaa itselleen.

Hautoen mielessään tällaisia mietteitä paneutui Usanga makuulle toisen päivän iltana. Vähän väliä heräsi hänessä kuitenkin ajatus Naratusta ja tämän kiivaudesta, katkaisten kärjen hänen hupaisilta kuvitelmiltaan. Kunpa hän vain voisi päästä eroon Naratusta! Sitten kun tämä haave kerran syntyi, pysyi se itsepintaisesti hänen päässään, mutta sille oli enemmän kuin riittävänä vastapainona se tosiseikka, että musta kersantti pelkäsi vaimoaan todenteolla; hänen pelkonsa oli niin voimakas, ettei hän olisi rohjennut yrittääkään toimittaa Naratua pois tieltä, jollei hän voinut tehdä sitä salaapäin toisen nukkuessa. Mutta hänen rajujen mielihalujensa manattua esille suunnitelman toisensa jälkeen, hän keksi vihdoin sellaisen, joka vaikutti häneen melkein kuin isku ja sai hänet ponnahtamaan istualleen nukkuvien kumppaniensa seassa.

Aamun valjetessa Usanga tuskin malttoi odottaa sopivaa tilaisuutta toteuttaakseen suunnitelmansa, ja heti syötyään hän kutsui syrjään joitakuita sotureitaan ja puheli heidän kanssaan muutamia minuutteja.

Englantilainen, joka tavallisesti piti silmällä mustaihoista vangitsijaansa, huomasi nyt viimemainitun yksityiskohtaisesti selittävän jotakin sotureilleen; eleistään ja käyttäytymisestään päättäen hän nähtävästi suostutteli heitä hyväksymään jonkun uuden suunnitelman ja antoi heille ohjeita siitä, mitä heidän pitäisi tehdä. Useita kertoja lentäjä myöskin näki neekerien silmäin kääntyvän häneen päin, ja kerran he samanaikaisesti vilkaisivat valkoiseen tyttöön.

Tämä kohtaus, joka sellaisenaan näytti kylläkin jokapäiväiseltä, herätti englantilaisen mielessä selväpiirteisen aavistuksen, että oli tekeillä jotakin, mistä koituisi pahaa hänelle ja tytölle. Hän ei voinut vapautua siitä ajatuksesta ja piti senvuoksi entistäkin tarkemmin silmällä mustaihoisia, vaikka hänen olikin pakko itselleen myöntää, ettei hän kyennyt torjumaan mitään kohtaloa, jota heille valmisteltiin. Sekin keihäs, joka hänellä oli ollut joutuessaan vangiksi, oli häneltä riistetty, joten hän nyt oli aseeton ja ehdottomasti mustan kersantin ja tämän seuralaisten armoilla.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ei tarvinnut odottaa kauan päästäkseen ainakin osittain selville Usangan suunnitelmasta, sillä melkein heti, kun kersantti oli antanut ohjeensa, lähestyi englantilaista joukko sotureita, samalla kun kolme heistä meni suoraan tytön luokse.

Lausumatta sanaakaan selitykseksi tarttuivat soturit nuoreen upseeriin ja paiskasivat hänet maahan kasvot alaspäin. Hetkisen hän rimpuili vapautuakseen, ja hänen onnistuikin survaista ahdistajiinsa muutamia tuimia iskuja, mutta hänen vastassaan oli siksi suuri ylivoima, ettei hän voinut toivoakaan muuta kuin hidastuttaa heitä toteuttamasta aikomustaan, joka oli, kuten hän pian huomasi, sitoa lujasti hänen kätensä ja jalkansa. Saatuaan hänet vihdoin köytetyksi mielensä mukaan he käänsivät hänet kyljelleen, ja silloin hän näki, että Bertha Kircher oli sidottu samalla tavoin.

Smith-Oldwick virui sellaisessa asennossa, että saattoi nähdä niityn koko laajuudeltaan ja vähän matkan päässä olevan lentokoneen. Usanga puhutteli tyttöä, joka pudisteli päätään kiivaan epäävästi. "Mitä hän sanoo?" huusi englantilainen. "Hän aikoo viedä minut pois lentokoneessa", vastasi tyttö. "Hän aikoo viedä minut kauemmaksi sisämaahan, erääseen toiseen maahan, jonka kuninkaaksi hän väittää tulevansa, ja minusta muka pitää tulla yksi hänen vaimoistaan." Englantilaisen hämmästykseksi tyttö sitten kääntyi katsomaan häneen päin kasvot hymyssä ja jatkoi: "Mutta vaaraa ei ole lainkaan, sillä olemme molemmat kuoleman omat muutamissa minuuteissa -- hän saa parhaiksi aikaa pannakseen koneen liikkeelle ja kohotakseen muutamia kymmeniä metrejä, jos osaa, mutta sitten ei minun enää ikinä tarvitse pelätä häntä."

"Hyvä Jumala!" huudahti mies. "Ettekö millään tavoin saa häntä taivutetuksi luopumaan aikeestaan? Luvatkaa hänelle mitä hyvänsä, kaikki, mitä hän vaatii! Minulla on rahaa, enemmän rahaa kuin tuo hupsu-parka osaa kuvitella olevan koko maailmassakaan. Sillä hän voi ostaa kaikkea, mitä rahalla suinkin saa, komeita vaatteita, ruokaa, naisia, kaikki haluamansa naiset. Kertokaa se ja ilmoittakaa hänelle, että jos hän säästää teidät, annan sanani siitä, että noudan sen kaiken hänelle!"

Tyttö pudisti päätään. "Se on hyödytöntä. Hän ei sitä ymmärtäisi; ja jos hän ymmärtäisikin, niin hän ei luottaisi teihin. Neekerit ovat itse niin periaatteettomia, etteivät he voi kuvitellakaan toisissa olevan periaatteita tai kunniantuntoa, ja erikoisesti epäilevät nämä neekerit englantilaisia. Ei, parempi on näin. Olen pahoillani siitä, että te ette pääse mukaamme, sillä jos kone nousee kyllin korkealle, on kuolemani paljon helpompi kuin se, joka otaksuttavasti odottaa teitä."

Usanga oli yhtä mittaa keskeytellyt heidän lyhyttä keskusteluaan, koettaen pakottaa tyttöä kääntämään sen hänelle, sillä hän pelkäsi heidän punovan jotakin juonta hänen suunnitelmiensa kumoamiseksi. Tyynnyttääkseen ja rauhoittaakseen häntä Bertha Kircher selitti neekerille, että englantilainen vain sanoi hänelle jäähyväisiä ja toivotti hänelle onnea. Äkkiä hän kääntyi kersantin puoleen ja kysyi: "Suostutteko tekemään hyväkseni jotakin, jos lähden vapaaehtoisesti mukaanne?"

"Mitä tahdotte?" tiedusti mustaihoinen.

"Käskekää miestenne päästää valkoihoinen vapaaksi meidän mentyämme. Hän ei voi koskaan saavuttaa meitä. Mitään muuta en teiltä pyydä. Jos takaatte hänen henkensä ja vapautensa, niin lähden mukaanne vapaaehtoisesti."

"Lähdette mukaani joka tapauksessa", ärähti Usanga. "Minulle ei merkitse mitään, tuletteko vapaaehtoisesti vai ettekö. Minusta tulee suuri kuningas, ja te teette, mitä minä käsken."

Hän aikoi alun perin tarttua tähän naiseen oikealla otteella. Hänen Naratusta saamiensa harmillisten kokemusten ei pitänyt toistua. Tämä vaimo ja neljäkolmatta muutakin vaimoa oli valittava huolellisesti ja harjoitettava hyvin. Tästä lähtien Usanga olisi isäntä omassa talossaan.

Bertha Kircher oivalsi hyödyttömäksi vedota tähän raakimukseen ja pysyi rauhallisena, vaikkakin häntä ahdisti suru hänen ajatellessaan, mikä kohtalo odotti nuorta upseeria, joka tuskin oli muuta kuin poika ja joka niin harkitsemattoman kiihkeästi oli tunnustanut rakastavansa häntä.

Usangan määräyksestä nosti muuan neekeri hänet maasta ja kantoi hänet lentokoneen luokse. Siellä hänet ojennettiin koneeseen kavunneelle Usangalle, joka kiskoi hänet tähystäjänpaikalle, irroittaen sitten hihnat hänen ranteistaan, sitoen hänet kiinni istuimeen ja senjälkeen itse sijoittuen hänen eteensä.

Tyttö käänsi silmänsä englantilaiseen päin; hän oli hyvin kalpea, mutta hänen huulillaan väikkyi rohkea hymy. "Hyvästi!" hän huudahti.

"Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!" huusi Smith-Oldwick vastaukseksi ääni hieman käheänä. "Saanko nyt, kun loppumme on näin lähellä, ilmaista sen, mitä halusin sanoa?"

Tytön huulet liikkuivat, mutta lentäjän oli mahdoton tietää, lausuivatko ne myöntymyksen vaiko kiellon, sillä sanat hukkuivat potkurin surinaan.

Neekeri oli oppinut opittavansa siksi hyvin, että sai moottorin käyntiin kommelluksitta, ja pian kiiti kone pitkin niittyä. Tuskastuneen englantilaisen huulilta pääsi ähkäisy hänen katsellessaan, kuinka hänen rakastamaansa naista vietiin melkein varmaan kuolemaan. Hän näki siipien kallistuvan ja koneen kohoavan maasta. Se oli hyvä nousu -- yhtä hyvä kuin jos luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick olisi itse ollut ohjaamassa, mutta hän käsitti sen johtuvan pelkästään sattumasta. Millä hetkellä tahansa saattoi kone suistua maahan, ja joskin neekerin jonkun ihmeellisen sattuman oikun nojalla onnistuisi kohota puiden latvojen yläpuolelle ja lentää menestyksellisesti, ei hän edes yhdessä tapauksessa sadastatuhannesta kykenisi laskeutumaan jälleen maahan surmaamatta kaunista vankiaan ja itseään.

Mutta mitä tuo oli? Smith-Oldwickin sydän lakkasi sykkimästä.

TOINEN LUKU

Usangan palkka

Kaksi päivää oli Apinain Tarzan verkkaisesti metsästellyt pohjoisessa ja heilautellen itseään puita myöten laajassa kaaressa palannut vähän matkan päähän siitä aukeamasta, jolle hän oli jättänyt Bertha Kircherin ja nuoren luutnantin. Hän oli viettänyt yönsä jokseenkin lähellä aukeamaa joen partaalla kasvavassa isossa puussa ja kyyrötti nyt varhaisena aamuhetkenä vedenrajassa, odottaen tilaisuutta siepatakseen Pisahin, kalan, ja viedäkseen sen majalle, jossa tyttö voisi keittää sen itselleen ja kumppanilleen.

Väijyvä apinamies oli liikkumaton kuin pronssipatsas, sillä hän tiesi hyvin, kuinka varovainen Pisah, kala, on. Pieninkin risahdus pelottaisi sen tiehensä, ja sen voisi pyydystää vain olemalla äärettömän kärsivällinen. Tarzanin oli turvauduttava ainoastaan omaan vikkelyyteensä ja hyökkäyksensä äkillisyyteen, sillä hänellä ei ollut syöttiä eikä koukkua. Hän tunsi veden asukkaiden tavat kyllin hyvin tietääkseen, missä hänen oli odotettava Pisahia. Saattoi kulua minuutti tai saattoi kulua tunti, ennenkuin kala uisi siihen pieneen altaaseen, jonka kohdalla hän kyykötti, mutta ennemmin tai myöhemmin joku kala tulisi. Siitä apinamies oli varma ja senvuoksi hän odotti saalistaan kärsivällisenä kuin petoeläin.

Vihdoin näkyi välähdys välkkyvistä suomuksista. Pisah oli tulossa. Tuossa tuokiossa se olisi ulottuvilla, ja silloin sujahtaisi kaksi voimakasta, ruskeata kättä salamannopeasti altaaseen ja tarttuisi siihen. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kala oli saapumaisillaan kyllin lähelle, kuului apinamiehen takaa pensaikosta kovaa ryskettä. Samassa oli Pisah tiessään, ja äristen pyörähti Tarzan torjumaan häntä mahdollisesti uhkaavaa olentoa. Hän näki heti, että melun aiheuttaja oli Zu-tag.

"Mitä Zu-tag tahtoo?" kysyi apinamies.

"Zu-tag tulee altaalle juomaan", vastasi apina.

"Missä on heimo?" tiedusti Tarzan.

"Etsimässä pisankeja ja scimatineja tuonnempana metsässä", oli Zu-tagin vastaus.

"Entä tarmangani-naaras ja -uros?" jatkoi Tarzan kyselyään. "Ovatko he turvassa?"

"He lähtivät tiehensä", vastasi Zu-tag. "Kudu on tullut pesästään kahdesti heidän poistuttuaan."

"Ajoiko heimo heidät pois?" kysyi Tarzan.

"Ei. Emme nähneet heidän lähtöään. Emme tiedä, miksi he poistuivat."

Tarzan lähti nopeasti puita myöten aukeamalle. Maja ja aita olivat samassa kunnossa kuin hänen sieltä poistuessaan, mutta miehestä ja naisesta ei näkynyt merkkiäkään. Mentyään aukeaman halki hän astui aitaukseen ja sitten majaan. Ne olivat molemmat tyhjät, ja hänen harjaantuneet sieraimensa ilmaisivat hänelle asukkaiden lähteneen sieltä vähintään kaksi päivää sitten. Ollessaan poistumaisillaan majasta hän huomasi pienellä puutikulla seinään kiinnitetyn paperin, otti sen käteensä ja luki:

"Sen jälkeen, kun kerroitte minulle ajatuksenne neiti Kircheristä ja kun tiedän, ettette pidä hänestä, ei minusta ole rehellistä häntä eikä Teitä kohtaan meidän enää kauempaa olla taakkananne. Tiedän, että täällä olomme estää Teitä jatkamasta matkaanne länsirannikolle, ja olen niin ollen päättänyt, että meidän on paras heti koettaa päästä valkoihoisten asutuksille vaivaamatta Teitä enempää. Me molemmat kiitämme Teitä hyväntahtoisuudestanne ja suojeluksestanne. Jos millään tavoin voisin korvata Teitä kohtaan tuntemani kiitollisuuden velan, olisin kovin iloinen saadessani sen tehdä."

Allekirjoittaja oli luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick.

Tarzan kohautti olkapäitään, rypisti paperipalan kädessään ja heitti sen pois. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi vapautunut vastuunalaisuudesta, ja hän oli iloinen siitä, että he olivat päästäneet hänet huolehtimasta heistä. He olivat poissa, ja hän unohtaisi, mutta miten olikaan, hän ei voinut unohtaa. Hän asteli aitauksesta aukeamalle. Hänen oli vaikea ja rauhaton olla. Kerran hän lähti pohjoista kohti äkkiä päätettyään jatkaa matkaansa länsirannikolle. Hän noudattaisi kiemurtelevaa jokea pohjoiseen päin muutamien kilometrien päähän, missä se kääntyi länteen, ja sitten edelleen sen lähteitä kohti metsäisen ylätasangon halki juurikummuille ja vuoristoon. Vuorijonon toisella puolen hän etsisi jonkun länsirannikolle virtaavan joen, ja kun hän tällä tavoin etenisi pitkin jokivarsia, olisi hänellä aina runsaasti riistaa ja vettä saatavilla.

Mutta hän ei mennyt kauas. Käveltyään vain toistakymmentä askelta hän pysähtyi äkkiä. "Mies on englantilainen", hän jupisi, "ja toinen on nainen. He eivät ikinä pääse asutuksille minun avuttani. Kun koetin, en voinut tappaa naista omin käsin, ja jos nyt sallin heidän mennä yksin, lähetän hänet yhtä varmasti surman suuhun kuin jos olisin iskenyt puukkoni hänen sydämeensä. Ei!" Hän pudisti taaskin päätään. "Apinain Tarzan on hupakko, heikko ämmä." Ja hän kääntyi takaisin etelään päin.

Manu, marakatti, oli nähnyt molempien tarmanganien menevän ohitseen kaksi päivää aikaisemmin. Leperrellen ja rähisten hän kertoi Tarzanille kaikki, mitä tiesi. He olivat poistuneet gomanganien kylään päin, sen oli Manu nähnyt omin silmin. Apinamies lähti senvuoksi samoamaan viidakkoa eteläiseen suuntaan, ja vaikka hän ei erikoisesti koettanutkaan seurata vainuttaviensa jälkiä, sivuutti hän kuitenkin lukuisia merkkejä, jotka osoittivat heidän vaeltaneen sitä tietä. Heidän hajunsa tuoksahti heikosti lehvistä, oksista tahi rungoista, joita jompikumpi heistä oli hipaissut, tahi polusta, jota heidän jalkansa olivat polkeneet. Siellä taas, missä polku koukerteli synkän metsän ummehtuneissa syvyyksissä, näkyi silloin tällöin heidän jalkojensa jälkiä tietä peittävässä, kosteassa, lahoavassa kasvullisuuskerroksessa.

Selittämätön into kannusti Tarzania kiihdyttämään vauhtiaan. Sama hiljainen, heikko ääni, joka oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei ollut välittänyt heistä, tuntui nyt yhtenään kuiskivan, että he nyt tarvitsivat häntä kipeästi. Tarzanin omaatuntoa kalvoi, ja juuri sentähden hän vertasi itseään heikkoon, vanhaan akkaan, sillä kasvaneena villissä ympäristössä ja tottuneena kärsimyksiin ja julmuuteen ei apinamies mielellään myöntänyt, että hänen luonteessaan oli lainkaan lempeitä piirteitä, jotka todellisesti olivat hänen perintöään.