Part 4

Koko yön hän makasi siellä, vuoroin tiedottomana, vuoroin selvästi tuntien tuskansa. Tajullaan ollessaan hän katseli villin vihan vallassa kellertäviä liekkejä, joita yhä kohosi palavista karjatarhoista ja heinäkasoista. Saaliinhaussa oleva leijona liikkui likellä, mutta jättimäinen musta ei pelännyt. Hänen rajun mielensä täytti yksi ainoa ajatus -- kostoa! kostoa! kostoa!

SEITSEMÄS LUKU

Oparin aarrekammio

Jonkun aikaa Tarzan makasi siinä, mihin oli kaatunut aarrehuoneen lattialle Oparin raunioituneiden muurien alle. Hän makasi kuin kuollut, mutta hän ei ollut kuollut. Lopulta hän liikahti. Hänen silmänsä avautuivat, mutta eivät nähneet huoneen pilkkopimeydessä mitään. Hän kohotti käden päähänsä, ja kun hän otti sen pois, oli se tahmeana hyytyneestä verestä. Hän haisteli sormiaan kuten villieläin haistelisi lämmintä verta haavoittuneessa käpälässään.

Hän nousi hitaasti istumaan -- ja kuunteli. Yksikään ääni ei kantautunut hänen hautansa etäisiin syvyyksiin. Hän kompuroi pystyyn ja kulki haparoiden harkkorivien keskitse. Kuka hän oli? Missä hän oli? Hänen päätään kivisti, mutta muuten hän ei tuntenut mitään pahoja seurauksia iskusta, joka oli kaatanut hänet. Hän ei muistanut tapaturmaa eikä myöskään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen sitä.

Hän siveli käsillään raajojansa, vartaloaan ja päätänsä kuin vieras henkilö. Hän tunnusteli nuolikoteloa selässään ja veistä lannevaatteessaan. Jokin seikka pyrki hänen aivoissaan jälleen tietoisuuteen. Ah, nyt hän tiesi. Jotakin puuttui. Hän ryömi pitkin lattiaa hapuillen kädellään esinettä, jonka hänen vaistonsa sanoi kadonneen. Lopulta hän löysi sen -- raskaan sotakeihään, joka menneinä vuosina oli ollut niin tärkeänä tekijänä hänen jokapäiväisessä elämässään, melkeinpä hänen olemassaolossaan -- niin läheisesti se oli liittynyt hänen kaikkiin tekoihinsa siitä ammoin menneestä päivästä lähtien, jolloin hän oli temmannut ensimmäisen keihäänsä villin kasvatuksen uhriksi joutuneen neekerin ruumiista.

Tarzan oli varma, että oli olemassa toinen, suloisempi maailma kuin se, joka rajoittui häntä ympäröivän neljän kiviseinän väliseen pimeyteen. Hän jatkoi etsintäänsä ja löysi lopulta oviaukon, joka vei sisäänpäin kaupungin ja temppelin alle. Hän asteli tätä pitkin hyvin huolettomasti, tullen kiviportaille, jotka johtivat ylöspäin korkeammalle tasanteelle. Hän nousi niitä ylös ja vaelsi eteenpäin kaivosaukkoa kohti.

Mikään ei kannustanut hänen vioittunutta muistiaan, niin että hän olisi tajunnut olevansa vanhastaan tutussa ympäristössä. Hän tallusteli pimeän läpi ikäänkuin olisi mennyt aukean tasangon poikki keskipäivän loistavassa auringonpaisteessa, ja äkkiä tapahtui se, minkä pitikin tapahtua hänen uhkarohkean etenemisensä vuoksi.

Hän tuli aukon partaalle, astui tyhjään kohtaan, kaatui eteenpäin ja syöksyi alas sysimustaan syvyyteen. Pitäen yhä kiinni keihäästään hän molskahti veteen ja vajosi pinnan alle painuen syvyyksiin.

Hän ei ollut pudotessaan loukannut itseään, ja noustessaan pinnalle hän pudisti veden silmistään ja huomasi voivansa nähdä. Kaivoon kuulsi päivänvaloa aukosta, joka oli korkealla hänen päänsä päällä. Se valaisi heikosti kaivon sisäseinät. Tarzan tuijotti ympärilleen. Hän näki vedenpinnan rajassa suuren reiän kosteassa ja limaisessa seinässä. Hän ui sen luokse ja kiskoi itsensä tunnelin märälle lattialle.

Hän eteni uutta latua pitkin, mutta nyt hän meni varovasti, sillä Apinain Tarzan otti oppia kokemuksistaan. Odottamaton kuilu oli opettanut häntä olemaan varovainen, kun kulki pimeitä käytäviä -- hän ei tarvinnut enää toista opetusta.

Pitkän matkaa käytävä jatkui suorana kuin nuoli. Lattia oli liukas, ikäänkuin kaivon tulvivat vedet olisivat aika ajoin vuotaneet sen yli ja peittäneet sen. Tämäkin seikka hidastutti Tarzanin menoa, sillä hän pysyi vain vaivoin pystyssä.

Käytävän päässä alkoivat uudet portaat. Hän nousi niitä ylöspäin. Ne kääntyivät sinne tänne monta kertaa, vieden lopulta pieneen, pyöreään huoneeseen. Sen hämäryyttä hälvensi heikko valo, joka tuli putkimaisesta aukosta. Tämä aukko, läpimitaltaan useita jalkoja, lähti huoneen katon keskipalkalta ja kohosi noin sadan jalan korkeuteen, päättyen sitten kiviristikkoon, jonka läpi Tarzan voi nähdä sinisen, auringonvalaiseman taivaan.

Uteliaisuus kannusti apinamiestä tutkimaan ympäristöä. Pyöreän huoneen ainoana kalustona olivat moniaat metallivanteiset kuparihelaiset arkut. Tarzan koetti niitä kädellään. Hän tunnusteli kupariheloja, veti saranoita ja nosti vihdoin sattumalta erään arkun kantta.

Mielihyvän huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki sen korean sisällön. Siellä oli suuri astia täynnä kimaltelevia kiviä, jotka välkkyivät ja loistivat kammion himmeässä valossa. Tarzan, joka tapaturmansa kautta oli joutunut alkuperäiseen tilaansa, ei ollenkaan käsittänyt löytönsä satumaista arvoa. Hänestä ne olivat vain sieviä piikiviä. Hän työnsi kätensä niiden joukkoon ja antoi verrattoman kalliiden jalokivien solua sormiensa välitse. Melkein kaikki olivat hiotut, ja hän kokosi niitä kourallisen ja täytti pussin, joka riippui hänen kupeellaan -- hiomattomat kivet hän työnsi takaisin arkkuihin.

Apinamies oli tietämättään osunut Oparin unohdettuun aarrehuoneeseen. Se oli ollut aikoja sitten hautautuneena liekehtivän jumalan temppelin alle keskivälille sellaista sysimustaa käytävää, jota muinaisten auringonpalvojien taikauskoiset jälkeläiset eivät olleet joko uskaltaneet tai huolineet tutkia.

Väsyen lopulta kivillä leikkimiseen Tarzan jatkoi matkaansa käytävää pitkin, joka jyrkästi nousten vei aarrehuoneesta ylöspäin. Kiemurrellen ja kaarrellen, mutta aina pyrkien ylöspäin, tunneli johti hänet yhä lähemmäksi maanpintaa päätyen lopuksi matalakattoiseen huoneeseen, joka oli valoisampi kuin mikään niistä, missä hän oli tähän mennessä käynyt.

Hänen yläpuolellaan oli katossa aukko, jonne veivät sementtiportaat, ja aukosta näkyi loistava, auringon valaisema näyttämö. Tarzan katseli viiniköynnösten peittämiä pylväitä hieman ihmetellen. Hän rypisteli otsaansa, koettaen muistutella mieleensä jotakin samanlaista aikaisempaa näkyä. Hän ei ollut varma itsestään. Hänen mielessään oli aina kiduttava ajatus, että jokin seikka pysyisi häneltä salassa, -- että hänen pitäisi tietää monia asioita, mutta ei tiennytkään.

Hänen vakava mietiskelynsä keskeytettiin räikeästi -- aukosta hänen yläpuoleltaan kuului jyrisevää karjuntaa. Karjuntaa seurasi miesten ja naisten huutoja ja kiljaisuja. Tarzan tarttui lujemmin keihääseensä ja nousi portaita. Hänen silmiinsä tuli omituinen näky, kun hän pääsi puolipimeästä kellarista temppelin häikäisevään valoon.

Olennot, jotka hän näki edessään, hän tunsi helposti -- siinä oli miehiä ja naisia ja suuren suuri leijona. Miehet ja naiset pötkivät oviaukkoja kohti turvaan. Leijona seisoi erään olennon ruumiilla, jolla oli ollut huonompi onni kuin toisilla. Se oli keskellä temppeliä. Suoraan Tarzanista eteenpäin seisoi muuan nainen kivimöhkäleen vieressä. Kiven päällä oli pitkällään mies, ja kun apinamies tarkkasi edessään olevaa näyttämöä, näki hän leijonan kauhistavana mulkoilevan niihin kahteen, jotka olivat jääneet temppeliin. Villistä kurkusta kuului taas jyrisevää karjuntaa, nainen kiljahti ja kaatui pyörtyneenä miehen ruumiille, joka oli pitkällään hänen edessään kivialttarilla.

Leijona eteni muutamia askelia ja kyyristyi. Kiemurassa olevan hännän pää värisi hermostuneesti. Se aikoi juuri hyökätä, kun sen silmät kiintyivät apinamieheen.

Maatessaan avuttomana alttarilla Werper näki suuren pedon valmistautuvan hyppäämään hänen kimppuunsa. Hän näki äkillisen muutoksen eläimen ilmeessä, kun sen silmät siirtyivät johonkin, mikä oli alttarin toisella puolen häneltä näkymättömissä. Hän näki kauhistavan luontokappaleen nousevan seisomaan. Muuan hahmo vilahti Werperin ohi. Hän näki mahtavan käsivarren kohoavan, ja tukeva keihäs sinkosi leijonaa kohti ja hautautui sen leveään rintaan.

Hän näki leijonan tavoittelevan ja tempovan aseen vartta, ja sitten hän näki -- tosiaan ihmeiden ihme! -- alastoman jättiläisen, joka oli viskannut aseen, hyökkäävän suuren pedon kimppuun, vain pitkä veitsi kädessä valmiina kohtaamaan eläimen hirvittäviä torahampaita ja kynsiä.

Leijona nousi takajaloilleen, käydäkseen uuden vihollisensa kimppuun. Peto murisi hirvittävästi, ja sitten belgialainen hämmästyksekseen kuuli samanlaista villiä murinaa sen miehen huulilta, joka syöksyi pedon kimppuun.

Tarzan vältti leijonan kynsien ensimmäisen, äkillisen raapaisun astumalla nopeasti sivulle. Syöksähtäen pedon viereen hän hyppäsi sen keltaisenruskeaan selkään. Hänen kätensä kiertyivät tuuheaharjaisen kaulan ympärille, ja hänen hampaansa uppoutuivat syvälle eläimen lihaan. Karjuen, hyppien, maassa kieriskellen ja kaikin tavoin ponnistellen koetti jättimäinen kissaeläin päästä irti tästä villistä vihollisesta, ja koko ajan iski suuri ruskea nyrkki pitkän terävän, veitsen yhä uudestaan pedon kylkeen.

Taistelun aikana La tuli taas tuntoihinsa. Hän seisoi kuin lumottuna uhrinsa ääressä tarkaten näytelmää. Näytti uskomattomalta, että ihmisolento voittaisi eläinten kuninkaan kaksintaistelussa, ja kuitenkin tapahtui sellainen uskomaton asia hänen silmiensä edessä.

Lopulta Tarzanin veitsi osui isoon sydämeen, ja leijona vierähti kuolleena marmorilattialle, nytkähdellen viimeisen kerran kouristuksentapaisesti. Hypäten pystyyn voittaja laski toisen jalkansa saaliin raadolle, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi niin karmivan huudon, että La ja Werper vapisivat, kun se kaikui temppelin läpi.

Sitten apinamies kääntyi, ja Werper tunsi hänet samaksi mieheksi, jonka oli jättänyt kuolleena aarrehuoneeseen.

KAHDEKSAS LUKU

Pako Oparista

Werper oli ymmällä. Voiko tämä olento olla sama arvokas englantilainen, joka oli niin vieraanvaraisesti kestinnyt häntä ylellisessä afrikkalaiskodissaan? Voiko tämä villipeto leimuavine silmineen ja verisine kasvoineen olla tosiaan ihminen? Voiko se hirveä voittohuuto, jonka hän äsken oli kuullut, tulla ihmisen kurkusta?

Tarzan silmäili miestä ja naista; hänen silmissään oli kummastuksen ilme, mutta niissä ei näkynyt jälleentuntemisen häivettäkään. Tuntui siltä kuin hän olisi keksinyt jonkun uudenlajisen elävän olennon ja ihmetellyt löytöään.

La tarkasteli apinamiehen piirteitä. Vähitellen hänen suuret silmänsä avautuivat selkoselälleen.

"Tarzan!" hän huudahti ja jatkoi sitten suurten apinain kielellä, joka oli tullut oparilaisten tavalliseksi kieleksi, -- seurauksena alituisesta seurustelusta ihmisapinain kanssa: "Sinä olet tullut takaisin luokseni! La on laiminlyönyt uskontonsa käskyt odottaessaan, yhä odottaessaan Tarzania -- omaa Tarzaniaan. Hän ei ole ottanut puolisoa, sillä koko maailmassa on vain yksi, jonka La ottaisi miehekseen. Ja nyt sinä olet tullut takaisin! Sano minulle, oi Tarzan, että sinä olet minun takiani palannut!"

Werper kuunteli kärsimättömänä mongerrusta. Hän katsahti ylipapittaresta Tarzaniin. Ymmärsikö mies tätä merkillistä kieltä? Belgialaisen hämmästykseksi englantilainen vastasi kielellä, joka ilmeisesti oli samaa kuin Lan käyttämä.

"Tarzan", kertasi apinamies miettivästi. "Tarzan! Nimi kuuluu tutulta."

"Se on sinun nimesi -- sinä olet Tarzan", huudahti La.

"Minäkö olen Tarzan?" Apinamies kohautti hartioitaan. "No, se on hyvä nimi -- en tiedä muuta. Pidän sen siis. Mutta en tunne sinua. En ole tullut tänne sinun takiasi. En tiedä ollenkaan, miksi tulin, en myöskään tiedä, mistä olen tullut. Voitko sinä sanoa sen minulle?"

La pudisti päätänsä. "En ole kuullut siitä", hän vastasi. Tarzan kääntyi Werperiin päin ja kysyi häneltä samaa, mutta suurten ihmisapinain kielellä. Belgialainen pudisti päätänsä.

"En ymmärrä sellaista kieltä", hän sanoi ranskaksi.

Ponnistuksetta ja myöskin ilmeisesti huomaamatta kielen muutosta Tarzan uudisti kysymyksensä ranskaksi. Äkkiä Werper käsitti täydelleen, kuinka suuren onnettomuuden uhriksi Tarzan oli joutunut. Mies oli menettänyt muistinsa eikä voinut enää palauttaa menneitä tapauksia mieleensä. Belgialainen oli vähällä selittää asian hänelle, kun hänen ajatuksiinsa äkkiä juolahti, että hän, pitämällä Tarzania ainakin jonkun aikaa tietämättömänä oikeasta olemuksestaan, voisi mahdollisesti kääntää apinamiehen onnettomuuden omaksi edukseen.

"En voi sanoa teille, mistä olette tullut", hän vastasi, "mutta erään asian voin sanoa teille -- jollemme pääse pois tästä kauheasta paikasta, saamme kumpikin surmamme tällä verisellä alttarilla. Nainen oli vähällä iskeä veitsensä sydämeeni, kun leijona keskeytti pirulliset juhlamenot. Tulkaa! Hakekaamme itsellemme pääsytie heidän kirotusta temppelistään, ennenkuin he toipuvat kauhistuksestaan ja kokoontuvat jälleen."

Tarzan kääntyi taas Lan puoleen.

"Mitä", hän kysyi, "olisitko tappanut tämän miehen? Oletko nälissäsi?"

Ylipapitar päästi inhon huudahduksen.

"Yrittikö hän tappaa sinut?" jatkoi Tarzan.

Nainen pudisti päätänsä.

"Miksi sitten olisit halunnut tappaa hänet?" Tarzan oli päättänyt päästä asian perille.

La kohotti hoikan käsivartensa ja osoitti aurinkoa.

"Aiomme uhrata hänen sielunsa lahjaksi liekehtivälle jumalalle", hän ilmoitti.

Tarzan näytti olevan ymmällä. Hän oli jälleen apina, eikä apinoilla ole mitään käsityksiä sieluista ja liekehtivistä jumalista.

"Haluatko kuolla", hän kysyi Werperiltä.

Belgialainen vakuutti hänelle kyyneleet silmissä, ettei hän halunnut kuolla.

"No hyvä, sitten et kuole", päätti Tarzan. "Tule! Me menemme. Tämä naaras tahtoisi tappaa sinut ja pidättää minut itselleen. Tämä ei ainakaan ole sopiva paikka manganille. Minä pian kuolisin näiden kivimuurien taakse suljettuna."

Hän kääntyi ylipapitarta kohti. "Nyt menemme", hän sanoi.

Nainen syöksyi eteenpäin ja sulki apinamiehen kädet omiinsa.

"Älä lähde luotani!" hän pyysi. "Jää, niin sinusta tulee ylimmäinen pappi. La rakastaa sinua. Koko Opari tulee omaksesi. Orjat palvelevat sinua. Jää, Apinain Tarzan, ja anna rakkauden tulla palkaksesi."

Apinamies työnsi polvistuvan naisen syrjään. "Tarzan ei kaipaa sinua", hän virkkoi yksinkertaisesti ja astuen Werperin viereen katkaisi belgialaisen siteet ja viittasi häntä mukaansa.

Huohottaen ja kasvot raivon vääristäminä La hypähti pystyyn.

"Jää, sinun täytyy!" hän huudahti. "La tahtoo saada sinut -- jollei hän saa sinua elävänä, tahtoo hän sinut kuolleena", ja kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti hän päästi saman hirveän huudon, jonka Werper oli kuullut kerran aikaisemmin ja Tarzan monta kertaa.

Vastaukseksi hänen huutoonsa kuului kokonainen äänten sekamelska ympärillä olevista kammioista ja käytävistä.

"Tulkaa, vartijapapit!" huuteli hän. "Uskottomat ovat häväisseet pyhimmän paikkamme. Tulkaa! Täyttäkää heidän sydämensä kauhulla; puolustakaa Lata ja hänen alttariaan; puhdistakaa temppeli saastuttajien verellä."

Tarzan ymmärsi kaikki, vaikkakaan ei Werper. Apinamies katsahti belgialaiseen ja näki, että tämä oli aseeton. Astuen nopeasti Lan sivulle hän otti papittaren vahvoille käsivarsilleen, ja vaikka tämä taisteli vastaan mielettömän rajusti kuin paholainen, riisti Tarzan häneltä pian hänen pitkän uhriveitsensä, antaen sen Werperille.

"Tulet tarvitsemaan tätä", hän sanoi, ja sitten alkoi jokaisesta oviaukosta tulvia Oparin eriskummaisia pikku miehiä temppeliin.

Heillä oli aseinaan lyhyitä ryhmysauvoja ja veitsiä, ja heidän rohkeuttaan vahvisti kiihkoisa viha ja raivo. Werper oli kauhuissaan. Tarzan silmäili vihollisia ylpeän halveksivasti. Hän läheni hitaasti oviaukkoa, jota oli päättänyt käyttää tunkeutuessaan pois temppelistä. Muuan tukeva pappi sulki hänen tiensä. Ensimmäisen vastustajan takana oli parikymmentä muuta. Tarzan huitaisi raskaan keihäänsä nuijan tavoin vasten papin päätä. Mies lyyhistyi maahan, pää murskana.

Ase iski yhä uudestaan Tarzanin raivatessa hitaasti tietänsä ovea kohti. Werper tuli heti hänen perässään silmäillen kirkuvaa ja hyppelevää rahvasta, joka takaapäin uhkasi heidän kulkuaan. Hän piti uhriveistä valmiina iskemään, tulipa kuka tahansa hänen ulottuvilleen, mutta ketään ei tullut. Hetken aikaa hän aprikoi, miksi he niin urhoollisesti taistelivat jättimäistä apinamiestä vastaan ja kuitenkin epäröivät hyökätä hänen kimppuunsa, joka oli suhteellisesti niin heikko. Jos he olisivat rynnänneet häntä vastaan, olisi hän varmasti sortunut ensi hyökkäykseen -- sen hän tiesi. Tarzan oli jo ehtinyt ovelle kaikkien niiden ruumiiden yli, jotka olivat asettuneet häntä vastaan, kun Werper arvasi syyn, miksi häneen ei koskettu. Papit pelkäsivät uhriveistä! He astuivat mielihyvällä kuolemaa vastaan ja kohtasivat sen arastelematta puolustaessaan ylipapitartaan ja häneen alttariaan; mutta kuolemallakin oli eroa. Jokin omituinen taikausko ympäröi varmaan tuota kiiltävää veitsenterää, koska kukaan oparilainen ei tahtonut saada kuoliniskua siitä, vaikka he ilomielin syöksyivät apinamiehen julman keihään teurastettaviksi.

Päästyään temppelin pihalta ulos Werper ilmoitti huomionsa Tarzanille. Apinamies irvisti ja antoi Werperin kulkea edellä, jalokivin koristettua pyhää asetta heilutellen. Oparilaiset hajaantuivat joka suunnalle kuin lehdet tuulessa, ja Tarzan ja belgialainen saivat esteettä samota vanhan temppelin käytävien ja kammioiden läpi.

Belgialaisen silmät kävivät suuriksi heidän mennessään huoneen läpi, jossa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta. Kätkien huonosti ahneutensa hän katseli ikivanhoja kultalaattoja, joita oli melkein jokaisen huoneen ja monen käytävänkin seinissä. Apinamieheen ei kai tämä rikkaus näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.

Miehet jatkoivat matkaansa, ja sattuma vei heidät leveätä lehtokujaa kohti, joka oli puoliksi raunioituneiden rakennuksien ja kaupungin sisemmän muurin välissä. Suuret apinat rupattelivat heille ja uhkailivat, mutta Tarzan vastasi heidän omalla tavallaan, antaen pistopuheen pistopuheesta, herjauksen herjauksesta, haasteen haasteesta.

Werper näki karvaisen urosapinan heilahtavan alas murtuneen pylvään päästä ja lähenevän alastonta jättiläistä jäykkäkoipisena ja karvat pörrössä. Keltaiset torahampaat olivat näkyvissä; vihaista ärinää ja haukuntaa kuului uhkaavana paksujen, riippuvien huulien välistä.

Belgialainen tarkkasi toveriaan. Hän näki kauhukseen miehen kumartuvan, kunnes hänen nyrkissä olevan kätensä rystyset olivat maata vasten kuten ihmisapinankin. Hän näki hänen kiertelevän jalat jäykkinä apinan ympärillä, joka niinikään alinomaa kääntyi. Hän kuuli ihmisen kurkusta lähtevän samanlaista eläimellistä haukuntaa ja murinaa, jota kuului luontokappaleenkin suusta. Jos hänen silmänsä olisivat olleet kiinni, olisi hän varmasti luullut, että kaksi jättiläisapinaa varustautui taisteluun.

Mutta taistelua ei syntynyt. Kaikki päättyi kuten suurin osa sellaisista viidakon yhteenotoista päättyy -- toinen kerskuri menettää rohkeutensa ja kiinnittää äkkiä huomionsa lentävään lehteen, koppakuoriaiseen tai täihin karvaisella vatsallaan.

Tässä tapauksessa ihmisapina peräytyi jäykän arvokkaana tarkastaakseen onnetonta toukkaa, jonka hän pian söi suuhunsa. Hetken ajan Tarzan näytti halukkaalta jatkamaan riitaa. Hän asteli pelottavan näköisenä edestakaisin, pullisti rintaansa, karjui ja kävi yhä likemmäksi apinaa. Vain vaivoin Werper sai hänet lopuksi lähtemään pois ja jatkamaan matkaansa auringonpalvojien muinaisesta kaupungista.

Miehet etsivät melkein tunnin ajan pääsytietä, ennenkuin löysivät kapean aukon sisemmässä muurissa. Sieltä vei monien matkaajien tallaama polku ulompien varustusten läpi Oparin autioon laaksoon.

Mikäli Werper voi huomata, ei Tarzanilla ollut vähääkään käsitystä siitä, missä hän oli ja mistä tuli. Hän vaelteli tarkoituksettomasti sinne tänne, etsien ruokaansa pienten kivien alta tai piileskellen siellä täällä kasvavien kurjien pensaiden varjossa.

Belgialainen oli kauhuissaan toverinsa inhoittavasta ruokalistasta. Kovakuoriaiset, pienet jyrsijät ja toukat tuottivat kaikki ilmeistä nautintoa apinamiehelle. Tarzan oli tosiaan taas apina.

Lopulta Werperin onnistui viedä toverinsa kaukaisia kukkuloita kohti, jotka olivat laakson lounaisrajana, ja he lähtivät yhdessä Greystoken huvilaa kohti.

Vaikeata on arvata, mikä tarkoitus saattoi belgialaisen viemään petollisuutensa ja ahneutensa uhria takaisin entistä kotia kohti, jollei syynä ehkä ollut se, että ilman Tarzania ei voitu saada lunnaita Tarzanin vaimosta.

Seuraavan yön he majailivat laaksossa kukkuloiden takana, ja heidän istuessaan pienen tulen edessä, jossa paistui Tarzanin nuolen kaatama villisika, oli apinamies mietiskelyyn vaipuneena. Hän näytti yhtä mittaa koettavan saada kiinni jostakin mielikuvasta, joka alituisesti vältti häntä.

Lopulta hän avasi kupeellaan riippuvan nahkapussin.. Siitä hän pudotti kämmenelleen joukon kimaltelevia jalokiviä. Niistä heijastuva tulen valo loihti esiin välähteleviä säteitä, ja kun belgialaisen suuret silmät kiintyivät kiviin ihastuneina ja lumoutuneina, näkyi hänen ilmeestään, että hänellä oli määrätty tarkoitus, jonka vuoksi hän edelleen pysytteli apinamiehen seurassa.

YHDEKSÄS LUKU

Jalokivet varastetaan

Kaksi päivää Werper etsi joukkuetta, joka oli saattanut häntä leiristä laakson rajalla oleville kallioille, mutta vasta myöhään kolmannen päivän iltapuolella hän sai selvityksen heidän olopaikastaan ja silloinkin niin pöyristyttävällä tavalla, että hän lamautui näystä.

Eräällä aukeamalla metsässä hän tapasi kolmen neekerin ruumiit hirveästi silvottuina, eikä tarvittu paljon päättelytaitoa selittämään heidän murhaansa. Pienestä seurueesta ainoastaan nämä kolme eivät olleet orjia. Muut olivat ilmeisesti toivoen pääsevänsä vapaiksi julmasta arabialaisherrastaan käyttäneet hyväkseen sitä, että olivat erillään pääleiristä, ja surmanneet sen vihatun voiman kolme edustajaa, joka piti heitä orjuudessa. Sitten he olivat hävinneet viidakkoon.

Kylmää hikeä tihkui Werperin otsalta hänen harkitessaan kohtaloa, jonka hän vain sattumalta oli välttänyt, sillä jos hän olisi ollut läsnä, kun salaliiton tuumat toteutettiin, olisi hänkin varmasti ollut samassa kadotuksessa.

Tarzanissa ei löytö herättänyt vähintäkään kummastusta tai mielenkiintoa. Luontainen tottumus väkivaltaiseen kuolemaan oli tehnyt hänet tällaisissa asioissa tunteettomaksi. Hänen vereksen sivistyksensä luoma hienous oli kadonnut häntä kohdanneessa surkeassa onnettomuudessa, ja jäljelle olivat jääneet vain alkeelliset mielikuvat, jotka hänen lapsena saamansa opetus oli häviämättömästi painanut hänen sieluunsa.

Kaalan opetukset, Kertshakin, Tublatin ja Terkozin esimerkit ja neuvot olivat nyt perustana hänen kaikkiin ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Hän säilytti koneellisen tiedon ranskan ja englannin kielistä. Werper oli puhunut hänelle ranskaa, ja Tarzan oli vastannut samalla kielellä tajuamatta tietoisesti, että oli poikennut ihmisapinoiden puheenparresta, jota käyttäen hän oli keskustellut Lan kanssa. Jos Werper olisi käyttänyt englantia, olisi tulos ollut sama.

Tuona yönä, miesten istuessa leiritulensa edessä, Tarzan leikki taas loistavilla helyillään. Werper kysyi häneltä, mitä ne olivat ja mistä hän oli löytänyt ne. Apinamies vastasi, että ne olivat korean värisiä kiviä, joista hän aikoi sommitella kaulanauhan, ja että hän oli löytänyt ne syvältä liekehtivän jumalan temppelin uhripihan alta.

Werper tunsi huojennusta huomatessaan, ettei Tarzan käsittänyt jalokivien arvoa. Tämän johdosta belgialaisen oli helpompi saada ne haltuunsa. Mahdollisesti mies antaisi ne hänelle, jos hän pyytäisi. Werper ojensi kätensä pientä pinoa kohti, jonka Tarzan oli laittanut eteensä laakealle puupalalle.

"Näyttäkää minulle niitä!" sanoi belgialainen.

Tarzan laski suuren kämmenensä aarteen yli. Hän paljasti hampaansa ja murisi. Werper veti kätensä nopeammin takaisin kuin oli ojentanut. Tarzan alkoi jälleen leikkiä jalokivillä ja keskustella Werperin kanssa ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään tavatonta. Hän oli vain osoittanut eläimen kateellista omaisuutensa suojelemisvaistoa. Kun hän sai saalista, jakoi hän lihan Werperin kanssa, mutta jos Werper olisi sattumaltakin koskenut Tarzanin osuuteen, olisi hän nostanut saman villin ja paheksuvan varoitusmurinan.