Part 5

Tästä tapauksesta alkaen belgialaisen rinnassa heräsi suuri pelko villiä toveria kohtaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein käsittänyt sitä muutosta Tarzanissa, jonka isku hänen päähänsä oli aiheuttanut, -- hän oli selittänyt sen muistin menettämisestä johtuneeksi. Werper ei ollut tiennyt, että Tarzan kerran oli ollut tosiaan villi viidakon peto, ja näin ollen hän ei tietystikään voinut arvata, että mies oli palannut siihen tilaan, jossa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli kulunut.

Nyt Werper näki englantilaisessa vaarallisen hourupään, jonka pieninkin epämieluinen tapaus saisi hyökkäämään raatelevine hampaineen hänen kimppuunsa. Werper ei koettanut hetkeksikään tuudittautua siihen luuloon, että hän menestyksellisesti voisi puolustautua apinamiehen hyökkäystä vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli päästä toverista irti ja kiiruhtaa Ahmet Zekin kaukaista leiriä kohti niin nopeasti kuin voi. Mutta ollen aseistettu vain uhriveitsellä Werper epäröi lähteä samoamaan viidakon läpi. Tarzan oli turvana, jota ei ollenkaan sopinut halveksia -- suuriakin petoja vastaan, kuten Werperillä oli syytä tunnustaa sen nojalla, mitä hän oli joutunut näkemään Oparin temppelissä.

Lisäksi oli Werperin ahnas mieli kiintynyt jalokivipussiin, joten häntä raastoivat erilaiset tunteet, ahneus ja pelko. Mutta voimakkaimpana paloi hänen rinnassaan ahneus, niin että hän mieluummin uhmasi vaaroja ja kärsi kauhuja, joita mielipuoleksi luulemansa miehen alituinen seura hänessä herätti, kuin luopua toivosta saada haltuunsa se kokonainen omaisuus, joka oli pienessä pussissa.

Kolmantena päivänä heidän lähdettyään Oparista Tarzanin terävät korvat kuulivat ääniä, jotka ilmaisivat, että heidän takanaan oli ihmisiä. Werper ei kuullut muuta kuin viidakkohyönteisten surinaa ja marakattien ja lintujen rupattavaa ääntelyä.

Hetken ajan Tarzan seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli; herkät sieraimet laajenivat aina kun hän tunnusteli jokaista ohimenevää tuulenhenkäystä. Sitten hän veti Werperin erään paksun pensaan taakse piiloon ja odotti. Pian tuli Werperin ja Tarzanin käyttämällä riistapolulla näkyviin sileäihoinen musta soturi, tarkkaavana ja varuillaan.

Hänen perässään samosi yksinkertaisessa rivissä melkein viisikymmentä muuta toinen toisensa jäljessä, jokainen kantaen kahta selkään kiinnitettyä tummankeltaista harkkoa. Werper tunsi joukkueen heti samaksi, joka oli saattanut Tarzania matkalla Opariin. Hän katsahti apinamieheen, mutta ei nähnyt villeissä, tarkkaavissa silmissä mitään merkkiä, että Tarzan olisi tuntenut Busulin ja muut uskolliset wazirinsa.

Kun kaikki olivat menneet ohi, nousi Tarzan ja sukelsi esiin piilosta. Hän katseli seutua siihen suuntaan, johon seurue oli mennyt. Sitten hän kääntyi Werperiin päin.

"Me seuraamme heitä ja tuhoamme heidät", hän sanoi.

"Miksi?" kysyi belgialainen.

"He ovat mustia. Musta se tappoi Kaalankin. He ovat manganien vihollisia."

Werper ei iloinnut ajatuksesta joutua tappeluun Busulin ja hänen hurjien soturiensa kanssa. Ja toisaalta hän oli riemumielin nähnyt heidän palaavan Greystoken huvilaa kohti, sillä hän oli alkanut epäillä kykyään löytää takaisin wazirialueelle. Hän tiesi, ettei Tarzanilla ollut vähintäkään aavistusta, mihin he olivat menossa. Pysyttelemällä turvallisen välimatkan päässä kultakuormaansa kantavien soturien takana he voisivat vaikeuksitta seurata heitä huvilaan. Kun he kerran olisivat siellä, tietäisi Werper kyllä tien Ahmet Zekin leiriin. Oli toinenkin syy, miksi hän ei halunnut joutua tekemisiin wazirien kanssa -- he kantoivat suurta aarretaakkaa siihen suuntaan, johon hän halusikin sitä kannettavan. Mitä kauemmaksi he sitä veivät, sitä lyhyempi matka olisi hänen ja Ahmet Zekin sitä kuljetettava.

Sentakia hän väitteli apinamiestä vastaan tämän tahtoessa surmata mustat, ja lopulta hän sai Tarzanin seuraamaan heitä rauhassa, sanomalla olevansa varma, että he veisivät heidät metsästä pois rikkaaseen maahan, jossa, oli yllinkyllin riistaa.

Oparista oli wazirialueelle monta päivämatkaa, mutta vihdoin tuli hetki, jolloin Tarzan ja belgialainen, seuratessaan soturien jälkiä, nousivat viimeiselle mäelle ja näkivät edessään leveän waziri-tasangon, kiemurtelevan joen ja kaukaiset metsät pohjoisessa ja lännessä.

Tarzan silmäili tuttua näköalaa, mutta hänen katseessaan ei näkynyt pienintäkään välähdystä osoittamassa, että hän tunsi sen. Hän huomasi riistaeläimet, ja hänen suunsa vettyi, mutta hän ei katsonut huvilaa kohti. Werper kuitenkin katsoi. Belgialaisen silmiin tuli kummastunut ilme. Hän varjosti niitä käsillään ja tuijotti pitkään ja vakavasti sitä paikkaa kohti, missä huvila oli ollut. Hän ei voinut uskoa omia silmiään -- näkyvissä ei ollut huvilaa -- ei latoja -- ei ulkohuonerakennuksia. Karja-aitaukset, heinäsuovat kaikki olivat menneet. Mitä se tarkoitti?

Ja sitten selveni Werperille vähitellen se onnettomuus, joka oli kohdannut rauhallista laaksoa senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt sen -- Ahmet Zek oli käynyt siellä!

Busuli ja hänen soturinsa olivat huomanneet hävityksen samalla hetkellä, kun olivat saaneet maatilan näkyviinsä. Nyt he jouduttivat kulkuaan, puhellen kiihkeästi ja pohtien mullistuksen syytä ja merkitystä.

Kun he lopulta olivat ehtineet tallatun puutarhan poikki ja seisahtuneet herransa huvilan hiiltyneiden raunioiden eteen, toteutuivat heidän pahimmatkin aavistuksensa sen nojalla, mitä he näkivät ympärillään.

Maassa mätäni kuolleitten ihmisten jäännöksiä, saalistavien hyenain ja muiden seutua hätyyttäneiden petoeläinten puoliksi syömiä, ja ruumiiden seassa oli niin paljon jätteitä kuolleitten vaatteista ja koristeista, että Busulille selvisi hänen herransa taloa kohdanneen onnettomuuden hirveä tarina.

"Arabialaiset", hän sanoi miestensä ollessa koolla hänen ympärillään.

Wazirit tähystelivät useita minuutteja ympärilleen mykän raivon vallassa. Joka taholla he tapasivat lisää todisteita sen julman vihollisen säälimättömyydestä, joka oli tullut suuren Bwanan poissa ollessa ja hävittänyt hänen omaisuutensa.

"Mitä he tekivät 'ladylle'?" kysyi eräs mustista.

Neekerit olivat aina nimittäneet lady Greystokea tällä tavoin.

"Naiset he ovat luultavasti ottaneet mukaansa", sanoi Busuli. "Meidän vaimomme ja hänen."

Muuan jättiläinen kohotti keihäänsä päänsä yli ja päästi villin raivon ja vihan huudon. Muut seurasivat hänen, esimerkkiään. Busuli sai heidät kädenliikkeellä vaikenemaan.

"Nyt ei ole aikaa päästellä turhia ulvahduksia", hän sanoi. "Suuri Bwana on opettanut meille, että teoilla jotakin saadaan aikaan eikä pelkillä sanoilla. Säästäkäämme keuhkojamme, sillä tarvitsemme kaikki voimamme seurataksemme arabialaisia ja tuhotaksemme heidät. Jos lady ja meidän vaimomme ovat elossa, on sitä suurempi kiire tarpeen, eivätkä soturit voi samota nopeata vauhtia tyhjin keuhkoin."

Werper ja Tarzan tarkkasivat mustia kaislikon suojassa joen rannalla. He näkivät heidän kaivavan kuopan veitsillään ja sormillaan. He näkivät heidän laskevan keltaiset taakkansa siihen ja kasaavan mullan taas harkkojen päälle.

Tarzan näytti osoittavan vain vähän mielenkiintoa, kun Werper oli vakuuttanut hänelle, ettei mustien hautaama tavara ollut hyvää syötäväksi. Mutta Werper oli suuresti innostunut asiaan. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi voinut anastaa aarteen heti mustien lähdettyä, sillä hän oli varma, että he poistuisivat mahdollisimman pian tältä hävityksen ja kuolon näyttämöltä.

Kun aarre oli saatu haudatuksi, siirtyivät mustat lyhyen matkan päähän löyhkäävistä ruumiista tuulen yläpuolelle, ja sinne he tekivät leirin voidakseen levätä ennenkuin ryhtyivät ajamaan arabialaisia takaa. Hämärä oli jo tullut. Werper ja Tarzan istuivat nieleskellen muutamia lihankappaleita, joita he olivat tuoneet edellisestä leiristään. Belgialainen harkitsi, mitä nyt lähinnä tekisi. Hän oli varma, että wazirit ajaisivat takaa Ahmet Zekiä, sillä hän tunsi tarpeeksi villien sodankäyntiä ja arabialaisten ja heidän kehnojen seuralaistensa luonteen ominaisuuksia arvatakseen, että he olivat vieneet waziri-naiset orjuuteen. Yksistään tämän seikan nojalla oli varmaa, että wazirien tapainen sotaisa kansa lähtisi ajamaan heitä takaa.

Werper käsitti, että hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä neekerien edelle varoittaakseen Ahmet Zekiä Busulin tulosta ja myöskin ilmoittaakseen haudatun aarteen paikan. Werper ei tiennyt eikä välittänytkään tietää, mitä arabialainen nyt tekisi lady Greystokelle, kun Tarzan oli tällaisessa tilassa. Se riitti, että poltetun huvilan paikalle haudattu kulta-aarre oli äärettömän paljon arvokkaampi kuin mitkään lunnaat, jotka juolahtaisivat edes arabialaisen ahneeseen mieleen, ja jos Werper saisi rosvoretkeilijän antamaan edes osan siitä hänelle, olisi hän hyvin tyytyväinen.

Mutta Werperille oli kaikkein suurimpana huolen aiheena arvaamattoman kallis aarre pienessä nahkapussissa Tarzanin kupeella. Jospa hän vain saisi haltuunsa sen! Hänen täytyi saada se! Hän saisikin sen!

Hänen silmänsä siirtyivät himoitsemaansa esineeseen. Ne mittailivat Tarzanin jättiläisvartaloa ja pysähtyivät käsivarsien pyöreihin lihaksiin. Yritys oli toivoton. Mitä hän voi toivoa saavuttavansa muuta kuin oman kuolemansa, yrittäessään riistää jalokivet villiltä omistajalta?

Werper heittäytyi apeamielisenä kyljelleen. Hänen päänsä oli toisen käsivarren päällä, ja toinen oli kasvojen päällä siten, että hänen silmänsä oli apinamieheltä piilossa, vaikka toinen niistä oli Tarzaniin tähdättynä käsivarren varjon alta. Hetken ajan hän makasi siten, tuijottaen Tarzania ja harkiten keinoja aarteen ryöstämiseksi, mutta mitä tahansa hän keksi, hänen oli pakko heti hylätä se kelvottomana.

Pian Tarzan loi silmänsä Werperiin. Belgialainen näki, että häntä pidettiin silmällä, ja makasi hyvin hiljaa. Muutaman hetken kuluttua hän teeskenteli hengittävänsä säännöllisesti kuin syvään uneen vaipunut.

Tarzan oli ollut mietteissään. Hän oli nähnyt wazirien hautaavan aarteensa. Werper oli sanonut hänelle heidän kätkevän omaisuutensa, ettei kukaan löytäisi sitä ja ottaisi pois. Tämä näytti Tarzanista mainiolta arvoesineiden varjelemiskeinolta. Siitä lähtien kun Werper oli ilmaissut halua saada haltuunsa hänen välkkyvät piikivensä, oli hän epäluuloisena kuin villi ainakin vartioinut leluja, joiden arvoa hän ei ollenkaan tiennyt, yhtä innokkaasti kuin, jos hänen elämänsä tai kuolemansa olisi riippunut niistä.

Pitkän aikaa apinamies istui tarkaten toveriaan. Lopulta hän ollen varma, että Werper nukkui, veti esiin metsästysveitsensä ja alkoi kaivaa kuoppaa eteensä maahan. Hän irrotti mullan veitsen terällä ja nosti sen käsillään pois, kunnes oli saanut aikaan pienen ontelon, muutamia tuumia läpimitaltaan ja viisi tai kuusi tuumaa syvän. Sinne hän pani jalokivipussin. Werper melkein unohti hengittää nukkuvan tavoin, kun näki, mitä apinamies teki -- hän tuskin saattoi pidättää tyytyväisyyden huudahdusta.

Tarzan kävi äkkiä liikkumattomaksi, kun hänen terävät korvansa huomasivat, että toverin säännöllinen hengitys oli lakannut. Hänen raollaan olevat silmänsä suuntautuivat suoraan belgialaiseen. Werper tunsi olevansa hukassa -- kaiken onnistuminen riippui siitä, kykenikö hän jatkamaan petkutustaan. Hän huoahti, ojensi molemmat käsivartensa ja kääntyi selälleen mumisten ikäänkuin pahan unen vaivaamana. Hetkisen perästä hän alkoi jälleen hengittää säännöllisesti.

Nyt hän ei voinut pitää silmällä Tarzania, mutta hän oli varma, että mies istui pitkän aikaa katsellen häntä. Sitten Werper kuuli heikosti, kuinka toisen kädet raapivat multaa ja sitten jälleen tasoittelivat sitä paikoilleen. Silloin hän tiesi, että jalokivet oli kätketty maahan.

Kului tunti, ennenkuin Werper taas liikahti. Silloin hän kääntyi ympäri Tarzaniin päin ja avasi silmänsä. Apinamies nukkui. Kättään ojentamalla Werper voi koskettaa paikkaa, johon pussi oli haudattu.

Kauan hän makasi katsellen ja kuunnellen. Hän liikahti aiheuttaen tarpeettoman paljon melua, mutta Tarzan ei herännyt. Hän veti uhriveitsen vyöstään ja työnsi sen maahan. Tarzan ei liikahtanut. Belgialainen painoi veitsenterää varovasti alaspäin löyhän mullan läpi pussin yläpuolella. Hän tunsi kärjen koskettavan pehmeätä sitkeää nahkaa. Sitten hän väänsi veitsen kädensijaa sivuun. Löyhä multakasa kohosi hitaasti ja hajosi. Hetkeä myöhemmin tuli pussin kulma näkyviin. Werper vetäisi etsimänsä esineen kätköpaikastaan ja sulloi sen paitansa alle. Sitten hän täytti kolon jälleen ja painoi huolellisesti mullan samaan asemaan kuin se oli ollutkin.

Ahneus oli saattanut hänet sellaiseen tekoon, että jos hänen toverinsa sen olisi huomannut, olisi siitä ollut hänelle, Werperille, mitä kaameimmat seuraukset. Hän saattoi jo melkein tuntea vahvojen, valkoisten hampaiden uppoavan kaulaansa. Häntä värisytti. Kaukaa tasangon poikki kuului pantterin karjaisu, ja tiheässä kaislikossa hänen takanaan astuskeli joku suuri peto pehmeillä käpälillään.

Werper pelkäsi näitä yön rosvoja, mutta hän pelkäsi äärettömän paljon enemmän vieressään nukkuvan ihmiseläimen oikeutettua vihaa. Werper astui muutamia askeleita tasankoa ja kaukana luoteisessa olevaa metsää kohti, pysähtyi sitten ja hypisteli pitkän veitsen kahvaa vyössään. Hän kääntyi katsomaan nukkuvaa.

-- Miksikä ei? -- tuumi hän. -- Sitten olisin turvassa.

Hän palasi ja kumartui apinamiehen yli. Hänen kätensä puristi tiukasti liekehtivän jumalan ylipapittaren uhriveistä.

KYMMENES LUKU

Ahmet Zek näki jalokivet

Mugambi oli haavoista heikkona laahautunut poistuvien rosvoretkeilijöiden jäljessä. Hän kykeni liikkumaan vain hitaasti, ja hänen täytyi levähtää usein, villi viha ja yhtä villi koston halu sai hänet pitämään tarkoituksestaan kiinni. Päivien vieriessä hänen haavansa paranivat ja hänen voimansa palasivat, kunnes lopulta hänen jättiläisvartalonsa oli jälleen täysin saavuttanut entisen mahtavan väkevyytensä. Nyt hän jatkoi matkaansa nopeammin, mutta ratsastavat arabialaiset olivat edenneet pitkän matkaa, kun taas haavoittunut neekeri oli ryöminyt vaivaloisesti heidän perässään.

He olivat ehtineet linnoitettuun leiriinsä, ja siellä Ahmet Zek odotti apurinsa Albert Werperin tuloa. Pitkän ja rasittavan matkan aikana oli Jane Clayton kärsinyt enemmän pahoista tulevaisuuden aavistuksista kuin mistään muusta.

Ahmet Zek ei ollut suvainnut ilmoittaa hänelle aikomuksiaan tulevaisuuden varalta. Jane toivoi hartaasti, että hänet oli vangittu lunnaiden saamiseksi, sillä jos asianlaita olisi niin, ei hän tulisi kärsimään kovin suuria loukkauksia arabialaisten käsissä. Mutta oli olemassa mahdollisuus, kamala mahdollisuus, että häntä odotti toisenlainen kohtalo. Hän oli kuullut monesta naisesta, valkoisistakin naisista, jotka oli Ahmet Zekin kaltaisten lainsuojattomien toimesta myyty mustien haaremien orjuuteen tai viety kauemmaksi pohjoiseen viettämään melkein yhtä kauhistavaa olemassaoloa jossakin turkkilaisessa vaimolassa.

Jane Clayton oli jäykempää ainesta kuin se, joka hurjan kauhun valtaamana taipuu vaaran edessä. Hän ei tahtonut luopua toivosta, ennenkuin se osoittautuisi turhaksi, ja hän ajatteli itsemurhaa ainoastaan viimeisenä keinona, jotta välttyisi häpeästä. Niin kauan kuin Tarzan oli elossa, oli täysi syy odottaa apua. Ei yksikään ihminen tai eläin, joka kuljeskeli villien maanosassa, voinut näyttää sellaista taitoa ja voimaa kuin hänen herransa ja mestarinsa. Hänestä Tarzan oli miltei kaikkivaltias synnyinseutunsa maailmassa -- villien petojen ja villien ihmisten alueella. Tarzan tulisi takaisin, ja hän, Jane, pelastuisi, samalla kun hänen puolestaan kostettaisiin, siitä hän oli varma. Hän laski, montako päivää voisi kulua, ennenkuin Tarzan saapuisi Oparista ja huomaisi, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Sitten menisi vain lyhyt aika, ennenkuin hän piirittäisi arabialaisten linnoituksen ja rankaisisi siellä asuvaa kirjavaa pahantekijäin joukkiota.

Jane ei ollenkaan epäillyt, ettei Tarzan löytäisi häntä. Mikään jälki, vähäpätöisinkään, ei voinut välttää hänen tarkkoja ja herkkiä aistimiaan. Hänelle olisi rosvojen tie yhtä selvä kuin avonaisen kirjan painettu sivu.

Ja hänen toivoessaan tuli synkän viidakon läpi muuan toinen. Albert Werper saapui saatuaan tuntea matkan kauhuja sekä yöllä että päivällä. Kymmenisen kertaa hän oli välttynyt jättiläispetojen kynsiltä ja hampailta vain ihmeen kautta, mikäli hänestä näytti. Aseenaan vain veitsi, jonka oli tuonut Oparista, hän oli samonnut villeimmän seudun kautta, mitä on maapallolla.

öisin hän nukkui puissa. Päivällä hän oli kompuroinut pelokkaana eteenpäin, turvautuen usein puiden oksiin, kun jonkun suuren kissaeläimen näkeminen tai kuuleminen varoitti häntä vaarasta. Mutta vihdoin hän oli saanut näkyviinsä paalutuksen, jonka takana hänen hurjat toverinsa asuivat.

Melkein samaan aikaan tuli Mugambi varustetun kylän edustalle viidakosta. Seisoessaan ison puun varjossa, ottaakseen selvää asemasta, hän näki rääsyisen ja siistimättömän miehen sukeltavan esiin viidakosta aivan lähellä. Hän tunsi tulokkaan heti samaksi mieheksi, joka oli ollut hänen herransa vieraana ennen tämän lähtöä Opariin.

Musta oli juuri huutamaisillaan belgialaiselle, kun jokin sai hänet pysähtymään. Hän näki valkoisen miehen kävelevän rohkeasti aukeaman poikki kylän porttia kohti. Ei kukaan järjissään oleva ihminen olisi sillä tavoin lähestynyt kylää tässä osassa Afrikkaa, jollei ollut varma ystävällisestä vastaanotosta. Mugambi odotti. Hänen epäluulonsa heräsivät.

Hän kuuli Werperin huhuilevan; hän näki portin lennähtävän auki ja totesi, että leirin hämmästyneet asujamet ottivat loordi ja lady Greystoken entisen vieraan ystävällisesti vastaan. Asia selveni Mugambille. Tämä valkoinen mies oli ollut petturi ja vakoilija. Hänen ansiotaan oli suuren Bwanan poissaollessa tehty ryöstöretki. Arabialaisvihansa lisäksi Mugambi tunsi vielä suurempaa vihaa valkoista vakoojaa kohtaan.

Kylässä Werper riensi Ahmet Zekin silkkistä telttaa kohti. Arabialainen nousi alapäällikkönsä astuessa sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys, kun hän silmäili belgialaisen repaleista ulkoasua.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.

Werper kertoi kaikki, mainitsematta kuitenkaan mitään jalokivipussista, joka nyt oli hänen vaatteittensa alla tiukasti sidottuna vyötäisten ympäri. Arabialaisen silmät kapenivat ahneutta kuvastaen, kun hänen apurinsa selitteli aarretta, jonka wazirit olivat haudanneet Greystoken huvilan raunioiden viereen.

"Perin helppoa on mennä sinne takaisin ja ottaa se", sanoi Ahmet Zek. "Ensin odotamme hullunrohkeiden wazirien tuloa, ja kun olemme tuhonneet heidät, voimme käydä käsiksi aarteeseen -- kukaan ei ota sitä sieltä, missä se on, sillä me emme jätä eloon ketään, joka tietää sen olemassaolosta."

"Ja nainen?" kysyi Werper.

"Myyn hänet pohjoiseen", vastasi rosvo. "Se on nyt ainoa keino. Hänestä saa varmaan hyvän hinnan."

Belgialainen nyökkäsi. Hänen ajatuksensa liikkuivat nopeasti. Jos hän saisi Ahmet Zekin taivutetuksi määräämään hänet sen joukon johtajaksi, joka veisi lady Greystoken pohjoiseen, tarjoutuisi hänelle haluamansa tilaisuus paeta päällikkönsä luota. Hän olisi antanut kultaosuutensa mennä, jos vain olisi päässyt jalokivineen ehjin nahoin tiehensä.

Hän oli tähän mennessä oppinut tuntemaan Ahmet Zekin kyllin hyvin tietääkseen, ettei ketään liiton jäsentä päästetty vapaaehtoisesti rosvopäällikön palveluksesta. Useimmat harvoista karanneista oli jälleen saatu kiinni. Werper oli useastikin kuullut heidän tuskanhuutojaan, kun heitä kidutettiin ennen surmaamista. Belgialainen ei ollenkaan halunnut antautua kiinnijoutumisen vaaraan.

"Kuka menee naisen kanssa pohjoiseen", hän kysyi, "sillä aikaa kun palaamme hakemaan kultaa, jonka wazirit kätkivät englantilaisen huvilan tienoille?"

Ahmet Zek ajatteli hetken. Kätketty kulta oli paljon suuremman arvoinen kuin hinta, joka saataisiin naisesta. Välttämätöntä oli vapautua hänestä mahdollisimman pian. Belgialainen oli joukkueen kaikista jäsenistä sopivin johtajaksi, ja hänelle sopisi uskoa saattojoukon päällikkyys. Joku arabialainen, joka tunsi tien ja heimot yhtä hyvin kuin Ahmet Zek itse, saattaisi anastaa naisesta saadut lunnaat ja paeta kauas pohjoiseen. Werper taas voisi tuskin yksin paeta eurooppalaisille vihamielisen maan läpi, ja toisaalta voitaisiin miehet, jotka hän lähettäisi belgialaisen mukana, valita huolellisesti pitämällä erikoisesti silmällä sitä, että Werperin olisi mahdollista saada kovin suurta osaa käskettävistään puolelleen, jos hän aikoisi karata päällikkönsä luota.

Lopulta arabialainen sanoi: "Ei ole välttämätöntä, että me kumpikin palaamme hakemaan kultaa. Sinä menet pohjoiseen naisen kanssa ja viet kirjeen eräälle ystävälleni, joka on aina kosketuksissa parhaiden tämänlaista kauppaa harjoittavien kanssa, ja sillä välin minä menen hakemaan kullan. Voimme kohdata taas täällä, kun toimemme on suoritettu."

Werper tuskin kykeni peittämään iloa, jota hän tunsi kuullessaan tämän mieluisan ratkaisun. Ja epävarmaa onkin, saattoiko hän kokonaan salata sen Ahmet Zekin terävältä ja epäluuloiselta katseelta. Joka tapauksessa, kun oli tultu päätökseen, pohtivat arabialainen ja hänen apulaisensa vielä lyhyen aikaa edessä olevien yritysten yksityiskohtia, minkä jälkeen Werper pyysi anteeksi ja palasi omaan telttaansa, saadakseen itselleen kauan kaivatun kylvyn ja parranajon tuottaman ylellisen nautinnon.

Kylvettyään belgialainen sitoi pienen käsipeilin nuoraan, joka oli ommeltu hänen telttansa takaseinään, siirsi karkeatekoisen tuolin yhtä karkeatekoisen pöydän ääreen, joka oli peilin vieressä, ja alkoi poistaa pörröistä parransänkeä kasvoiltaan.

Erikoisesti miehille suotujen ilojen joukossa on tuskin toista, joka tuo suuremman mielihyvän ja virkistyksen tunnetta kuin parranajo, ja nyt kun väsymys oli väliaikaisesti poissa, Albert Werper istui mukavassa asennossa ränstyneellä tuolillaan, polttaakseen viime savukkeen ennen maatamenoa. Hänen peukalonsa, jotka vyöhön tungettuina veltosti tukivat hänen käsivarsiensa painoa, koskettivat toista vyötä, jonka varassa jalokivipussi oli hänen uumillaan. Hän värisi kiihtymyksestä ajatellessaan sen aarteen arvoa, joka kaikille muille paitsi hänelle itselleen tuntemattomana oli piilossa hänen vaatteittensa alla.

Mitä Ahmet Zek sanoisi jos tietäisi? Werper irvisti. Kuinka suurenisivatkaan vanhan veijarin silmät, jos hän vilaukselta näkisi nuo säkenöivät, kauniit korut! Werperillä ei ollut vielä milloinkaan ollut tilaisuutta ihailla niitä kauan aikaa yhtä mittaa. Hän ei ollut edes laskenut niitä -- hän oli vain ylimalkaan arvannut niiden arvon.

Hän irrotti vyön ja veti pussin piilopaikastaan. Hän oli yksin. Muut leirissä olijat olivat vartijoita lukuunottamatta menneet levolle -- kukaan ei tulisi hänen telttaansa. Hän hypisteli pussia, tunnustellen kalliiden kivien muotoja ja kokoa. Hän punnitsi pussia ensin toisella kämmenellään ja sitten toisella, ja lopulta hän käänsi tuolin hitaasti ympäri pöydän edessä ja antoi pienen lampun valossa kimaltelevien jalokivien vieriä karkeatekoiselle pöydänkannelle.

Välkkyvien säteiden vaikutuksesta muuttui likainen ja saastainen teltta uneksivan miehen mielessä loistavaksi palatsiksi. Hän näki kullanloistavia huvilinnoja, jotka avaisivat porttinsa sen rikkauden omistajalle, joka oli hajallaan tahraisella ja rosoisella pöydänkannella. Hän uneksi ilosta, ylellisyydestä ja vallasta, joka aina oli ollut hänen saavuttamattomissaan, ja hänen uneksiessaan katse kohosi pöydästä, kuten uneksijan katseen tavallisesti käy, siirtyen kaukaiseen päämaaliin maisen jokapäiväisyyden alhaisen näköpiirin yläpuolelle.

Hänen silmänsä suuntautuivat mitään näkemättä parranajopeiliin, joka yhä riippui teltan seinällä pöydän yläpuolella, mutta hänen katseensa kiintyi kauas sen taakse. Ja sitten näkyi pienoisen peilin kiiltävällä pinnalla heijastus, miehen silmät siirtyivät avaruudesta takaisin peiliin, ja hän näki Ahmet Zekin tylyjen kasvojen kuvastuvan siihen takana olevan teltan oviaukon verhojen kehystäminä.