Part 3

Tämä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi suljetulta ovelta jatkaakseen matkaansa ulkomaailmaan. Muutos tuli varoituksetta. Hetken oli kaikki hiljaa ja järkkymättä -- seuraavalla hetkellä koko maailma huojui, ahtaan käytävän sijoiltaan vääntyneet seinät halkeilivat ja murenivat, suuria graniittilohkareita irtautui katosta ja putoili ahtaaseen solaan tukkien sen, ja seinät taipuivat sisäänpäin raunioiden yli. Katosta irtaantuneen järkäleen iskusta Tarzan hoippui taaksepäin aarrehuoneen ovea kohti. Hän työnsi sen painollaan auki ja hänen ruumiinsa vieri kammion lattialle.

Suuressa huoneessa, johon aarre oli sijoitettu, aiheutti maanjäristys vähemmän vahinkoa. Muutamia harkkoja suistui pinon yläosasta alas, kivikatosta irtautui yksi palanen ja murskautui lattiaan, ja seinät rakoilivat, vaikka eivät luhistuneet.

Tärähdyksiä oli vain yksi; toista ei tullut täydentämään ensimmäisen aiheuttamaa vahinkoa. Werper, joka oli ryskeen äkillisyydestä ja rajuudesta lentänyt selälleen, nousi pystyyn, kun huomasi olevansa vahingoittumaton. Haparoidessaan huoneen toista päätä kohti hän etsi kynttilää, jonka Tarzan oli jättänyt jälkeensä, kiinnitettyään sen sulattamallaan vahalla erään harkon esiinpistävään reunaan.

Raapien useita tulitikkuja belgialainen löysi lopulta etsimänsä esineen, ja kun kalpeat säteet hetkeä myöhemmin hälvensivät sysimustaa yötä hänen ympärillään päästi hän hermostuneen helpotushuokauksen sillä läpitunkematon pimeys oli lisännyt hänen tilanteensa kauheutta.

Kun hänen silmänsä tottuivat valoon, käänsi hän katseensa ovea kohti -- nyt oli hänen ainoana ajatuksenaan päästä pakoon tästä kaameasta haudasta -- ja silloin hän näki alastoman jättiläisen ruumiin pitkällään lattialla juuri oviaukon edessä. Werper vetäytyi taaksepäin, peläten tulevansa ilmi, mutta toinen silmäys sai hänen arvelemaan, että englantilainen oli kuollut. Miehen päässä olevasta ammottavasta haavasta oli sementtilattialle vuotanut verta kokonainen lätäkkö.

Belgialainen hyppäsi nopeasti entisen isäntänsä pitkällään viruvan hahmon yli, ja ajattelemattakaan auttaa miestä, jossa hänen tietämänsä mukaan vielä saattoi olla henkeä, hän syöksyi käytävää ja pelastusta kohti.

Mutta hänen uudistuneet toiveensa pettyivät pian. Kohta oviaukon toisella puolen hän huomasi läpipääsemättömiä kiviröykkiöitä, jotka täydelleen sulkivat ja salpasivat tien. Hän kääntyi taas ja astui uudelleen aarreholviin. Ottaen kynttilän käteensä hän alkoi järjestelmällisesti tutkia huonetta eikä ollutkaan päässyt pitkälle, ennenkuin keksi huoneen vastakkaisessa päässä toisen oven, joka naristen avautui hänen ruumiinsa painosta. Oven takana oli uusi kapea sola. Tähän Werper harppoi, sitten nousten kiviportaita toiseen käytävään, joka oli kaksikymmentä jalkaa korkeammalla kuin ensimmäinen. Lepattava kynttilänvalo osoitti hänelle tietä, ja hetkeä myöhemmin hän oli kiitollinen, että hänellä oli tämä karkea ja vanhanaikainen valaistuskeino, jota hän muutamia tunteja aikaisemmin oli katsellut halveksien; sillä se osoitti hänelle viime hetkellä ammottavan kuilun; siihen ilmeisesti päättyi tunneli, jota pitkin hän eteni.

Hänen edessään oli pyöreä kaivosaukon tapainen onkalo. Hän piti kynttilää sen yläpuolella ja kurkisteli alaspäin. Alhaalla hän näki pitkän matkan päässä valon heijastuvan vesilammikon pinnasta. Hän oli tavannut lähteen. Hän kohotti kynttilän päänsä yli ja tähysti mustan aukon yli, nähden tunnelin jatkuvan vastakkaiselle puolelle. Mutta kuinka hän pääsisi kuilun yli?

Kun hän seisoi siinä mittaillen välimatkaa toiselle puolelle ja aprikoiden, uskaltaisiko ryhtyä niin pitkään loikkaukseen, kajahti hänen korvissaan äkkiä läpitunkeva kirkaisu, joka vähitellen häipyi päättyen surkeisiin valitushuutoihin. Ääni tuntui puolittain inhimilliseltä, mutta kuitenkin niin kammottavalta, että se hyvinkin saattoi tulla helvetin tulessa vääntelehtivän, perikatoon joutuneen sielun kidutetusta kurkusta.

Belgialaista värisytti, ja hän silmäili pelokkaasti ylöspäin, sillä huuto oli tuntunut tulevan hänen yläpuoleltaan. Katsoessaan hän näki korkealla päänsä päällä aukon ja siitä hiukan taivasta ja loistavia tähtiä.

Kauhistava kirkaisu oli hävittänyt hänen puolinaisen aikomuksensa huutaa apua -- siellä ei voinut asua ihmisolentoja, missä oli sellaisia ääniä. Hän ei uskaltanut paljastaa itseään yläpuolellaan olevan paikan asujamille. Hän kirosi itseään, kun oli ollenkaan ryhtynyt tällaiseen tehtävään. Hän toivoi pääsevänsä taas turvallisesti Ahmet Zekin leiriin ja olisi miltei suostunut antautumaan Kongon sotilasviranomaisille, jos siten olisi suoriutunut nykyisestä kauheasta tilastaan.

Hän kuunteli pelokkaana, mutta huuto ei toistunut, ja lopulta hän, turvautuen epätoivoiseen keinoon, kokosi rohkeutensa hypätäkseen kuilun poikki. Mennen takaisinpäin kaksikymmentä askelta hän otti vauhtia ja hyppäsi lähteen reunalta ylöspäin ja eteenpäin, koettaen päästä vastakkaiselle puolelle.

Kädessään hän puristi lepattavaa kynttilää ja hänen hypätessään ilmavirta sammutti sen. Hän lensi avaruuden halki pilkkopimeässä, tavoitellen käsillään jotakin, mihin tarttuisi, jolleivät hänen jalkansa osuisi kuilun näkymättömään toiseen reunaan.

Hän paiskautui polvilleen lattian reunaan kalliotunnelin vastakkaiselle puolelle, luiskahti taaksepäin, haparoiden hetken ajan epätoivoisesti tukea ja jäi lopuksi riippumaan puoleksi tunneliaukon sisä- ja puoleksi ulkopuolelle. Mutta hän oli kuitenkin turvassa. Hän ei uskaltanut liikkua moneen minuuttiin, vaan riippui heikkona ja hikoillen siinä, mihin oli jäänyt. Lopulta hän veti itsensä varovasti tunneliin ja makasi taas pitkällään lattialla, koettaen tointua hermojensa järkytyksestä.

Kun hänen polvensa olivat osuneet tunnelin reunaan, oli hän pudottanut kynttilän. Toivoen kaikesta huolimatta, että se oli pudonnut käytävän lattialle eikä kaivon syvyyksiin, hän nousi pian käsiensä ja jalkojensa varaan ja alkoi huolellisesti etsiä pientä tulipuikkoa, joka nyt tuntui hänestä äärettömän paljon arvokkaammalta kuin Oparin kaikkien kultaharkkojen satumaiset rikkaudet.

Ja kun hän lopulta löysi sen, puristi hän sitä rintaansa vasten ja vaipui lattialle nyyhkyttäen ja uupuneena. Monen minuutin ajan hän makasi siinä vavisten ja murtuneena. Mutta lopulta hän kohottautui istumaan ottaen tulitikun taskustaan, sytytti jäljellejääneen kynttilänpätkän. Saatuaan valoa hän huomasi helpommaksi tyynnyttää hermonsa, ja pian hän taas eteni pitkin tunnelia, etsien pääsytietä. Hirveä kirkaisu, joka oli kuulunut ylhäältä vanhasta kaivosaukosta, vaivasi häntä yhä, niin että hän vapisi kauhuissaan, kun kuuli oman varovaisen kulkunsa aiheuttamia ääniä.

Hän oli päässyt eteenpäin vain vähän matkaa, kun hänen mielipahakseen tuli vastaan muurattu seinä, joka esti hänen etenemisensä, se kun sulki tunnelin täydellisesti kaikille tahoille. Mitähän se saattoi merkitä? Werper oli sivistynyt ja älykäs mies. Hänen sotilaallinen kasvatuksensa oli opettanut häntä käyttämään järkeään siihen tarkoitukseen, johon se oli aiottu. Tämäntapainen umpinainen tunneli oli järjettömyyttä. Tunnelin täytyi jatkua seinän toisella puolen. Joku oli joskus menneisyydessä tukkinut sen syystä, jota oli mahdoton arvata. Mies alkoi tarkastella muuria kynttilän valossa. Hän huomasi ilokseen, että kivestä hakatut ohuet tiilet, joista se oli tehty, liittyivät toisiinsa höllästi ilman muurilaastia tai sementtiä.

Hän kiskaisi erästä kiveä ja huomasi riemukseen, että se oli helposti liikutettavissa. Hän irrotti kivet toisen toisensa jälkeen, kunnes oli saanut syntymään niin suuren aukon, että siitä mahtui hänen ruumiinsa, ja ryömi sitten suureen matalaan huoneeseen. Sen toisessa päässä sulki ovi taas hänen tiensä, mutta sekin avautui hänen ponnistuksistaan, sillä se ei ollut lukossa. Hänen eteensä tuli nyt pitkä pimeä käytävä, mutta ennenkuin hän oli päässyt kauaksikaan, paloi hänen kynttilänsä loppuun, kärventäen hänen sormiaan. Päästäen kirouksen hän pudotti sen lattialle, missä se lepatti hetken ja sammui.

Hän haparoi hitaasti eteenpäin, tunnustellen käsillään tunnelin seiniä ja siirtäen varovasti jalkojaan lattialla, ennenkuin uskalsi astua yhtään askelta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälti hän hiipi sillä tavoin, mutta lopulta, tuntiessaan, että tunneli oli loppumattoman pitkä, ja väsyneenä ponnistuksistaan, kauhusta ja unen puutteesta hän päätti laskeutua pitkäkseen ja levätä, ennenkuin taas lähtisi kauemmaksi.

Hänen herätessään ei ympäröivässä pimeydessä näkynyt mitään muutosta. Hän oli ehkä maannut sekunnin tai koko päivän -- hän ei tiennyt sitä. Mutta se seikka, että hän tunsi itsensä virkistyneeksi ja nälkäiseksi, osoitti hänen tosiaan nukkuneen jonkun aikaa.

Hän alkoi taas hapuilla eteenpäin, mutta tällä kertaa hän oli edennyt vain lyhyen matkan, kun joutui huoneeseen, johon pääsi valoa katossa olevasta aukosta. Tästä aukosta ulottuivat sementtiportaat huoneen lattialle.

Pyöriöstä saattoi Werper nähdä auringon heijastuvan tukeviin pylväisiin, joiden ympärillä oli kiemurtelevia viiniköynnöksiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut muuta ääntä kuin tuulen suhinaa lehtevissä oksissa, lintujen käheitä huutoja ja marakattien rupatusta.

Hän nousi rohkeasti portaita ylöspäin ja huomasi olevansa pyöreällä pihamaalla. Juuri hänen edessään oli kivialttari, jossa oli ruosteenruskeita pilkkuja. Sillä hetkellä ei Werper edes koettanut selittää näiden tahrojen alkuperää -- myöhemmin niiden merkitys tuli liiankin kaamealla tavalla ilmi.

Lukuunottamatta juuri alttarin takana olevaa aukkoa lattiassa, josta belgialainen oli tullut pihamaalle alhaalta maanalaisesta kammiosta, hän näki useita ovia, jotka veivät pihalta pois, ollen lattian tasalla. Ylhäällä oli joka taholla pyöreän pihamaan ympärillä joukko avonaisia parvekkeita. Apinoita hyppeli autioiden raunioiden joukossa, ja loistavanvärisiä lintuja lenteli sinne tänne pylväiden ja parvekkeiden välitse korkealla hänen päänsä yllä, mutta ihmisten läsnäolosta ei näkynyt merkkiäkään. Werper tunsi huojennusta. Hän huoahti ikäänkuin suuri paino olisi poistettu hänen hartioiltaan. Hän astui askeleen erästä ovea kohti ja pysähtyi sitten, silmät hämmästyksestä ja kauhusta selällään, sillä melkein samalla hetkellä avautui tusina ovia pihan seinässä ja lauma kauhistavia miehiä syöksyi hänen kimppuunsa.

Ne olivat Oparin liekehtivän jumalan pappeja, samoja takkuisia, kyhmyisiä ja rumia pikku miehiä, jotka vuosi sitten olivat laahanneet Jane Claytonin uhrialttarille juuri tässä samassa paikassa. Heidän pitkät käsivartensa, heidän likekkäiset ilkeät silmänsä ja matalat, taaksepäin kaltevat otsansa tekivät heidät niin eläimellisen näköisiksi, että lamauttavan kauhun kouristus värisytti belgialaisen järkytettyjä hermoja.

Päästäen huudahduksen hän kääntyi paetakseen niiden synkkien käytävien ja huoneiden vähemmän kauhistavaan suojaan, josta hän oli juuri tullut, mutta hirveät miehet estivät hänen aikeensa. He salpasivat tien ja tarttuivat häneen, ja vaikka hän lankesi maahan ja polvillaan ryömien heidän edessään rukoili heitä säästämään hänen henkeään, sitoivat he hänet ja viskasivat sisemmän temppelin lattialle.

Loppu oli vain sen kertausta, mitä Tarzan ja Jane Clayton olivat kokeneet. Papittaret tulivat ja heidän mukanaan ylipapitar La. Werper nostettiin maasta ja pantiin alttarille. Kylmää hikeä pursui hänen joka huokosestaan, kun La kohotti julman uhriveitsensä hänen ylitseen. Kuolemanlaulu kuului hänen kidutettuihin korviinsa, ja hänen tuijottavat silmänsä siirtyivät kultaisiin kuppeihin, joista hirveät uhrimenojen viettäjät pian sammuttaisivat epäinhimillisen janonsa hänen omalla lämpimällä sydänverellään.

Hän toivoi, että hänelle suotaisiin lyhyt tiedottomuuden hetki, ennenkuin terävä veitsenterä lopullisesti iskisi -- sitten kuului äkkiä kaameata karjuntaa, joka kajahti melkein hänen korvassaan. Ylipapitar laski tikarinsa alemmaksi. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta. Papittaret, hänen palvelijattarensa, kiljuivat ja pakenivat hulluina ovia kohti. Papit huusivat raivoissaan tai kauhuissaan, mikäli kullakin oli rohkeutta. Werper käänsi kaulaansa nähdäkseen heidän pakokauhunsa syyn, ja kun hän lopulta huomasi sen, värisytti pelko häntäkin, sillä hänen silmänsä kohtasivat suunnattoman leijonan hahmon, joka seisoi keskellä temppeliä -- yksi uhri makasi jo raadeltuna sen julmien kynsien välissä.

Erämaan valtias karjaisi taas, kääntäen pahaa ennustavan katseensa alttaria kohti. La hoiperteli eteenpäin, horjahti ja kaatui pyörtyneenä Werperin päälle.

KUUDES LUKU

Arabialaisten rosvoretki

Kun maanjäristyksen myllerrystä seurannut ensi kauhun tunne oli tyyntynyt Busulin ja hänen miestensä mielissä, kiiruhtivat he takaisin käytävään etsiäkseen Tarzania ja kahta omaa miestään, joita myöskin kaivattiin.

He huomasivat, että yhteenpuristuneet sikinsokin sortuneet kallionlohkareet sulkivat aukon. Kaksi päivää he ponnistelivat raivatakseen tietä vankeuteen jääneiden ystäviensä luo, mutta kun he jättiläisuurastuksen jälkeen olivat päässeet vain muutamia metrejä tukitussa käytävässä eteenpäin ja löytäneet toisen toverinsa ruhjoutuneet jäännökset, oli heidän pakko päätellä, että Tarzan ja toinen waziri myöskin makasivat kuolleina röykkiöiden alla kauempana käytävässä ihmisavun saavuttamattomissa ja sitä enää kaipaamatta.

Yhä uudestaan he työtä tehdessään huutelivat herransa ja toisen toverinsa nimeä, mutta yksikään vastaushuuto ei tullut heidän kuunteleviin korviinsa. Lopulta he luopuivat etsimästä. Kyynelsilmin he katsahtivat viime kerran isäntänsä raunioitunutta hautakumpua, sälyttivät hartioilleen raskaan kultakuorman, joka toisi ainakin elämän mukavuutta, joskaan ei onnea, heidän turvattomaksi jääneelle rakastetulle emännälleen, ja vaelsivat murheellisina Oparin aution laakson poikki, jatkaen matkaansa alaspäin toisella puolella leviävien metsien halki kaukaista huvilaa kohti.

Ja mikä surullinen kohtalo uhkasikaan tätä rauhallista ja onnekasta kotia jo silloin, kun he olivat matkalla!

Pohjoisesta päin tuli Ahmet Zek apurinsa kirjeessä olleen kehoituksen mukaan. Hän oli kerännyt joukon arabialaisia luopioita ja lainsuojattomia rosvoja sekä yhtä kunnottomia neekereitä kaikkein alhaisimmista ja tietämättömimmistä ihmissyöjäheimoista, joiden maiden läpi ryöstöretkeilijä kuljeskeli sinne tänne rankaisematta.

Mugambi, musta Herkules, joka oli ollut mukana rakastetun bwanansa kaikissa vaaroissa ja onnenvaihteluissa Viidakkosaarelta melkein Ugambin lähteille saakka, huomasi ensimmäisenä synkän karavaanin rohkean lähestymisen.

Hänen silmälläpitoonsa oli Tarzan uskonut ne soturit, jotka olivat jääneet vartioimaan lady Greystokea, eikä hän mistään olisikaan voinut löytää urhoollisempaa ja uskollisempaa vartijaa. Jättiläiskokoisella ja villillä, pelottomalla soturilla oli myöskin arvostelukykyä ja älyä sen verran, että se oli täysin verrattavissa hänen kokoonsa ja rajuuteensa.

Hän ei ollut kertaakaan herransa lähdön jälkeen ollut huvilalta näkö- tai kuulomatkaa kauempana, paitsi kun lady Greystoke halusi nelistää hevosellaan leveän tasangon yli tai tuottaa vaihtelua yksinäisyytensä yksitoikkoisuuteen lyhyellä metsästysretkellä. Sellaisissa tilaisuuksissa oli Mugambi ratsastanut hänen hevosensa kintereillä voimakkaan arabialaisrotuisen selässä.

Rosvoretkeilijät olivat vielä kaukana, kun soturin terävä silmä erotti heidät. Hetken hän seisoi ääneti ja tarkasteli lähestyvää joukkoa ja juoksi sitten nopeasti alkuasukasmajoja kohti, jotka olivat muutaman sadan metrin päässä huvilasta.

Siellä hän huusi mukavasti makailevia sotureita luokseen. Hän antoi kiireesti käskyjä. Niitä totellen miehet tarttuivat nopeasti aseisiinsa ja kilpiinsä. Jotkut juoksivat kutsumaan työmiehiä pelloilta ja varoittamaan karjalaumojen paimentajia. Suurin osa lähti Mugambin kanssa takaisin huvilalle päin.

Rosvoretkeilijäin nostattama tomu oli vielä pitkän matkan päässä. Mugambi ei tiennyt varmasti, kulkiko sen suojassa vihollinen, mutta hän oli viettänyt kokonaisen mieheniän villiä elämäänsä villissä Afrikassa ja myös nähnyt joukkueiden aikaisemminkin tulleen sillä tavoin ilmoittamatta. Joskus ne olivat tulleet rauhassa ja joskus sotaa tuoden -- asiaa ei voinut koskaan tietää. Oli hyvä olla varuillaan. Mugambi ei pitänyt vieraiden nopeasta etenemistavasta.

Greystoken huvila ei ollut hyvin varustettu puolustusta varten. Sen ympärillä ei ollut paalutusta, sillä kun se sijaitsi uskollisten wazirien maan sydämessä, ei sen omistaja ollut otaksunut, että kukaan vihollinen voisi hyökätä väkivalloin sen kimppuun. Ikkuna-aukoissa oli kuitenkin raskaat puukaihtimet vihollisen nuolia vastaan, ja Mugambi laski niitä parhaillaan alas, kun lady Greystoke ilmestyi kuistikolle.

"Mitä, Mugambi?" hän huudahti. "Mitä on tapahtunut? Miksi lasket kaihtimia?"

Mugambi osoitti tasangon poikki sinne, missä valkoviittainen, ratsastava miesjoukko oli nyt selvästi näkyvissä.

"Arabialaisia", hän selitti. "He eivät varmastikaan tule hyvässä tarkoituksessa suuren Bwanan poissaollessa."

Sievän nurmikon ja kukkivien pensaiden toisella puolen Jane Clayton näki waziriensa välkkyvät mustat ruumiit. Aurinko välähteli heidän metallipäisten keihäittensä kärjissä, korosti sotapäähineitten sulkien loistavia värejä ja heijastui kirkkaana heidän leveiden hartioittensa ja esiin pistävien poskiluittensa kiiltävästä nahasta.

Jane Clayton tarkasteli heitä tuntien yksinomaan ylpeyttä ja kiintymystä. Mitä pahaa voi hänelle tapahtua, kun hänellä oli tällaisia suojelijoita?

Rosvoretkeilijät olivat nyt pysähtyneet tasangolle noin sadan metrin päähän. Mugambi oli kiiruhtanut soturiensa luo. Hän eteni muutamia metrejä heistä ja korottaen ääntänsä tervehti muukalaisia. Ahmet Zek istui satulassa suorana kätyriensä edessä.

"Arabialainen!" huudahti Mugambi. "Mitä teet täällä?"

"Tulemme rauhassa", huudahti Ahmet Zek vastaukseksi.

"Sitten kääntykää ja menkää rauhassa takaisin", vastasi Mugambi. "Emme tarvitse teitä täällä. Arabialaisten ja wazirien välillä ei synny rauhaa."

Vaikka Mugambi ei ollut syntyään waziri, oli hänet otettu heimon jäseneksi, eikä siinä nyt ollut ketään, joka olisi tarkemmin vaalinut sen perinnäistapoja ja uljuutta kuin hän.

Ahmet Zek vetäytyi joukkionsa toiselle sivustalle ja puhui miehilleen matalalla äänellä. Hetkeä myöhemmin pamahti ilman mitään varoitusta epätasainen yhteislaukaus wazirien rivejä kohti. Pari soturia kaatui, ja muut tahtoivat hyökätä vastustajiensa kimppuun, mutta Mugambi oli yhtä varovainen kuin urhoollinenkin johtaja. Hän tiesi, kuinka turhaa oli käydä ratsastavien miesten kimppuun, joilla lisäksi oli pyssyt. Hän peräytyi joukkoineen puutarhan pensaiden taakse. Huvilaan itseensä hän määräsi menemään puolisen tusinaa, käskien miehiä pitämään emäntäänsä sisällä talossa ja puolustamaan häntä hengellään.

Noudattaen erämaassa taistelleiden isiensä menettelytapaa Ahmet Zek käski seuralaistensa laukata hajalleen pitkäksi, kapeaksi rivistöksi, joka teki suuren ympyrän ja vähitellen tuli yhä lähemmäksi puolustajia.

Mugambi näki heidän tulevan, kutsui jäljellä olevia sotureitaan luoksensa ja juoksi huvilaan, viimeistä puolustuspaikkaa kohti. Lady Greystoke seisoi kuistikolla pyssy kädessä. Useammalle kuin yhdelle rosvolle olivat hänen vakavat hermonsa ja tarkka tähtäämisensä tuottaneet rangaistuksen rikollisesta elämästään, useampi kuin yksi poni kiiti hyökkäävän joukkion seassa ilman ratsastajaa.

Mugambi työnsi emäntänsä parempaan turvaan talon sisälle ja valmistautui uupuneine miehineen vielä kerran vastustamaan vihollista.

Arabialaiset etenivät huutaen ja heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä yläpuolella. He kiitivät kuistikon ohi suunnaten kuolettavan tulen polvillaan olevia wazireja kohti. Nämä lähettivät oikean nuolisateen pitkien soikeitten kilpiensä takaa, jotka ehkä olivat kylläkin sopivia pysähdyttämään vihollisnuolen tai kääntämään keihään toisaalle, mutta kerrassaan mitättömiä pyssymiesten lyijyluoteja vastaan.

Verenhimoinen joukkio syöksyi kuistikkoa kohti ammuskellen tullessaan. Heitä kaatui tusinan verta puolustajien nuolista, mutta suurin osa ehti ovelle. Raskaat pyssynperät iskivät sitä vastaan. Pirstoutuneen puun räiskinä sekaantui pyssyn pamaukseen, kun Jane Clayton ampui säälimättömiä vihollisia laudoituksen takaa.

Miehiä kaatui kummallakin puolella ovea, mutta heikko este murtui lopulta hurjistuneiden rynnistäjien raivokkaista hyökkäyksistä; se kaatui sisäänpäin, ja kymmenkunta tummaa roistoa syöksyi arkihuoneeseen. Sen toisessa päässä seisoi Jane Clayton jäljellä olevien uskollisten vartijoittensa ympäröimänä. Lattia oli täynnä niiden ruumiita, jotka jo olivat heittäneet henkensä häntä puolustaessaan. Suojaajien etunenässä oli jättimäinen Mugambi. Arabialaiset nostivat pyssynsä ampuakseen viimeisen yhteislaukauksen, joka lopullisesti murtaisi kaiken vastarinnan, mutta Ahmet Zek karjaisi varoittavan käskyn, pysähdyttäen heidän sormensa liipasimelle.

"Älkää ampuko naista", hän huusi. "Kuoleman oma, joka vahingoittaa häntä. Ottakaa nainen elävänä kiinni!"

Arabialaiset hyökkäsivät huoneen poikki ja wazirit torjuivat heitä raskailla keihäillään. Miekat välähtelivät, ja pitkäpiippuiset pistoolit lausuivat jyristen synkkiä kuolemantuomioitaan. Mugambi lennätti keihäänsä lähinnä olevaa vihollista vastaan niin voimakkaasti, että raskas varsi meni kokonaan arabialaisen ruumiin läpi. Sitten hän tempasi pistoolin toiselta mieheltä ja tarttuen siihen piipusta murskasi pään kaikilta, jotka tunkeutuivat liian lähelle hänen emäntäänsä.

Mugambin esimerkin innostamina tappelivat harvat jäljelle jääneet soturit paholaisen tavoin. Mutta he kaatuivat toinen toisensa jälkeen kunnes ainoastaan Mugambi jäi puolustamaan apinamiehen vaimon henkeä ja kunniaa.

Ahmet Zek tarkkasi epätasaista taistelua huoneen toiselta puolen ja innosti kätyreitään. Hänen käsissään oli jalokivillä koristettu musketti. Hän nosti sen hitaasti olalleen, odottaen kunnes jokin liike saattaisi Mugambin suojattomaksi, panematta silti naisen tai arabialaisten henkeä vaaraan.

Lopulta se hetki tuli, ja Ahmet Zek veti liipasimesta. Ääntäkään päästämättä urhea Mugambi vaipui lattialle Jane Claytonin jalkain juureen.

Hetkeä myöhemmin oli nuori nainen saarrettu ja aseetonna. Sanaakaan sanomatta rosvot raastoivat hänet huvilasta. Jättimäinen neekeri nosti hänet satulaan, ja sillä aikaa kun rosvot etsivät huvilasta ja ulkorakennuksista ryöstettävää tavaraa, ratsasti hän saaliinsa kanssa portin ulkopuolelle ja odotti herransa tuloa.

Jane Clayton näki rosvojen tuovan hevoset aitauksesta ja ajavan karjan niityiltä. Hän näki kodistaan ryöstettävän kaikki, millä arabialaisten mielestä oli jotakin arvoa. Sitten hän näki, kuinka soihtu heitettiin taloon ja liekit alkoivat nuoleskella sitä, mikä oli jäljellä.

Ja lopuksi, kun rosvot kokoontuivat yhteen, tyydytettyään raivonsa ja ahneutensa pyyteet, ja ratsastivat hänen kanssaan pohjoista kohti, näki hän savun ja liekkien nousevan korkealle taivaalle, kunnes tien kääntyessä tiheisiin metsiin surkea näky katosi hänen silmistään.

Kun liekit tunkeutuivat arkihuoneeseen ja lennättelivät haaraisia kielekkeitä nuoleskelemaan kuolleiden ruumiita, liikahti muuan hahmo siinä kaameassa joukossa, jonka verinen kamppailu oli aikoja sitten tyyntynyt. Jättimäinen neekeri kääntyi toiselle kyljelleen ja avasi verestävät, kivistävät silmänsä. Mugambi, jonka arabialaiset olivat jättäneet kuolleena jälkeensä, oli yhä elossa. Kuumat liekit olivat melkein hänen kimpussaan, kun hän nousi vaivaloisesti käsiensä ja polviensa varaan ja ryömi hitaasti ovea kohti.

Kerran toisensa jälkeen hän vaipui voimattomana lattiaan, mutta nousi joka kerta jälleen ja jatkoi surkeata matkaansa turvallisuutta kohti. Loputtomalta tuntuvan ajan perästä, jonka kuluessa liekit olivat kiihtyneet todelliseksi pätsiksi huoneen toisessa päässä, onnistui ison mustan päästä kuistikolle, vieriä portaita alas ja ryömiä läheisen pensaan viileään turvaan.