Part 8

Huomatessaan, ettei puu kaatunut töytäyksistä, Tantor raivostui yhä enemmän. Se katsahti niihin kahteen olentoon, jotka istuivat korkealla sen yläpuolella, ja punareunaiset silmät hehkuivat mieletöntä vihaa. Sitten se kietoi kärsänsä puunrungon ympäri, pani suuret jalkansa haralleen ja koetti kiskoa viidakon jättiläistä juurineen maasta. Tantor oli kooltaan mahtava koirasnorsu, jonka tavattomat voimat olivat silloin suurimmillaan. Se ponnisteli valtavasti, kunnes iso puu lopulta alkoi Tarzanin tyrmistykseksi hitaasti kohota juuriltaan. Maakamara kohoili puun tyvestä pieniksi töyräiksi ja harjanteiksi, puu heilui -- seuraavalla hetkellä se olisi juuriltaan irti ja kaatuisi.

Apinamies viskasi Lan selkäänsä, ja juuri kun puu ensi kertaa hitaasti kallistui pystysuorasta asennostaan maahan päin, heilautti hän itsensä pienemmän naapuripuun oksille. Hyppy oli pitkä ja vaarallinen. La sulki väristen silmänsä, mutta avattuaan ne jälleen hän huomasi olevansa turvassa ja näki Tarzanin kiitävän eteenpäin metsän läpi. Heidän takanaan kaatui juureton puu kovasti ryskyen maahan ja vei tiellään olleet pienemmät puut mukanaan, ja silloin Tantor, huomatessaan saaliinsa päässeen pakoon, alkoi taas toitottaa hirveästi ja syöksyi nopeasti heidän jäljessään.

NELJÄSTOISTA LUKU

Papitar ja kuitenkin vain nainen

Aluksi La sulki silmänsä ja puristautui kauhuissaan Tarzania vasten, mutta ei kuitenkaan huutanut. Mutta pian hän sai kylliksi rohkeutta katsoakseen ympärilleen ja allensa maahan, vieläpä pitääkseen silmänsä auki, kun tehtiin pitkiä vaarallisia hyppyjä puusta puuhun. Ja sitten hänet valtasi turvallisuuden tunne, koska hän luotti siihen ruumiillisesti täydelliseen olentoon, jonka voimien, urheuden ja ketteryyden varassa hänen kohtalonsa oli. Kerran hän kohotti silmänsä polttavaa aurinkoa kohti ja mumisi kiitosrukouksen epäjumalalleen siitä, ettei hänen ollut sallittu tuhota tätä jumalaista miestä, ja silloin hänen pitkät silmäripsensä vettyivät kyynelistä.

Oparin La oli omituinen ilmiö -- olosuhteiden muovaama olento, jota raastoivat ristiriitaiset mielenliikutukset. Hän oli toisin ajoin sydämettömän jumalan julma ja verenhimoinen palvelijatar ja taas hento nainen, joka oli täynnä sääliä ja hellyyttä; milloin hän oli mustasukkaisuuden ja koston ruumiillistuma, milloin nyyhkivä neito, jalo ja anteeksi antava; hän oli sekä neitsyt että kiihkeä intohimon orja, mutta aina kuitenkin -- nainen. Sellainen oli La.

Hän puristi poskensa Tarzanin olkaa vasten. Hitaasti hän käänsi päätään, kunnes hänen kuumat huulensa olivat painettuina apinamiehen ihoa vasten. La rakasti häntä ja olisi ilomielin kuollut hänen puolestaan, mutta tuntia aikaisemmin hän oli ollut valmis iskemään veitsen hänen sydämeensä ja olisi ehkä taas tunnin kuluttua siihen valmis.

Muuan kovaonninen pappi, joka etsi suojaa viidakosta, sattui näyttäytymään raivostuneelle Tantorille. Suuri eläin kääntyi toiselle puolelle, hyökkäsi köyryisen pikku miehen kimppuun, nitisti hänet ja eksyen sitten suunnasta läksi samoamaan etelää kohti. Muutaman minuutin kuluttua toitotuksen ääni häipyi kaukaisuuteen.

Tarzan pudottautui maahan, ja La liukui alas hänen selästään. "Kutsu väkesi kokoon", sanoi Tarzan.

"He tappavat minut", vastasi La.

"He eivät tapa sinua", väitti apinamies. "Ei kukaan tapa sinua, kun Apinain Tarzan on täällä. Kutsu heidät, niin puhumme heille."

La korotti äänensä päästäen kaamean huilumaisen kutsuhuudon, joka kantautui kauas viidakkoon joka taholle. Läheltä ja kaukaa tuli Oparin pappien haukahtelevia vastaushuutoja: "Me tulemme! Me tulemme!" La uudisti kutsunsa yhä uudestaan, kunnes suurin osa hänen seuruettaan lähestyi yksitellen ja parittain ja pysähtyi lyhyen matkan päähän ylipapittaresta ja hänen pelastajastaan. Miehet tulivat otsa synkkänä ja ilme uhkaavana. Kun kaikki olivat saapuvilla, ryhtyi Tarzan puhumaan heille.

"Ylipapittarenne on turvassa", sanoi apinamies. "Jos hän olisi tappanut minut, olisi hän itse nyt kuolleena samoin kuin vielä monet muut teistä. Mutta hän säästi minut, jotta minä pelastaisin hänet. Menkää hänen kanssaan takaisin Opariin; Tarzan menee omalle suunnalleen viidakkoon. Vallitkoon Tarzanin ja Lan välillä aina rauha. Mikä on vastauksenne?"

Papit murisivat ja pudistivat päätään. He puhelivat keskenään, ja La ja Tarzan saattoivat nähdä, etteivät he olleet ehdotukselle suosiollisia. He eivät halunneet viedä Lata takaisin, ja toisaalta he tahtoivat lopultakin uhrata Tarzanin liekehtivälle jumalalle. Viimein apinamies kävi kärsimättömäksi.

"Te tottelette kuningattarenne käskyjä", hän sanoi, "ja menette takaisin Opariin hänen kanssaan; muutoin Apinain Tarzan kutsuu kokoon viidakon muut asujamet ja surmauttaa teidät kaikki. La pelasti minut, jotta minä pelastaisin teidät ja hänet. Olen hyödyttänyt teitä paremmin elävänä kuin olisin hyödyttänyt kuolleena. Jollette ole kaikki hulluja, annatte minun mennä rauhassa tieheni ja palaatte itse Lan kanssa Opariin. En tiedä missä pyhä veitsi on, mutta voitte tehdä toisen. Jollen olisi ottanut sitä, olisitte tappanut minut, ja nyt teidän jumalanne on varmaan iloinen että otin sen, koska olen pelastanut hänen papittarensa hullulta Tantorilta. Menettekö takaisin Opariin Lan kanssa ja lupaatteko, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa?"

Papit kokoontuivat pieniksi ryhmiksi, kiistellen ja väitellen asiasta. He löivät nyrkillään rintaansa; he kohottivat kätensä ja silmänsä tulisen jumalan puoleen; he murisivat ja haukahtelivat keskenään, kunnes Tarzanille kävi selväksi, että yksi heistä vastusti hänen esityksensä hyväksymistä. Tämä mies oli ylipappi, jonka sydän oli täynnä mustasukkaisuuden raivoa, koska La avoimesti tunnusti rakastavansa muukalaista, vaikka hänen olisi pitänyt heidän uskontonsa ikivanhain tapojen mukaan kuulua ylipapille. Kiista näytti sovittamattomalta, kunnes eräs toinen pappi astui esiin ja nostaen kättään kääntyi Lan puoleen.

"Kadsh, ylipappi", hän ilmoitti, "uhraisi teidät molemmat liekehtivälle jumalalle, mutta me kaikki muut, Kadshia lukuunottamatta, palaisimme ilomielin Opariin kuningattaremme kanssa."

"Teitä on monta yhtä vastassa", aloitti Tarzan. "Miksi ette saisi tahtoanne perille? Menkää Lan kanssa Opariin ja jos Kadsh puuttuu asiaan, niin tappakaa hänet."

Oparin papit tervehtivät tätä ehdotusta raikuvin hyväksymishuudoin. Se näytti heistä melkein jumalaisen innoituksen antamalta neuvolta. Kun he olivat kautta aikojen kysymättä totelleet ylipappeja, oli seurauksena se, että heistä näytti mahdottomalta epäillä hänen arvovaltaansa. Mutta huomatessaan, että he voisivat pakottaa hänet mukautumaan tahtoonsa, olivat he yhtä onnellisia kuin lapset uusista leluista.

He hyökkäsivät eteenpäin ja ottivat Kadshin kiinni. He puhuivat äänekkäästi ja kiivaasti hänen korvaansa. He uhkasivat häntä ryhmysauvalla ja veitsellä, kunnes hän lopulta myöntyi heidän vaatimuksiinsa, vaikkakin synkkänä. Silloin Tarzan astui Kadshin eteen.

"Pappi", hän sanoi, "La menee takaisin temppeliinsä, ja hänellä on suojana pappiensa ja Apinain Tarzanin uhkaus, että se, joka tekee hänelle pahaa, on kuoleman oma. Tarzan tulee takaisin Opariin ennen ensi sadekautta, ja jos hänelle on tehty pahaa, niin voi sinua, Kadsh, ylipappi."

"Suojelkaa häntä", huusi Tarzan toisille oparilaisille. "Suojelkaa häntä, niin että Tarzan tullessaan uudestaan tapaa Lan Oparissa tervehtimässä häntä."

"La on siellä tervehtiäkseen sinua", huudahti ylipapitar, "ja La odottaa kaihoten, yhtä mittaa kaihoten, kunnes tulet takaisin. Oi, sano minulle, että tulet!"

"Kukapa sen tietää?" kysyi apinamies, ja heilahti nopeasti puihin kiiruhtaen itää kohti.

Hetken aikaa La seisoi katsellen hänen jälkeensä; sitten hänen päänsä vaipui, huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja hän lähti vanhan naisen kaltaisena matkalle kaukaista Oparia kohti.

Apinain Tarzan kiiti puiden läpi, kunnes yön pimeys oli laskenut viidakkoon. Sitten hän paneutui nukkumaan ajattelematta huomista kauemmaksi; myöskin La oli vain hämäränä muistona hänen tietoisuudessaan.

Vain muutaman päivämatkan päässä pohjoiseen päin odotti lady Greystoke sitä hetkeä, jolloin hänen mahtava herransa ja mestarinsa huomaisi Ahmet Zekin rikoksen ja kiiruhtaisi auttamaan ja pelastamaan. Ja juuri hänen kuvitellessaan John Claytonin tuloa kyyristeli hänen ajatustensa esine melkein alastomana kaatuneen puunrungon vieressä, jonka alta hän likaisin sormin etsi siellä mahdollisesti piileviä kuoriaisia tai mehukkaita toukkia.

Kului kaksi päivää jalokivien varastamisen jälkeen, ennenkuin Tarzan ajattelikaan niitä. Kun ne sitten sattuivat juolahtamaan hänen mieleensä, sai hän halun leikkiä niillä taas, ja koska hänellä ei ollut parempaakaan tehtävää kuin tyydyttää ensimmäinen mieleen tullut oikku, nousi hän ja läksi tasangolle metsästä, jossa oli viettänyt edellisen päivän.

Vaikka mikään merkki ei osoittanut, mihin jalokivet oli haudattu, ja paikka oli samanlaista koskematonta maata kuin monien kilometrien laajuudelta ympärillä, missä kaislikko loppui ruohoalueen reunalla, meni apinamies kuitenkin erehtymättömän tarkasti suoraan sitä paikkaa kohti, johon hän oli kätkenyt aarteensa.

Hän kaivoi metsästysveitsellään kuohkeata maata, jonka alla pussin piti olla, mutta vaikka hän kaivoi syvemmän kuopan kuin alkuperäinen oli ollut, ei pussista eikä jalokivistä ilmennyt jälkeäkään. Tarzanin otsa synkkeni, kun hän huomasi joutuneensa ryöstön uhriksi. Hänen tarvitsi harkita asiaa vain vähän tai ei ollenkaan, päästäkseen selville syyllisestä, ja hän lähti seuraamaan varkaan jälkiä yhtä nopean päättävästi kuin oli alkanut kaivaa jalokiviä maasta esiin.

Vaikka latu oli kahden päivän vanha ja monessa paikassa suorastaan hävinnyt, seurasi Tarzan sitä verrattain helposti. Valkoinen mies ei olisi voinut sitä noudattaa edes kahtakymmentä askelta, jos se olisi ollut kahdentoista tunnin vanha; musta mies olisi kadottanut sen ensimmäisellä kilometrillä, mutta Apinain Tarzanin oli lapsuudessaan ollut pakko kehittää aisteja, joita tavallinen kuolevainen tuskin milloinkaan tarvitsee.

Me saatamme tuntea sipulin ja viinan hajun raitiovaunun kattohihnasta pitelevän lähimmäisemme hengityksestä tai halpahintaisen hajuveden tuoksun, joka lähtee vastassamme istuvasta ihmeenihanasta rouvashenkilöstä, ja valitella nenämme herkkyyttä. Mutta tosiasia on, että emme kykene ollenkaan haistamaan; meidän hajuaistimme on suorastaan hävinnyt verrattuna sen kehittymiseen villieläimillä.

Paikassa, johon jalka on astunut, pysyy siitä lähtenyt eritys melkoisen ajan. Meidän aistimme eivät sitä huomaa, mutta alempiarvoisille olennoille, etenkin metsästäville ja metsästetyille, se on yhtä mielenkiintoinen ja usein selvempikin kuin painettu kirjansivu meille.

Lisäksi ei Tarzan ollut riippuvainen yksinomaan hajuaististaan. Hänen aikaisemman elämänsä pakottavat olosuhteet olivat kehittäneet näön ja kuulon ihmeteltävän tarkoiksi, koska silloin itse eloonjääminen melkein joka päivä riippui siitä, että aina oli tarkoin varuillaan ja yhtä mittaa käytti kaikkia kykyjään.

Ja niin hän seurasi belgialaisen vanhaa uraa metsän läpi pohjoista kohti, mutta jäljen vanhuuden takia hänen oli pakko kulkea jokseenkin hitaasti. Tarzanin takaa-ajama mies oli kaksi päivämatkaa hänestä edessä silloin kun hän aloitti seuraamisen, ja joka päivä varas pääsi yhä kauemmaksi apinamiehestä. Mutta Tarzan ei epäillytkään asian päätöstä. Jonakin päivänä hän saavuttaisi saaliinsa -- hän saattoi odottaa rauhassa, kunnes se päivä sarastaisi. Hän seurasi itsepäisesti heikkoa jälkeä, pysähtyen päivällä vain tappamaan riistaa ja syömään ja yöllä vain nukkumaan ja lepäämään.

Silloin tällöin hän sivuutti villejä soturijoukkoja, mutta näistä hän pysytteli kaukana, sillä hänen metsästysretkellään oli tarkoitus, jota tiellä esiintyvät pienemmät sattumat eivät saaneet häiritä.

Nämä joukkueet olivat wazireja ja heidän liittolaisiaan, joille Busuli oli lähettänyt kokoontumiskäskyn. He marssivat paraikaa yhteiseen kerääntymispaikkaan, valmistaakseen hyökkäystä Ahmet Zekin linnoitukseen, mutta Tarzanista he olivat vihollisia -- hänellä ei ollut tietoista muistoa ystävyydestä mustia miehiä kohtaan.

Oli yö, kun hän pysähtyi arabialaisen rosvon paaluaitaisen kylän ulkopuolelle. Istuen suuren puun oksilla hän katseli elämää aitauksen sisäpuolella. Tähän paikkaan jälki oli vienyt hänet. Hänen saaliinsa täytyi olla tuolla sisäpuolella. Mutta miten hän löytäisi hänet niin monesta majasta? Vaikka Tarzan tiesi mahtavat voimansa, käsitti hän myös rajoituksensa. Hän ymmärsi, ettei hän voinut menestyksellisesti tapella suurta joukkoa vastaan avoimessa taistelussa. Hänen täytyi turvautua villin eläimen varovaisuuteen ja viekkauteen, jos aikoi onnistua.

Istuen puussaan rauhallisesti ja kaluten Hortan, metsäsian, sääriluuta Tarzan odotti suotuisaa tilaisuutta päästäkseen kylään. Jonkun aikaa hän jyrsi suuren luun esiinpistäviä pyöreitä päitä, musertaen pieniä paloja lujien leukojen välissä ja imien sisäpuolella olevaa herkullista ydintä, mutta loi samalla yhä uudestaan katseensa kylään. Hän näki valkoviittaisia hahmoja ja puolialastomia mustia, mutta ei saanut kertaakaan silmiinsä sellaista, joka olisi muistuttanut jalokivivarasta.

Hän odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki lähtivät leirin teiltä, lukuunottamatta vahteja porteilla, ja pudottautui sitten keveästi maahan, kaarsi kylän vastakkaiselle puolelle ja lähestyi paalutusta.

Hänen kupeellaan riippui pitkä, muokkaamattomasta nahasta tehty köysi -- hänen lapsuutensa ruohoköyden luonnollinen ja luontevampi seuraaja. Irroitettuaan nuoran hän levitti sen taakseen maahan ja liikuttaen nopeasti rannettaan, heitti köyden päässä olevan silmukan nopeasti paalutuksen harjan terävään ulkonemaan.

Hän koetti silmukan lujuutta vetämällä sen tiukalle. Silmukka kesti, ja apinamies juoksi ketterästi pystysuoraa seinää ylös köyden avulla, jota hän puristi kummallakin kädellään. Päästyään aidan harjalle hän tarvitsi vain hetken kietoakseen riippuvan köyden taas vyyhdelle ja kiinnittääkseen sen kupeelleen. Sitten hän katsahti nopeasti alaspäin paalutuksen sisäpuolelle, sai selville, ettei kukaan ollut väijyksissä juuri hänen allaan, ja pudottautui keveästi maahan.

Nyt hän oli kylässä. Hänen edessään levisi jono telttoja ja alkuasukasten majoja. Jokaisen niiden tutkiminen olisi hyvin vaarallista, mutta vaara oli luonnollinen tekijä jokapäiväisessä elämässä -- se ei milloinkaan kauhistanut Tarzania. Mahdollisuudet houkuttelivat häntä -- elämän ja kuoleman mahdollisuudet, kun hän sai panna uljuutensa ja kykynsä koetteelle ottelussa tasaväkistä vihollista vastaan.

Ei ollut välttämätöntä mennä jokaiseen majaan -- oven, ikkunan tai avoimen raon kautta sai hänen nenänsä selville, oliko hänen saaliinsa sisällä vai ei. Jonkun aikaa tuli pettymys nopeasti toisen jälkeen. Belgialaista ei ollut huomattavissa. Mutta lopulta hän joutui sen teltan luo, josta varkaan haju selvästi tuntui. Tarzan kuunteli korva painettuna teltan takaosan kangasseinää vasten, mutta sisältä ei kuulunut mitään ääniä.

Vihdoin hän katkaisi erään niistä köysistä, jotka kiinnittivät teltan maahan, kohotti kankaan reunaa ja pisti päänsä sisään. Kaikki oli rauhallista ja pimeätä. Tarzan ryömi varovasti telttaan -- belgialaisen haju oli tuntuva, mutta se ei ollut enää tuore. Hänen tarvitsemattaan edes tarkasti tutkia teltan sisustaa tiesi Tarzan, ettei sisällä ollut ketään.

Eräässä nurkassa hän huomasi kasan sikinsokin heitettyjä huopia ja vaatteita, mutta siinä ei ollut pussia, jossa sievät piikivet olivat. Tarkastettuaan huolellisesti teltan läpikotaisin hän ei keksinyt mitään muuta merkille pantavaa, ei ainakaan mitään, mikä olisi ilmaissut jalokivien paikan. Mutta sillä puolella, missä huovat ja vaatteet olivat, näki apinamies teltan seinän olevan alapuolelta irti, ja pian hän sai selville, että belgialainen oli äskettäin tätä tietä poistunut teltasta.

Tarzan lähti pian samaa tietä, jota pitkin hänen saaliinsa oli paennut. Jälki kulki aina varjossa ja kylän majojen ja telttojen taitse -- Tarzanille kävi selväksi, että belgialainen oli lähtenyt matkalleen yksin ja jalan. Hän oli ilmeisesti pelännyt kylän asukkaita; ainakin oli hänen tekonsa ollut sellainen, ettei hän ollut uskaltanut antautua ilmitulon vaaraan.

Erään alkuasukasmajan takana jälki vei pieneen aukkoon, joka oli äsken tehty pensasseinään, ja hävisi sitten mustaan majaan. Tarzan seurasi jälkeä pelottomasti. Hän ryömi käsin ja jaloin pienestä aukeamasta. Majassa tuli hänen sieraimiinsa monenlaisia hajuja, mutta niiden joukossa oli eräs, joka puoleksi herätti uinuvan muiston menneiltä ajoilta -- se oli naisen heikko ja hieno haju. Saadessaan hajun sieraimiinsa tunsi apinamies rinnassaan omituista levottomuutta -- sen herätti vastustamaton voima, johon hän oli tutustunut uudelleen -- vaisto, joka vetää miestä puolisonsa luo.

Samassa majassa tuntui myöskin heikko belgialaisen haju, ja kun nämä molemmat tunkeutuivat apinamiehen sieraimiin sekoittuen toisiinsa, heräsi mustasukkaisuuden raivo hänessä pelottavana, vaikka hänen muistinsa kuvastimessa ei ollut mitään kuvaa naisesta, johon hänen halunsa oli kiintynyt.

Samoinkuin hänen tutkimansa teltta oli majakin tyhjä, ja kun hän oli varmistunut siitä, että hänen varastettu pussinsa ei ollut sinne kätkettynä, lähti hän takaseinän aukosta kuten oli tullutkin.

Sitten hän etsi taas belgialaisen ladun, seuraten sitä aukeaman poikki ja paalutuksen yli ulkopuolella olevaan mustaan viidakkoon.

VIIDESTOISTA LUKU

Werperin pako

Kyhättyään valenukkujan vuoteeseensa ja hiivittyään kylän pimeyteen teltan takaseinän kautta Werper oli mennyt suoraa päätä siihen majaan, jossa Jane Claytonia pidettiin vankina.

Oven edessä oli musta vartija kyyryssä. Werper lähestyi häntä rohkeasti, puhui jonkin sanan hänen korvaansa, antoi hänelle tupakkakäärön ja meni majaan. Musta irvisti ja vilkutti silmäänsä, kun eurooppalainen katosi pimeään huoneeseen.

Koska belgialainen oli Ahmet Zekin tärkeimpiä avustajia, sai hän luonnollisesti mennä minne tahtoi kylässä ja ulkopuolella, eikä musta vahti siis ollut kysynyt hänen oikeuttaan tunkeutua majaan, jossa valkoinen nainen oli vankina.

Päästyään sisään Werper kuiskasi matalalla äänellä ranskaksi: "Lady Greystoke! Minä tässä olen, Frecoult. Missä te olette?" Mutta vastausta ei kuulunut. Mies tunnusteli nopeasti teltan sisustaa, haparoiden käsillään umpimähkään pimeydessä. Sisällä ei ollut ketään.

Werperin ällistys oli kuvaamaton. Hän oli vähällä astua ulos kysyäkseen asiaa vahdilta, kun hänen silmänsä, totuttuaan pimeyteen, huomasivat vaaleamman paikan majan takaseinässä likellä maata. Lähempi tarkastelu ilmaisi, että siinä oli seinään tehty aukko. Se oli kylliksi iso, jotta siitä saattoi mahtua ruumis, ja arvaten, että lady Greystoke oli mennyt aukosta koettaen päästä kylästä pakoon, Werper käytti itsekin viivyttelemättä hyväkseen samaa kulkutietä. Hän ei tuhlannut aikaa Jane Claytonin hyödyttömään etsimiseen kylästä.

Hänen oma henkensä riippui siitä, kykenikö hän välttämään Ahmet Zekiä ja pääsemään tämän ulottuvilta, ennenkuin hänen pakonsa keksittäisiin. Hänen alkuperäisen suunnitelmansa mukaan olisi lady Greystoken karkaamisen auttaminen kahdestakin perin hyvästä ja riittävästä syystä saattanut hänet itsensä edullisempaan valoon.

Ensiksikin hän saavuttaisi englantilaisten kiitollisuuden pelastamalla ryöstetyn naisen ja olisi siten vähemmässä vaarassa joutua luovutettavaksi omille kansalaisilleen, jos hänet tunnettaisiin ja häntä syytettäisiin päällikkönsä murhaamisesta. Toinen syy perustui siihen tosiasiaan, että vain yksi pakosuunta oli turvallisesti avoinna hänelle. Hän ei voinut lähteä länteen päin, koska belgialaisten alueet olivat hänen ja Atlantin välissä. Etelä oli suljettu häneltä, koska hän pelkäsi rosvoamaansa villiä apinamiestä. Pohjoisessa olivat Ahmet Zekin ystävät ja liittolaiset. Vain idässä päin, brittiläisessä Itä-Afrikassa, tarjoutui jommoinenkin varmuus vapauden saavuttamisesta.

Kun hänen seurassaan oli ylhäisniminen englannitar, jonka hän oli pelastanut kauheasta kohtalosta ja joka takaisi, että hän oli ranskalainen, nimeltä Frecoult, saattoi hän mielestään odottaa, ja syystä kylläkin, englantilaisten tehokasta apua siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tulisi kosketuksiin heidän ensimmäisen etuvartionsa kanssa.

Mutta vaikka hän nytkin, lady Greystoken kadottua, yhä toivoi idässä pelastusta, olivat hänen mahdollisuutensa pienentyneet, ja muuan sivutarkoitus oli täydelleen mennyt myttyyn. Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli nähnyt Jane Claytonin, oli hän rinnassaan vaalinut salaista intohimoa englantilaisen loordin kaunista amerikkalaista vaimoa kohtaan, ja kun Ahmet Zek, löytämällä jalokivet, oli pakottanut hänet karkaamaan, oli hän suunnitelmissaan uneksinut saavansa tulevaisuudessa lady Greystoken uskomaan miehensä kuolleen ja suostuttavansa hänet omakseen, vetoamalla hänen kiitollisuuteensa.

Siinä osassa kylää, joka oli kauimpana portista, huomasi Werper kaksi tai kolme pitkää salkoa, jotka oli otettu läheisestä pinosta -- pino oli varattu majojen rakentamista varten -- ja pantu nojalle paalutuksen aitaa vasten, niin että niistä sukeutui vaivaloinen, mutta kuitenkin käyttökelpoinen pakotie.

Hän päätteli aivan oikein, että lady Greystoke oli keksinyt tämän keinon kiivetä aidan yli, eikä hän itse hukannut hetkeäkään seuratessaan jäljessä. Päästyään viidakkoon hän suuntasi kulkunsa suoraan itään päin.

Muutamia kilometrejä hänestä etelään Jane Clayton makasi läähättäen puun oksilla, jonne oli paennut saalista haeskelevaa nälkäistä naarasleijonaa.

Hänen pakonsa kylästä oli ollut paljon helpompi kuin hän oli odottanutkaan. Veitsen, jota hän oli käyttänyt, raivatakseen itselleen majan pensasseinän kautta tien vapauteen, hän oli löytänyt vankilansa seinään pistettynä -- epäilemättä se oli jäänyt sattumalta, kun joku aikaisempi asukas oli poistunut majasta muille maille. Oli kulunut vain muutamia hetkiä, kun hän oli hiipinyt tiehensä kylän taitse, pysyen aina tiheimmässä varjossa. Se onnellinen seikka, että hän oli huomannut majasalkojen olevan niin lähellä paalutusta, oli osoittanut hänelle, kuinka voi päästä korkean seinän yli.

Hän oli matkannut tunnin ajan vanhaa riistatietä pitkin etelää kohti, kun hänen harjaantunut kuulonsa erotti takaapäin vaanivan pedon varovaa tassuttamista. Lähin puu tarjosi hänelle heti turvapaikan, sillä hän oli liiaksi hyvin perillä viidakon tavoista pannakseen turvallisuuttaan hetkeksikään alttiiksi sen jälkeen kun oli huomannut olevansa takaa-ajettu.

Werperillä oli parempi onni, ja hän vaelsi hitaasti eteenpäin aamunkoittoon asti, jolloin kauhukseen huomasi ratsastavan arabialaisen jäljessään. Mies oli muuan Ahmet Zekin käskyläisiä; näitä oli nimittäin paljon hajaantuneina kaikkiin suuntiin pitkin metsää, ja he etsivät karannutta belgialaista.

Jane Claytonin pakoa ei ollut vielä huomattu, kun Ahmet Zek ja hänen tiedustelijansa lähtivät tavoittamaan Werperiä. Ainoa mies, joka oli nähnyt belgialaisen sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt teltastaan, oli musta vartija lady Greystoken vankikopin ovella, mutta hän ei puhunut mitään, kun oli tavannut sen miehen kuolleena, joka oli tullut hänen sijaansa, -- vahdin, jonka Mugambi oli surmannut.

Lahjusten ottaja päätteli luonnollisesti, että Werper oli tappanut hänen toverinsa, eikä uskaltanut Ahmet Zekin vihaa peläten ilmaista päästäneensä belgialaisen majaan. Näin ollen, koska sattuman sallimasta juuri hän oli löytänyt vartijan ruumiin sen jälkeen kun Ahmet Zek oli nostanut hälytyksen päästyään selville Werperin petoksesta, oli viekas neekeri laahannut kuolleen miehen ruumiin läheiseen telttaan ja asettunut itse taas paikalleen majan oven eteen, jossa luuli naisen yhä olevan.

Huomattuaan arabialaisen likellä takanaan belgialainen kätkeytyi lehväisen pensaan suojaan. Tässä kohdassa polku meni melkoisen matkan suoraan eteenpäin, ja takaa-ajajan valkeaviittainen hahmo ratsasti pitkin varjokasta metsän kujannetta ylikaartuvien puunoksien alla.