Part 9

Hän tuli yhä lähemmäksi. Werper kyyristyi likemmäksi maata, piilopaikkansa lehvien taakse. Muuan viiniköynnös liikahti tien toisella puolen. Werperin silmät kohdistuivat heti siihen. Tuuli ei liikutellut lehtiä viidakon syvyyksissä. Taas viiniköynnös liikahti. Belgialaisen mielessä oli vain jonkun synkän ja pahaa tarkoittavan voiman läsnäolo syynä tähän ilmiöön.

Miehen silmät suuntautuivat kiinteinä lehväverhoon polun toisella puolen. Vähitellen lehvistä erottautui joku hahmo -- keltaisenruskea hahmo, kolkko ja kauhistava, jonka kellanvihreät silmät pelottavina tuijottivat kapean polun poikki suoraan hänen silmiinsä.

Werper olisi kiljahtanut kauhusta, mutta polkua pitkin tuli toinen kuoleman ja yhtä hirvittävän kuoleman sanansaattaja, yhtä varmana. Hän pysyi hiljaa, ollen melkein pelon kangistama. Arabialainen lähestyi. Polun toisella puolen leijona kyyristyi hyppyyn, kun sen huomio kiintyi äkkiä ratsumieheen.

Belgialainen näki mahtavan pään kääntyvän rosvoa kohti, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä, kun hän odotti tämän keskeytyksen seurausta. Hevonen lähestyi kävellen. Pelästyisikö vauhko eläin lihansyöjän hajua ja syöksyisi pois, jättäen Werperin edelleenkin eläinten kuninkaan armoille?

Mutta hevonen ei näyttänyt huomaavan suuren kissaeläimen läsnäoloa. Se tuli eteenpäin kaula kaaressa ja pureskellen kuolaimia hampaillaan. Belgialainen käänsi silmänsä leijonaa kohti. Pedon koko tarkkaavaisuus näytti nyt kohdistuneen ratsastajaan. Ratsu oli leijonan kohdalla, eikä peto vieläkään hypännyt. Odottiko se ehkä vain heidän ohimenoaan? Werperiä värisytti, ja hän kohottautui puoliksi. Samassa hetkessä leijona loikkasi piilopaikastaan suoraan ratsastajan kimppuun. Hevonen päästi kimeän hirnahduksen kauhusta ja syöksähti sivulle melkein belgialaisen päälle. Leijona veti avuttoman arabialaisen satulastaan, hevonen hypähti taas tielle ja pakeni länttä kohti.

Mutta se ei paennut yksin. Kun pelästynyt eläin oli painautunut Werperiä kohti, oli tämä pian huomannut tyhjentyneen satulan ja sen tarjoaman tilaisuuden. Leijona oli tuskin raastanut arabialaisen toiselta puolen alas, kun belgialainen tarttui satulan nuppiin ja hevosen harjaan ja hyppäsi eläimen selkään toiselta puolen.

Puoli tuntia myöhemmin muuan alaston jättiläinen, joka heilautti itseään nopeasti pitkin puiden alempia oksia, pysähtyi ja nuuski aamuilmaa pää koholla ja sieraimet laajentuneina. Hän tunsi veren hajun voimakkaana, ja siihen sekottui Numa-leijonan haju. Jättiläinen kallisti päänsä toiselle puolelle ja kuunteli.

Lyhyen matkan päässä tietä pitkin kuului selviä ääniä, jotka osoittivat leijonan syövän ahnaasti. Sieltä saattoi erottaa luiden murtumista, isojen lihapalojen hotkimista ja tyytyväistä murinaa, mitkä kaikki todistivat, että eläinten kuningas oli jossakin likellä aterioimispuuhissa.

Tarzan lähestyi paikkaa pysyen yhä puiden oksilla. Hän ei yrittänytkään salata lähestymistään, ja pian hän totesi, että Numa oli havainnut hänet, sillä tiheiköstä tien vierestä kuului pahaenteinen, muriseva varoitusääni.

Pysähtyen matalalle oksalle juuri leijonan yläpuolelle Tarzan katseli kauheata näyttämöä. Voiko tuo tuntematon hahmo olla hänen takaa-ajamansa mies? Apinamies oli mietteissään. Hän oli silloin tällöin laskeutunut polulle ja saanut hajuaistinsa avulla selville, että belgialainen oli edennyt tätä riistapolkua pitkin itää kohti.

Nyt hän meni juhla-ateriaa pitävän leijonan toiselle puolelle, laskeutui taas alas ja haisteli maata. Hänen takaa-ajamastaan miehestä ei ollut pienintäkään jälkeä. Tarzan palasi puun luo. Hän tutki terävin silmin maata raadellun ruumiin ympärillä, etsiäkseen merkkiä kadonneesta piikivipussista, mutta ei nähnyt mitään.

Hän ärjyi Numalle ja koetti ajaa valtavaa petoa pois, mutta sai ainoastaan vihaista murinaa palkakseen. Hän taittoi pieniä varpuja läheisestä oksasta ja viskasi niitä vanhaa vihollistaan vasten. Numa katsahti häneen torahampaat paljaina ja irvisti pelottavasti, mutta ei noussut saaliinsa äärestä.

Silloin Tarzan otti esille jousensa ja vetäen jännettä kauas taaksepäin ampui vasamansa sitkeäpuisen, vain hänen käsissään taipuvan kaaren kaikella voimalla. Kun nuoli upposi syvälle Numan kylkeen, syöksyi eläin pystyyn, päästäen raivon ja tuskan kiljunnan. Se hypähteli turhaan tavoittamaan irvistelevää apinamiestä, raastoi nuolen esiinpistävää päätä ja loikaten sitten taas polulle asteli edestakaisin kiduttajansa alla. Tarzan ampui jälleen nopeasti vasaman. Tällä kertaa tunkeutui huolellisesti tähdätty nuoli leijonan selkärankaan. Peto pysähtyi paikalleen ja lysähti halvauksen kohtaamana avuttomasti maahan.

Tarzan laskeutui polulle, juoksi nopeasti pedon sivulle ja iski keihäänsä syvälle villiin sydämeen. Irrotettuaan sitten nuolensa pedon ruumiista hän käänsi huomionsa eläimen saaliin raadeltuihin jäännöksiin läheisessä tiheikössä.

Kasvot olivat kokonaan poissa. Arabialainen puku ei herättänyt mitään epäilyksiä kuolleen oikeasta syntyperästä, koska hän oli seurannut miestä arabialaisten leiriin ja sieltä pois, ja siellä hän oli voinut helposti hankkia pukineensa. Tarzan oli niin varma siitä, että hänellä oli etsimänsä rosvon ruumis edessään, ettei hän yrittänytkään varmentaa johtopäätöstensä todenmukaisuutta tarkkaamalla niitä monenlaisia hajuja, jotka nousivat valtavasta lihansyöjästä ja uhrin tuoreesta verestä.

Hän tyytyi etsimään huolellisesti pussia, mutta ruumiissa tai sen lähistöllä ei ollut merkkiäkään siitä tai sen sisällyksestä. Apinamies oli tyytymätön -- ehkä ei niin paljon värikkäiden piikivien kadottamisesta kuin Numan takia, joka oli riistänyt häneltä kostamisen nautinnon.

Aprikoiden, kuinka aarteen oli käynyt, apinamies kääntyi hitaasti takaisin tielle, mennen samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Hän mietti mielessään suunnitelmaa lähteä pimeyden jälleen tultua arabialaisten leiriin vielä tutkimaan. Hän nousi puihin ja kulki suoraan etelää kohti, etsien saalista, sammuttaakseen nälkänsä ennen puoltapäivää ja asettuakseen sitten iltapäiväksi makuulle johonkin paikkaan kauas leiristä, missä voisi ilmitulemisen pelotta nukkua, kunnes tulisi aika suunnitelman toteuttamiseen.

Hän oli tuskin lähtenyt polulta, kun kookas musta soturi, joka itsepintaisesti samosi eteenpäin, kiiruhti polkua pitkin itään päin. Se oli Mugambi, joka etsi emäntäänsä. Hän jatkoi matkaansa tietä myöten, pysähtyen tutkimaan kuolleen leijonan ruumista. Hänen kasvoilleen tuli hämmästyksen ilme, kun hän kumartui tarkastamaan haavoja, jotka olivat syynä viidakon herran kuolemaan. Tarzan oli ottanut nuolensa pois, mutta Mugambille oli kuoleman syy yhtä selvä kuin jos vasamat ja keihäs olisivat yhä pistäneet esiin raadosta.

Musta katseli salavihkaa ympärilleen. Ruumis oli vielä lämmin, ja tästä seikasta hän päätteli, että tappaja oli lähettyvillä, vaikka ei näkynytkään merkkiä elävästä ihmisestä. Mugambi pudisti päätään ja lähti taas liikkeelle, ollen kuitenkin kaksin verroin varovainen.

Hän matkasi koko päivän pysähtyen silloin tällöin huutamaan yhden ainoan sanan: "Lady", toivoen, että hänen emäntänsä lopultakin kuulisi ja vastaisi. Mutta hänen uskollinen uhrautuvaisuutensa saattoi hänet vihdoin onnettomuuteen.

Abdul Murak, jolla oli johdossaan osasto abessinialaisia sotilaita, oli koillisessa päin usean kuukauden etsinyt uutterasti arabialaista rosvoa Ahmet Zekiä, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli loukannut Abdul Murakin keisarin majesteettia, kuljettamalla orjia ryöstämään joukon Menelikin alueen rajojen sisäpuolelle.

Ja nyt tapahtui, että Abdul Murak oli juuri tänä päivänä pysähtynyt puolenpäivän aikaan hieman lepäämään saman polun varrelle, jota pitkin Werper ja Mugambi samosivat itää kohti.

Vähän sen jälkeen kun sotilaat olivat laskeutuneet hevosiltaan, ohjasi belgialainen heidän läsnäolostaan tietämättä väsyneen ratsunsa melkein heidän keskelleen, ennenkuin huomasi heidät. Hänet ympäröitiin heti, ja hänelle sateli kysymyksiä, kun hänet vedettiin hevosen selästä ja vietiin päällikön luo.

Kääntyen taas eurooppalaiseksi Werper kertoi Abdul Murakille, että hän oli ranskalainen, joka metsästeli Afrikassa, ja että muukalaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa, hänen safarinsa oli tapettu tai hajoitettu, ja hän itse oli päässyt pakoon vain ihmeen avulla.

Eräästä abessinialaisen satunnaisesta huomautuksesta Werper sai selville retken tarkoituksen, ja kun hän huomasi, että nämä miehet olivat Ahmet Zekin vihollisia, rohkaisi hän itsensä ja pani kurjan tilansa heti arabialaisten syyksi.

Mutta ettei hän joutuisi uudelleen rosvon käsiin, kehotti hän Abdul Murakia lopettamaan takaa-ajonsa ja vakuutti abessinialaiselle, että Ahmet Zekillä oli johdossaan suuri ja vaarallinen joukko, ja myöskin, että hän marssi nopeasti etelää kohti.

Ollen varma siitä, että menisi pitkä aika rosvon saavuttamiseen ja että epätasaiset voimasuhteet saattoivat taistelun päätöksen erittäin arveluttavaksi, Murak luopui mielellään suunnitelmastaan ja antoi joukolleen tarpeelliset määräykset leirin pystyttämiseksi siihen, missä olivat; seuraavana aamuna he lähtisivät marssimaan takaisin Abessiniaa kohti.

Myöhään iltapuolella leirilläolijain huomio kiintyi länttä kohti, josta kaikuisa ääni kuului huutavan kerran toisensa jälkeen yhtä ainoata sanaa: "Lady! Lady! Lady!"

Noudattaen vaistonsa mukaisesti varovaisuutta joukko abessinialaisia eteni salavihkaa Abdul Murakin johdolla viidakon läpi sitä paikkaa kohti, jossa huutaja oli.

Puoli tuntia myöhemmin he palasivat raahaten Mugambia mukanaan. Ensimmäinen henkilö, johon isokokoisen mustan silmät sattuivat, kun hänet töykittiin abessinialaisten päällikön luo, oli ranskalainen Jules Frecoult, joka oli ollut hänen isäntänsä vieraana ja jonka hän viimeksi oli nähnyt menevän Ahmet Zekin kylään sellaisissa olosuhteissa, että oli syytä uskoa hänen olevan rosvojen tuttavan ja ystävän.

Mugambi käsitti, että hänen isäntäänsä ja isäntänsä taloa kohdanneet onnettomuudet ja ranskalainen olivat pahaenteisesti yhteydessä toistensa kanssa, ja se esti häntä ilmaisemasta itseään Werperille, joka ei häntä enää nähtävästi muistanutkaan.

Vakuuttaen olevansa vain vaaraton soturi eräästä etelämpänä olevasta heimosta Mugambi pyysi, että hänen sallittaisiin mennä tiehensä, mutta Abdul Murak, joka ihaili soturin loistavaa ruumiinrakennetta, päätti viedä hänet Addis Abebaan ja tarjota häntä Menelikille. Muutamia hetkiä myöhemmin Mugambi ja Werper vietiin vartioituina pois, ja silloin belgialainen sai huomata olevansa pikemmin vanki kuin arvossa pidetty vieras. Hän kiisteli turhaan sellaista kohtelua vastaan, ja lopulta muuan roteva sotilas iski häntä suulle ja uhkasi ampua hänet, jollei hän pitäisi pienempää ääntä.

Mugambi ei ottanut asiaa niin raskaalta kannalta, sillä hän ei ollenkaan epäillyt, että hän matkan aikana helposti voisi pettää vartijansa valppauden ja päästä karkuun. Kun tämä ajatus oli aina etualalla hänen mielessään, tekeytyi hän abessinialaisten ystäväksi, kyseli paljon heidän keisaristaan ja maastaan ja osoitti yhä kiihkeämpää halua päästä perille, voidakseen nauttia kaikista niistä eduista, joita he vakuuttivat olevan Addis Abeban kaupungissa. Sillä tavoin hän haihdutti heidän epäluulonsa, niin että heidän valppautensa päivä päivältä laimeni.

Käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että häntä ja Werperiä pidettiin aina yhdessä, hän koetti saada selville, mitä toinen tiesi Tarzanin olopaikasta tai huvilaa vastaan tehdyn rosvoretken alkuunpanijasta ja lady Greystoken kohtalosta. Mutta kun hänen oli pakko tyytyä keskustelun satunnaisiin käänteisiin näiden tietojen saamiseksi ja kun Werper yhtä huolellisesti tahtoi maailmalta salata osuutensa entisen isäntänsä kodin ja onnen hävittämiseen, ei Mugambi saanut selville mitään -- ainakaan tällä tavalla.

Mutta tuli aika, jolloin hän sattumalta sai tietää hyvin hämmästyttävän seikan.

Joukko oli erään helteisen päivän iltapuolella aikaisin leiriytynyt kirkkaan ja kauniin virran rantamalle. Joen pohja oli hiekkainen, eikä ollut merkkiäkään krokotiileista, jotka muutamissa mustien maanosan seuduissa ovat vaarana, kun yhteisesti mennään uimaan. Näin ollen abessinialaiset ottivat tilaisuudesta vaarin suorittaakseen kauan lykätyn ja kipeästi tarvitun pesun.

Kun Werper, jolle samoin kuin Mugambillekin oli annettu lupa mennä veteen, riisui vaatteensa, huomasi musta, kuinka huolellisesti belgialainen irrotti jotakin vyötäisiltään ja otti paitansa mukana pois, aina pitäen tätä vaatekappaletta epäilyttävän huolensa esinettä verhoamassa.

Juuri tämä huolellisuus kiinnitti mustan huomion esineeseen ja herätti luonnollista uteliaisuutta hänen mielessään. Näin ollen, kun belgialainen liiallisesta varovaisuudesta hermostuneena liikutteli kätkettyä esinettä kömpelösti ja päästi sen kädestään, näki Mugambi, että se putosi maahan ja osa sen sisällyksestä valui nurmikolle.

Mugambi oli aikaisemmin ollut isäntänsä kanssa Lontoossa. Hän ei ollut sellainen yksinkertainen villi kuin asusta päättäen näytti. Hän oli ollut tekemisissä maailman suurimman kaupungin kirjavien ihmisjoukkojen kanssa, käynyt museoissa ja tarkastellut kauppojen ikkunoita, ja lisäksi hän oli teräväpäinen ja älykäs mies.

Samalla hetkellä kun Oparin jalokivet kimaltelevina vierivät hänen hämmästyneiden silmiensä eteen, ymmärsi hän mitä ne olivat. Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, mikä kiinnitti paljon enemmän hänen mieltään kuin kivien arvo. Hän oli tuhansia kertoja nähnyt nahkapussin, joka riippui hänen isäntänsä kupeella, kun Apinain Tarzan oli halunnut kisailu- ja seikkailuhengen valtaamana palata muutamaksi tunniksi poikuutensa alkeellisiin tapoihin ja oloihin ja alastomien soturiensa ympäröimänä ajaa takaa leijonaa ja pantteria, puhvelia ja norsua sillä tavalla, josta hän eniten piti.

Werper näki, että Mugambi oli huomannut pussin ja kivet. Hän kokosi kiireesti kallisarvoiset esineet ja pani ne takaisin pussiin. Sillä välin Mugambi maleksi välinpitämätön ilme kasvoillaan alas joelle kylpemään.

Seuraavana aamuna Abdul Murak oli raivoissaan, huomattuaan, että hänen kookas musta vankinsa oli yön aikana karannut. Werper oli omasta syystä kauhuissaan, kunnes hänen vapisevat sormensa tunsivat, että pussi teräväsärmäisine pikkukivineen yhä oli paikallaan hänen paitansa alla.

KUUDESTOISTA LUKU

Tarzan johtaa taas manganeja

Ahmet Zek oli kahden seuralaisensa kanssa tehnyt laajan kaarroksen etelään, sulkeakseen pakotien karanneelta apuriltaan Werperiltä. Toiset olivat hajaantuneet eri suuntiin, muodostaen siten yön aikana avaran kehän, ja nyt he suuntasivat kaikki kulkunsa keskustaa kohti.

Ahmet ja hänen kaksi miestään pysähtyivät hieman levähtämään juuri ennen puoltapäivää. He kyyristyivät puiden alle erään aukeaman eteläreunaan. Rosvopäällikkö oli huonolla tuulella. Sekin oli jo paha, että uskoton oli puijannut häntä, mutta kun hän samalla oli menettänyt jalokivet, joihin hänen ahne sydämensä oli kiintynyt, oli se jo ihan liikaa -- varmaan Allah oli palvelijalleen vihainen.

No, hänellä oli vielä nainen hallussaan. Tästä hän saisi pohjoisessa hyvän hinnan ja sitten hänellä oli tiedossaan maahan haudattu aarre englantilaisen talon raunioiden vieressä.

Viidakosta aukeaman vastakkaiselta puolelta kuului jotakin ääntä, ja se sai Ahmet Zekin heti valppaaksi ja tarkkaavaiseksi. Hän tarttui pyssyynsä, ollen valmis käyttämään sitä viipymättä, ja viittasi tovereitaan olemaan hiljaa ja piiloutumaan. Ryömien pensaiden taakse nuo kolme miestä odottivat, silmät kiintyneinä aukeaman toiseen päähän.

Pian tuli lehväverhoon aukko, ja siihen ilmestyi pelokkaasti ympärilleen katselevan naisen kasvot. Hetkeä myöhemmin hän astui aukeamalle arabialaisten näkyviin, ollen ilmeisesti varma, ettei mikään välitön vaara väijynyt häntä.

Ahmet Zek pidätti henkeään ja tukahdutti epäuskoisuuden huudahduksen ja kirosanan. Nainen oli hänen vankinsa, jonka hän oli luullut olevan turvallisesti vartioituna leirissä!

Nainen oli ilmeisesti yksin, mutta Ahmet Zek odotti asian varmistumista, ottaakseen hänet sitten kiinni. Jane Clayton lähti hitaasti liikkeelle aukeaman poikki. Kahdesti sen jälkeen, kun hän oli karannut rosvojen kylästä, oli hän töintuskin välttänyt petojen hampaat, ja kerran hän oli miltei osunut takaa-ajajien tielle. Vaikka hän oli melkein epätoivoissaan pelastuksen saavuttamisesta, päätti hän kuitenkin jatkaa ottelua, kunnes kuolema tai voitto lopettaisi hänen ponnistuksensa.

Kun arabialaiset tarkkasivat häntä turvallisesta kätköpaikastaan ja Ahmet Zek tyytyväisenä totesi, että uhri käveli suoraan hänen kynsiinsä, katseli toinen silmäpari koko näyttämöä läheisen puun lehvistöstä.

Silmät olivat hämmästyneet ja vaivaantuneet, kaikesta harmaasta ja villistä välkkeestä huolimatta, sillä niiden omistaja otteli vaikeasti määriteltävän ajatuksen kanssa: hänen alitseen kävelevän naisen kasvot ja vartalo tuntuivat hänestä tutuilta.

Äkillinen räiskinä pensaissa sillä kohdalla, josta Jane Clayton oli ilmestynyt aukeamalle, sai nuoren naisen äkkiä pysähtymään ja kiinnitti arabialaisten ja puussaolijan huomion samaan kohtaan.

Nainen käännähti ympäri nähdäkseen, mikä uusi vaara uhkasi häntä takaa, ja silloin vaappui suuri ihmisapina näkyviin, jäljessään toisia, mutta lady Greystoke ei jäänyt odottamaan saadakseen tietää, kuinka monta noita hirveitä olentoja oli niin likellä.

Tukahduttaen huudahduksensa hän syöksyi vastapäistä viidakkoa kohti, ja hänen saapuessaan sen pensaisiin nousivat Ahmet Zek ja kaksi hänen apuriaan ja tarttuivat häneen. Samassa hetkessä pudottautui alaston ruskea jättiläinen puun oksilta aukeaman oikealla puolella.

Kääntyen hämmästyneitä apinoita kohti hän päästi tulvan matalia kurkkuääniä ja odottamatta sanojensa vaikutusta heihin kääntyi ympäri ja hyökkäsi arabialaisia vastaan.

Ahmet Zek raastoi paraillaan Jane Claytonia liekaan sidottua hevosta kohti. Hänen kaksi palvelijaansa irrotti nopeasti kaikkia kolmea ratsua. Nainen, joka ponnisteli päästäkseen arabialaisesta irti, kääntyi ja näki apinamiehen juoksevan itseään kohti.

"John!" huudahti hän. "Jumalan kiitos, että tulit ajoissa."

Tarzanin takana tulivat suuret apinat, ihmetellen, mutta kuitenkin totellen hänen käskyään. Arabialaiset näkivät, ettei heillä olisi aikaa nousta ratsaille ja päästä pakoon, ennenkuin eläimet ja mies olisivat heidän kimpussaan. Ahmet Zek tunsi miehen vanhaksi pelottavaksi viholliseksi, mutta näki myös, että olosuhteet antoivat hänelle tilaisuuden ikiajoiksi vapautua uhkaavasta apinamiehestä.

Kehottaen miehiään seuraamaan esimerkkiään hän kohotti pyssynsä ja laukaisi sen hyökkäävää jättiläistä vastaan. Hänen seuralaisensa, jotka toimivat yhtä nopeasti kuin hänkin, ampuivat melkein yhtaikaa, ja laukausten kajahtaessa suistuivat Apinain Tarzan ja kaksi hänen karvaista apulaistaan viidakon nurmelle.

Pyssynpamausten ääni sai muut apinat ihmetellen pysähtymään. Käyttäen hyväkseen heidän hetkellistä hämmennystään Ahmet Zek ja hänen apurinsa hyppäsivät hevostensa selkään ja laukkasivat pois, vieden toivottoman ja tuskan murtaman naisen mukanaan.

He ratsastivat takaisin kylään, ja lady Greystoke oli taas vankina likaisessa pienessä majassa, josta oli luullut ainiaaksi päässeensä. Mutta tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan vahvemmin vartioitu, vaan lisäksi myös sidottu.

Etsijät, jotka olivat Ahmet Zekin kanssa lähteneet belgialaisen jäljille, palasivat tyhjin käsin joko yksitellen tai kaksittain. Kun he toivat tietonsa, yltyi rosvopäällikön raivo ja suuttumus, kunnes hän oli sellaisessa villin vihan huumassa, ettei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Uhkaillen ja kiroillen Ahmet Zek asteli edestakaisin silkkitelttansa lattialla, mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut häntä ollenkaan -- Werper oli poissa ja hänen mukanaan kokonainen omaisuus kimaltelevia jalokiviä, jotka olivat herättäneet hänen päällikkönsä saaliinhimoa ja tuottaneet luutnantille kuolemantuomion.

Arabialaisten paetessa olivat suuret apinat kääntäneet huomionsa kaatuneihin tovereihinsa. Toinen oli kuollut, mutta toinen ja suuri valkoinen apina hengittivät yhä. Karvaiset hirviöt kokoontuivat näiden kahden ympärille muristen ja jupisten omalla tavallaan.

Tarzan tuli ensiksi tajuihinsa. Nousten istumaan hän katseli ympärilleen. Hänen olkapäässään olevasta haavasta vuoti verta. Laukauksen voimakkuus oli paiskannut hänet maahan ja tehnyt hänet tiedottomaksi, mutta hän ei ollut suinkaan kuollut. Nousten hitaasti pystyyn hän suuntasi silmänsä siihen paikkaan, missä oli viimeksi nähnyt naaraan, joka oli nostattanut hänen villissä rinnassaan niin omituisia tunteita.

"Missä on naaras?" hän kysyi.

"Tarmanganit veivät hänet pois", vastasi toinen apinoista. "Kuka sinä olet, joka puhut manganien kieltä?"

"Olen Tarzan", vastasi apinamies, "mahtava metsästäjä, suurin taistelijoista. Kun minä karjun, on viidakko vaiti ja vapisee kauhusta. Olen Apinain Tarzan. Olen ollut poissa, mutta nyt olen tullut takaisin kansani luo."

"Niin", aloitti muuan vanha apina, "hän on Tarzan. Tunnen hänet. Hyvä, että hän on tullut takaisin. Nyt me saamme paljon riistaa."

Muut apinat tulivat likemmäs ja nuuskivat apinamiestä. Tarzan seisoi hyvin hiljaa, hampaat puoliksi näkyvissä, lihakset jännitettyinä ja valmiina toimimaan. Mutta kukaan ei tahtonut evätä hänen oikeuttaan olla heidän kanssaan, ja heti kun tarkastus oli päättynyt apinoiden tyydytykseksi, he käänsivät taas huomionsa toiseen eloonjääneeseen.

Tämäkin oli vain lievästi haavoittunut; luoti, joka oli riipaissut hänen kalloansa, oli vain huumannut hänet, niin että hän tultuaan tuntoihinsa oli ilmeisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin.

Apinat kertoivat Tarzanille olleensa matkalla itää kohti, kun naaraksen heikko jälki oli herättänyt heidän huomiotaan ja he olivat alkaneet hiipiä hänen perässään. Nyt he halusivat jatkaa keskeytynyttä matkaansa, mutta Tarzan piti parempana, että he seuraisivat arabialaisia ja koettaisivat heiltä riistää naaraksen. Melko pitkän väittelyn jälkeen päätettiin, että he ensin metsästelisivät idässä päin muutamia päiviä ja sitten palaisivat etsimään arabialaisia. Kun aika ei merkitse paljon apinoille, myöntyi Tarzan heidän vaatimuksiinsa, koska hän itsekin oli palannut sellaiseen henkiseen tilaan, joka vain vähän kohosi apinoiden tason yläpuolelle.

Toinen seikka, joka sai hänet lykkäämään arabialaisten takaa-ajon, oli hänen haavansa tuskallisuus. Parempi oli odottaa sen parantumista, ennenkuin taas asettuisi tarmanganien pyssyjä vastaan.

Kun Jane Clayton työnnettiin vankilamajaansa ja hänen kätensä ja jalkansa sidottiin lujasti, vaelteli hänen luonnollinen suojelijansa itää kohti parinkymmenen karvaisen hirviön seurassa, joiden hartioihin hän hieroi hartioitansa yhtä tuttavallisesti kuin muutamia kuukausia aikaisemmin oli seurustellut moitteettomien, ylhäisten tovereitten kanssa.

Mutta koko ajan väikkyi hänen vahingoittuneiden aivojensa pohjukassa tuskallinen tietoisuus, ettei hänellä ollut mitään tekemistä nykyisessä olopaikassaan -- että hänen piti jostakin selittämättömästä syystä olla muualla, toisenlaisissa oloissa. Hän tunsi myös pakottavaa tarvetta seurata arabialaisten jälkiä ja lähteä auttamaan naista, joka oli niin voimakkaasti vedonnut hänen villeihin tunteisiinsa; tosin kyllä sana, joka itsestään tuli hänen mieleensä hänen ajatellessaan seikkailua, oli pikemmin "ryöstäminen" kuin "apuuntulo".

Naisella oli hänen ajatuksissaan sama asema kuin muillakin saman sukupuolen olennoilla viidakossa. Niinpä Tarzan oli päättänyt saada hänet puolisokseen. Kun hän oli tullut likemmäksi naista aukeamalla, jossa arabialaiset olivat ottaneet hänet kiinni, oli hieno tuoksu, joka ensi kerran oli nostattanut hänen halunsa naisen vankimajassa, tuntunut hetken ajan hänen sieraimissaan ja sanonut hänelle, että hän oli uudelleen löytänyt olennon, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea niin äkillistä ja selittämätöntä intohimoa.